Jätetty

[slam]

Raamattua siteeraten voisin sanoa, että eihän murehtimalla lisää elämänsä päiviä.

Onhan niitä muitakin olemassa. Silmät auki!

Kyl, minulta ainakin saattaisi suhdetoiminta "onnistua" randomilla valitun naisen kanssa, joka kiihottaa minua seksuaalisesti. En rupea määrittelemään sen tarkemmin, mutta jotkut naiset ovat vain vetävämpiä kuin toiset.

Olisihan se varmoon ihan jees, jos joku narttu haluaisi minun läsnäoloa epätoivoisesti edes kolme kuukautta. Tai en mä tiedä, kun niillä kaikilla on ne miehet. ja niin harvoin sitä pääsee lähikontaktiin, että voisi olla edes mahdollisuus ihastua syvemmin...

2-3 ihastusta, jotka eivät olleet kaukorakkauksia olivat tietysti surkeesti päättyneitä juttuja. En tiedä joku kait naisen viekas ominaisuus tai alitajuinen systeemi heillä on saada murhetta aikaiseksi ainakin minulle. Sulokas tyttönen päästää vierelle, mutta heittää yllättäen pois, niin aiheutuuhan siitä oma tuskansa.

Kait siinä jää kaipaamaan kyseisen ihmisen rakastettavana olemista, ja ilmeisesti sen synnyttää lähelle päästäminen, kun eihän siinä vaiheessa paljon sanat merkitse. Lukee naista aisteillaan... XD TÄÄ alkaa meneen sou Geiksi... I am kovis, hard cock män ja nyt takaisin nukkumaan...

[Vieras]

Onhan niitä muitakin olemassa. Silmät auki!

Laastarisuhteitako meinaat? Ovatko ne toimineet kohdallasi kuinka hyvin, vai puhutko enemmänkin teoriatasolla?

[hebuli]

Edellisen kirjoitti moi.

[Vieras]

Kyl, minulta ainakin saattaisi suhdetoiminta "onnistua" randomilla valitun naisen kanssa, joka kiihottaa minua seksuaalisesti. En rupea määrittelemään sen tarkemmin, mutta jotkut naiset ovat vain vetävämpiä kuin toiset.

Olisihan se varmoon ihan jees, jos joku narttu haluaisi minun läsnäoloa epätoivoisesti edes kolme kuukautta. Tai en mä tiedä, kun niillä kaikilla on ne miehet. ja niin harvoin sitä pääsee lähikontaktiin, että voisi olla edes mahdollisuus ihastua syvemmin...

2-3 ihastusta, jotka eivät olleet kaukorakkauksia olivat tietysti surkeesti päättyneitä juttuja. En tiedä joku kait naisen viekas ominaisuus tai alitajuinen systeemi heillä on saada murhetta aikaiseksi ainakin minulle. Sulokas tyttönen päästää vierelle, mutta heittää yllättäen pois, niin aiheutuuhan siitä oma tuskansa.

Kait siinä jää kaipaamaan kyseisen ihmisen rakastettavana olemista, ja ilmeisesti sen synnyttää lähelle päästäminen, kun eihän siinä vaiheessa paljon sanat merkitse. Lukee naista aisteillaan... XD TÄÄ alkaa meneen sou Geiksi... I am kovis, hard cock män ja nyt takaisin nukkumaan...

Kyllä mä vaan haluaisin nähdä sen naisen, joka tällaisia juttuja kirjoittavaan kaveriin ihastuu. Tietysti livenä tilanne voi olla ihan toinen,

[RolloTomasi]

Sulokas tyttönen päästää vierelle, mutta heittää yllättäen pois...

Kait siinä jää kaipaamaan kyseisen ihmisen rakastettavana olemista, ja ilmeisesti sen synnyttää lähelle päästäminen...

