urpiainen kirjoitti:Mä yllätyn (sivarina, kansalaiskeskustelijana ja muuten), että sä sorrut tällaiseen argumentaatioon. Luulisi olevan selvää, että mukavuusaspekteja lukuunottamatta (joiden pitäisi tässä kai olla meidän molempien mielestä irrelevantteja) on selvää, että kokonaiskesto on se, joka merkitsee. Siis opiskelujen lykkääntyminen, työuran lyhentyminen ja ylipäänsä aika, jonka joutuu antamaan pois omaehtoisesta elämänhallinnasta kansalaisvelvollisuuden nojalla. Ja kaiken lisäksi tästä taitaa olla kansainvälinen konsensus: Suomen siviilipalveluksen ylipitkä kesto asepalvelukseen verrattuna katsotaan rangaistuksenomaiseksi ihmisoikeusloukkaukseksi, minkä takia esim. Amnesty adoptoi totaalikieltäytyjät mielipidevangeiksi. Aika harvinainen tilanne länsi-eurooppalaisissa demokratioissa. Kansainvälisesti hyväksytty toleranssi olisi kai sivarille max. 1,5 x lyhin pakollinen asepalvelus, eli Suomessa siis max. 9 kk.
Se mukavuusaspekti on aika iso asia, mitä et ehkä tajua kun et ole armeijaa käynyt. Sä puhut nyt pelkästä taloudellisesta puolesta, mä puhun enemmän psykologisesta ja sosiaalisesta. Ihmisen merkittävästi helpompi kehittää itseään ja ylläpitää sosiaalisia suhteitaan ja nauttia elämästään jos käyttää 40 h viikosta muuhun kuin haluaa sen sijaan että käyttää 100+ tuntia viikosta muuhun kuin haluaa. Suuri osa ihmissuhteista ottaa armeija-aikana hirvittävää takapakkia ja parisuhteita paukkuu poikki oikealla ja vasemmalla. En usko että kirjastossa rötväileävllä sivarilla käy niin.
Ei mulla ole mitään sitä vastaan, että sivaria lyhennetään, vaan katson asiaa puhtaan pragmaattisesti. Jos siitä tehdään liian lyhyt ja helppo, niin moni valitsee sen että asevelvollisuusarmeijan pohja katoaa. Edelleen jos verrataan konkreettisia uhrauksia, tunnen montakin sivaria jotka ovat samaan aikaan esimerkiksi edistäneet opintojaan sivariaikanaan tai saaneet työpaikan suoraan sivarin jatkoksi. Ei se automaattisesti ole mitenkään mun elämän kannalta hukkaan heitettyä aikaa. Henk. koht. tuttavapiirissä on kolme sivaria, joiden sivariaika meni näin:
1. Ystäväni veli, joka sivarin ohessa pyöritti yritystään parinsadantuhannen liikevaihdolla ja myönsi auliisti, että ei mennyt armeijaan siksi, että se ei olisi ollut mahdollista. Jotenkin en tuomitse häntä valinnastaan, eipä hän olisi siellä kyllä selvinnytkään pullonpohjasupernörden stereotyyppinä.
2. Pitkätukkainen muusikko-opiskelija. Suoritti jotakin 30+ opintoviikkoa sivarin aikana. Aika lailla normisetti yliopistovuodeksi. Syy sivariin menoon oli tukan säilyttäminen.
3. Toinen nörde, joka meni yleishyödylliseen säätiöön sivarinördääjäksi. Sai sieltä sitten nördäystaidoillaan pelkillä lukiopapereilla vakiduunipaikan heti sivarin jatkeeksi ja siitä lähtien tehnyt siellä ihan hyvän uran.
Varmaan toisenlaisia tarinoita on, mutta yhtä kaikki "normaali" elämä ja ihmissuhteen säilyvät helpoimmin sivarin aikana.
Mitäs mulla jäi käteen armeijasta? Yksi menetty opiskeluvuosi kun en voinut lukea pääsykokeeseen, merkittävä kriisi parisuhteessa kun oli heti kärkeen 3 viikkoa kiinni edes ilman yhtään iltavapaata siviilissä, taito ampua rynnäkkökiväärillä kertalaukauksia kohtuullisen tarkasti ja teoreettinen kyky upottaa laivoja tykillä.
