Lemmikkieläimen kuolema

[mustaenkeli]

Tämä on asia, jota pelkään. Asia, jonka kanssa en ole mitenkään sinut. Asia, joka saa itseni usein mietteliääksi.

Kissani on jo vanha. Yli kymmenen. Välillä näyttänyt olevan oikeastikin heikossa hapessa. Nyt taas ihan ok kuosissa. Mutta, mitä helvettiä minä sitten teen, jos ja kun joku kaunis päivä kotiini tulen ja kissa ei juoksekaan eteiseen häntää heilutellen vastaan. Että olkkarin lattialla (tai sängynalla, kaapissa, komerossa, sohvan takana) makaakin vainaja. Mitä siinä tilanteessa silloin tehdään?

Viimeksi, kun toinen kissani oli pahasti sairas (joo, oli syönyt kaktusta ja siittä ruoansulatuskanava hiukan tukossa), oksenteli vain ja kuumetta yli 41 eläinlääkärissä mitattaessa oli ensireaktioni tämä: tulen kotiin, kissa hoippuu täristen ja oksennellen (sellaista limaa vain) vastaan, puristan kissan syliini ja räjähdän itkemään sellaiseksi varttitunniksi, kunnes hoksasin soittaa eläinlääkärille (puhelimeen räkäisesti niiskautellen) ja tämän jälkeen vielä silloiselle ns. kumppanilleni ja taksilla akuuttiajalle lääkäriin. Taisi tuo lekuri silloin enempi hoivata minua itseäni kuin kissaani...

[HotPants]

Sun pitää sillon vaan heti soittaa päivystävälle eläinlääkärille. Tai no, ensteks tsekkaat tietty että mikä sen kisulin tila on; hengittääks se ja jyskääks sen sydän normisti. Eläimiin pätee joitai samoja ensapuohjeita kuin ihmisiinki; tekohengitystä annetaan jos hengitys ei skulaa ja oksennusta tai muuta mönjää ei oo tukkimas tiehyitä (ne pitää poistaa suusta ja tiehyistä jos niitä on siellä ja sit antaa tekohengitystä jos hengitys ei rupee skulaan mönjien poiston jälkeenkään).
Joo ja sit sun pitää pysyä ihan
coolina koska aika on elintärkeää ja sitä ei voi hukata paniikkiin. Jos menee iha paniikkiin kuitenkiin, ni sit soittaa heti vaan johonki hätänumeroon. Pääasia että toimii eikä jää paikoilleen.
Sillee.

En mä näitä muute tietäs, mut frendi kertoi kerran kun ei ollu muutakaa (bileitä) tekemistä.

[ninnithequeen]

Juuri tätä minäkin pelkään. Mun murut täyttää huhtikuussa 8 vuotta. Ja mä olen menettänyt jo 4 kissaa, 3 vanhuuteen, ja yhden munuaisvikaan. Ei se tuska helpota koskaan. Jokainen oli kuitenkin se rakas, oma lapsi. Syyttäkää hulluksi, mutta jokaisen uurna löytyy kotoa

[mustaenkeli]

Syyttäkää hulluksi, mutta jokaisen uurna löytyy kotoa

En syytä.Tuota uurnausjuttuakin oon miettiny. Eikös joissakin eläinlääkäreissä ainakin moisia operatzuuneja tehä? Vai? Vaikka... mä en kyllä uskaltais säilyttää kotonani mitään uurnia. Riitti ku katto sen pätkän "Uinu, uinu, lemmikkini...".

Mutta ei kai kotieläintä näin kaupunkiolosuhteissa juur muualle voi haudatakaan kuin jonnekin eläintenhautuumaalle... ja mites se esim. tämmösille paukkuvilla pakkasilla noin niinku oikeesti luonnistuu?

Tää on semmonen asia, jota hirmusesti elämässään pelkää, mutta pakkohan se joskus on kohdata ja siksi kai näitä(kin) juttuja olisi ihan syytä ajatella...

