Itselläni ainakin luulisin moisen johtuvan osaltaan lapsuudessa olleesta jatkuvasta tarkkana olemisen tilasta. Poistuit ulos, niin naapurit saattoivat vittuilla, koska tahansa. Räppänää käydään kolistamassa (tietysti edelleenkin) ja muuta. Onneksi kuitenkin ala-asteen jälkeen ei tarvinnut enää elää, niin epäluuloisessa systeemissä, vaan oli ihan mukaviakin ihmisiä ympärillä.
Katson asian kuitenkin itselleni rikkaudeksi, miksi minä menisin heidän oviaan kolistelemaan? Katson olevani siinä suhteessa järkevämpi ja "ihmismäisempi". Suljettu uskonnollinen piiri toki teki myös tehtävänsä, kun koin maailman olevan toinen todellisuus, jota piti "paeta". Eihän sen niin olisi pitänyt olla, mutta sellainen siitä muodostui...
ps. kunhan kelailen sähköisellä paperilla tuntojani, muilla vastaavia kokemuksia?
Epäluuloinen suhtautuminen ihmisiin?
-
Leilah
Re: Epäluuloinen suhtautuminen ihmisiin?
Minä olen myös elänyt lähellä tuollaista uskonnollista yhteisöä. Ihan kokonaan en onneksi sen vaikutuspiiriin joutunut. Siinä todellakin oli sellainen "me hyvät vastaan paha ja rappeutunut maailma" -fiilis. Sitten isompana huomasin, että elämä ei ihan niin yksioikoista olekaan kuin minulle on aina väitetty, ja irtauduin yhteisöstä kokonaan.slam kirjoitti: Suljettu uskonnollinen piiri toki teki myös tehtävänsä, kun koin maailman olevan toinen todellisuus, jota piti "paeta". Eihän sen niin olisi pitänyt olla, mutta sellainen siitä muodostui...
ps. kunhan kelailen sähköisellä paperilla tuntojani, muilla vastaavia kokemuksia?
Itse olen myös joutunut tekemään paljon töitä sen suhteen, että pystyn toimimaan ihmisten kanssa. Olin lapsena vähän erilainen, lähinnä tuon uskonnon takia, ja minun oli vähän vaikea sopeutua erilaisiin ryhmiin. Aikuistuessani olen kuitenkin rentoutunut ja opetellut vain olemaan oma (vilkas, puhelias ja naurava) itseni. Joitakin se ärsyttää ja joitakin ei, mutta itselläni on kuitenkin helpompi olo, kun en enää jännitä itseäni niin paljon.
-
slam
Re: Epäluuloinen suhtautuminen ihmisiin?
Onhan siinä uskonnossa periaatteessa kokoajan sellainen fiilis, että joutuu tekemään tiliä toimistaan. Lapsena sanoin hermostuttuani joskus toiselle pennulle, että "sinä olet tyhmä". Olin lukenut Raamatusta, että sellainen ansaitsee kuoleman tuomion. Rukoilin muutaman vuoden Jumalta anteeksiantoa, koska en enää löytänyt tilannetta, kuinka käydä sanomassa asia toiselle lapselle, joka oli unohtanut asian aikoja sitten. Minulle se oli kauhean iso asia. Lisäksi ala-asteella koin synnin tuntoa, kun yhtenä päivänä innostuin haukkumaan opettajat maan tasalla. He eivät olleet kuulemassa, mutta saarnasin ikätovereilleni.Leilah kirjoitti: Joitakin se ärsyttää ja joitakin ei, mutta itselläni on kuitenkin helpompi olo, kun en enää jännitä itseäni niin paljon.
Pakkosyöttäjä opettajat haukuin moneen kertaan, ja siitä en tuntenut edes synnintuntoa ainakaan enää sen jälkeen, kun olin asiasta todella sitä mieltä.Ylä-asteella oli paljon sellaista tyhmää kärhämää, että toinen puhui toisesta seläntakana paskaa, ja siinä vaiheessa minä lopetin sen ja aloin puhumaan rehellisesti, jos toinen oli ollut pelikentällä vittumainen tai vastaavaa... vaarallisempaa, kun seläntakana kyhnääminen, mutta reilumpaa...
Jumala saattaa muodostua lisäyksiköksi aivoissa ja se ei ole välttämättä parasta antia vapaasti ajattelemaan haluavalle lapselle. Kurittaa toki pitää ja ohjeistaa vain sen tähden, että kakara sopeutuisi edes jotenkin yhteiskuntaan, mutta tuollainen "isoveli valvoo jatkuvasti askeleitaisi käytäntö sairastuttaa mielen".
Jumalaa pitäisi rukoilla oikeastaan vain ääneen. Päässään alkaa puhumaan, jollekin viidennelle taholle, niin terveyttä kohden mennään, että hynttyyt rytkyy