3-kympin kriisikö?

Painaako joku mieltä? Haluatko purkaa sydäntäsi? Jos ei apu löydy, niin ainakin kuuntelevia korvia.
VAIN ASIALLISET KOMMENTIT! Kuri on kova.
RuNkkuTonttu

3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja RuNkkuTonttu »

Täytän vajaan kuukauden päästä kolmekymmentä ja silloin minun pitäisi viimeistään olla "aikuinen", "Mies" tai jotain. Oikeastaan ei sitä kukaan minulta vaadi. Vanhenmatkin ovat ilmeisesti luopuneet toivosta enkä ole muutenkaan elämässäni tehnyt oikeastaan mitään ratkaisua ketään mielyttääkseni vaan olen ajautunut tähän pisteeseen missä olen ihan omien ratkaisujeni kautta.

Kuitenkin välillä, varsinkin tuon eräänlaisen rajapyykin lähentyessä, mietin onko kaikki mennyt niin kuin olisin halunut. Kun herään ensimmäistä kertaa kolmekymppisenä, niin onko elämäni sellaista, mitä sen kuvittelin olevan viisi, kymmenta tai viisitoista vuotta sitten?

15 vuotta sitten vetäessäni poskareita punaisesta Marlborosta jossain Itä-vantaalisen leikkipuiston keinussa, vannoin itselleni lopettavani tupakoinnin viimeistään kun minusta tulee iso. Jos silloin minulle olisi sanottu, että viidentoista vuoden päästä poltan menthol savukkeita Töölöläisessä kaksiossa ja avaudun virtuaalisesti, olisinko uskonut ja stumpannut viimeisen savukkeen?


Noin kymmen vuotta sitten selasin kansanopistojen kurssitarjontaa ja ihmettelin miten sitä välivuoden viettäisi, kun yliopiston ovet eivät auenneet Varaa ei kuitenkaan ollut lähteä lukemaan mitään abroa mihinkään Oriveden opistolle, joten kuukauden työttömänä hengailun jälkeen selaisin Keltaiset sivut läpi ja tyrkytin itseäni töihin. Sille tielle sitten jäätiin. Ensimmäinen kerta, kun haaveet karkasivat. Kaipa tästä johtuen olenkin aina ihastunut/rakastunut teatteri, toimittaja tai muihin "luovaa työtä" tekeviin ihmisiin. Kymmenen vuotta sitten ajatellin vielä, että minulla on perhe, työ, jota rakastan ja kaiken kaikkiaan "hyvä" elämä.

Viisi vuotta olin rakastunut. Olin avoliitossa naisen kanssa, jonka kanssa ensimmäistä (ja ainoata) kertaa elämässäni, olisin voinut kuvitella meneväni naimisiin, perustaa perheen. Mutta sitten aloin ehkä ensimmäistä kertaa miettiä elämääni ja tulevaisuuttani kunnolla. Mitä oikein haluan? Olenko tuhlannut nämä vuodet tehden vain vääriä ratkaisuja? Onko liian myöhäistä vielä muuttaa sitä? Ahdistuin. Luin elämänkaari psykologiaa ja Supernaivia. Otin ison lainan ja karkasin muutamaksi kuukaudeksi ulkomaille, yksin. Ymmärsin, että tämähän vitutus on vain normaalia ja seuraavan kriisin koen sitten kolmikymppisenä. Palasin reissusta paremmin mielin, mutta kotona minua odotti pakatut kamat. Kaksi päivää surin ja olin kuukauden nukkumatta. Hyväksyin ja ymmärsin, että suhde olisi päättänyt ennemmin tai myöhemmin. Aloitin nykyiset työni.

Vajaa viisivuotta: Töitä, yhden illanpanoja, ihastuksia, suhteita, joista ei tullut mitään, koska en halunnut sitoutua. Viime keväänä huomasin lyöväni päätä seinään. Plus-minuus tilastot kertoivat, että elämäni on paskaa. Reissuun taas miettimään elämääni.

