Neuvoja Rollolle masennuslääkkeistä ja ehkä muustakin

[RolloTomasi]

Kun muutkin keskustelevat täällä neuvoista minulle, niin kaipa saan sitä tehdä minä itsekin. Ja kenties esittää kysymyksiäkin.

Psykiatrin ja teraupeutin kanssa tulimme sellaiseen tulokseen, että minun kannattaisi aloittaa masennuslääkkeiden käyttö. Nyt, toisen päivän iltana, olen jo hyväksynyt sen, että yritin kaikkeni ilman niitä ja ilman ammattiapua, mutta en pystynyt auttamaan itseäni tämän enempää. Kiitän, jos ette esitä kommentteja, joissa sanotaan, että nykyään aloitetaan masennuslääkkeiden käyttö liian helposti ja kaikesta pienestä valitetaan.

Kaipa sitä tilaa, jossa olen elänyt vuosikausia, voisi kutsua harmaaksi seinämäksi ja pimeydeksi, jossa valona, olemassaolon syynä ja selviytymiskeinona ovat olleet elokuvat. Opiskelua ja ajattelua yleensä, viimeisen vuoden aikana jopa elokuvien katsomista, ovat häirinneet keskittymisvaikeudet. Harmaata seinää on kestänyt niin kauan, että muistan vain jotenkin hämärästi sen, miltä tuntui kun sitä ei ollut tai kenties muistan vain tapahtumia ja niistä yritän päätellä, muistella, muodostaa jonkinlaista kuvaa siitä, minkälaista ennen oli.

Tiedän, että lääkkeiden tehoaminen vie aikansa, jos ne tehoavat ollenkaan. Mutta miltä minusta pitäisi tuntua sitten kun ne tehoavat? Poistuvatko harmaa seinä ja pimeys? Minkälainen olotila on sitten kun ne tehoavat? Sen haluaisin tietää.

[läheinen]

Lääkkeitähän monia ja eri tarkoituksiin, joten et varmaan voi täällä saada oman tilanteesi kannalta päteviä tai sovellettavia vastauksia.

Mutta ehkäpä toisten kokemukset voi auttaa… Jos sinulla esiintyy myös ahdistusta, niin useimmilla lääkkeillä ne saadaan kyllä kuriin. Muutokset tapahtuvat niin hiljalleen, että niihin ehtii tottua: ihan samalla tavoin kuin masennukseen ja mielen totaaliseen tyhjentymiseen ehti tottua.

Minulla suurin apu oli juurikin ahdistuksen poistuminen, joka ennen oli lähes kokoaikaista. Mitenkään erityisen onnellinen minusta ei tullut (ei ole olemassa mitään onnellisuuspillereitä), mutta sain voimia tehdä asioita ja sitä myöten kiinnostusta elämään ja elämiseen.

Sivuvaikutuksiakin on, etenkin alussa pahoinvointi. Myöhemmin minulta lähti kyky harjoittaa seksiä. Tämä tapahtui vasta noin parin kuukauden kuluttua lääkkeiden aloittamisesta. Ikävä kyllä lääkityksen aikana en juurikaan kyennyt seksiin, vaikka olisin halunnutkin sillä en kiihottunut ”fyysisesti” tarpeeksi.

Mutta kyllä lääkitys kaiken kaikkiaan kannatti. Minä sain tietää vähän siitä, millaista voisi olla elää ilman synkkää pilveä harteilla. Sellaista en nimittäin muistanut, koska en muista aikaa ilman ahdistusta ja masennusta.

Toivottavasti saat lääkityksen avulla voimia ja kiinnostusta elämääsi.

[Uriel]

Rollo-dude, kuvasit minunkin oloni ja oireeni yllä!

Psykiatriaan en usko. Nykyään se jonojen takia on lisäksi lähinnä pelkkää lääkeen määräämistä. Mikä on minusta ihan oikein. Jos sulla on kemiallinen häiriö, se on syytä korjata ensin. Sujuupa terapiakin, jos siihen menee, sitten paremmin.

Luettuani Hesarista vuosia sitten näistä uusista serotoniini-ihmelääkkeistä, siis Prozacista, hankin niitä yksityisneurologin kautta. Edelleenkin käytän resepteihin yksityisneurologeja. Kustannustehokasta jos resepti on puoleksi vuodeksi tai vuodeksi. Lisäksi neurologit ovat itsekin niin kamoisaan, että suostuvat asiakkaan pyyntöihin kohtuuden rajoissa Nyt minulla on tosin taukoa ja pillereitä syömättäkin.