Tätä palstaa kun kuitenkin monet tyttösetkin lukevat, niin heille tiedoksi, että minua kiinnostaisi kovasti tietää, mistä yllä kerrotun kaltainen naisten käytös johtuu. Mikä siihen on syynä? Tekevätkö miehet jotain sellaista väärin, mistä heille ei voi sanoa ja jos kyllä, niin miksei voi sanoa? Kertokaa meille epätietoisille! Asiasta kuitenkin aiheutuu meille toisille niin paljon mielipahaa ja ikävää, ja ihmetystä, etteikö asiaa voisi toisin hoitaa tai olla päästämättä lähelle heti alussa, että ehkä voisimme helpottaa omaa oloamme tämän asian syiden selvittämisen jälkeen.

[Pisara]

Sulokas tyttönen päästää vierelle, mutta heittää yllättäen pois...

Kait siinä jää kaipaamaan kyseisen ihmisen rakastettavana olemista, ja ilmeisesti sen synnyttää lähelle päästäminen...

Tätä palstaa kun kuitenkin monet tyttösetkin lukevat, niin heille tiedoksi, että minua kiinnostaisi kovasti tietää, mistä yllä kerrotun kaltainen naisten käytös johtuu. Mikä siihen on syynä?

Naisten? Minun tapauksessani kyse on miehestä joka jätti. Eiköhän tuo ole ihan sukupuolesta riippumatonta käytöstä.

[RolloTomasi]

Naisten? Minun tapauksessani kyse on miehestä joka jätti. Eiköhän tuo ole ihan sukupuolesta riippumatonta käytöstä.

Koita jaksaa.

Minulla ei omakohtaista kokemusta ole tuollaisesta miesten käytöksestä, ainoastaan naisten.

Tehdään sitten kysymyksestä sukupuolineutraali ja vaihdetaan naisten ja miesten tilalle ihminen. Kysymys jää jäljelle, samoin me vastausta kaipaavat.

[Mylwin]

pulloon ja irtosuhteisiin

Kuulostaa hyvältä. Noita lisää.
Paitsi että irtosuhteet voi korvata itsesäälillä jos ei ole pipukankaipuuta.

[slam]

Onhan niitä muitakin olemassa. Silmät auki!

Laastarisuhteitako meinaat? Ovatko ne toimineet kohdallasi kuinka hyvin, vai puhutko enemmänkin teoriatasolla?

Siis muita ihmisiä tarkoitin, mutta lisäksi en suosittele tietenkään väkinäistä suhdetta, jossa olet väkisellä, vaikka toinen ei pahemmin innosta.

[slam]

Kyllä mä vaan haluaisin nähdä sen naisen, joka tällaisia juttuja kirjoittavaan kaveriin ihastuu. Tietysti livenä tilanne voi olla ihan toinen,

You are sou gei! ...Takamus, tissit ja nätti hymy... Mihis siinä muuta tarvitaan... Ja jonkinlainen naisen suullisen esityksen kääntäjä korvaan.

[Riemumieli]

Täytyy ajatella positiivisesti. Ihmiskunnasta on vähintään (liekö yli) puolet miehiä, joten tuoretta (sinulle) lihaa on reilusti tarjolla, kukaan ei kuollut, oppia ikä kaikki, pääsit riippakivestä eroon, voit keskittyä muuhunkin kuin nussimiseen ja niin edelleen ja niin edelleen. Elämä on ihanaa, ei siinä muuta, joskus tapahtuu asioita, elämä on shittii ja laiffii ja sillai ynnä tollai.

[slam]

Täytyy ajatella positiivisesti. Ihmiskunnasta on vähintään (liekö yli) puolet miehiä, joten tuoretta (sinulle) lihaa on reilusti tarjolla, kukaan ei kuollut, oppia ikä kaikki, pääsit riippakivestä eroon, voit keskittyä muuhunkin kuin nussimiseen ja niin edelleen ja niin edelleen. Elämä on ihanaa, ei siinä muuta, joskus tapahtuu asioita, elämä on shittii ja laiffii ja sillai ynnä tollai.

*klap, klap, klap* Kätten taputuksia. överi näkökanta miehellä

Itsellänikin tuli kaikenlaista mieleen humalapäissäni, mutta en enää muista naur*

[beenthere]

En vain tunnu jaksavan. Ties monettako yötä valvon itkien. Ei tästä tule mitään. Kuinka voin ikinä siirtyä eteenpäin? Kuinka voin lakata rakastamasta? Juteltiin syyt läpi. Hänellä vain ei ole tunteita minua kohtaan enää jos on koskaan ollutkaan - ei rakkautta ainakaan. Ja minä hölmö annoin itseni rakastua. Rakkaus on sokea - luulin, että kaikki on hyvin. Loppu tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tai tauoksi hän sitä kutsuu - ei kuulemma kannata kuitenkaan henkeään pidätellen odotella. Silti kai vielä toivon - josko sittenkin...