Muistan katselleeni linja-auton ikkunasta viidakkomaisemaa ja pyöritelleeni kännykkää kädessäni. Olin tallentanut viestimuistiin pomoa varten irtisanoutumisviestin sekä kavereita varten "moikka! Jään tänne. Tulkaahan käymään!". Vanhemmilleni olisin sentään soittanut ja pyytänyt ennakkoperintöä. Mikä lie luterialinen työmoraali esti minua kuitenkin tekemästä sitä. Reissun jälkeen minulla oli kehityskeskustelu, jossa ilmoitin pomolleni vihaavani työtäni. Kerroin hänelle, että teen tämän budjettikauden loppuun ja sitten mietin uudestaan. Kumma kyllä sain pitää työpaikani ja toimipaikan vaihto hieman piristi.
.
Tällä hetkellä plus-miinus tilastoni ovat tasapainossa, mutta joudun silti lähes päivittäin muistuttamaan itseäni elämäni hyvistä puolista. Vaikka en ole saavuttanutkaan mitään mistä olen joskus haaveillut, niin silti elämäni on melko kunnossa. Vaikka sitä unelma työpaikkaa tai naista ei olekaan.

Kuukauden päästä mennessäni nukkumaan ajattelen varmaan samoja asioita kuin tällä hetkelläkin; Listaan mielessäni elämäni hyviä ja huonoja puolia ja haavelen elämästä, jolloin minulla olisi vapaus lähteä minne vaan ja milloin vaan jonnekkin kauas yksin tai sen peikkotukkaisen taitelija tyttösen kanssa. Tytön kanssa, jonka kanssa voi poltella ruohoa, naureskella piiretyille ja helium puheelle. Mutta taitaa olla liian myöhäistä. Vai onko?
Avatar
Vadim
Kitisijä
Viestit: 3469
Liittynyt: 23.08.2005 12:00
Paikkakunta: Helsinki

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja Vadim »

Tuskinpa vaan. Elämä jatkuu.
Avatar
Saz
Elämätön Kitisijä
Viestit: 420
Liittynyt: 08.05.2006 12:10
Paikkakunta: Helsinki

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja Saz »

No siltähän se kuulostaisi.

Mä täytän kesällä 28, ja toi kriisi iski oikeastaan vähän ennen kun täytin 27, ja alkaa nyt mennä jo ohi. Silloin tuli punnittua se, että opiskelinko oikeata alaa ja lähdinkö luomaan uraa mieleisessä työpaikassa, tuliko valittua väärä mies jne. Omalla kohdalla oli kerrankin hyvä idea verrata itseään toisiin, eikä vain ajatella sitä mitä kymmenen vuotta sitten oli itselleen suuruudenhulluuksissaan suunnitellut. Kun katsoi ympärilleen niin ei kavereilla ja tuttavilla ollut yhtään sen kummempi meininki. Omat odotukset oli paljon suuremmat kuin ympäristön.
Koko elämäni olen ollut sellainen "ylisuorittaja", hirveät vaatimukset ollut itselle koulutuksen yms. suhteen. Tuon kriisin läpikäyminen paransi siitä melkoisesti. Osaa nostaa jo jalat pöydälle, elämä se menee kuitenkin kulkuaan. Helpompi olla vaan tyytyväinen ja mennä virran mukana kuin yrittää parantaa jokaista pientä yksityiskohtaa itsessään.

Tuo, että haluaa yhtäkkiä muuttaa tai jättää kaiken on vähän sellainen paniikkireaktio. Ja se menee kyllä ohi. Tietenkin sen voi myös toteuttaa, eihän siinä mitään peruuttamatonta tee. Mutta jos kuitenkin on siteitä tähän nykyiseen elämään niin kannattaa odottaa ja miettiä vasta sitten kun se kriisi on hellittänyt.
Mutta tämä siis vain oman kokemuksen pohjalta suosittelua. Enhän mä nyt voi kellekään sano mitä olisi hyvä tehdä. Mutta tuollainen on oma kokemus tuosta kriisistä. (Ainakin toivon, että se oli se mun kolmenkympinkriisi, ja ettei parin vuoden päästä tule uutta samanlaista!)
silsakenraali™

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja silsakenraali™ »

Ihan mielenkiintoista luettavaa, ajankohtaistakin näin 29-vuotiaana. Mä koin elämäni isoimman kriisin kolme vuotta sitten kun akka näytti punaista reilun kahdeksan vuoden jälkeen. Oli sillä valmiina jo uusikin katseltuna.