Ongelma serotoniinilääkkeissä on, että vaikka vaikutusmekanismi on periaatteessa samanlainen (serotoniinin takaisinoton esto), niissä on kutenkin eroja. Vaatii usein kokeiluja, että löytää sopivan lääkeen. Minulle esin Prozac eli Fontex eli Seronil aiheutti väsymystä ja ejekulaatiovaikeuksia , Cipramil on minulle vain Placebo, nykyinen Zoloft sopivin (en huomaa sivuvaikutuksia ja tehoaa). Kaikki riippuu yksilöstä, kai sitten eri ihmisten aivokemiakin vaatii eri lääkkeen.

Vaikutus ei ole mikään ihmeenomainen piristyminen ja valaistuminen. Hypeä se. Eivätkä ne lääkkeet myöskään huumaa tai sumenna.

Vaikutus ei ala suinkaan heti, vaan viikkojen kuluessa kuin hiipien.
Minkä oikeasta lääkkeestä voi saada, on parempi vahvuus olla oma itsensä. Voi helpommmin tietoisesti saada kontrollin tunteisiinsa, vaikkapa päättää, että nyt en surekaan sitä-tai-sitä asiaa. Tuskatilat ja ajatusten synkän kierron voi saada hallintaan.

Toki vaikka Karhuolut on siinä hetkellisesti tehokkaampi, mutta lääke on pitkätehoisempi ja terveellisempi.

[mustaenkeli]

Kaheksan vuotta sitten hyppelin psykiatrilta toiselle. Tuli napattua siinä sivussa nappia jos toistakin. Jotkut teki hullummaksi, jotkut turrutti ja joku oikeasti auttoi.

Pahin vaiheeni taisi olla kesä -99. Söin paljon suruuni (jonka lähdettä en osannut/halunnut ajatella), opin oksentamaan melkein yhtä paljon kuin söin. Ihana kierre.... Tämän lisäksi paniikkihäiriökohtauksia muutama kerta viikossa, depressiota, ahdistusta, sosiaalisten tilanteitten pelkoa ja sitä kautta eristäytymistäkin.

Terapiaan en päässyt, enkä riittävän sinnikkäästi jaksanut silloin sinne hakeutuakaan. Enkä halunnut kokea olevani ihan niin hullu..... Joten erilaisista napeista tai niitten korvikkeena alkoholista hain lääkkeeni pahaan olooni. Paras lääke oli kuitenkin ehkä uuden koulun aloittaminen ja opinnoissa pärjääminen sekä itsensä kanssa olemaan oppiminen.

Mutta joo, se SSRI-lääke, josta suurin hyöty oli! Auttoi lähinnä jaksamaan, piristi jonkinverran (vaikken lääkkeen ansiosta kokenutkaan olevan erityisen pirteä, enemmän ehkä tasaisempi kuin aivan maassa... ehkä suurempi annos olisi tuolloin voinut olla parempi) ja kun huomasi jaksavansa enemmän/paremmin, ei ne ikävät asiat elämässä olleet enää niin voimakkaasti päällimmäisenä päällä. Tai lähinnä se ahdistus helpotti. Mutta tuon helpottuneemman olotilanhan löysi sitten kyllä vasta ajan kanssa, eikä se pilleri yksin itsessään apua tuo. Erityisesti SSRI-lääkkeillähän kun on semmonen pari-kolme viikkoa lääkityksen aloittamisesta, ennenkuin kunnolla auttavat ja alkavat tehoamaan.

Jaksamista Rollolle!

[nojoojust]

Minulla on pitkä lääkehistoria. Alussa luonnollisesti kokeiltiin Cipramilia (jostain syystä naisilla järjestään aloitetaan tuosta, miehillä taas yleensä Zoloftista). Cipramil muutti yleisolon paljon paremmaksi, eli ahdistus ja turtuneisuus katosivat, mutta toimintakykyä se ei palauttanut. Lääkärille kuvailin oloani niin, että tunsin olevani ihan tyytyväinen hylje, joka köllöttelee sängyssä vuorokauden ympäri. Osaltaan tunnemaailman palautuminen sitten aiheutti sen, että tuo köllöttely alkoi turhauttaa todella pahasti. Tuntui, että olisi pitänyt jaksaa, kun kerran aivot olivat taas alkaneet toimia.