Voi Pisaraiseni... Pakko vastata, koska kirjoitat juuri kuten itse olisin kirjoittanut elämäni vaikeimman eron yhteydessä. Uskon tietäväni aika tarkalleen miltä sinusta tuntuu, kuinka pahalta, kuinka epätoivoiselta.

Ainoa selvästi hyvä puoli tilanteessasi on se, että sen voi luvata menevän ohi. Omalla kohdallani ainakaan aikaa ei tarvittu edes määrättömän paljoa. Muutamassa kuukaudessa olo oli ajoittaisia takapakkeja lukuunottamatta selvästi parempi, edelleen puolen vuoden kuluttua oli jo aika lailla jaloillaan, ja vuoden kuluttua ei voinut kuin ihmetellä syvästi ja hartaasti, että mistä ihmeen syystä silloin tuntuikaan niin pahalta. Jälkikäteen ainakin itse tajusin, etten todellakaan ollut menettänyt mitään korvaamatonta, oikeastaan ihan päinvastoin.

Konkreettisia / hyvää tarkoittavia / jälkiviisaita neuvoja seuraavassa: 1) Aika OIKEASTI parantaa. Usko siihen, vaikkei nyt siltä tunnukaan. 2) Sanoudu ehdottomasti irti kaikesta soutamisesta ja huopaamisesta ja ennen kaikkea tauoista. Omalla kohdallani totesin, että soutu-huopaus -mentaliteetilla olisi voinut jatkaa vaikka kuinka pitkään, jatkuvasti hiljaa kituen ja uudelleen pettyen - lopultakin paljon raskaampaa kuin oikea ero - se, että ottaa elämänsä ohjat käsiinsä ja päättää itse pysyä erossa tuntuu huomattavasti paremmalta kuin se, että annat toisen roikottaa. 3) Helli itseäsi - kuuntele musiikkia, osta kiva lehti, vuokraa leffa, osta joku vaate, syö jotain hyvää - ok, eihän nämä tunnu oikeastaan edes hyvältä, koska masentaa niin paljon, mutta joskus joku auttaa hitusen ja ajan kuluessa aina paremmin. 4) Puhu jonkun kanssa - ystävien, saman kokeneiden, tarvittaessa psykologin/psykiatrin. Itse vatkasin asiaa edes takaisin kahden läheisen ystävän kanssa niin, että juttu tuli jo omistakin korvista, mutta se ilmeisesti oli vain pakko tehdä. Kävin lisäksi pari kuukautta viikottain psykologilla, jonka kanssa synkkasi hyvin. Itselläni oli tosin eron yhteydessä muutakin surua - läheinen ihminen kuoli samaan aikaan jne. Itse en lopulta tarvinnut masennuslääkkeitä toipumiseen, mutta jälkikäteen ajatellen - ehkä ne olisivat nopeuttaneet prosessia? 5) Laastarisuhteita voi kokeilla, kunhan on rehellinen toisille, ja kertoo, että on vasta toipumassa. Kyllä jotkut ovat kiinnostuneita toipujastakin, ja ihmiskontaktit tekevät hyvää. Ainakin omalla kohdallani paras lähestymistapa näihin suhteisiin oli ystävyyspohjainen, eli ei fyysistä suhdetta kovinkaan nopeasti. Halaus kuitenkin saattaa joskus helpottaa, seksistä en olisi sen sijaan ollenkaan vakuuttunut.

Toivottavasti näistä neuvoista on jotain, edes vähäsen apua sulle! Tsemppiä, jaksamista! Älä luovuta!

[mustaenkeli]

Miksi toinen ei rakastakaan??

