Sivu 2/2

Re: Voi itku... :'-(

Lähetetty: 22.11.2005 18:21
Kirjoittaja ninnithequeen
Niin joo, mä itken aina Jouluaattona, kun telkkarista Lumiukko. Ja Samu Sirkan Joulutervehdyksen lopussa oleva: "If you wish upon a star"-kappale saa kyyneleet silmiin.

Re: Voi itku... :'-(

Lähetetty: 22.11.2005 18:23
Kirjoittaja Mylwin
ninnithequeen kirjoitti:Niin joo, mä itken aina Jouluaattona, kun telkkarista Lumiukko.
Juuri siksi mie en sitä katsokaan.

Re: Voi itku... :'-(

Lähetetty: 22.11.2005 18:32
Kirjoittaja Vieras
Juu ei mitään itkuja sano.

Paitsi.

Olen alkanut olemaan melkoisen herkässä tilassa sunnuntaisin sohvalla krapuloidessani. Nykyisin siinä perus- seitsemänfilmtownleffasarjassaseitsemäksipäiväksi-paketista, jonka aina sunnuntaisin tapitan, ei löydy muuta kuin Ben Stillerin ja Jack Blackin komedioita.

Nyttemmin kävi niin, että olin vuokrannut elokuvan big fish ja kyynelehdin sinä aikana vuolaasti.

Ennen tätä.....En koskaan. En ainakaan muista. Siis joskus mutta kyllä siitä jotain 10...15 vuotta kait on.

Re: Voi itku... :'-(

Lähetetty: 23.11.2005 22:07
Kirjoittaja killkill
Aikuisiässä olen itkenyt surusta pari kertaa, eron yhteydessä.

Joitakin elokuvia katsoessan liikuttuu, esimerkiksi Imperiumin Vastaiskussa kun ensimmäinen kapinallisalus murtautuu Hothin taistelussa Imperiumin saarron läpi ja radiosta kuuluu "First transport is away!" ja kaikki hurraavat, vaikka alakynnessä ovatkin. Kautta avaruuden, se on kaunista!

Romanttisissa komedioissa? Ei ikinä. Liian siirappia.

Re: Voi itku... :'-(

Lähetetty: 23.11.2005 22:17
Kirjoittaja nypari
Läheisen ihmisen hautajaisissa muistan kerran itkeneeni. Viime kesänä isä oli TAYS:ssa kaksi kuukautta, joista teholla aina välillä ja nukutettuna 1,5 viikkoa. Tuolloin vieraillessani itkin monesti. Olen vasta viime vuosina opetellut ja oppinut itkemään. Se on paras tapa saada pahan olon hetkellä parempi olo. Mikään herkkis mä en yleisesti ottaen ole, mutta esimerkiksi tärkeän ihmissuhteen loputtua tulee itkettyä aina. Mä en ole koskaan hävennyt itkeä läheisteni tai edes kavereini seurassa. Moni hyvä ystäväni on nähnyt minun itkevän, ei iso asia minulle, vaan aivan luonnollinen. Koskaan en ole esimerkiksi hävennyt itkiessäni.

Re: Voi itku... :'-(

Lähetetty: 23.11.2005 23:00
Kirjoittaja mozart
Itke vihasta ja surusta. Ehkä myös empatia tai jokin herkkä tilanne saa kyynelehtimään :roll: Olen tunneihminen ja näytän myös ne. En siis karta itkemistä silloin, kun siltä tuntuu.

Re: Voi itku... :'-(

Lähetetty: 31.10.2015 22:43
Kirjoittaja Bluntly
Tuli taas oikein kunnon itku. Syynä oli tämä pätkä:

Ajattelin kuin ahdistavaa olisi päästä kerrankin treffeille ja sitten nekin osoittautuisivat feikeiksi.

Täytynee olla onnellinen, että jostain syystä (niinä harvoina kertoina kun pääsen) treffeille niin vastapuoli on aina ollut älykäs ja tahdikas. Pakit ovat tulleet mukavasti.

