Vanhus ja yksinäisyys

[saira]

Olin tänään ystäväni seurana kun hän haki eilen kuolleen kummisetänsä tavaroita sairaalasta, kävimme myös katsomassa vainajaa viimeisen kerran kappelissa. Tämä mies oli päälle 70-vuotias ja hänellä oli aivokasvain. Suht nopeasti meni, viime syksynä leikattiin ensimmäisen kerran ja oli viime perjantaihin asti parhaan kykynsä mukaan koittanut hoitaa itse itsensä, sairaalassa tosin oli, puhekyky melkein mennyt eikä muutenkaan enää kotiin voinut palata. Viikonlopun sai morfiinia ja nyt ma illalla sitten kuoli rauhallisesti nukkuessa.

Mies katosi syksyllä kuukaudeksi tai kahdeksi. Ystäväni etsi häntä. Oli tottunut näkemään kerran, kaksi kuukaudessa kahvittelun ja jutustelun merkeissä. Kyseli naapurit, kävi sairaaloita läpi, soitti kaikki keksimänsä paikat kunnes löysi leikkauksen läpikäyneenä eräästä sairaalasta. Kukaan ei ollut käynyt katsomassa miestä.

Tällä miehellä on viisi lasta ja veli, osa lapsista asuu Ruotsissa, osa lapsista ja veli Suomessa. Lapset jäivät vajaa 40 vuotta sitten äidilleen Ruotsiin avioerossa. Mies yritti kyllä ottaa myöhemminkin yhteyttä, mutta lapset eivät halunneet olla isänsä kanssa tekemisissä. Eikä veli. Hän ei edes tiedä, että mies on kuollut. Sosiaalityöntekijä on koittanut saada miehen veljeä kiinni, mutta veli ei vastaa eikä soita takaisin.

Mies on asunut 30 vuotta samassa talossa, 20 vuotta ystäväni tädin, toisen vaimonsa kanssa. Naapurit ovat aina saaneet apua jos ovat tarvineet, aina yhtä pyyteettömästi mies auttoi kaikkia lähellään. Ystäväni tädin yllättäen kuoltua mies huolehti itse hautajaisista, teki surutyötä sillä tavalla. Ei pyytänyt apua eikä ottanut vastaan kun tarjottiin. Hautasi myös vanhempansa, sukulaiset eivät tulleet hautajaisiin. Syksyllä miehen jouduttua sairaalaan naapurit eivät edes huomanneet miehen kadonneen.

Kuinka yksinäinen ihminen voikaan kuollessaan olla?!

[Melnais]

Tuo on ihan käsittämättömän surullista, toteutuu usein myös vanhaiskodeissa jonne läheiset haudataan elävältä. Toisaalta miehellä oli naapurinsa ja hän oli koskettanut muiden elämää vaikka biologinen perhe olikin syystä tai toisesta vierautunut. Millaista on se tuska kun kukaan ei kaipaa, ei sitä voi edes kuvitella.

Toista lajia kuolevan yksinäisyyttä on kuolemansairaus, joka häätää ihmiset luota. Tavallaan ihmisen kanssa ei ole enää puhuttavaa, häntä ei nähdä vaan nähdään vain hänet täyttävä, tuleva kuolema. Joka kuitenkin tulee jokaisen luo aikanaan. Tämä taas on suoraa seurausta nykyihmisen kuolemasta vieraantumisesta, ei nykyään nää kuolleita, kuinka moni muu kuin "kuoleman ammattilainen" on nähnyt ihmisen kuolevan? Kuolemaa ei pidetä elämään kuuluvana vaan ennenaikaisena loppuna jossa osa ihmisestä lakkaa olemasta jo ennen varsinaista fyysistä kuolemaa. Tämän pelon tai oman kuolevaisuuden muistutuksen vuoksi moni kuolemaan valmistautuva joutuu odottamaan yksin.

[slam]

Teoriassa on mahdollista, että maapallolle jäisi yksi ihminen elämään muiden kuoltua.

Kait minä saattaisin vanhainkodissa pitää siitä, että käytäisiin joskus katsomassa esim. kerran kuussa. Eihän sellaista yhtenään jaksaisi, mutta olisihan se sellaista ilman "taka-ajatuksia" tehtävää välittämistä, josta ihmiset eivät hyötyisi kovinkaan paljoa.