[ninnithequeen]

Syyttäkää hulluksi, mutta jokaisen uurna löytyy kotoa

En syytä.Tuota uurnausjuttuakin oon miettiny. Eikös joissakin eläinlääkäreissä ainakin moisia operatzuuneja tehä? Vai? Vaikka... mä en kyllä uskaltais säilyttää kotonani mitään uurnia. Riitti ku katto sen pätkän "Uinu, uinu, lemmikkini...".

Mutta ei kai kotieläintä näin kaupunkiolosuhteissa juur muualle voi haudatakaan kuin jonnekin eläintenhautuumaalle... ja mites se esim. tämmösille paukkuvilla pakkasilla noin niinku oikeesti luonnistuu?

Tää on semmonen asia, jota hirmusesti elämässään pelkää, mutta pakkohan se joskus on kohdata ja siksi kai näitä(kin) juttuja olisi ihan syytä ajatella...

Meillä hoiti eksä kissojen uurnausjutut. Mie en kauheesti halunnut niistä kuulla. Joku firmahan ne hoiti. Ja lasku oli yli tuhat markkaa per elukka.....

[mustaenkeli]

Ja lasku oli yli tuhat markkaa per elukka.....

Kallista lystiähän tuo.... arvata saattaa..

[brona]

Kyllä tänään (tai siis eilen) aamulla kirpaisi, kun koiruus ei ollutkaan iloisena sinkoilemassa uloslähtöä odottaen vaan apaattisena makasi lattialla. Oli todella vaisu ja nappulatkin söi epätavallisen hitaasti. Tsekkasin limakalvot, painelin selkärangan, mittasin kuumeen. Ei mitään. Vihdoin syttyi lamppu emännällä ihmetellessäni runsasta kuolausta, alaleuasta löytyi isohko puunpala kiilautuneena poskihampaiden väliin. Mikä helpotus, molemmille.

Töppöjalka on nyt 6v, hyvässä lykyssä se elää vielä toisen mokoman. Elämme päivän kerrallaan, lähtö tulee kun on tullakseen. Edellinen koirulle loppu tuli yllättäen. Pe alkoi kaatuilla ravistaessaan päätä ja ma vietiin 14v rouva lopetettavaksi. Vuokrahepsuni ja silmäteräni menehtyi 36 tunnissa. Näiden molempien rakkaitteni kanssa olin viimeiseen asti, se on mun mielestäni sekä oikeus että velvollisuus saattaa ystävä viimeiselle matkalleen. Joskin on pakko sanoa, että olin kyllä iloinen etten ollut töiden vuoksi saattamassa hoitohevostani teurastamoon.

[HellBell]

Jos kissa tosiaan löytyisi kuolleena ja tästä asianlaidasta ei olisi mitiä epäilyksiä, ei tehtävissä olisi mitään.
Lähinnä silloin kannattaisi soittaa itselleen "apua" eli soittaa esimerkiksi jolle kulle ystävälle, jonka kanssa jutella vähän aikaa jos tuntuisi siltä että haluaisi asiasta heti puhua tai ettei vain kestäisi jne.
Jos tuntuisi ettei kelleen tarvitsisi soittaa tms, voisi vain viettää hiljaisia surun hetkiä lemmikkinsä kanssa ennen kuin päättäisi tarttua joihinkin pakollisiin toimiin kuten kissan siirtämiseen sen viimeisimpään leposijaan.

[Pikku-Akka]

Meillä on nuo kaksi karvapalleroa, kissa ja koira. Koiralla oli paha korvatulehduskierre, joka kesti lähes vuoden. Kerkesin miettiä jo lopettamista, mutta päätettiin silti käyttää lääkärissä kerta toisensa jälkeen. Onneksi Oulusta löytyy kuitenkin ammattilaisia korva-asioiden hoitoon, eikä koiruli joutunut piikille. Lääkekuurin päätyttyä pelkäsimme, että tulehdus uusii taas. Olihan kuureja syötetty jo useita ja aina tulehdus uusi. Vielä ei ole tulehdusta näkynyt, vaikka lääkkeiden loppumisesta on jo 2kk.

