die another day

[Zeb]

Ok, minä en edes osannut laskea tiettyjen tunnistettujen elämäntapahtumien aiheuttamia tunnetilan häiriöitä varsinaiseksi masennukseksi. Varmasti avioerot, läheisten kuolemat ja sairastumiset on helpompaa saada käsiteltyä terapian avulla, ennen kuin niistä ehtii muodostua varsinaista masennusta. Ne eivät kuitenkaan yleensä edes johda ihmistä psykiatrian polille, vaan ne käsitellään kirkkojen ja muiden järjestöjen tukisysteemeissä. Ne eivät myöskään normaalisti edellytä minkäänlaista lääkehoitoa, koska normaalisti ihmismieli selviytyy vaikeistakin asioista järkkymättä. Psykiatrian näkökulmasta puhuttaessa tarkoittaa sana masennus sairautta (aivokemian epänormaalia käyttäytymistä), eli kroonistunutta tunnetilan häiriötä, ei normaaliin elämään liittyvää tunnetilojen vaihtelua.

Eri mieltä tuosta, etteikö masennuksen taustalla voisi olla hyvinkin tunnistettavia elämäntapahtumia. Masennuksen erottaa mielestäni normaalista surureaktiosta selvimmin se, ettei se mene ohi kohtuullisessa ajassa. Elämäntapahtumiksi voidaan laskea myös hyvinkin vanhat tapahtumat, vaikka sitten lapsuudenaikaisetkin. Ihminen on perimänsä ja elämäntapahtumiensa kombinaatio. Masennus ei mielestäni tule tyhjästä, vaan siihen on syitä, joko ilmeisiä tai ei-ilmeisiä, ja näitä ei-ilmeisiä tulisi yrittää kaivaa päivänvaloon. Perinnöllisyyttä masennuksessa edustaa yksilöllinen biologispohjainen alttius - herkkyys eri vastoinkäymiskombinaatioille.

Uskon itse aika paljon masennuksen synnyssä stressiteoriaan. Muistan jostain lukeneeni, että pitkään koholla oleva stressihormonitaso (mm. kortisoli) saa aikaan aivokemiassa masennukselle tunnusomaisia muutoksia. Liialliset, stressaavat elämäntapahtumat siis aiheuttavat masennusta, minkä jo käytännön elämänkokemuskin mielestäni helpostii vahvistaa. Herkkyys on toki tässäkin yksilöllistä.

Ja hei, missä hiton kirkossa mukamas nykyihminen saa tarvitsemaansa henkistä tukea ? Eivät nykyajan maallistuneet ihmiset yleensä edes hae sitä tukea kirkosta, he hakevat sitä ystäviltään, ja ellei se auta, niin lääkäristä. Niin, ja mihin "muihin järjestöihin" viittasit ?

Lääkkeiden teho ei todellakaan ole pomminvarma, mutta silti varmempi kuin terapioiden, kun puhutaan sairaudesta nimeltä masennus. Minunkin mielestäni nykyään varsinkin noita serotoniinin takaisinoton estäjiä käytetään turhan kepein perustein, varsinkin koska niiden sivuvaikutukset helpostikin voivat olla suurempi ongelma kuin se "masennus" johon lääkehoitoa käytetään. Suurin osa noista puolen vuoden lääkekuureista on turhia, koska alkutilanteessa ei edes ole ollut varsinaista masennusta. Eli lääkkeet eivät ole missään vaiheessa vaikuttaneet mihinkään, vaan ihminen on yksinkertaisesti saanut käsiteltyä ne tapahtumat, joita seurannutta tunnetilaa joku lääkäri on kuvitellut masennukseksi.

Minusta sinä tunnut ikään kuin nyt jättäneen ulos sairausluokituksestasi lievän masennuksen. Kyllä kyseessä saattaa olla ollut masennus, vaikka se olisi ohittunutkin ilman lääkehoitoa. Tavallisimminhan masennus ohittuu ilmankin hoitoa, siinä tosin saattaa mennä luvattoman pitkään, tai sitten se voi kroonistua tai sitten ihminen voi tehdä masennuksissaan itsemurhan. Lisäksi masennus aiheuttaa inhimillistä kärsimystä. Näin ollen mahdollisesti/todennäköisesti itsestäänkiin lopulta ohittuvan sairauden lääkehoito on usein hyvinkin perusteltua, kokonaistilanne arvioiden.