Niin. Jos tuon kysymyksen vastaus olisikin yksiselitteinen.
Rakkaus on tunne. Jos tunnetta ei ole, ei rakasta.
Rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys.
Kyllä, toisesta voi tykätä vaikka kuinka paljon. Jopa niin paljon, että sen kanssa voisi alkaa seurustelemaan. Ihan sitä tulevaisuuttakin suunnittelemaan. Tästä kumppanista voi välittää niin paljon, ettei halua loukata häntä millään muotoa. Se toinen voi tuntua siltä, että sen kanssa voi olla ihan hyvä olla ja suhde voisi olla kaikin puolin toimiva. Suhde voi alkaa jopa niin, ettei semmosta mieletöntä rakastumisen tai hullaantumisen tunnetta olekaan, mutta on muuten vain hyvä olla. Eikä välttämättä osaakaan kaivata mitään sen kummempaa...
Harvemmin suhde kai edes alkaa siitä, että heti rakastetaan. Rakkasus vain tulee jostain. Mysteerisesti. Mistä ja miten, sitä en minä osaa selittää. Tai sitten se ei tule, vaikka olisikin ollut ihastunut. Illuusiot särkyy, mutta onneksi siitäkin voi selvitä. Kun uskaltaa katsoa eteenpäin, luottaa itseensä, jaksamiseensa ja siihen, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Elämässä on kuitenkin niin paljon muitakin asioita. Hyviä asioita.

[segma]

Tässä osoitteessa todellista vahvuutta on oman itsensä ilmentäminen niille jotka välittävät. Ei niitä ongelmia puhumalla selvitetä, mutta kun pahan sanan sanoo ääneen se ei enää mörköile taustoilla.

Kun rakkaus alkaa sattua, on siitä ilman muuta puhuttava. Onhan puhujalla silloin tuskansa oikeuttama syy olla itsekeskeinen vain siksi, että sillä on samoja huolia kuin suunnilleen koko muulla ihmiskunnalla.

Omat henkiset resurssini saattavat kertoa pahasti vioittuneesta psyykestä, mutta olen aina selvinnyt täysin yksin ja omillani. Loppujen lopuksi parhaita asioita, mitä minulle on koskaan tapahtunut, olivat nuoruuden henkisesti sietättömät kokemukset, sillä niistä ajoista muokkautunut kapasiteetti henkiseen riippumattomuuteen, itsetuntoon, äärimmäiseen sietokykyyn ja selviämiseen ovat arvokkainta mitä minulla on. En tarvitse ketään. Ja se tuntuu hyvältä.

Eli koetat nyt oikeuttaa itsesi elämäsi kärsimysten nojalla polkemaan toisten "vähemmät huolet" ja niiden ilmaisun moraalisella tasolla kielletyiksi, koska et itsekään sellaisista asioista valita? Vai käsitinkö rivienvälit ihan metsikköön? Newsflash: paitsi että ihmiset ovat yksilöitä, joille "eritasoiset" ongelmat tuntuvat tasan yhtä pahalta (lainatakseni erästä pelihahmoa: "Nothing is a cliché when it happens to you"), heillä on myös täysi oikeus valittaa ja ennen kaikkea hakea tukea muilta ihmisiltä. Eri asia sitten, onko ainainen valittaminen psyyken kannalta rakentavin toimintatapa. Niin julmalta kuin se ehkä voi kuulostaakin - se, että SINÄ olet joutunut tarpomaan elämässä paskaojien läpi yksin ei tarkoita, että muiden pitäisi kärsiä tasapuolisuuden nimissä samaa.

[segma]

Kehtaisitko oikaista käsitykseni, etten kuole tyhmänä?

[hebuli]

Omat henkiset resurssini saattavat kertoa pahasti vioittuneesta psyykestä, mutta olen aina selvinnyt täysin yksin ja omillani. Loppujen lopuksi parhaita asioita, mitä minulle on koskaan tapahtunut, olivat nuoruuden henkisesti sietättömät kokemukset, sillä niistä ajoista muokkautunut kapasiteetti henkiseen riippumattomuuteen, itsetuntoon, äärimmäiseen sietokykyyn ja selviämiseen ovat arvokkainta mitä minulla on. En tarvitse ketään. Ja se tuntuu hyvältä.