Mutta jotenkin tuntuu, että koska mulla on perusasiat mallillaan, niin minkä hemmetin takia mun pitäis taas isommin ahdistua 30 tähden? Itse asiassa odotan mielenkiinnolla miten 30 muhun vaikuttaa, vai onko vaikuttamatta?

Lupaan pistää oman biografiani sitten, kun rajapyykin ohitan, jos vain täällä silloin vaikutan.
Avatar
Lolita
Kitisijä
Viestit: 8599
Liittynyt: 14.08.2005 18:46
Paikkakunta: Vantaa

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja Lolita »

Minä täytän kolmekymmentä kolmen päivän kuluttua. Elämä tuntuu olevan samalla tavalla levällään ja kesken kuin Runkkiksellakin. Johonkin olen elämässäni päässyt, mutta onko tässä nyt sitten kaikki? Tässä työssäkö minä kökötän vielä 35 vuotta ja tuossa asunnossako minä asun vielä 20 vuotta, kunnes laina on maksettu. Yksinkö tulevat vuodet menevät vai jonkun kanssa? Monenko jonkun? Toisaalta en koe mitään ahdistusta asian suhteen, koen olevani vielä matkalla johonkin, en 30:n päätepysäkillä. Isoja asioita tuli mietittyä pari vuotta sitten, kun silloinen elämäni lakkasi olemasta ja piti aloittaa aika pohjilta uudelleen. Jotenkin olen taipuvainen uskomaan, että tämä on sitä The Elämää eikä tämä tästä erikoisemmaksi muutu. Muutoksia saattaa tulla parisuhde-, työ- ja asuntorintamalla, mutta eivät ne suuresti mitään muuta. Ehkä elämäni on tästä edespäin jatkokertomusta ainaisen uuden kertomuksen aloittamisen sijasta.
“Outside of a dog a book is a man’s best friend, inside of a dog it’s too dark to read” - Groucho Marx
ninnithequeen

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja ninnithequeen »

Hmm. Pisti oikein itseäkin pohtimaan oman elämänsä miinuksia ja plussia. Tässähän tämä nyt on, en mie valita. Lisää lapsia ehkä? Naimisiinkin tahtoisin. Niin ja jonkun mukavamman työn, mutta eipä tässä nyt ole vaihtoehtoja.

Hitto, ensi vuonna tääkin täti täyttää 30, ja jotenkin se kauhistuttaa. Aikuiseksi toki en aio kasvaa, elkää pelätkö :)
Sinkkumatti

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja Sinkkumatti »

Runkkis ,elä huoli. Kun olet päässyt kolmesta kympistä yli ja täytät 35, et enää jaksa stressata ja 40 vuotiaana et edes enää muista koko asiaa..
eps

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja eps »

Vihjeeksi kaikille ikäkriisiä kärsiville: älkää katsoko ikää, katskokaa kokemuksia.

Niin kauan kuin teillä on jotain sellaisia asioita, joita ette ole vielä kokeneet, mutta jota haluatte kokea ja joiden kokemiseen teillä on mahdollisuus, niin olette mieleltänne nuoria. Aika on tietenkin armoton seuralainen, ja pitemmän päälle monesta haaveesta täytyy luopua. Luopumisen pakko on kuitenkin harvemmin sidottu mihinkään täsmälliseen ikään.

Omalta kohdaltani elämäni vain parani, kun täytin 30. En mielelläni edes ajattele sitä edeltäneitä aikoja. Olen kokenut tosi paljon hienoja juttuja tuon keinotekoisen rajapyykin jälkeen, ja aion kyllä kokea vastaavia juttuja jatkossakin. Oleellista on kuitenkin, että hienot jutut eivät tapahtuneet iän vaan kokemusten takia.