Ei yksinäisen vanhan ihmisen kanssa kannattaisi pahemmin höslätä ja häslätä. Eivät kaikki halua vastaan ottaa huolenpitoa, kun kokevat sen vastenmieliseksi. Liiallinen häslääminen ja hössöötäminen saisi minut ainakin äreiseksi, mutta aion minä vanhainkodissa vierailla, kun siellä on tuttuja. Tällä hetkellä ei ole.

[saira]

Tällä miehellä oli sentään kummityttönsä, hän kävi sairaalakuukausien ajan kerran, kaksi viikossa katsomassa miestä. Sinänsä surullista, että sillä osastolla ei näkynyt vierailijoita, vanhukset tulivat juttelemaan meille kun odotimme hoitajia ja selvittelimme asioita.

Hoitajat olivat kyllä aivan ihania, halasivat ystävääni ja toivottelivat voimia. Sanoivat myös siitä, että suru täytyy käydä läpi, sitä ei voi kiirehtiä. Kauniisti olivat myöskin miehen kappeliin laittaneet kun kävimme katsomassa häntä viimeisen kerran. Ystäväni kiittelikin hoitajia, sanoi halunneensakin nähdä miehen rauhallisena, kauniina eikä tuskissaan, kärsien hengityskatkoksista yms. kuten viimeisenä päivänä.

Hoitajille myös jaksamisia toivoimme, raskas työ olla vanhojen, sairaiden ihmisten kanssa. Joutuu sanomaan usein hyvästit...

[Melnais]

Ei yksinäisen vanhan ihmisen kanssa kannattaisi pahemmin höslätä ja häslätä. Eivät kaikki halua vastaan ottaa huolenpitoa, kun kokevat sen vastenmieliseksi.

Tämä onkin hyvä muistaa. Joskus tuntuu että seurakunnan tai muiden yleishyödyllisten yhteisöjen auttamismuodot ovat kaikki askartelukerhoa tai vanhusten laulattamista haitarimusiikin tahtiin. Kyllä varmaan vähemmästäkin auttamisesta tekee mieli tuupata ohikulkevia kävelykepin jääpiikillä. Aika kivoilta ovat tosin vaikuttaneet seniori-ikäisten liikuntaryhmät.

Uskoisin tulevaisuudessa vanhusten olevan enemmän palveluiden tilaajia kuin passiivisia leikitettäviä ja kuntoutettavia kohteita. Ja toisaalta miten suhtautuu pyyteetön avuntarjoaja vanhusten kasvaviin vaatimuksiin? Korvauksettomiin venymisiin löytyy aika pienellä tuuppimisella raja.

Resurssit taas eivät koskaan tule riittämään koko vanhusväestön aktiivisuutta kohentaviin palveluihin, osan joutuu väistämättä maksamaan itse. Joten, köyhät joutuvat panostamaan luonteeseen jolla saavat läheiset luokseen, rikkaammat voivat kompensoida luonteen puutteita rahalla.

Tässä ei nyt tainnut olla päätä eikä häntää. Paitsi ehkä se, että yksinäisyys ajaa etsimään seuraa ennemmin tai myöhemmin.

[Turbohaltija]

Resurssit taas eivät koskaan tule riittämään koko vanhusväestön aktiivisuutta kohentaviin palveluihin, osan joutuu väistämättä maksamaan itse. Joten, köyhät joutuvat panostamaan luonteeseen jolla saavat läheiset luokseen, rikkaammat voivat kompensoida luonteen puutteita rahalla.
.

Minua kiinnostaa se miten yhteiskunta suhtautuu kasvavan vanhusväestön aiheuttamiin taloudellisiin menoihin. Tuo kuulostaa ikävän realistiselta visiolta, että vain hyvin toimeentulevat voivat järjestää itselleen mukavan vanhuuden. Eihän meillä nykyisin kuulemma ole varaa ylläpitää edes saavutettua hyvinvointia - vaikka Suomi on rikkaampi kuin koskaan eikä täällä koskaan ole ollut näin paljon rikkaita ihmisiä - miten sitten tulevaisuudessa tuottamattomia, köyhiä vanhuksia voitaisiin muka tukea? Suomessa harjoitetaan jo nyt kaikessa hiljaisuudessa passiivista eutanasiaa. Syrjäseutujen köyhä elekeläismummo ei vakavan sairaskohtauksen saatuaan välttämättä saa enää parasta mahdollista hoitoa, rikkaita sen sijaan pidetään hengissä niin kauan kuin mahdollista. Luonteettoman köyhän lienaa viisainta hankkia haulikko ajoissa ja käyttää omaa optiota siinä vaiheessa kun alamäki näyttää kääntyvän lopulliseksi jyrkänteeksi.