Suru oli puserossa jo silloin ja käytännön järjestelyjä mietittiin, mutta ei siis onneksi jouduttu tekemään. Piikki olisi ollut vaihtoehto ja sitten omalle pihalle hautapaikka. Tietysti tämä talvi olisi ollut hieman huono vaihtoehto haudan kaivamiselle...

Jos kissa kuolisi, kaivettaisiin myös sille oma pikku hauta pihapiiriin tai tuonne vähän kauemmas pihan ulkopuolelle.

Itse en pystyisi todennäköisesti eläimen kuoleman jälkeen toimimaan,olisin vain ihan hysteerinen. Onneksi on olemassa tuo Isäntä, joka harrastaa metsästystä ja on tottunut näkemään kuolleita jäniksiä ja lintuja tms ja tainnut haudata parit omat kotieläimetkin..

[Exsat]

Meillä myös ajankohtainen asia, valitettavasti. Mikäli luoja suo, täyttää Lotta-neiti tänä keväänä kunnioitettavat 13-vuotta (rodun keski-iän ollessa 8 vuotta). Lotalla on tällä hetkellä sekä sydän- että nesteenpoistolääkkeet. Lisäksi se saa kerran vuoteen jalkoihin piikkejä nivelkipujen vuoksi, ja syö lisäksi jotain luontaistuotevalmistetta samaan vaivaan. Ruoka on ollut jo viimeiset kuusi vuotta erikoisruokaa, jonka pitäisi ehkäistä virtsatiekivien synty, yksi kahden euron kolikon kokoinen kivi neidiltä on nuorempana jouduttu leikkaamaan. Lisäksi koiran kuulo on mennyt ja toisen silmän näkö näyttää heikenneen. Silmä heijastaa valoa erilailla kuin toinen, joten ilmeisesti jonkin sortin kaihi on kyseessä.

Välillä tuntuu, että koiran keinotekoinen hengissäpitäminen lääkkeiden ja hoitojen avulla on enemmän itsekäs karhunpalvelus kuin oikea apu. Kuitenkin koira on eteenkin ulkoillessaan todella eloisa ja pirtsakka, jaksaa leikkiä ja touhuta lasten ja nuorempien koirien kanssa vaikka kuinka ja kävelee vielä ihan kohtuullisia lenkkejäkin. Kotioloissa nukkuu kyllä paljon ja sikeästi, mutta jaksaa sisälläkin innostua leikkimään tai temppuharjoitteluihin.

Jokaisen lääkekuuri kohdalla ollaan päätetty, että seuraavaa ei enää tule, mutta kuinkas on käynyt.. Eläinlääkäri kehuu koiran kuntoa ja sanoo lääkkeen parantavan elämänlaatua vielä entisestään, joten sitä on sitten aina päätetty "kokeilla". Vastuu siitä päätöksestä milloin koira uuden lääkkeen sijaan saa nukutuspiikin tuntuu todella raskaalta. Koiran kanssa on kasvettu yhdessä ja nähty paljon, onhan se ollut minulla jo 11-vuotiaasta saakka. Vaikka tieto siitä, että joskus Lotastakin aika jättää on tietenkin ollut jatkuvasti olemassa, se ei juuri helpota konkreettisen päätöksen tekemistä.

Mä haluaisin uskoa siihen, että sekä eläimellä että ihmisellä on oikeus arvokkaaseen vanhuuteen ja siihen, että kun ei enää jaksa saa nukkua pois ilman, että konein ja kemikaalein pidetään väkisin hengissä. Koiran kanssa kuitenkin päätöstä siitä, milloin on aika "luovuttaa" on kuitenkin vaikea tehdä, eläin kun esittää aina parempikuntoista ja terveempää mitä oikeasti onkaan.

Nyt on menty sillä linjalla, että niin kauan kuin koira näyttää säästyneen suurimmilta kipuiluilta ja nauttii elämästään, niin sille pyritään tarjoamaan mahdollisimman hyvät edellytykset elää vanhuuttaan. Jatkoa katsotaan päivä kerrallaan, ja siinä vaiheessa kun koira näyttää elämänilonsa lopullisesti menettäneen, annetaan sille todennäköisesti piikki ikuiseen uneen. Toiveissa tietysti olisi, että koira vain "nukkuisi pois" sitten kun sen aika on, ja näitä päätöksiä ei joutuisi itse tekemään.