Sen jälkeen lääkitys vaihdettiin Efexoriin. Pienillä annoksilla se aiheutti lähinnä vapinaa ja pakkoliikkeitä, kun taas mielialaan se ei vaikuttanut ollenkaan. Annostusta jouduttiin nostamaan niin paljon, että sivuvaikutukset pahenivat todella paljon. Seurauksena oli unettomuutta (johon sitten taas osaltaan määrättiin unilääkkeitä, Somnor, joka ei tehonnut ja Rivatril, joka turrutti niin, että aamulla oli vaikeata herätä), voimakasta hikoilua, levottomuutta ja ahdistusta. Niinpä annostus tiputettiin takaisin minimiin ja rinnalle otettiin yksi "vanhoista" masennuslääkkeistä, Triptyl (yleensä tässä vaiheessa toiseksi lääkkeeksi tulee Remeron, se yhdistelmä toimii myös hyvin).

Triptyl ja Efexor toimivat loistavasti yhteen. Jo alle kahden kuukauden aikana olo parani todella paljon. Jaksoin aivan uudella tavalla hoitaa kaikki välttämättömyydet ja jopa tehdä jotain ylimääräistäkin joka päivä. Masennusvuosien jälkeen oli paljon kuntoonlaitettavaa, ja yllättäen minä selviydyin siitä. Osasin taas olla iloinen, surullinen ja jopa vihainenkin. Pystyin aloittamaan taas työnteon, ja jopa työ innosti minua. Harmit ja vastoinkäymiset tietenkin harmittivat, mutta niistä ei seurannut sellaista totaalista lamaantumista, joka liittyi minun masennukseeni. Joten tuon koettuani voin hyvin sanoa, että sinä itse tiedät 100% varmasti jos lääke tehoaa. Jos sinusta tuntuu siltä, että tilanne kyllä on vähän parempi, mutta ettet ole varma ettei se voisi olla parempikin, ei lääkityksesi vielä ole kohdallaan.

Jossain määrin harmillinen on yhden psykiatrini toteamus, että yleensä masennuksesta parantuminen kestää yhtä kauan kuin masennukseen sairastuminenkin, eli vuosia. Alle puolessa vuodessa ihmeitä tuskin tapahtuu, mutta toivoa ei kannata menettää. Minulla parantumiseen meni 2,5 vuotta, mutta jos alussa ei jahkailla lääkkeen vaihtojen kanssa (siis niin, että ihmetellään kuukausitolkulla "jos tämä kuitenkin tehoaa"-periaatteella, tai jos aloituslääkkeet jo tehoavat, on realistista odottaa selkeää muutosta vuoden sisällä lääkityksen aloittamisesta.

[Uriel]

Ehkä Zoloftia määrätään miehille, koska se ei useinkaan aiheuta ejakulaatiohäiriöitä? (kiusallisia runkkarillekin perus-Prozacista, koko kyrpä menee tunnottomaksi )

Annostuskin on tärkeä. Minulla nyt Zoloftissa on omavalintainen annostus, 50-100 mg päivässä. Juttu on niin, ettei kukaan lääkäri, kaikesta koulutuksestan huolimatta, PYSTY tietämään just sun henkilökohtaista aivokemiaa. Ei lääkettä eikä annostusta. Joskus oloni paranee, kun keskeytän lääkeen käytön. Jos olo huononee, aloitan taas. Nuo fiilikset tuntee vain itse, ei lääkäri. Ja yksityisneurologi ei sellaisesta nipota.

Yksityisneurologi on siitä hyvä, että olen voinut itse selata Pharmaca Fennicaa ja ehdottaa lääkkeitä. Kerran pyynnöstä sain jopa jotain vanhaa psykoosilääkettä, kun se kuulemma oli aktivoiva. Sehän väsytti, mutta paino ja lihaskunto nousi.

Zoloftin rinnalle kerran pyysin aktivaatioksi Noritrenia, joka lisää adrenaliinin tai noradrenaliinin eritystä. Kunto jotenkin fyysisesti douppautui siitäkin, jaksoi treenata siis, muuten Ei hyvä. Stressitilanteissa adrenaliini lyö yli, ja suu kuivuu. Olipa kiva kerran työpaikkahaastettelussa, kun suu kuivui adrenaliinista niin, etten pystynyt puhumaan Onneksi siellä oli vettä.

Eli sellaista hevosenleikkiä nuo lääkekokeilut.
Mutta on niistä apuakin. Ei ihmeenomaista, huolet ei poistu, maailma on vittumainen. Mutta paremmin voi joo hallita surujaan.