Äärilaidasta toiseen... Itsensä kovettaminen ja kovan ulkokuoren rakentaminen itselleen käsitetään monesti väärin "vahvuudeksi", vaikka kyse on enemmänkin kyynisyydestä ja turtumisesta. Taisin jo joskus aiemmin kirjoittaa siitä miten omasta mielestäni negatiiviset kokemukset lähinnä kovettavat ja kyynistyttävät ihmistä, kun taas positiiviset kokemukset kasvattavat sitä todellista itseluottamusta ja -tuntoa.

On myös tietynlaista vahvuutta osata ja uskaltaa välillä olla myös heikko toisten edessä. Toki, rajansa kaikella, nykyisten pätkäsuhteiden aikakaudella lienee ihan hyvä pitää jonkinlainen pikku varautuneisuus mukana matkassa ettei mene maihin jokaisen vastoinkäymisen edessä. Joka tapauksessa, "Minähän en itkenyt edes vanhempieni hautajaisissa!" ei kuitenkaan saisi minua näkemään toista positiivisemmassa valossa, vaikka jonkinlainen kovuuden ja tunteettomuuden osoitus sekin kai olisi. Missä vaiheessa ihmisellä on vihdoinkin lupa kokea avoimesti surua? Jotkut kuulemma surevat jopa koiriensa puolesta... ÄÄLIÖT! Ne ovat pelkkiä piskejä, kapisia rakkeja, joita syödään Kiinassa.

Tietenkin ihan täysin asiaan liittymättä mieleeni juolahti dokumentti auto-onnettomuudessa aivovamman saaneesta miehestä, jonka tunteet kuolivat täysin esim. vaimoaan ja lapsiaan kohtaan kyseisen vamman seurauksena. Hän ei tuntenut enää mitään kiintymystä ja lämpimiä tunteita heitä tai yleensäkään ketään kohtaan. Siinäpä vasta itsenäinen ihminen joka ei taatusti tarvitse ketään muuta elämäänsä, ja joka voi vapaasti suhtautua kanssaihmisiinsä pelkkinä keiloina tai hyötymisen kohteina. Jossain mielessä kai samaa sarjaa kuin Ted Bundy.

[Pehmovanukas]

Äärilaidasta toiseen... Itsensä kovettaminen ja kovan ulkokuoren rakentaminen itselleen käsitetään monesti väärin "vahvuudeksi", vaikka kyse on enemmänkin kyynisyydestä ja turtumisesta. Taisin jo joskus aiemmin kirjoittaa siitä miten omasta mielestäni negatiiviset kokemukset lähinnä kovettavat ja kyynistyttävät ihmistä, kun taas positiiviset kokemukset kasvattavat sitä todellista itseluottamusta ja -tuntoa.

Onneksi asiantila ei ole vain näin. Selviämiskokemukset ovat itse asiassa hyvin tärkeä voimavara, koska suhtautuminen elämän tuomiin kolhuihin ja pettymyksiin on erittäin tärkeä kysymys onnellisuuden kannalta. Kyllä mikä tahansa asia voi kaataa maailman, jos sen antaa kaataa maailman. Minä tunnen ihmisen, joka on raiskattu, hakattu pari kertaa palasiksi, sairastunut vakavasti ja on silti positiivisimpia ja optimistisimpia joita tunnen. Ja sitten sellaisia, joiden elämässä ei ole koskaan ollut mitään vastoinkäymisiä, mutta ruikuttavat silti kaikesta.

Itse asiassa vanhempia kannustetaan tuottamaan jonkinasteisia pettymyksiä jo pienelle lapselle, että kasvaisi kohtaamaan niitä myöhemmässä elämässä. Aina menestyneet, omasta voittamattomuudestaan vakuuttuneet superitsevarmat ovat niitä jotka tippuvat kaikkein korkeimmalta kaikkein syvimmälle ojaan.

Sinuna jättäisin nuo keittiöpsykologiset kirjoitelmat kotikoneelle, oli sen verran Stetson-Harrison -menetelmällä luotua analyysiä.