[nojoojust]

Meillä suurin osa kuolleista eläimistä on mennyt lahjoituksena eläinlääketieteelliselle oppilaskäyttöön. Siinä vaiheessa kun omalle eläimelle ei enää voi tehdä mitään, lohduttaa kummasti että se kuolemansa jälkeen osallistuu monen muun eläimen hengen pelastamiseen, tarjottuaan tuleville eläinlääkäreille mahdollisuuden saada todella tärkeää kokemusta.

Pari edelleen elossa olevaakin eläintä on osallistunut yliopiston pienryhmätyöskentelyyn, hauskimpana tapauksena Helmi-lampaamme, jonka sydäntä ultrattiin oppilaiden toimesta usean tunnin ajan. Helmillä myös todettiin sydänvika, joten vaikka se vielä onkin elossa, olen jo luvannut sen sydämen opetuskäyttöön kun asia tulee ajankohtaiseksi. Helmi viihtyi todella hyvin valkotakkisten opiskelijoiden kanssa, alussa he miettivät että pitäisikö Helmille laittaa jokin kaulapanta, mutta Helmi koki itsensä heti yhdeksi valkoisen lauman jäseneksi, joten se köpötteli kiltisti muiden mukana toimenpidehuoneeseen.

[Lilo]

Oma koira lopetettiin 14-vuoden iässä viime kesänä. Moneen kertaan oli jo ehtinyt pelätä sen hetken olevan edessä sitä mukaa kun ikää ja vaivoja tuli...

Pahimpia olivat viimeiset viikot kun koira oksenteli öisin ja oli välillä todella heikkona. Sitten toisina päivinä se oli kuitenkin virkeämpi taas, joten omat fiilikset hyppi vuoristorataa: selviää/ei selviä/selviää...

Lopullista päätöstä helpotti ainakin meillä mahtava eläinlääkäri joka osasi sanoa ne oikeat sanat: koiran on parempi lähteä "saappaat jalassa", vielä jotenkin virkeänä. Se ei enää tule paranemaan vaivoistaan jo ikänsä takia ja itse vain katuu jälkikäteen jos on antanut eläimen kitua.

Lopulta olo oli enemmänkin helpottunut kun tiesi tehneensä oikean ratkaisun ja oli rapsuttamassa korvan takaa ja pitämässä huolta vanhasta kaverista myös viimeisellä matkalla. Etukäteen luulin etten siihen pystyisi mutta loppujen lopuksi oli paljon parempi olla itse mukana jättämässä hyvästejä.

[Filovirus]

Tuo on rankka asia. Itsekin pelkäsin sitä omien kissojeni kohdalla, toinen oli 12v ja toinen nyt huimat 8v.

Nyt jouluaattona sitten pahin kävi toteen kun tämän 12v kunto paheni illassa siihen pisteeseen että äitini ja mieheni piti lähteä päivystävälle eläinlääkärille. Viitteitä siihen oli jo aikaisemmin ollut ja äitini oli tarkoitus mennä uuden vuoden jälkeen kisua näyttämään (asuvat äitini luona, itse allerginen ja mieheni erittäin pahasti myös), koska epäilimme diabetestä. Itse en mukaan mennyt, koska oli tunne että takaisin ei tule ja että en kyllä kestä millään jos tilanne lopetusta vaatii, ja pelkäsin myös tilannetta, että laittaisin hanttiin vaikka terve järki sanoisi mitä ja pahentaisin näin esimerkiksi äitini olotilaa lisää päätöksen teossa.

Tulos oli, että toisessa munuaisessa kasvain, toinen munuainen surkastunut melkein kokonaan sekä paha virtsatieinfektio. Lääkityksellä olisi luultavasti saanut noin viikon lisäaikaa, mutta nautintoa se ei olisi kisulleni ollut (oksentelua, kipua ym.). Äitini siis joutui raskaan päätöksen tekemään, isot pisteet kyllä miehelleni joka pystyi siellä häntä tukemaan.
Suru oli/ ja edelleen on kyllä kovin suuri, onneksi on toinen tähtisilmä vielä.