Useimmat muutokset tapahtuvat vähitellen eivätkä yhtenä rysäyksenä tiettynä päivänä. Poikkeuksia tietenkin on, mutta usein niissäkin tapauksissa muutoksen valmistelu on ollut jo pitkään menossa, mutta vasta viimeinen pisara on sysännyt muutoksen käyntiin. Niinpä vaikka täytätte tietyn verran vuosia, niin elämä ei todennäköisesti ole sen kummallisempaa seuraavana päivänä. Unohtakaa vuodet ja eläkää sillä tavalla kun haluatte.

e.
SnapaHead

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja SnapaHead »

Minä täytin n. puoli vuotta sitten 26 ja thäytyy sanoa etthei vituta KHYLLÄ yhtään!! Vanha roska.
Mutta asiasta. Jos on kokenut nelivuotiaana olevansa seitsemänkymmppinen niin enpä usko. että ikä jaksaa koskaan kiinnostaa. Nyt vetelen jossain sadanneljänkympin paikkeilla.
Eli vanhene nopeammin ja kunnolla. Älä harrasta minkään sortin liikuntaa, juo ja polta paljon. Älä nuku. Syö epäterveellisesti. Tee paljon velkaa. Hommaa pakkoliikkeitä, nivelten tunnottomuutta ja niin edespäin.
Saat asenteen kerralla kuntoon ja ymmärrät vihdoinkin onnellisena, että tehtäväsi on kuolla vihaamasi työn ääreen. Ilman naista. Ilman perhettä. Ilman saavutuksia.
Vain sinä, se työ, aamuripuli ja juurihoitoa kaipaavat hampaat.
Bliss

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja Bliss »

Sinkkumatti kirjoitti:Runkkis ,elä huoli. Kun olet päässyt kolmesta kympistä yli ja täytät 35, et enää jaksa stressata ja 40 vuotiaana et edes enää muista koko asiaa..
Mie oon harvinaisen samaa mieltä. Paitsi että tuosta neljästäkympistä en kyllä vielä tiedä :roll:

Kato, ei se ikä, vaan se ulkomuoto :P
Avatar
Vadim
Kitisijä
Viestit: 3469
Liittynyt: 23.08.2005 12:00
Paikkakunta: Helsinki

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja Vadim »

Ylipäätään varttivuosisadan ja kolmenkympin välimaastossa ei taida olla herkkua. Monet valmistuvat ja etsivät työpaikkaa, joskus alaa, joskus muuten vaan itseään; monet vakiintuvat ja alkavat päätyä naimisiin ja saada lapsia, mikä heijastuu sitten sosiaaliseen elämään sillä tavoin, että ystävillä ei välttämättä ole enää samalla tavoin aikaa. Voisin kuvitella, että naisille aika voi olla rankempaa, varsinkin jos parisuhdeasiat eivät oikein ole järjestyneet, monia tuntuu kalvavan ikävä tietoisuus siitä, että kukaan ei varsinaisesti enää nuorene. Huoli on tosin sikäli turha, että useimmat kasvavat ihmisinä ja pystyvät rakentamaan fiksumpia ihmissuhteita kuin ennen; ja mitä nuorempien kanssasiskojen kilpailuun tulee, huoli on täysin ennenaikainen. Miehet taas alkavat ymmärtää, etteivät he ole ikuisia; urheilusuorituksien seurauksena ilmenee jatkuvaa kremppaa, krapulat pitenevät ja synkkenevät, eikä ihan joka hamosen perässä jaksa enää oikein juosta. Ihmiset vetävätkin tilanteestaan päinvastaisia johtopäätöksiä: toiset leikkaavat tukkansa, pariutuvat ja ryhtyvät viettämään säädyllistä perhe-elämää, toiset taas ottavat jatkoajan, jonka kesto voi sitten vaihdella parista vuodesta vuosikymmeniin.