[Melnais]

Minua kiinnostaa se miten yhteiskunta suhtautuu kasvavan vanhusväestön aiheuttamiin taloudellisiin menoihin. Tuo kuulostaa ikävän realistiselta visiolta, että vain hyvin toimeentulevat voivat järjestää itselleen mukavan vanhuuden.

Niin, kun kustannuksia vältetään, karsitaan samalla inhimillisyyttä. Kyllä ihmisiäkin saa hoidettua, kohdattua ja autettua liukuhihnalta. Siihen ei vain kukaan ole tyytyväinen sillä se alentaa arvoa melkein yhtä tehokkaasti kuin kokonaan hoidotta jättäminen.

Mutta ei tulevaisuus ole noin synkkä. Ennustaisin kolmannen sektorin tekemän vapaaehtoistyön kasvua korvaamaan sitä mitä yhteiskunnalta ei saa. Ihminen kaipaa yhteisöllisyyttä ja välittämistä, samoin kuin normaalit yksilöt antavat saamansa huomion kiertää. Kyllä tässä hyvin käy, pitää vain muistaa olla osallisena lievittämässä yksinäisyyttä ja kärsimystä niiltä osin kuin pystyy.

[saira]

Sitä myös ihmettelen, että joitain vanhuksia pidetään väkisin elossa mahdollisimman pitkään. Tämän saman ystäväni äiti on erittäin sairas ihminen. Joskus eräällä sairaalareissuista kun kävimme häntä katsomassa hän sai naapurikseen vanhan naisen, päälle yhdeksänkymmenen. Muistan vieläkin kuinka nainen itki ja valitti. "Antakaa minun mennä jo, olen elänyt pitkän ja hyvän elämän, miksi en saa jo mennä! Älkää pitäkö minua enää elossa!" Tätä samaa hän itki kuulemma koko sen viikon kun ystäväni äiti makasi hänen vieressää. Aamusta iltaan. Makasi letkuissa, pää toimi, mutta se olikin kaikki.

[Turbohaltija]

Oman kokemukseni mukaan (yleistettävyydestä en tiedä) ihmistä pidetään hengissä niin kauan kuin hän pystyy puhumaan. Ero tärkeiden ja vähemmän tärkeiden ihmisten suhteen on mielenkiintoinen. Sellaista heppua kuin Ariel Sharon saatetaan hoitaa pitkäänkin, kun taas esim. itse tiedän muutamankin köyhän ja tuntemattoman ihmisen, joiden annetaan kuolla melko pikaisesti sen jälkeen kun puhe- ja reagointikyky on mennyt.

[saira]

Ilmeisesti se raja vedetään sitten siihen puhekyvyn menetykseen. Toisaalta hyvä, että edes johonkin... Jännä toisaalta sekin, että vaikka puhekyky ei olisi mennyt ja itse pyytää hoitojen lopettamista, se ei ilmeisesti onnistu.

Tuolla osastolla hoitajatkin ihmettelivät sitä pakollista elämän ylläpitämistä, vaikka toinen ei siitä kostu kuin lisää tuskia. Mutta laki on laki, vaikka työn tekijätkin olisivat sitä vastaan.

[Melnais]

Ilmeisesti se raja vedetään sitten siihen puhekyvyn menetykseen. Toisaalta hyvä, että edes johonkin... Jännä toisaalta sekin, että vaikka puhekyky ei olisi mennyt ja itse pyytää hoitojen lopettamista, se ei ilmeisesti onnistu.

Tuolla osastolla hoitajatkin ihmettelivät sitä pakollista elämän ylläpitämistä, vaikka toinen ei siitä kostu kuin lisää tuskia. Mutta laki on laki, vaikka työn tekijätkin olisivat sitä vastaan.