[hebuli]

Pehmovanukas, toisin kuin sinä luit, en kuitenkaan käsitellyt asiaa täysin mustavalkoisesti. Siksi käytin viekkaasti sinne tänne piilotettuja voimasanoja kuten "enemmänkin" jne. En jaksanut toistaa tähän aiempaa kirjoitustani, jossa totesin että negatiivisilla kokemuksilla on myös oma funktionsa, esim. jotta oppii huomaamaan että maailmassa on myös paljon paskaakin ja pahoja ihmisiä, ja jotta oppii ettei kaikkea haluamaansa välttämättä saa ilmaiseksi (tai ollenkaan).

Silti ei pysty olemaan panematta merkille tätä nykyaikana niin kovin muodikasta "vittu mä olen kova ja riippumaton, kaikki muut ovat minulle pelkkää paskaa"-mentaliteettia, ja sillä ylpeilyä että on kokenut niin kovan elämän ja siksi on niin kova jätkä/gimuli (tai no, olihan se joku Monty Python sketsikin jossa ylemmän luokan väki kehuskeli kuinka elivät pelkässä pahvilaatikossa keskellä maantietä). Kai meitä pyritään kasvattamaan tällaisiksi koneiksi, elinkeinoelämä tarvitsee piinkovia selviytyjiä ja epäempaattisia saneeraajia.

Ps. Toisaalta, juristin koulutuksesi tuskin antaa sinulle sen enempää vääntöä arvioimaan onko analyysini oikein vai ei.

Ps ps. Ja minähän olen ihan vitun kova jätkä koska aloin omalta osaltani osallistua perheemme elättämiseen työn kautta jo kuusivuotiaana, koskapa olen varsin köyhästä perheestä kotoisin. Saatana, hampaat irvessä vaan painettiin pitkää päivää koulun jälkeen...

[Pehmovanukas]

Pehmovanukas, toisin kuin sinä luit, en kuitenkaan käsitellyt asiaa täysin mustavalkoisesti. Siksi käytin viekkaasti sinne tänne piilotettuja voimasanoja kuten "enemmänkin" jne. En jaksanut toistaa tähän aiempaa kirjoitustani, jossa totesin että negatiivisilla kokemuksilla on myös oma funktionsa, esim. jotta oppii huomaamaan että maailmassa on myös paljon paskaakin ja pahoja ihmisiä, ja jotta oppii ettei kaikkea haluamaansa välttämättä saa.

Ps. Toisaalta, juristin koulutuksesi tuskin antaa sinulle sen enempää vääntömomenttia arvioimaan onko analyysini oikein vai ei.

Hyvä niin, ettet ole mustavalkoinen. Aika mustavalkoista on uskoa, että juristin koulutus on ainoa teoriapuolen oppi mikä juristilla voi olla (Näin ei edes ole, minulla on salattuja opintoviikkoja/kokonaisuuksia aineissa X, Y ja Z)

Mulla on kuitenkin lisäksi säännöllisenä keskustelukumppanina (ei terapian muodossa vaan kaverina) psykologian ammattilainen, jolta usein kyselen ammatillisia näkemyksiä näistä palstallakin esillä olleista asioista. Siitä asenteeni keittiöpsykologiaa kohtaan juontuukin - on pakostikin huomannut, että keittiöpsykologi on usein täysin väärässä. Sen lisäksi myös keittiöpsykologin antamat neuvot voivat olla usein suorastaan vahingollisia. Parhaana esimerkkinä "jätä se sika" -huutelut.

[Zeb]

En tarvitse ketään.

Arvelisin, että ihminen joka sanoo, ettei tarvitse ketään, joko pelkää tulevansa torjutuksi tarpeineen, eikä siksi halua myöntää tarvitsevansa ketään tai kärsii persoonallisuushäiriöstä, johon liittyy tunnekylmyys.

[Pehmovanukas]

En tarvitse ketään.

Arvelisin, että ihminen joka sanoo, ettei tarvitse ketään, joko pelkää tulevansa torjutuksi tarpeineen, eikä siksi halua myöntää tarvitsevansa ketään tai kärsii persoonallisuushäiriöstä, johon liittyy tunnekylmyys.