Olen asunut viimeiset 10 vuotta enimmäkseen ulkomailla ja muuttanut maasta toiseen suunnilleen joka vuosi. Ystäväni ovat sen sijaan olleet pitkälti kotimaassa, useimmat seurustellen, joskus avioituen; he ovat panostaneet ihmissuhteisiin, kun taas ihmissuhdetta etsiessäni olen itse keskittynyt uran luomiseen. Näin retrospektiivissä sanoisin, etten kadu lainkaan sitä, mitä olen tehnyt; olen nähnyt ja kokenut paljon sellaista, mitä he eivät, ja sen, mitä he ovat kokeneet, voin löytää itse myöhemmin, kun sen aika tulee. Ja toisin kuin monilla ystävilläni, minulla on mahdollisuus tehdä mitä haluan ja missä olen hyvä, ja avoimia ovia on ympäri maailmaa, jos niitä haluan hyödyntää.

Toinen asia tietysti on, että jossain vaiheessa ymmärtää, että aika juoksee ohitse entistä nopeammin, ja päivistä, viikoista ja kuukausista alkaa olla vaikea saada kiinni. Samoin jatkuva siirtyminen paikasta toiseen, uusien ystävyyssuhteiden luominen, koti-ikävä ja yksinäisyys alkaa kyllästyttää, vaikka siitä saatu korvaus olisikin varsin kohtuullinen. Siksi varmaan palaankin Suomeen jossain kohtaa, kenties ensi vuonna, pohtimaan, mitä oikeastaan elämältä haluan. Sitä voinee harrastaa esimerkiksi väitöskirjan väsäilyn lomassa.

Sanoisin, että vanheneminen on sikäli kummallista, ettei sitä oikein huomaa. Se on onnellista ja onnetonta; edellistä siksi, että itse voi olla siitä tietämätön, jälkimmäistä siksi, että ympäristö ei voi.
Leila

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja Leila »

Tänä keväänä olen tajunnut, että joidenkin asioiden suhteen on jo liian myöhäistä. Juna meni jo, enkä minä ehtinyt siihen kyytiin. Olen 28.
Avatar
Bluntly
Kitisijä
Viestit: 23439
Liittynyt: 15.08.2005 8:41

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja Bluntly »

Mietin sitä aikuistumista uudemman kerran siinä neljänkympin paikkeilla.
"Vetäkää käteen, minä maksan" Bluntismi 2006.
eps

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja eps »

Bluntly kirjoitti:Mietin sitä aikuistumista uudemman kerran siinä neljänkympin paikkeilla.
Ei kannata.

e.
MitVit
Kitisijä
Viestit: 6
Liittynyt: 22.05.2006 9:57

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja MitVit »

Minä koin kolmenkympin kriisin jo 23-vuotiaana. Jäin miettimään mitä olen saanut elämässäni aikaan ja mihin menossa. Tuntui etten juuri mitään, vaikka oikeastaan ihan hyvin asiani olivat. 30-vuotispäiväni menivät ohi kokematta sen suurempia mielenmullistuksia. Eniten ihmisiä tuntuu pelottavan tuossa kolmenkympin rajapyykissä se että sen jälkeen hekin kuuluvat siihen ihmisryhmään johon viitataan "Oon kolmekymppinen"-iskelmällä. Nuorempana pystyi aina naureskelemaan kyseiselle laululle, ja yhtäkkiä se onkin kertovinaan sinusta.
Elän, siis olen.
MitVit
Kitisijä
Viestit: 6
Liittynyt: 22.05.2006 9:57

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja MitVit »

Leila kirjoitti:Tänä keväänä olen tajunnut, että joidenkin asioiden suhteen on jo liian myöhäistä. Juna meni jo, enkä minä ehtinyt siihen kyytiin. Olen 28.
Mitä 28-ikäisenä on tuollaisia asioita, oikeasti? Ammattiurheilijaksi ryhtyminen?
Elän, siis olen.
eps

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja eps »