Re: Voi itku... :'-(

Lähetetty: 02.11.2015 9:31
Kirjoittaja James Potkukelkka
Jostain syystä itku on jotenkin patoutunut. Olisin halunnut itkeä isän kuolemaa, mutta ei vain itku tullut.

Re: Voi itku... :'-(

Lähetetty: 02.11.2015 17:01
Kirjoittaja So Hard
Ei itkeminen ole ainoa tapa surra.

Re: Voi itku... :'-(

Lähetetty: 13.01.2017 14:24
Kirjoittaja Kreitsu
Jotenkin herkkisoloja on pidellyt. Tänään alkoi itkettää kaupassa katsellessani keräsalaatteja. Olivat niin reppanoita ja pahasti nahjustuneitakin jo. Varmaan ollut huono sato. En ostanut (vaikka yleensä ostan; ovat mun lemppareita), vaikka tuli sääli salaatteja ja sadontuottajaa. On päiviä, kun on niin herkillä, että ihan ihme asiat itkettävät ja tuntuu, ettei voi mitään suodattaa.

Re: Voi itku... :'-(

Lähetetty: 16.03.2017 9:45
Kirjoittaja exsu
Mulla on ollut viime päivinä ihan surkeat tunnelmat. Koko tämän alkuvuoden on töissä ollut jotenkin lannistava ja omituinen tunnelma, ja nyt tuntuu, että oma pää on vaan luovuttavut. Järjen tasolla pystyn käsittelemään asioita ihan hyvin ja JÄRJELLÄ ajateltuna tuntuu, ettei olisi mitään vialla. Ongelmana on, että tunnetaso ei pääse mukaan. Olen väsynyt, itkuinen, uneton ja ahdistunut. Minusta tuntuu, että minua ei arvosteta, minua vastaan on liittouduttu ja että minua yritetään savustaa ulos. Sillä, mitä TIEDÄN tästä työyhteisöstä, tuo on erittäin epätodennököistä. Ilmeisesti se, joka tässä nyt pahiten flippaa on siis oma pää.

Joskus n. 10 vuotta takaperin olin jonkun aikaa sairaslomalla ylikuormituksen vuoksi, ja silloin oireilu oli ihan erilaista. Sehän ei välttämättä vielä takaa, ettei kuitenkin olisi samasta kysymys. Toistaiseksi selviytymisstrategianani on ollut tiukka pyrkimys tuon järkipuolen viestin vahvistamiseen ja kehossa tuntuvat pahoinvoinnin ohittamiseen, mutta ei tämä tietysti pitkälle kanna, jos olo ei jossain kohtaa ala maagisesti tasoittumaan. Pomolle tuosta ilmapiiristä mainitsin, niin hän lupasi, että voidaan ottaa lokakuussa puheeksi työyhteisön yhteispäivässä.

Ja siis suuri ongelmahan tässä on mun suhde tähän työhön. Kun oon rakastanut tätä aina isosti ja kokenut itseni etuoikeutetuksi, kun saan tehdä tätä. Tuntuu, etten juuri tätä työtä voi tehdä niissä rajoissa, mitä sille tälle hetkellä on laitettu. Jotain "vain työtä" voisin, mutta en mitään näin tärkeää ja rakasta.

Re: Voi itku... :'-(

Lähetetty: 16.03.2017 10:02
Kirjoittaja So Hard
Kuulostaa siltä, että sinun olisi oman etusi vuoksi paras olla sairaslomalla jonkin aikaa.

Re: Voi itku... :'-(

Lähetetty: 16.03.2017 11:43
Kirjoittaja James Potkukelkka
^^ Onko sulla työterveyshuoltoa? Jos on, kannattaa varata aikaa sinne.