Tähän vielä muistutan, että en ole lääkekielteinen, kritisoin vain lääkityksen käyttöä ainoana hoitona. Sivuvaikutuksistakaan en näiden uusien lääkkeiden suhteen osaisi olla erityisen huolissani, nehän ovat hyvinkin turvallisia.

[prosessi]

Ok, minä en edes osannut laskea tiettyjen tunnistettujen elämäntapahtumien aiheuttamia tunnetilan häiriöitä varsinaiseksi masennukseksi. Varmasti avioerot, läheisten kuolemat ja sairastumiset on helpompaa saada käsiteltyä terapian avulla, ennen kuin niistä ehtii muodostua varsinaista masennusta.

Masennuksen erottaa mielestäni normaalista surureaktiosta selvimmin se, ettei se mene ohi kohtuullisessa ajassa.

Aivan, tässä olemme aivan samaa mieltä. Käsityseromme taitaa sisältyä tuohon "kohtuulliseen aikaan". Minun mielestäni on täysin kohtuullista surra eroa tai kuolemaa vuosi tai pidempäänkin, kunhan se suru ei estä oman elämän jatkumista. Eli siinä vaiheessa kun suru estää esim. työnteon kokonaan kahta viikkoa pidempään, aletaan puhua masennuksesta.

Ja hei, missä hiton kirkossa mukamas nykyihminen saa tarvitsemaansa henkistä tukea ? Eivät nykyajan maallistuneet ihmiset yleensä edes hae sitä tukea kirkosta, he hakevat sitä ystäviltään, ja ellei se auta, niin lääkäristä. Niin, ja mihin "muihin järjestöihin" viittasit ?

Itse asiassa kirkko astuu arvoon arvaamattomaan siinä vaiheessa, kun tuntuu että apua tarvitsisi, mutta sen avun saamisesta ei ole varaa maksaa itseään kipeäksi. Ihan turha kuvitella, että julkiselta puolelta saisi apua yhtään mihinkään esim. avioliitto-ongelmissa, psykiatriselle polille pääsee masennuksenkin takia vasta kuukausien jonotuksen jälkeen. Terveyskeskuksistakin suositellaan juuri kirkkoa, mielenterveysjärjestöjen vertaistukipalveluita yms., sillä apua julkiselta puolelta saa välittömästi vasta, jos on jo yrittänyt itsemurhaa. (Silloinkin osastolta pääsyn jälkeen voi joutua odottamaan ensimmäistä poliaikaa kolme kuukautta.)

Minusta sinä tunnut ikään kuin nyt jättäneen ulos sairausluokituksestasi lievän masennuksen. Kyllä kyseessä saattaa olla ollut masennus, vaikka se olisi ohittunutkin ilman lääkehoitoa.

Minä jätän sen ainakin osittain ulkopuolelle, koska nykyään vaikuttaa, että todella normaalitkin tunne-elämän reaktiot luokitellaan sairauksiksi. Masennus on kuitenkin ensisijaisesti sairaus, vaikka moni ihminen sijoittaa saman nimikkeen alle myös nämä täysin normaalit tunteet, kuten suruprosessin.

Tähän vielä muistutan, että en ole lääkekielteinen, kritisoin vain lääkityksen käyttöä ainoana hoitona. Sivuvaikutuksistakaan en näiden uusien lääkkeiden suhteen osaisi olla erityisen huolissani, nehän ovat hyvinkin turvallisia.

Itse asiassa näihin uusiinkin lääkkeisiin sisältyy riskejä, paljon. Erityisesti sitalopraamia määrätään nykyään niin helposti, että tuntuu etteivät lääkäritkään tajua niihin sisältyviä ihan oikeasti elämää haittaavia tekijöitä. Esim. itselleni nuo valmisteet aiheuttivat jopa enemmän sivuvaikutuksia kuin nämä nykyiset lääkkeeni, jotka luokitellaan pelottavan termin "trisykliset masennuslääkkeet" alle. Samaten minulla oli samanaikaisesti käytössä kaksi lääkettä, joiden yhteiskäyttö oli "ehdottomasti" kiellettyä, lääkärini kuitenkin oli sitä mieltä, että ne riskit olivat pienemmät kuin masennukseni pitkittyminen. Se yhdistelmäkään ei pystynyt kilpailemaan sivuvaikutuksissa "vaarattoman" sitalopraamin kanssa.