[Melnais]

Etukäteen luulin etten siihen pystyisi mutta loppujen lopuksi oli paljon parempi olla itse mukana jättämässä hyvästejä.

Allekirjoitan täydestä sydämestä. Viedessäni kissan eläinlääkäriin tarkastukseen ruokailuvaikeuksien tähden ja joutuen samalla matkalla päättämään lopetuksesta rtg:ssa löytyneen suuren keuhkokasvaimen vuoksi, hämmästelin itsekin miten löytyi järkeä jättää eläinraasu anestesiaan sitä syventäen sen sijaan että oman itseni vuoksi olisin sen antanut vielä herätä kärsimään. Kipu oli valtava, en olisi koskaan uskonut miten eläimen vuoksi voikaan itkeä.

Mutta niinhän se on, eläimen ottaessaan sitoutuu kantamaan siitä huolta loppuun saakka. Ihmisellä on vastuu päättää lopettamisesta ja taata eläimelle loppu ilman turhaa tuskaa. Jatkossakin eläinten elämästä päättäminen tulee varmasti itkettämään, mutta yhtään kissaa en sen vuoksi jättäisi ottamatta. Aina voi muistella sitä mitä on pystynyt tarjoamaan ja sitä mitä vastineeksi sai, vilpitöntä rakkautta.

[Lolita]

Raskasta luettavaa, vaikka Pekka on vasta vajaa nelikuinen. Joskus se on edessä sitten täälläkin.

Noin vuosi sitten nukutettiin pois noin 15-vuotias Lotta-kissa, joka asui alkukodissani eli nykyisin isän luona. Koville otti minullakin, vaikka en ollut näkemässä Lotan sairaskohtauksia ja vatsapuolen patteja vaan kuulin niistä puhelimitse. Äiti vei Lotan viimeisen kerran eläinlääkärille. Se oli toinen kerta elämässäni, kun kuulin äitini itkevän, kun hän kertoi minulle puhelimessa, ettei ikinä enää ja joku muu saa saattaa jäljelle jääneen kissan, Leevin, viimeiselle matkalleen aikanaan. Itkin pikkuisen Lotan muistolle. Jäi haikea olo, kun Vanha Neiti poistui.

[Filovirus]

Syyttäkää hulluksi, mutta jokaisen uurna löytyy kotoa

Kyllä meidänkin äitee uurnassa tuhkat kotiin sai, kävi vielä teettämässä siihen laatan, jossa nimi, syntymäaika ja kuolipäivä. Hän otti vielä raskaammin menetyksen, ovathan kisut meillä pennuista asti olleet ja minulla ei ole liekkikaluja ja muita muistuttamassa päivästä toiseen ettei enää toista ole, joten toisaalta en edes kokenut oikeudekseni tehdä päätöksiä kisuni suhteen, koska en ole heidän kanssaan asunut viiteen vuoteen vaikka kysyessä vastasinkin että kaksi ihanista ihanimpaa kisua "omistan".

[Georgina]

Mun kissa täplä kuoli noin kymmenen vuotta sitten. Luulen että joku myrkytti sen. Löytyi etupihalta tosi huonokuntoisena oltuaan pari päivää hukassa hirveästä hakemisesta huolimatta. Pensaan alla lötkönä makasi. Vietiin akuuttiin ja tippaan jossa tutkimuksissa löytyi vakavia munuaisvaurioita. Lopetettiin. Isä toi kissan kotiin ja pidin vielä lämmintä täplää sylissä kun kaivettiin sille lapiolla takapihalle hauta. Itkin 3 päivää putkee, sitten kai asia oli käsitelty ja siitä pystyi puhumaan itkemättä. Harmittaa kun se muutossa jäi sinne, siitä talosta oli paha muuttaa pois.