NUKAHTAMISlääkkeeksi suosittelen Surmontilia, joka ei ole alunperin unilääke ollenkaan. Minut kuitenkin nukuttaa hitaasti mutta varmasti, ei ole addiktoiva kuten -pamit, unennäkökin säilyy. Nyt en ole aikoihin tarvinnut sitäkään.

Nojoojust: kiitti vinkeistä!

[nojoojust]

Nuo fiilikset tuntee vain itse, ei lääkäri. Ja yksityisneurologi ei sellaisesta nipota.

Itse asiassa, eivät nuo julkisetkaan ole nipottaneet. Itse minä olen annostuksiani muutellut, kuten myös lääkkeeni valinnut lääkärien ja omieni ehdotusten ja perusteluiden pohjalta.

Zoloftin rinnalle kerran pyysin aktivaatioksi Noritrenia, joka lisää adrenaliinin tai noradrenaliinin eritystä. Kunto jotenkin fyysisesti douppautui siitäkin, jaksoi treenata siis, muuten Ei hyvä. Stressitilanteissa adrenaliini lyö yli, ja suu kuivuu. Olipa kiva kerran työpaikkahaastettelussa, kun suu kuivui adrenaliinista niin, etten pystynyt puhumaan Onneksi siellä oli vettä.

Juu, tuo oli myös ongelma Efexorin kanssa. Puheesta tulee sellaista kännisen lässyttävää, kun kieli tarttuu koko ajan kitalakeen.

NUKAHTAMISlääkkeeksi suosittelen Surmontilia, joka ei ole alunperin unilääke ollenkaan. Minut kuitenkin nukuttaa hitaasti mutta varmasti, ei ole addiktoiva kuten -pamit, unennäkökin säilyy. Nyt en ole aikoihin tarvinnut sitäkään.

Itse asiassa Somnorit kumppaneineen eivät myöskään aiheuta riippuvuutta, uni tulee alle puolessa tunnissa. Alkuvaiheessa nuo kyllä aiheuttivat hallusinaatioita, mutta ovat nykyään jo kadonneet.

Nojoojust: kiitti vinkeistä!

[Punanikki]

Eikös Triptyl ole ihan puhtaasti kipulääke?

Edit: Näköjään ei.

[nojoojust]

Eikös Triptyl ole ihan puhtaasti kipulääke?

Edit: Näköjään ei.

Nykyään on. Kipulääkkeenä normaali annostus on 10-20 mg vuorokaudessa, mutta esim. minun masennuslääkkeenäni annostus on 200 mg vuorokaudessa. Masennuslääkkeenä sitä harvemmin käytetään enää, harmillisista sivuvaikutuksista johtuen.

[hanneriina]

Sikäli olen ehkä väärä ihminen vastaamaan, että olen syönyt masennuslääkkeittä tasan kahden viikon ajan, ilmaisnäytepakkauksen verran. Kyseessä oli Cipralex -niminen valmiste ja vaikka niin lyhyessä ajassa ei periaatteessa pitäisi tuntea mitään vaikutusta, se saattoi edesauttaa hengissä selviämistäni kriittisenä ajankohtana romahdukseni jälkeen.
Pahoinvointia tms. en tuntenut, mutta olo oli hieman turta. Lopetin lääkityksen itse, neuvottelematta lääkärin kanssa, eikä siitä koitunut mitään ikäviä seurauksia. Tämä ei kuitenkaan ole mikään kehotus toimia samoin. Toivon vilpittömästi, että Rollolle on siunaantunut psykiatri joka oikeasti kuuntelee eikä vain määräile... Terapia on vähintään yhtä tärkeätä kuin oikea lääkitys, jos haluaa taistella masennusta vastaan koululääketieteen keinoin.

[irmelianneli]

Sen vaan sanon, että ei kannata itse mennä muuttelemaan niitä annostuksia tai varsinkaan lopettamaan!! Ainakin mulla sekos elämä ihan täysin uudestaan, ku menin ominpäin, 'voimieni tunnossa' lopettamaan ne (Zoloft) tyhmänä ku seinään.. ja taas lähettiin alusta.. Kai siinä tuli joku valheellinen olotila omasta vahvuudesta, kun rupes taas pärjäämään. Huono omatuntokin siitä, että toisilla ihmisillä kuolee lapsia ja sortuu taloja etc ja mulla vaan tämmösiä tyhmiä mielenterveysongelmia, eikä mitään 'oikeita' ongelmia, että siis onhan se nyt perkele pärjättävä omillaan.