MitVit kirjoitti:Minä koin kolmenkympin kriisin jo 23-vuotiaana. Jäin miettimään mitä olen saanut elämässäni aikaan ja mihin menossa. Tuntui etten juuri mitään, vaikka oikeastaan ihan hyvin asiani olivat. 30-vuotispäiväni menivät ohi kokematta sen suurempia mielenmullistuksia. Eniten ihmisiä tuntuu pelottavan tuossa kolmenkympin rajapyykissä se että sen jälkeen hekin kuuluvat siihen ihmisryhmään johon viitataan "Oon kolmekymppinen"-iskelmällä. Nuorempana pystyi aina naureskelemaan kyseiselle laululle, ja yhtäkkiä se onkin kertovinaan sinusta.
Se biisi kertoo ihan eri ajoista. Sen tekoaikana kolmekymppisenä piti rauhoittua, perustaa perhe ja viettää kunnollista luterilaista elämää kotona ja työssä. Ajat ovat muuttuneet, ja nykyisin bilettäminen kuuluu kaikenikäisille. Itse kun olen käynyt joskus ns. keski-ikäisten paikoissa, niin kyllä meno niissä on ollut ihan yhtä hullua tai jopa hullumpaa kuin nuorisopaikoissa. Tuskin se meno sen erilaisempaa on eläkeläispaikoissakaan.

Ikä ei oikeasti merkitse yhtään mitään. Niin kauan kuin leikkiminen on kivaa, tykkää käydä tivolissa ja maratonin juokseminen ei tunnu pahalta idealta, ei ole mitään hätää.

e.
killkill

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja killkill »

Varsinainen kolmenkympin kriisi tuli vuoden myöhässä, kun akka lähti ja asunto piti myydä. Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, olen merkillisessä "limbossa" tai "välitilassa". Elämä on ikäänkuin huomaamattani jämähtänyt paikoilleen. Samasta rutiinista toiseen, päivän ja kellon tarkkuudella. Työnäkymät nykyisessä duunissa ovat vakaat mutta etenemismahdollisuuksia ei juuri ole, eikä duuni itsessään anna minulle palkan ja muutamien luontaisetujen lisäksi oikein mitään.

Ihmissuhteessa taas - no. Mitenkä sen nyt sanoisi. Kalenteriin merkattu hääpäivä alkaa hirvittää koko ajan enemmän ja enemmän. Väistämättä huomaan miettiväni, olenko taas tekemässä Suuren Virheen?
Avatar
irmelianneli
Kitisijä
Viestit: 3375
Liittynyt: 14.08.2005 19:34

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja irmelianneli »

killkill kirjoitti:Kalenteriin merkattu hääpäivä alkaa hirvittää koko ajan enemmän ja enemmän. Väistämättä huomaan miettiväni, olenko taas tekemässä Suuren Virheen?
Kannattaisko ruksata yli se..?

Kyllähän sitä noita tietysti aina miettii, mutta uskon että jos on 130% varma asiastaan ja tunteistaan, niin kyllä kai sen tietää..
killkill

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja killkill »

irmelianneli kirjoitti:jos on 130% varma asiastaan ja tunteistaan, niin kyllä kai sen tietää..
Noinhan se periaatteessa menee. Seuraava merenkulkuaiheinen allegoria kuvannee tilannettani: kuinkas navigoit, kun hirmumyrsky vei mennessään tutkan, GPS:n ja radiot eikä sekstanttia sattunut matkaan. Sama suomeksi: eromylläkän jälkeen en ole osannut/pystynyt oikein luottamaan siihen, mitä sydän sanoo vai sanooko yhtään mitään..
Avatar
irmelianneli
Kitisijä
Viestit: 3375
Liittynyt: 14.08.2005 19:34

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja irmelianneli »

killkill kirjoitti:Sama suomeksi: eromylläkän jälkeen en ole osannut/pystynyt oikein luottamaan siihen, mitä sydän sanoo vai sanooko yhtään mitään..
Se se onkin vittumaista. Tutulta kuulostaa. Voiko sitä sitten ajelehtiakaan vaan loputtomiin tyyliin katsellaan ny rauhassa tässä vaan, kyllä se siitä joskus.. Sitähän kuolee puolivälissä jo poiskin.
killkill

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja killkill »

irmelianneli kirjoitti:kyllä se siitä joskus.. Sitähän kuolee puolivälissä jo poiskin.
Valoisan ajattelutapasi huomioiden voisimme olla sukulaisia :grin:

Aika naurettavaa oikeastaan, että aikuinen mies valittaa moisesta. Olen moneen otteeseen lyönyt tälläkin palstalla eNyrkkiä pöytään että "ryhdistäytykää, saatanat". Kuitenkin omassa elämänhallinnassani aikaansaamattomuus näyttää olevan vähintään yhtä suurta luokkaa.
Melnais
Kitisijä
Viestit: 2201
Liittynyt: 15.08.2005 0:23
Paikkakunta: Turku

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja Melnais »

RuNkkuTonttu kirjoitti: Kuukauden päästä mennessäni nukkumaan ajattelen varmaan samoja asioita kuin tällä hetkelläkin; Listaan mielessäni elämäni hyviä ja huonoja puolia ja haavelen elämästä, jolloin minulla olisi vapaus lähteä minne vaan ja milloin vaan jonnekkin kauas yksin tai sen peikkotukkaisen taitelija tyttösen kanssa. Tytön kanssa, jonka kanssa voi poltella ruohoa, naureskella piiretyille ja helium puheelle. Mutta taitaa olla liian myöhäistä. Vai onko?
Kyllä se taitaa olla. Mahdollisuudet lähteä olemaan huoleton ja vapaa ovat paremmat kuin koskaan, taloudellinen tilanne hyvä, on kokemusta ja tietoa mahdollisuuksista. Tämänikäisen vapauteen vaan kuuluu vastuu, kuinka kauan tyydyttäisi oleilu ilman päämääriä? Kuinka nopeasti huomaisi ettei olekaan niin mieletön persoona että kestäisi itseään ja ajatuksiaan täydet päivät ilman työtä tai vakituista puuhaa? Milloin muut huomaisivat?

Kannatan lämpimästi tutkiskelua jonka perusteella suuntaa tekemään sitä mikä elämässä antaa tyydytyksen, sen keksiminen ei ole ollenkaan niin helppoa että peruskoulun ammatinvalintatunnit olisivat oikeaan opastaneet. En usko taantumisen irti kaikesta tuovan onnea vaan lisää ahdistusta.
Elämä kantaa, jos sen antaa
Mulli75

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja Mulli75 »

Olen kriisini selättänyt mutta jotkut läheiset tuntuvat aiheuttavan niitä minulle odottamalla perheen perustamista ja -lisäystä.

Isäpappa se ottaa melkein joka tilaisuudessa (häät, ristiäiset yms.) puheenaiheeksi ja vihjailee välillä aika raskaasti vittuilemalla. Odottaa kuin kuuta taivaalta että pariutuisin ja tehtailisin lapsia kiireellä.
Isäni sai ensimmäisen lapsensa 22-vuotiaana eikä varmaan ollut kypsä isäksi mitä tunnen häntä. Itse olen toisesta avioliitosta ja isällä kolmas avioliitto on menossa.

Muilla saman ikäluokan tutuilla on lapsia ja ovat vihittyjä niin siitä aiheesta saa kuulla jatkuvasti.

Yksi osa tutuista on niitä jotka ovat kiireellä nuorena perustaneet perheen ja ihmetelleet miten vanhaksi aion elää perheettömänä.

Yksi osa tutuista on niitä jotka ovat vanhoilla päivillä perustaneet perheen ja ihmetelleet miten vanhaksi aion elää perheettömänä.

Mielestäni kenelläkään ei mene niin hyvin että voisi arvostella toisen statusta (naimaton, naimisissa, eronnut, leski)

Elämäni ei ole jämähtänyt paikalleen vaikka vastaisin "ei mitään ihmeempiä" kun toinen kysyy mitä olet suunnitellut ja miten menee.

En tee asioistani muutenkaan niin suurta haloota vaikka jotkut ihmettelevät sitäkin etteikö ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia.

Joskus vaan vitutuskäyrä nousee infernaaliseen mittaan ja avaudun utelijoille ja nokitan niin että haudan hiljaisuus tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Bliss

Re: 3-kympin kriisikö?

Viesti Kirjoittaja Bliss »

Mulli75 kirjoitti:....
Miten vanhaksi oikein aiot elää perheettömänä??? :roll: :vihelt:
Vastaa Viestiin