Yli vuosi sitten multa kuoli hevonen, Maritar. Sairastui yllättäen illalla ähkyyn. Aluksi ei näyttänyt pahalta mutta iltaa kohti paheni koko ajan parafiiniöljystä ja kävelytyksestä huolimatta. Päivystäjä kävi yöllä pistämässä useita kipupiikkejä, valvottiin, välillä levähdettiin kunnes uusi kipukohtaus iski. Aamulla ennen seitsemää pistettiin tuskainen hevonen koppiin ja lähdettiin klinikan pihalle odottamaan töihin saapuvaa eläinlääkäriä. Samantien todettiin suolen olevan kierteellä. Päätin että lähdetään ylivieskaan ja yritetään leikata. Samaan aikaan hevosen tila paheni radikaalisti entisestään, oli hirveän näköistä kun kyljet vaan turposi ja turposi. Sanoin että nyt tämä kidutus on lopetettava. Hevonen laitettiin takaisin koppiin jossa eläinlääkäri antoi sille aluksi lisää rauhoittavaa ja lopuksi keuhkot ja sydämen lamauttavan pistoksen. Meidän piti tulla kopista ulos viimeisten hetkien aikana.(kouristuksia) Kun avasimme etuoven ja eläinlääkäri tarkisti hengitystä ja pulssia mä pidin Marin päätä sylissä. Sen sieraimet värisi ja mä ajattelin että se pörhistelee ihmeissään kun tuli sinne hevosten vihreiden laitumien laitaan. (voi paska... arvasin että pitää alkaa märisemään )

No ajettiin takas tallille, kello oli jotain 11. Päätettiin haudata Mari illalla tuntien jälkeen, minä en niitä voinut koko viikolla pitää kun itkin vaan ihan taukoamatta. Illalla paikalla oli traktori ja kaivinkone. Oli tosi fiksuja poikia apuna, nostettiin hepo tosi siististi liinoilla traktorin lavalle. Olin harjannut sen siistiksi. Oli syksy, pimeää ja märkää. Jotenkin juhlallista kun käveltiin sinne metsään minne Mari haudattiin, kaivinkoneen valot loisti kirkkaana. Sillä aikaa kun kone kaivoi marille kuopan me muut kerättiin havuja. Laitettiin havuja kuopan pohjalle jonne Mari laskettiin. Menin kuoppaan, suoristin harjan ja karvat, päitset jätin päähän. En halunnut itselleni jouhia, halusin sen menevän hautaan kokonaisena. Laitettiin havuja myös Marin päällle. Kaivinkone kuski oli tosi fiksu ja hienotunteinen, laittoi nätisti mullat päälle eikä mitään isoja kiviä.

Kun me käveltiin haudalta pois, tuli taivaalle pilvistä selvästi hevosen muotoinen kuvio. Se oli Mari. Aluksi mä kävin haudalla joka ilta, sittemmin harvemmin. Nyt en ole käynyt pitkään aikaan ja mulla on asiasta tosi huono omatunto. Mutta aina kun sinne menee niin Mari on siellä ihan selvästi läsnä, sen tuntee

Mä tein sinne keraamisen hautakiven.

[segma]

Koiruus taitaa meilläpäin olla kahdeksan tai yhdeksän vuotta. Edellinen taidettiin piikittää 14-vuotiaana. Pelkkä ajatus siitä, että olisi paikalla koiran piikittämisessä tuntuu aika raastavalta, varsinkin kun tähän tilanteeseen ollaan kerran melkein jouduttu, kun joku idiootti kaistapää ajoi kelkalla (moottorisellaisella) koiran yli ja jalka murtui aika hankalasta paikkaa. Onneksi saatiin koira kuitenkin kuntoon. Kyseisestä kelkkailijasta ei ole kuulunut mitään, eikä jäänyt paikalle pyytämään anteeksi vahinkoaan. Epäilys syyllisestä tosin on.