[nojoojust]

Sen vaan sanon, että ei kannata itse mennä muuttelemaan niitä annostuksia tai varsinkaan lopettamaan!! Ainakin mulla sekos elämä ihan täysin uudestaan, ku menin ominpäin, 'voimieni tunnossa' lopettamaan ne (Zoloft) tyhmänä ku seinään..

Täytyy tietää miten lääke toimii, jotta osaisi muuttaa annostuksia tai lopettaa lääkityksen oikein. Eli juuri nuo seinään lopettamiset ovat järjettömiä, paras -taas kerran psykiatrin tarjoama- nyrkkisääntö on, että lääkettä kannattaa syödä oireettomana yhtä kauan kuin sitä on joutunut syömään päästäkseen oireettomaan tilaan. Yleisin virhe noiden lääkkeiden käytön lopettamisessa on juuri tuo liian aikainen lopettaminen.

[irmelianneli]

Täytyy tietää miten lääke toimii, jotta osaisi muuttaa annostuksia tai lopettaa lääkityksen oikein. Eli juuri nuo seinään lopettamiset ovat järjettömiä, paras -taas kerran psykiatrin tarjoama- nyrkkisääntö on, että lääkettä kannattaa syödä oireettomana yhtä kauan kuin sitä on joutunut syömään päästäkseen oireettomaan tilaan. Yleisin virhe noiden lääkkeiden käytön lopettamisessa on juuri tuo liian aikainen lopettaminen.

Harvemmin maallikko erilaisten lääkkeiden toimintaperiaatteista tietää, ja varsinkaan masentuneella ei useinkaan ole voimia/halua juurikaan etsiä tietoa, pyytää apua. Minkäänlaisia nyrkkisääntöjä en minkään maailman psykiatreilta aikoinani saanut, kun en ainuttakaan edes koskaan tavannut. Valitettavaa mutta käsittääkseni hyvin yleistä nykyään. Tuokin sairausaika olisi hyvinkin saattanut lyhentyä vuodella parilla, jos olisi saanut jutella jonkun kanssa..

Tiesin toki että yleensä mitään pitkäkestoista lääkitystä ei lopeteta kuin seinään, mutta lopetin silti. Koin että olin jo niin vahva.. tjtn Tähän yhtälöön lisättynä vielä se, että masennuslääkkeet ovat hyvin kalliita.. lisäsi luopumispäätöstä. Voivoi, kun olis tienny paremmin. Joskus sitä vaan on niin tyhymä.

[hanneriina]

Haluan vielä vähän täsmentää edellistä kommenttiani. Kuten jo siinä totesin, se ei ollut mikään kehotus lopettaa lääkitystä omin päin. Halusin kuitenkin kertoa omasta kokemuksestani. Minun kohdalleni sattui psykiatri, joka ei kuunnellut toivomuksiani lääkityksen tai hoidon suhteen muutenkaan. En tuntenut olevani turvallisissa käsissä ja päätin järjestää hoitoni toisella tapaa.
Kannattaa olla terveellä tavalla nirso psykiatrin suhteen. Itse tein sen virheen, etten kiltteyttäni kehdannut pyytää lääkärin vaihtoa ennen kuin tilanne meni täysin kestämättömäksi. Myöhemmin kuulin ko. psykiatrin entiseltä kolleegalta, että koko työyhteisö oli ollut kauhuissaan kun se lähti erikoistumaan psykiatriaan... Oli kuulemma harvinaisen epäempaattinen työkaverinakin.

[nojoojust]

Harvemmin maallikko erilaisten lääkkeiden toimintaperiaatteista tietää, ja varsinkaan masentuneella ei useinkaan ole voimia/halua juurikaan etsiä tietoa, pyytää apua.

Tuo onkin todella hankalaa, varsinkin jos sattuu tarvitsemaan myös muita lääkkeitä masennuslääkkeiden lisäksi. Onneksi suhtaudun lääkkeisiin niin ennakkoluuloisesti, että vaadin saada tutustua niihin Pharmaca Fennican avulla. Minulla tosiaan on bonuksena insuliinihoitoinen diabetes, ja mielialalääkityksellä on voimakkaita vaikutuksia esim. insuliinin tarpeeseen. Itse silloin sairaalan osastolta hakeuduin diabeteslääkärini puheille, kun osaston psykiatrit eivät aluksi edes tajunneet, että diabeteksella on väliä, ja kun tajusivat, totesivat etteivät tiedä mitään.