[nokkaelain]

Jos ihminen on liian masentunut, ei hän ole kykeneväinen ottamaan vastaan sitä terapian antamaa apua. Se on osasyy sille, että ennen kuin voi saada Kelan tukea terapiaa varten, täytyy olla se yli puolen vuoden aktiivinen hoitohistoria polilla. Eli ensin täytyy hoitaa masennus lääkkeillä sellaiseen kuosiin, että terapia on mahdollista.

Tuolta Tukiaseman etusivulta voi lukea, että nykyään Kelan tukea voi hakea jo 3kk jälkeen. Ja kyllä, minäkin tunnen ainakin jonkun, jonka kohdalla terapiaa olisi ollut aika turha ehdottaa ennen kuin elämä on palautunut sellaiseksi, että siihen voisi mitenkään ruveta. Tosin eivät lääkkeetkään auttaneet.

Joskus aikaa sitten luin jostain ulkomaiselta sivulta väittelyä siitä, voidaanko vaikea-asteista masennusta hoitaa pelkällä psykoterapialla. Jonkin terapeuttien järjestön tekemän tutkimuksen mukaan se olisi yhtä tehokasta. En näe miten se voisi käytännössä onnistua. Tuohon hiukan liittyen, satuin joskus olemaan neurotieteen luennolla, jossa psykologian professori painotti tuleville alan ihmisille, että skitsofrenian hoito pelkällä psykoterapialla olisi puoskarointia. Tuo on tietysti selkeämpi asia, mutta masennuksen kohdalla lääkehoidon tarve ei tunnu kaikille aukeavan, vaikka oireet olisivat miten vakavia.

Tunnen muutaman, joka on kokenut hyötyneensä terapiasta, mutta toisaalta on myös kokemuksia, että terapeutti yrittää oman suuntauksensa mukaisesti "väkisin" löytää syitä varhaislapsuudesta tai tarttuu johonkin yksittäiseen juttuun, jonka on päätellyt masennuksen syyksi.

[prosessi]

Tunnen muutaman, joka on kokenut hyötyneensä terapiasta, mutta toisaalta on myös kokemuksia, että terapeutti yrittää oman suuntauksensa mukaisesti "väkisin" löytää syitä varhaislapsuudesta tai tarttuu johonkin yksittäiseen juttuun, jonka on päätellyt masennuksen syyksi.

Itsestäni sen verran, että kun kävin polin oman psykologin "diagnosoitavana", koin saavani enemmän hyötyä niistä muutamasta käynnistä kuin polin keskusteluavusta usean vuoden ajalta. Todennäköisesti oikea terapiakin olisi ollut hyvä, mutta aikani työelämään palaamisen jälkeen ei yksinkertaisesti olisi riittänyt.

Se viimeisin keskusteluihminen oli kyllä niin turhauttava tuttavuus, että en tajua, mikä hänen käyttötarkoituksensa edes oli. Ilman psykiatrian tai psykologian koulutusta nuo ovat aivan turhia, jopa omat vanhemmat olivat suuremmaksi avuksi, vaikka aikuisena heistä olenkin vieraantunut. Tuo täti lähinnä tuhlasi minun aikaani, joten yritettyäni tulla toimeen yli vuoden hänen kanssaan, lopetin käynnit kokonaan. Hänellä oli paljonkin typeriä teorioita, mutta ei minkäänlaisia edellytyksiä tarjota työkaluja noiden asioiden käsittelyyn. Sana "yhteys" oli hänen lempisanansa, joka sisältyi vähintään kerran jokaiseen hänen sanomaansa lauseeseen.

Vielä turhauttavampaa oli lukea läpi potilaskertomuksiani, jotka sain luettavakseni vasta puoliväkisin. Muistiinpanoja tehneet ihmiset olivat ymmärtäneet väärin ainakin puolet sanomastani ja keksineet loput omasta päästään. Mm. ex-mieheni Joensuussa asuneet vanhemmat, joista toinen on kuollut ja toinen oli yrittäjä rakennusalalla, olivat kirjoittajan mielikuvituksessa muuttuneet espoolaisiksi huoltoasemayrittäjiksi. Kissojeni lukumäärä vaihteli kerrasta toiseen, kuten myös aviosäätyni, työpaikkani ja harrastukseni. Noiden tekstien perusteella en edes itse pystynyt tunnistamaan itseäni, joten diagnoosit on kyllä tehty noppaa heittämällä.