Suomessa on käytössä passiivinen eutanasia, jolloin hoito lopetetaan tai jätetään aloittamatta jotta ei pitkitettäisi kuolevan potilaan kärsimyksiä. Silloin ihmisen annetaan kuolla, tietysti kivunlievityksestä ja muusta oireenmukaisesta hoidosta tulee huolehtia. On kuitenkin mahdollista kieltäytyä suonensisäisestä ravitsemuksesta tai nesteytyksestä, antibioottihoidosta tai mistä tahansa hoitomuodosta ihan omalla päätöksellä.

Mutta mutta... jos katsotaan ettei potilas ole kykenevä päättämään hoidostaan (dementia, muista syistä johtuva sekavuus) eikä hoitotestamenttiä ole, omaiset päättävät elämää ylläpitävästä hoidosta eikä sitä kovin herkästi lopeteta. Eri asia tietysti on tehohoito jossa omaisten ei voida katsoa pystyvän päättämään hoitotoimenpiteistä vaan se on lääkärin tehtävä.

Varsinainen aktiivinen kuolinapu on laitonta, mikä on lieväkseltään ristiriidassa itsemääräämisoikeuden kanssa.

[saira]

Kiitos selvennyksestä, aihe sinänsä vieras, että kovin läheltä en ole asiaa seurannut!

Toisaalta jännä, että ihmisen, jolla on dementia tms. pitkällä, eikä enää elämää sellaisena, kuin me elämän tunnemme,olemista olemista saatetaan pitkittää. Omasta mielestäni jokaisella pitäisi olla oikeus edes kuolla arvokkaasti. Voisihan tästä asiasta esim. keskustella jo etukäteen potilaan kanssa, kysyä häneltä kuinka paljon ja pitkään haluaa hoitoa.

[Melnais]

ETENE on antanut aiheesta saattohoitotyöryhmän raportin ( http://www.etene.org/dokumentit/saattohoito.pdf ), joka puhuu nimenomaan saattohoidosta, ei eutanasiasta lainkaan. Ideana juuri sama kuin passiivinen eutanasia, termiä vain ei tahdota käyttää.

Pitkäaikaispotilaat terveyskeskuksien vuodesastoilla ovat saattohoidon ulottumattomissa sen vuoksi, että he ovat usein tilaansa päätyneet perussairauksien edetessä mutta varsinaisesti kuolema ei ole edes lähellä, yleiskunto vain heikkenee jatkuvasti rajoittaen toimintakykyä. Äärimmillään toimintakyky rajoittuu sitten vuoteeseen, jossa kippuraan käyristynyt täysin dementoitunut monisairas vanhus on syötettävä, pestävä ja hoidettava. Tila vaikuttaa ulkopuolisesta kammottavalta muttei ole hoitoa lopetettavaksi, joidenkin elämänliekki on vain niin vahva ettei se hiivu vuosienkaan kuluessa. Joten, nämä potilaat ovan perushoidettavana kunnes vanhuksen paras ystävä, keuhkokuume, heidät lopulta korjaa.

Vaikuttaa synkältä, mutta tutkimusten mukaan perusaistimukset säilyvät vielä kun tietoisuus itsestä alkaa hävitä. Eli inhimillistä on puhua lempeästi, koskettaa hellästi, pitää kuivana, ruokkia sen verran kuin potilas suostuu syömään ja kohdella kunnioittavasti siitä huolimatta ettei toinen enää vastaa. Käytännön työssä jonkinlaisen kontaktin hiipuvaan ihmiseen olen saanut musiikin kautta soittamalla nuoruuden sävelmiä, jolloin usein olemus rentoutuu ja katse on rauhallinen.

Eihän tuollainen elämä ole elämää siinä muodossa kuin aktiivinen ihminen sen ymmärtää, mutta elämää silti. En tohtisi lähteä kipulääkitsemään hengiltä potilasta jonka tila on kyllä muuttumaton, mutta joka pystyy reagoimaan. Sen sijaan voin tehdä parhaani arvostaakseni ihmistä joka ei enää pysty vastaamaan.

Aika pitkälle mennään yksinäisyydestä... Liittäisin aktiivisen eutanasian juuri yhteiskunnan tehokkuusvaatimuksiin; jos et tuota kuin kustannuksia, kuole pois. Sitä ei voi koskaan tukea, ei virallisen tahon järjestämänä.

[saira]

Juu, hiukan tässä eksyttiin, mutta toisaalta hyvä kuulla tästä asiasta lisää, mietityttänyt jo vuosia kun välillä tulee se eräs vanha nainen mieleen.