Samaten käytössäni ollut sienilääke omasi kivoja yhteisvaikutuksia. Onneksi sen kohdalla luin ohjeliuskan, jossa mainittiin rajuista yhteisvaikutuksista juuri Triptylin ja lisäksi insuliiniresistenssiä vastaan käytettävien lääkkeiden kanssa. Ensin soitin psykiatrille, joka totesi että Triptylin annostus täytyy tiputtaa neljännekseen normaalista, koska sienilääke pidentää todella paljon puoliintumisaikaa, jolloin yliannostuksen riski on suuri. Lisäksi insuliinintarpeeni kolminkertaistui, ja soitettuani siitä päivystävälle lääkärille, totesi hän, että sienilääkkeen määrännyt lääkäri oli tehnyt todella pahan virheen ja keskeytti lääkityksen. Ja niin, ne yhteisvaikutukset: Sydämen rytmihäiriöitä, metabolista oireyhtymää, maksakuoliota, munuaisvaurioita, jne. Pelkään lääkäreitä.

Minkäänlaisia nyrkkisääntöjä en minkään maailman psykiatreilta aikoinani saanut, kun en ainuttakaan edes koskaan tavannut. Valitettavaa mutta käsittääkseni hyvin yleistä nykyään. Tuokin sairausaika olisi hyvinkin saattanut lyhentyä vuodella parilla, jos olisi saanut jutella jonkun kanssa..

Hoitoon pääsee vain, jos on niin terve että jaksaa vaatia. Minä pidin itseni osastolla 2 viikkoa ilmoittamalla, että en lähde vaikka vaatisivat. Totesin että saavat raijata minut pois väkivalloin, jos se siihen menee...

Tiesin toki että yleensä mitään pitkäkestoista lääkitystä ei lopeteta kuin seinään, mutta lopetin silti. Koin että olin jo niin vahva.. tjtn Tähän yhtälöön lisättynä vielä se, että masennuslääkkeet ovat hyvin kalliita.. lisäsi luopumispäätöstä. Voivoi, kun olis tienny paremmin. Joskus sitä vaan on niin tyhymä.

Se ilo Triptylissä kyllä on, että niiden käyttö maksaa vuorokaudessa 0,40e, kun taas Efexor maksoi 3,90e. Ja vaikka haittavaikutukset ovat harmillisia, tunnen itseni turvallisemmaksi vanhojen pitkään kokeiltuiden lääkkeiden parissa. Joten saan lääkkeeni sekä turvallisesti että halvalla.

[nikki]

Suosittelen käymistä tukiasema.net sivuilla, sieltä löytyy tietoa todella hyvin mielenterveydellisiin kysymyksiin ja lääkehoitoon.

[RolloTomasi]

Kiitos kaikille vastanneille.
Jonkinlaisen kuvan sain siitä, mitä hain.
Ymmärrän nyt niitäkin ihmisiä paremmin, joiden mielestä elämässä on jotain mieltä ja jotka lapsiakin tähän maailmaan haluavat tehdä. On kai se erilaista jos lähes kaikki ei ole harmaata, pimeää ja toivotonta.

Jup, ilman terapeuttia ei lääkitys auta, eivätkä pelkät lääkkeet tilassani. En tiedä auttavatko nekään yhdessä kaikissa asiaan liittyvissä, mutta jos edes jossain ja helpottaisivat vähän niiden muiden kanssa elämisessä, niin etteivät ne lannistaisi.

[irmelianneli]

Hoitoon pääsee vain, jos on niin terve että jaksaa vaatia.

Tai sitten niin sairas, että ranteet on puoliksi jo auki..

[Elukka]

Hoitoon pääsee vain, jos on niin terve että jaksaa vaatia.

Tai sitten niin sairas, että ranteet on puoliksi jo auki..

Saattaa ne silti passittaa ensiavusta suoraan kotiin seuraavana päivänä.

[Vieras]

Hoitoon pääsee vain, jos on niin terve että jaksaa vaatia.

Tai sitten niin sairas, että ranteet on puoliksi jo auki..

Saattaa ne silti passittaa ensiavusta suoraan kotiin seuraavana päivänä.

Juu, ja vielä alaikäisen poliisin haussa olevan ipanan tarkistamatta sosiaalipäivystyksestä. "Oli ruuhkaa.."

[Vieras]

Kokeneemmat kertoivat hyviä vinkkejä, en osaa niihin mitään lisätä mutta haluan jotenkin ilmaista miten paljon aloitus kosketti.