[RolloTomasi]

Onneksi minun psykoterapeuttini tietää, mitä tekee. Ensimmäinen psykiatrini hoiti tilaani vain masennuksena, jopa senkin jälkeen kun kerroin hänelle muusta. Nykyinen puolestaan on kanssani ongelman ytimessä, eikä haaskaa aikaa. Pidän myös hänen lähestymistavastaan: "aivoissasi on ylimääräistä toimintaa alueilla, joilla ei pitäisi olla, ja aion auttaa sinua selviytymään sen kanssa." Jo heti ensimmäisellä kerralla hän auttoi minua ymmärtämään, että kaikki ongelmani ovat lähtöisin samasta pisteestä - yksin en olisi osannut vetää viivaa sosiaalisten pelkojeni ja ongelmani välille. Oloni ei tällä hetkellä ole täysin maassa, vaan olen valmis kohtaamaan ongelmani ja taistelemaan sitä vastaan kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla: lääkkeillä, terapialla, tiedolla ja omalla mielelläni. Voin joko elää sen kanssa tai antaa periksi. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto.

[Pehmovanukas]

Voin joko elää sen kanssa tai antaa periksi. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto.

Nyt äijä puhuu asiaa.

[Lapitii]

olen valmis kohtaamaan ongelmani ja taistelemaan sitä vastaan kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla: lääkkeillä, terapialla, tiedolla ja omalla mielelläni.

Mahtavaa, Rollo! Edelleen voimia ja jaksamista sulle.

[RolloTomasi]

Eipä taida olla mitään järkeä siinä, että yritän auttaa itseäni. Häntä en kuitenkaan saa. Yhtä hyvin voisin olla sekaisin loppuelämäni ja lukkiutua kokonaan sisälle kotiini. Kaiken tarvittavan saisin tilattua netistä kotiovelle kannettuna.

[Pehmovanukas]

Eipä taida olla mitään järkeä siinä, että yritän auttaa itseäni. Häntä en kuitenkaan saa. Yhtä hyvin voisin olla sekaisin loppuelämäni ja lukkiutua kokonaan sisälle kotiini. Kaiken tarvittavan saisin tilattua netistä kotiovelle kannettuna.

No nyt tulee taas tuubaa. Ei Sun elämä ole Hänestä kiinni.

[segma]

Eipä taida olla mitään järkeä siinä, että yritän auttaa itseäni. Häntä en kuitenkaan saa. Yhtä hyvin voisin olla sekaisin loppuelämäni ja lukkiutua kokonaan sisälle kotiini. Kaiken tarvittavan saisin tilattua netistä kotiovelle kannettuna.

No nyt tulee taas tuubaa. Ei Sun elämä ole Hänestä kiinni.

Ääriromanttisen kaukorakkauden dilemma: jos haluaa jotakuta, niin sitä jotakuta on vaikea tai liki mahdoton saada, jos ei arvosta itseään ja omaa elämäänsä niin paljon että voi elää ilman sitä jotakuta.

Arvaan, että tämän johdosta kovin moni masentunut ei masennukseen sairastuneena seurustele.

[RolloTomasi]

Ei Sun elämä ole Hänestä kiinni.

Varmaan olet oikeassa. Helvetti, kun ei ole ketään muuta jolle kitistä ja valittaa tästä asiasta.

Mutta ei tämä ole kovin hauskaa. Olla itse sekaisin ja luulla olevansa rakastunut tyttöön, joka on sekaisin hänkin, ja joka seurustelee paskan tyypin kanssa, jota kuitenkin rakastaa. Ja nähdä miten rakastamansa ihminen kärsii suhteessaan. Kai minun pitäisi yrittää auttaa itseäni. Tänään Hän sanoi, että annan hänelle toivoa. Minä, joka kuukausi sitten en toivoa nähnyt ja nytkään hädintuskin. Ironista - olla näkemättä itse toivoa ja antaa sitä kuitenkin toiselle. Tässä on vähän liikaa näin pienelle ihmiselle - oi, jospa oisin edes kymmenen senttiä pidempi.

[Lapitii]

Helvetti, kun ei ole ketään muuta jolle kitistä ja valittaa tästä asiasta.

Öh, mistä sä sille terapeutille sit maksat?

[RolloTomasi]

Öh, mistä sä sille terapeutille sit maksat?

Siitä, että hän auttaa minua selviytymään mielenterveysongelmieni kanssa. Elämään sen kanssa, että pääni ei toimi aivan sillä tavalla, mitä valtaväestö kutsuu "normaaliksi."