En tietenkään eliminoisi "tuottamattomia yksilöitä" pois, jokaisellahan meistä on se oikeus elää, mutta liitän siihen vain mielessäni "parhaalla mahdollisella tavalla". Tottakai jokaiselle se koitetaan järjestää, en epäile yhtään, mutta jotenkin tuli itselle mieleen tehdä hoitotestamentti tässä jossain vaiheessa...

Ja aiheesta, televisiosta tuli juuri Ykköseltä juttua vanhuksista ja yksinäisyydestä, kuulemma joka toinen päivä vanhempi ihminen tekee itsemurhan, yksinäisyyden tai muun vastaavan syyn takia.

[Elukka]

Vaikuttaa synkältä, mutta tutkimusten mukaan perusaistimukset säilyvät vielä kun tietoisuus itsestä alkaa hävitä. Eli inhimillistä on puhua lempeästi, koskettaa hellästi, pitää kuivana, ruokkia sen verran kuin potilas suostuu syömään ja kohdella kunnioittavasti siitä huolimatta ettei toinen enää vastaa. Käytännön työssä jonkinlaisen kontaktin hiipuvaan ihmiseen olen saanut musiikin kautta soittamalla nuoruuden sävelmiä, jolloin usein olemus rentoutuu ja katse on rauhallinen.

Se tietysti on toinen asia, missä määrin hoitohenkilökunnalta tai edes vanhuksen omilta sukulaisilta löytyy resursseja ja viitseliäisyyttä yrittää pitää yhteyttä vanhukseen, joka on jo menettänyt kykynsä kommunikoida ulkopuolisen maailman kanssa.
Varsinkin ottaen huomioon ne tuossa myöhemmässä lainauksessa mainitsemasi "yhteiskunnan tehokkuusvaatimukset", joiden mukaan vanhustenhoidonkin pitää olla niin halpaa kuin mahdollista.

Liittäisin aktiivisen eutanasian juuri yhteiskunnan tehokkuusvaatimuksiin; jos et tuota kuin kustannuksia, kuole pois. Sitä ei voi koskaan tukea, ei virallisen tahon järjestämänä.

Sinun mielestäsi sillä ei ole mitään arvoa esim. parantumattomasti sairaan ihmisen kärsimysten lopettajana? Niiden onnettomien, joiden sairauteen kuoleminen saattaa väistämättömyydestään huolimatta venyä viikkojen tai kuukausien mittaiseksi, pitäisi siis vaan virua tuskissaan koko tuon ajan?
Kyllä minä ainakin kannatan ihmisen oikeutta ihmisarvoiseen kuolemaan ihmisarvoisen elämän lisäksi.

[Melnais]

Vaikuttaa synkältä, mutta tutkimusten mukaan perusaistimukset säilyvät vielä kun tietoisuus itsestä alkaa hävitä. Eli inhimillistä on puhua lempeästi, koskettaa hellästi, pitää kuivana, ruokkia sen verran kuin potilas suostuu syömään ja kohdella kunnioittavasti siitä huolimatta ettei toinen enää vastaa. Käytännön työssä jonkinlaisen kontaktin hiipuvaan ihmiseen olen saanut musiikin kautta soittamalla nuoruuden sävelmiä, jolloin usein olemus rentoutuu ja katse on rauhallinen.

Se tietysti on toinen asia, missä määrin hoitohenkilökunnalta tai edes vanhuksen omilta sukulaisilta löytyy resursseja ja viitseliäisyyttä yrittää pitää yhteyttä vanhukseen, joka on jo menettänyt kykynsä kommunikoida ulkopuolisen maailman kanssa.

Varsinkin ottaen huomioon ne tuossa myöhemmässä lainauksessa mainitsemasi "yhteiskunnan tehokkuusvaatimukset", joiden mukaan vanhustenhoidonkin pitää olla niin halpaa kuin mahdollista.

Totta. Työhön hakeutuvilta tulisi löytyä, sen vuoksi ammattitutkinto eikä pitkäaikaistyöttömiä hoitajiksi. Omaiselle luopuminen on raskas prosessi eikä heitä voida velvoittaa jaksamaan. Häpeällisenä pidän terveydenhuollon varojen loppumista pitkäaikaispotilaiden vaippojen tai kääntämiseen tarvittavan toisen yöhoitajan kohdalla. Niiltä jotka eivät pysty vaatimaan on helpointa ottaa.