Riippuu ihan miten sen sanoo. Jos tarkoittaa sitä, että pärjää ihan yhtä hyvin ilman parisuhdettakin, ei se ole merkki mistään epäterveestä. Jos taas väittää, ettei ylipäätään tarvitse ihmiskontakeja, niin silloin ollaan jo kummalla alueella. Tarvitseminen ei tietysti ole sama asia kuin haluaminen. En minäkään tarvitse ketään ollakseni onnellinen, mutta pidän tietysti toivottavana, että olen hyvässä parisuhteessa oikeanlaisen ihmisen kanssa.

Kauhean jyrkkiä merkityssisältöjä erilaisille lausumille voi toki antaa. Niin, siitä keittiöpsykologiasta...

[Zeb]

Riippuu ihan miten sen sanoo.

No, tottahan tuo siltä kantilta, ettei elämäänsä voi elää toisten kautta, ja perusonnellisuus perustuu ihmisen omaan psyykkiseen tasapainoon. Ellei sitä ole, ei sitä kukaan toinekaan ulkopuolelta tuo.

Silti tuo "en tarvitse ketään" on hirveän jyrkästi sanottu. Minä olen sitä mieltä, että on ihan terve ilmiö että ihminen noin lähtökohtaisesti tarvitsee toisia, läheisiä ihmisiä ollakseen onnellinen. Ihminen on ymmärtääkseni siinä mielessä sosiaalinen kapistus.

Jonkinlainen tasapaino tämän tarvitsevuuden ja itsenäisyyden välillä on hyvä olla, enkä itse haluaisi esimerkiksi lähteä suhteeseen kummankaan ääripään edustajan kanssa.

Sanoisitko itse vaikkapa seurustelukumppanillesi, ettet tarvitse tätä, etkä oikeastaan ketään muutakaan, ja mitä sillä sitten tarkoittaisit ? Rakkauteen kuuluu käsittääkseni myös tietty määrä emotionaalista riippuvuutta, muutoinhan kaikki ihmiset elämässämme olisivat helposti korvattavissa.

[Pehmovanukas]

Sanoisitko itse vaikkapa seurustelukumppanillesi, ettet tarvitse tätä, etkä oikeastaan ketään muutakaan, ja mitä sillä sitten tarkoittaisit ? Rakkauteen kuuluu käsittääkseni myös tietty määrä emotionaalista riippuvuutta, muutoinhan kaikki ihmiset elämässämme olisivat helposti korvattavissa.

En tietenkään sanoisi. Siitähän välittyisi helposti sellainen viesti, että hän on tarpeeton, ts. korvattavissa tai hyödytön, ja se kohdistuisi juuri häneen henkilökohtaisesti, kun toteamuksen oikeasti tarkoittamani sisältö olisi "en tarvitse ketään ollakseni onnellinen, mutta sinä teet minusta vielä onnellisemman, siksi olet minulle tärkeä." Se olisi juuri sellainen tyhmästä viestinnästä muodostuva riita tai trauma.

Vaikka ihminen onkin sosiaalinen kapistus, niin sosiaalinen ei ole, että kukaan suosittelisi huonoa tai epätyydyttävää parisuhdetta tyytyväisen yksinolon sijaan. Tai edes epätyytyväisen yksinolon sijaan. On hyvä mieltää, että parisuhde ja perusheterorakkaus ei ole perustarve, jota ilman ei voisi elää täyttäkin elämää. Se on ylellisyyshyödyke, jota ilmankin voi pärjätä vallan mainiosti - kenties joltain osin elämä on köyhempää tai tylsempää kuin hyvässä parisuhteessa, mutta huonossa parisuhteessa se voi olla helvettiä.

Valinta ei ole välillä tunnekylmä sitoutumiskyvyttömyys <> läheisriippuvainen olmi. Terve ihminen on sellainen, jolla on kyky sekä sitoutua että irroittautua sen mukaisesti, mitä oma onnellisuus edellyttää. Irroittautumisen edellytyksenä on se, että tiedostaa kaiken aikaa, ettei perusonnellisuudessaan ole loppuviimeksi riippuvainen kenestäkään tietystä ihmisestä tai jostain statuksesta. Paljon karmeampia tapauksia ne läheisriippuvaiset sylistä (katastrofista) toiseen hyppäävät ovat kuin näpeille saannin johdosta "tunnekylmät." Puhumattakaan niistä naisista, jotka ovat psykopaatteihin hakkaaja-puukottajamiehiinsä toivottamasti ripustautuneita. He kun tarvitsevat parisuhteitaan. Tai ainakin luulevat tarvitsevansa.