Rollo, on viisautta hakea apua kun on omat keinonsa loppuun käyttänyt. Rohkeutta taas vaatii tunnustaa riittämättömyytensä. Olet tehnyt molemmat, joten sinulla on hyveitä joihin kaikki eivät koskaan yllä. Saat niistä varmasti lisävoimaa lääkehoidon avuksi. Toivon sinulle koko sydämestäni valoisampia aikoja!

-Mel-

[BrianW]

Ahkerana päiväkirjan kirjoittajana ja muistilistojen tekijänä luin kiinnostuksella seuraavan artikkelin. Ehkäpä se kiinnostaa muitakin.
********************************************************

Uutiset


Kirjoittaminen parantaa

Tunteista kirjoittaminen - stressaavan tapahtuman synnyttämien tunteiden käsittely paperilla – auttaa ja parantaa. Tätä mieltä ovat yhdysvaltalaiset tutkijat.

Tutkimuksessa, jossa osa osanottajista kirjoitti päivittäin Muista tehdä tänään –listaa ja osa käsitteli paperilla jonkin vaikean tapahtuman synnyttämiä tunteita, huomattiin että tunteista kirjoittaminen auttoi ja helpotti. Tutkimukseen osallistujat sairastivat joko astmaa tai reumaa.

Osallistujien terveydentilaa arvioitiin kirjoittamisen aikana ensin kahden viikon kohdalla, sitten kahden kuukauden kuluttua ja lopullisesti neljän kuukauden jälkeen aloittamisesta. Viimeisessä tarkastuksessa kävi ilmi, että niistä osanottajista, jotka olivat kirjoittaneet tunteistaan, 47 prosenttia koki sairautensa helpottuneen huomattavasti kirjoittamisen aikana. Parantumista oli tapahtunut myös Muista tehdä tänään-listojen laatijoilla. Heistä 24 prosenttia koki vointinsa nyt paremmaksi.

Vaikka tutkimuksessa ei keskitytty päiväk




irjatyyppiseen kirjoittamiseen, ei tämän tutkimuksen suorittajat näe mitään estettä miksi sielun purkaminen päiväkirjaan ei voisi auttaa. Kaikki on kiinni siitä mistä ja miten kirjoittaa. Jos vain luetellaan päivän tapahtumat ja kerrotaan millainen oli ilma, tuskin kukaan voi odottaa kovinkaan suurta henkistä helpotusta ongelmiinsa.

Mistä kannattaa aloittaa

Tyhjä paperi (tai tietokoneen näyttö) on monelle kauhistus – kiitos kouluaikaisen ainekirjoituksen. Siihen ei valitettavasti ole mitään muuta apua kuin kirjoittamien, kirjoittaminen ja vielä kerran kirjoittaminen. Joidenkin kohdalla tässä pätevät sananlaskut Alku on aina hankalaa ja Tyvestä sitä puuhun noustaan.

Helpotusta pitäisi kuitenkin tulla tiedosta, että tällä kertaa ei ole opettajaa arvostelemassa oikeinkirjoitusta ja pilkutusta. Eikä myöskään ole mitään väärää tapaa kertoa asioista, tunteista ja tapahtumista, sillä päiväkirja on kirjoittajan henkilökohtainen näkemys ja kokemus kaikesta ja siksi se on virheetön.

Joitakin helpottaa mieltää kirjoittavansa jollekin – joko todelliselle henkilölle tai mielikuvituskaverille. He saattavat ovat valmiit jakamaan ajatuksensa myös muillekin, mutta jotkut puolestaan haluavat pitää päiväkirjansa täysin suljettuna ulkopuolisilta. Jos ajatus jostakin ulkopuolisesta lukijasta saa sensurointivaihteen päälle, niin silloin kannattaa varmistaa, ettei kukaan muu kuin kirjoittaja itse pääse päiväkirjaan käsiksi. Parantavan päiväkirjan tarkoitus on nimittäin olla se astia, johon kaadetaan kaikki tunteet niitä lainkaan sensuroimatta ja kontrolloimatta.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin jokapäiväisyys eli kirjoittaminen joka ikinen päivä tai ainakin mahdollisimman usein ja mahdollisimman avoimesti.

Jos kirjoittaminen ei ole se ”sinun juttusi”, parantavan päiväkirjan voi tehdä myös piirtämällä tai sekä piirtämällä ja kirjoittamalla tai ihan miten vain kunhan tekeleeseen pistää vain omat tunteensa mukaan.