Re: Voi itku... :'-(

Lähetetty: 16.03.2017 16:28
Kirjoittaja exsu
Mä oon liian ratkaisukeskeinen saikuttamaan, joten otin asian työkaverin kanssa puheeksi. Hän oli pyöritellyt samoja asioita, joten lähdettiin yhdessä ajamaan asiaa pomon suuntaan. Voi olla, että sille työterveydellekin on vielä paikkansa, mutta lepo ei auta kuin väliaikaisesti jos toimintatavat pysyvät ennallaan.

Re: Voi itku... :'-(

Lähetetty: 30.08.2017 13:31
Kirjoittaja Suvinen
Yleisesti ottaen itkujen itkeminen on vähentynyt vuoden mittaisella otannalla noin 80% verrattuna viime vuoden elokuun loppuun. Sitä edeltävä vuosi olikin sitten melkoista niagaraa.

Eksä on vihdoin aloittanut remontin vanhassa kotitalossamme, ja kaappien purkamisen yhteydessä löysi pahvilaatikollisen vanhoja päiväkirjojani. Ronttasin ne eilen kotiin ja jätin eteiseen töihin lähtiessäni.

Töissä kävi muutama sattuma, joiden yhteenlaskettuna summana osasin äkkiä laskea yhteen muutamia outoja seikkoja. Tämän seurauksena ymmärsin siinä kesken työillan, että taas kerran eräs tärkeä ihmissuhteeni on ohi. Ei mukava tunne siinä hiljaisena iltana, kun en pääse asioita pakoon kiireeseen, vaan joutui vellomaan ahdistuksessa tuntikausia. Kotiin tultuani kaadoin itselleni lasin viiniä, istuin olohuoneen lattialle ja aloin selailla vanhoja päiväkirjojani.

Resepti toimi siinä mielessä, että ajatukset kyllä karkasivat kauas päällä olevasta tilanteesta. Siinä olohuoneen lattialla puoli pulloa viiniä kumonneena sitten aamuyöstä päiväkirjakasojen keskellä (niitä on parisenkymmentä) istuen tajusin kyllä, että olen ihan piirun vajaa neljäkymppinen, ja käytännöllisesti katsoen samassa tilanteessa kuin olin vuosituhannen vaihteessa. Samassa tilanteessa, mutta en kuitenkaan. Sivuilta huokui hirveä ahdistus, pelko ja epävarmuus tulevasta. Riippuvuus ihmissuhteista ja hyväksynnästä. Joka toisella sivulla itkin olevani "vanha" ja "lihava", mikä tuntui 16 vuotta ja 10 kiloa plussanneena lähinnä koomiselta. Toki elävästi muistan ajatelleeni noin. Teki mieli halata sitä hölmöä.

Uuvahdin sänkyyn joskus neljän aikaan, ja tänä aamuna herätessä muistin ensimmäisenä sen ensiapuna mielen perukoille painamani nykypäivän ihmissuhdetilanteen. Ja sitten vasta tuli itku, pyytämättä ja yllättäen. En uskonut sen ihmisen edes olevan itkun arvoinen. Ehkä en itkenytkään sitä, vaan jotain edellisen illan viinipullon pohjia ja päiväkirjojen haamuja. Mutta jotenkin edellisyön muistorypemisen valossa näin koko paletin selkeämmin ja ymmärsin varsin mainiosti, mitä kokemuksien pohjalta voi ja pitää tehdä. Elettyäni uudelleen läpi päiväkirjojen kautta vastaavanlaisia toivo-innostus-pettymys- kuvioita olisin jo todella paksupäinen jos en älyäisi ottaa oppia.

Kirjoja lukiessani hävetti ja huvitti tämä puoli itsestäni, jonka tunnistan. Kuka oikeasti on niin säälittävä että velloo omissa muistoissaan noin nautinnollisesti? Se on kuin guilty pleasure, josta ei taatusti kerro kellekään. Kerron nyt koska uskon, että tällä oli tarkoituksensa. En suunnitellut mitään tarttuessani noihin kirjoihin, mutta kokemus olikin tarpeen.

Puhdistava itku siis tällä kertaa. Näitä ei ole ollut moneen vuoteen.