On muuten hassua, miten juuri tuollaisessa tilanteessa (eläimiin kohdistuvassa tilanteessa siis) punakäyrä kasvaa aivan tolkuttomalla vauhdilla asteikon yli. Siinä vaiheessa kun kuulin (en ollut itse tapahtumahetkellä kotona), että koiran päälle oli ajettu kelkalla ja että miten se oli kolmella jalalla toinen etutassu ikävän näköisesti vääntyneenä nilkuttanut kohti kotiovea, oli ensimmäinen ajatus hakea varastosta kirves ja maksaa kelkkailijalle perunat potaatteina. Toinen mielenkiintoinen juttu on se, etten jostain syystä pysty kokemaan kissoihin liittyvistä jutuista minkäänlaista empatiaa, mutta koirien kanssa olen aivan äärettömän herkkä. Ehkä se johtuu siitä, että olen kissoille allerginen.

[pajazzo]

Minulla on ollut elämäni aikana kolme koiraa ja marsu. Näistä jäljellä enää yksi koira. Luopumisen tuska on lohdutonta. Siihen ei totu koskaan. Aina sitä miettii, ettei enää ikinä ota uutta lemmikkiä sillä surutyö menetyksen jälkeen on niin riuduttavaa. Kuitenkin tiedän, että tulee sekin päivä jolloin aika kultaa muistot ja muisteleminen on ihan mukavaa.

Marsuni jouduttiin lopettamaan vanhoilla päivillään suuren kasvaimen takia. Olin itse silloin vasta lapsukainen ja väistämättömän ymmärtäminen oli vaikeaa. Hautasimme marsun sisareni omakotitalon pihaan. Auttoi kummasti, kun sai viedä haudalle kukkia vieraillessaan siellä.

Suuren järkytyksen koin myös ennen milleniumia, jolloin vasta kolmevuotias koirani sairastui äkillisesti. Eläinlääkärit pyörittelivät päätään turhautuneina, sillä kukaan ei tuntunut tietävän mistä on kysymys. Vain muutama päivä sairastumisen jälkeen oli koira tippapulloineen päivineen vietävä päivystävälle eläinlääkärille ja antaa armon käydä. Koira tuskin olisi elänyt enää seuraavaa vuorokautta. Keuhkot täynnä nestettä ja 10-15 kiloa laihtuneena vain muutamassa päivässä. Tapaus jäi ikuiseksi mysteeriksi. Jälkeenpäin, kun järki on luistanut, olen harmitellut etten koskaan teettänyt ruumiinavausta. Koira lepää kauniilla hautapaikalla, johon myöhemmin alkoi kasvaa tammi. On varmasti upean näköistä vuosien päästä, kun tammi on suuri. Toivottavasti paikka säilyy yhtä kauniina ikuisesti.

Viime kesänä tuli aika päästää elämäni ensimmäinen koira, rakas koiravanhukseni taivaaseen. Kulkeminen kävi vaikeaksi, fysioterapia ei auttanut ja loppujenlopuksi eläinlääkäri ilmoitti että olisi syytä alkaa harkitsemaan pois päästämistä. Olen aina ollut sitä mieltä, että väkisin ja itsekkäin perustein täällä ei ketään hengissä pidetä. On se silti vaan kova paikka päättää päivä, joka tulee olemaan toisen viimeinen. Tiesin, että koirani tulee halvaantumaan jossakin vaiheessa. Halusin kuitenkin arvokkaan lopun, enkä sitä että löydän rampautuneen koiran kotoani. Niin sitten viimeistä edeltävänä päivänä tavattiin ihmis ja koiraystävät, jotta kukin sai sanoa hyvästit. Henkilökohtaisesti tunne oli aivan hirveä. En muista itkeneeni niin montaa viikkoa putkeen koskaan. Eläinlääkäri lupasi lopettaa koiran autoon, jottei vanhuksen tarvitsisi enää viime hetkillään tulla vastaanotolle sisään. Kaikki kävi kauniisti vaikka itse luulin oikeasti kuolevani siihen paikkaan. Hänet haudattiin edellisen koirani viereen. Nyt heillä on suojanaan yhteinen tammi. Paikka on todella kaunis pimeässä, kun laittaa kynttilän lyhtyyn palamaan.