[Lolita]

Kun olin elämässäni syvimmällä pohjalla, joku ammattilainen jossain käski minun aloittaa päiväkirjan pitämisen. Kävin ostamassa Tiimarista varta vasten oikein päiväkirjan Olen joskus nuoruudessani muutenkin kirjoittanut, joten aloittaminen ei ollut ylipääsemättömän vaikeaa, ja koska kirjoitat vain itsellesi, ei ole väliä vaikka aloittaisi keskeltä lausetta ja asiaa, kunhan kirjoittaa. Kirjoitin ja kirjoitin ja se auttoi, selkeytti ajatuksia ja auttoi tekemään ratkaisuja elämässä. Suosittelen. Mitään muistikuvaa kirjoituksista ei ole enkä uskalla päiväkirjaa avata, mutta en pysty sitä poiskaan heittämään.

[RolloTomasi]

Pöytälaatikossa päiväkirjani on, vaikka en siihen säännöllisesti kirjoitakaan. Siihen tulee kieltämättä aika sekavaa tekstiä.

[jasso]

Moi, takapiru tässä terve. Joskus kirjoittelin muinaiseen cityyn, (se ei ole tärkeää,) aina välillä käyn katselemassa touhujanne kuitenkin. Niin, viestisi johdosta päätin kuitenkin kirjoittaa. Syön siis itse mielialanappeja, kokemusta reilun puolen vuoden ajalta. Mä en kai ole tapaus pahimmasta päästä ja sullakin taitaa kuvauksesta päätellen olla vähän synkeämmät oltavat. Mutta tässä vähän mun mielipiteitä kuitenkin. Ensinnä: tsemppiä, tuo asian hyväksyminen on tärkeää. Mulla kesti vähän aikaa että suostuin myöntämään itselleni että mä niitä nappeja tartten. Aivokemia ei kuitenkaan kysy mielipidettäsi, joskus asiat vaan menee niin että niihin ei järjellä voi vaikuttaa. Kun ne tehoavat, niin ainakin mulla pahin ahdistus lähti. On helpompi tehdä asioita ja olla aktiivinen ja rohkea arjessa. Kaikki oireet eivät tietenkään häviä, aloitteita ei välttämättä ole sen helpompaa tehdä ja mun kämppäkin näyttää edelleen aika hirveältä. Mutta kaikki aikanaan.

Se, että aineet tehoavat, ottaa oman aikansa. Päiviä varmaankin, mulla tuli hedaria ja semmoista pientä turtumista, toisaalta ahdistus lähti suht nopeasti. Vähän jopa ihmetytti. Alussa oli kans vähän semmoinen haista paska-fiilis, että ollaan sitten sairaita koko rahalla. Mutta sekään ei oo hyvä, tarkoitus on kuitenkin että aineilla ohjataan laiva oikeaan suuntaan, ei jäädä makaamaan rapakkoon vaikka se olisikin mukavaa.

Annostuksista; mä en lähtis itseäni lääkitsemään. Vaikka mulla on suht kevyt annos cipralexiä, niin jos mä unohdan ottaa sen, puolen - vuorokauden sisällä tulee kova hedari. Ei kiva. Mutta sitten kun nappaa sen napin, voi seurata mielenkiintoisia ilmiöitä, jos aikaa on edellisestä annoksesta kulunut liikaa. Kerran mä muutuin aggressiiviseksi, huomasin sen kyllä itse tosin, eli en ruvennut potkimaan hitaita ihmisiä kassajonossa, mutta melkein.. Hassu fiilis, tuli mieleen että onkos mulla nyt jokin raivotauti tai pms... Että tältäkö naisista tuntuu? Kaikki ärsytti tavattomasti, väärinpysäköidyistä autoista lähtien. Olin menossa auton rattiin ja rupesin miettimään, uskallanko lähteä kun fiilikset on tällaiset. Roadrage! Mutta sain meditoitua itseni normaaliin tallukka-olotilaan aika nopeasti. Tarinan opetus? Parasta on että annoksen määrä ei vaihtele liikaa. Mulla aloitettiin 10 mg, sitten tuplattiin kun tehoja ei ollut tarpeeksi. Vaikea kyllä sanoa objektiivisesti, oliko se tarpeen. Syksyllä vitutti kuitenkin aika lailla, että ehkä silloin se oli paikallaan.

Ihmeitä ei kannata odottaa, mutta maailma on hyvä paikka. Jos ensimmäinen lääke ei tunnu tehoavan, niin sitten kokeilemaan toista.