Liittäisin aktiivisen eutanasian juuri yhteiskunnan tehokkuusvaatimuksiin; jos et tuota kuin kustannuksia, kuole pois. Sitä ei voi koskaan tukea, ei virallisen tahon järjestämänä.

Sinun mielestäsi sillä ei ole mitään arvoa esim. parantumattomasti sairaan ihmisen kärsimysten lopettajana? Niiden onnettomien, joiden sairauteen kuoleminen saattaa väistämättömyydestään huolimatta venyä viikkojen tai kuukausien mittaiseksi, pitäisi siis vaan virua tuskissaan koko tuon ajan? Kyllä minä ainakin kannatan ihmisen oikeutta ihmisarvoiseen kuolemaan ihmisarvoisen elämän lisäksi.

Sekoitat käsitteitä. Kärsimysten lievittäminen ei vaadi tappamista vaan saattohoitoa. Jos luet tuon laittamani linkin sisällön saat kuvauksen aiheesta. Oireenmukainen hoito ei tarkoita elämän pitkittämistä vaan nimenomaan oireiden hoitoa, jolloin oloa voidaan helpottaa. Sen takana tietysti seison, johan se on ammattivalassakin mainittu.

[Elukka]

Kärsimysten lievittäminen ei vaadi tappamista vaan saattohoitoa.

Kysymys lienee luonteeltaan pohjimmiltaan filosofinen:
"Onko [biologinen] elämä itsessään arvokasta", ts. pitäisikö elämää pyrkiä jatkamaan, vaikkei siihen mitään varsinaista sisältöä liittyisikään?
Minun mielestäni ei. Itse näen elämän arvokkaaksi nimenomaan elämän sisällön takia.
Jo pelkästään se, että joutuisin makaamaan sairaalassa vailla mitään mielekkäitä virikkeitä[1], vaikkei mitään mainittavia tuskia sinänsä olisikaan, olisi minusta verrattavissa kidutukseen.
[1]Tuskin kukaan pitkäaikaissairas vuodepotilas tuntee elävänsä sairaalassa kovin täysipainoista elämää, varsinkaan jos toimintakyky on niin rajoittunut ettei edes esim. kirjojen lukeminen onnistu.

[Melnais]

Kärsimysten lievittäminen ei vaadi tappamista vaan saattohoitoa.

Kysymys lienee luonteeltaan pohjimmiltaan filosofinen:
"Onko [biologinen] elämä itsessään arvokasta", ts. pitäisikö elämää pyrkiä jatkamaan, vaikkei siihen mitään varsinaista sisältöä liittyisikään?
Minun mielestäni ei. Itse näen elämän arvokkaaksi nimenomaan elämän sisällön takia.
Jo pelkästään se, että joutuisin makaamaan sairaalassa vailla mitään mielekkäitä virikkeitä[1], vaikkei mitään mainittavia tuskia sinänsä olisikaan, olisi minusta verrattavissa kidutukseen.
[1]Tuskin kukaan pitkäaikaissairas vuodepotilas tuntee elävänsä sairaalassa kovin täysipainoista elämää, varsinkaan jos toimintakyky on niin rajoittunut ettei edes esim. kirjojen lukeminen onnistu.

Tuo on mielenkiintoinen kysymys johon en usko kenenkään pystyvän vastaamaan, en oikein edes omasta puolestaan. Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat mutta tulevaisuutta on vaikea ennustaa.

Toistuvasti on tapahtunut että terveenä, hyvissä voimissa on julistettu tiettyä hoitotahtoa mutta kunnon huonontuessa mieli onkin muuttunut. Ihmisellä on taipumus pitää hengestään kiinni muuttuvissa olosuhteissa. Juuri tämän vuoksi omasta puolestaan ei oikein aktiivisesta eutanasiasta voi päättää, mistä sen etukäteen tietää kuinka tyytyväinen kuitenkin on dementoituneena tai liikuntakyvyttömänä. (Myönnetään, tyytyväinen on nyt liioittelua mutta tyytymättömänäkin yleensä tahtoo elää.) Tämä ei tietysti poissulje sitä perinteistä hoitotestamenttia jolla mahdollistaa elämää ylläpitävien laitteiden off-napsaisun kun tilanne näyttää toivottomalta.