[Zeb]

"en tarvitse ketään ollakseni onnellinen, mutta sinä teet minusta vielä onnellisemman, siksi olet minulle tärkeä."

Öö... Sanot siis silti, ettet tarvitse ketään ollaksesi onnellinen ? Juu, kyllä minä varmaan saisin tällaisesta kommentista trauman kehitettyä, oikein hyvin.

Vaikka ihminen onkin sosiaalinen kapistus, niin sosiaalinen ei ole, että kukaan suosittelisi huonoa tai epätyydyttävää parisuhdetta tyytyväisen yksinolon sijaan. Tai edes epätyytyväisen yksinolon sijaan.

On olemassa myös hyviä ja tyydyttäviä parisuhteita. Saako niissä sitten toista tarvita ? Entä peräti sanoa tarvitsevansa ? Vai onko se jollain lailla vaarallista ?

On hyvä mieltää, että parisuhde ja perusheterorakkaus ei ole perustarve, jota ilman ei voisi elää täyttäkin elämää. Se on ylellisyyshyödyke, jota ilmankin voi pärjätä vallan mainiosti - kenties joltain osin elämä on köyhempää tai tylsempää kuin hyvässä parisuhteessa, mutta huonossa parisuhteessa se voi olla helvettiä.

Perustarpeita kai ovat lähinnä tyyppiä vesi, ravinto ja lämpö, eli sellaiset seikat mitä ilman ei pysy hengissä. Täysi-köyhä-täysinköyhäelämä akseli onkin sitten jo moninaisempi juttu. Arvelisin kyllä, että tarve läheiseen, tunnetasolla tyydyttävään ihmissuhteeseen tulee useimmilla heti perustarpeiden perässä, ja painii aika lailla samassa sarjassa kuin vaikkapa tarve älyllisiin virikkeisiin.

Valinta ei ole välillä tunnekylmä sitoutumiskyvyttömyys <> läheisriippuvainen olmi.

Juu ei.

Irroittautumisen edellytyksenä on se, että tiedostaa kaiken aikaa, ettei perusonnellisuudessaan ole loppuviimeksi riippuvainen kenestäkään tietystä ihmisestä tai jostain statuksesta. Paljon karmeampia tapauksia ne läheisriippuvaiset sylistä (katastrofista) toiseen hyppäävät ovat kuin näpeille saannin johdosta "tunnekylmät." Puhumattakaan niistä naisista, jotka ovat psykopaatteihin hakkaaja-puukottajamiehiinsä toivottamasti ripustautuneita. He kun tarvitsevat parisuhteitaan. Tai ainakin luulevat tarvitsevansa.

...mutta esittelet tässä nyt jostain syystä vain ääriesimerkkejä huonoista parisuhteista, joista toki on minustakin parasta lähteä.

Mitä sitten käsität sitoutumisella ? Uskotko niihin löpinöihin myötä- ja vastamäistä ? Hyvissäkin suhteissa käsittääkseni on vaiheita, jolloin ne eivät ole erityisen tyydyttäviä. Tuollaisen vaiheen keskellä et tietenkään voi tietää, onko kyseessä ohimenevä ongelma, vaiko onko suhde muuttunut pysyvästi. Missä vaiheessa sitten suhteesta pitäisi irrottautua ? Vähemmän tarvitsevat varmaankin lähtevät ensin, individualismin ja itsenäisyyden ylistyslaulua hoilaten. Jokainen toki tavallaan, eipä siinä mitään, mutta riittävä annos tuota irrottautumiskykyä suhteessa tarvitsevuuteen, ja voi olla varma ettei mikään suhde koskaan kestä. Minulle se olisi ongelma, mutta ymmärrän kyllä, etteivät kaikki näe asiaa samalla tavalla, eikä tarvitsekaan.