Yönmustaritari kirjoitti:Taidan mennä askelia taaksepäin.
Minä tässä annan tunnustuksen sinulle hyvin elämänmakuisesta kirjoitustyylistäsi! Tiedän että palaute on tarpeellista ja siksi ansaitset kehut. Olet varmasti keskimääräistä parempi mieskirjoittaja. Yllätit!
Bueno! Stadinarska
Totuushan on, että baarissa tyypit valittelee tuntemattomille oloaan ja hakevat siten vertaistukea tai kannustusta olotilalleen.
Kävin eilen vetämässä pikku tumut pohjiksi tämän iltaisille pikkujouluille. Varauduin siihen, että alkaisin valittamaan olostani mahdollisesti juottolassa juttelemaan tuleville henkilöille mutta toisin kävi.
Tilanne kääntyikin niin, että sain itse kuunnella ja antaa ohjeita. Yllättävää tässä kuitenkin oli se, että vastauksen tyyppien kysymyksiin ja korjaukset heidän olettamuksiin oli melko helppoja. En sano tyhmiksi vaan tietämättömiksi. Tyyppi tuli lopuksi silmät kosteina pöytään ylimääräisen kaljan kanssa "oot hyvä jätkä ja oikeassa, ota siitä tuoppi". Saattaa kuulostaa kornilta mutta tuohan se kannustuksen omiin tulkintoihin. Tästä innostuneen joku nainen alkoi puhumaan omasta tilanteestaa johon toki annoin siihenkin lausuntoni. Lopuksi se halusi halata. Halasin ja sitten se rupesi tärisemään paikallaa ja halusi kait penetroida. Siinä vaiheessa sanoin lähdin menemään.
Koitin illan aikan vähän jauhaa myös omaa ´akka lähti eikä jättänyt kun saippuat´-tilannetta mutta tullessani riittävän känniin luovuin aiheen käsittelystä.
Alan kyllä kohta aan alan vaihtoa tieteestä ja tekniikasta psykologiaan.
Yönmustaritari kirjoitti:Taidan mennä taas askelia taaksepäin.
Ehkä kannattais laittaa pois ne surutyöoppaat.
Ei ole olemassa mitään tiettyä kaavaa minkä mukaan asioiden tulisi mennä vaikka siellä niin väitettäisiinkin.
Siksi et voi mielestäni edes sanoa meneväsi taaksepäin, päivät vaan on erilaisia.
Märehtiminen ruokkii itseään, joskus asioiden täytyy antaa vaan olla.
Koita saada niitä vastauksia entiseltä muijaltas ja ne pureksittuas siirryt uuteen elämänvaiheeseen, omat ajatuksesi olet tainnut jo käsitellä.
Mä en nyt jaksa sen kummemmin tarttua tohon mitä kirjoitit taas pesämunastas, suojelumekanismi tai ei, itsekästä ajattelua joka sulkee pois paljon sellaista jota rahassa ei voi mitata.
Asiasta toiseen, baarissa on aina kiva leikkiä psykologia!
Voi auttaa muita ja samalla juoda kaljaa, ihmiskohtaloiden kuunteleminen on sitäpaitsi tosi terapeuttista.
Hellu kirjoitti:
Koita saada niitä vastauksia entiseltä muijaltas ja ne pureksittuas siirryt uuteen elämänvaiheeseen, omat ajatuksesi olet tainnut jo käsitellä.
Tavattu ja puhuttu usean tunnin ajan. Erittäin helpottava kokemus. Kerroin tietysti asioita, joita ei ole kenellekkään aiemmin kerrottu, mikä vaikutti selkeästi koko asiaan. Vaikeuksia tietysti oli mutta lopuksi kyllähän se puhuminen vaan on vapauttava kokemus sano.
Jouluna hoitamaan loput asiaan liittyvien osapuolten kanssa ja sitten uskoisin kaiken olevan käsitelty myös niiden aiemmin tapahtuneiden asioiden kanssa.
Loppuvuosi lomaa ja uusi elämä vuoden alusta sano.
Hellu kirjoitti:
Ihanaa! Kaikki hyvin siis, nyt yhtä kokemusta rikkaampana voit jatkaa hyvin alkanutta baaripsykologin uraasi!
Nih. Tulin juuri, tämän vuoden jatkuvalta yhdeltä töiden jälkeen, missä heitin läppää jonkun naisen kanssa, joka vinkkasi minut pöytäänsä ja alkoi puhumaan syöpään kuolleesta kumppanistaan. Oli kieltämättä aika heviä kamaa aluksi mutta verraten omiin(kokonaiskäsittelyä verraten) kokemuksiin oli melkoisen samoja pähkinöitä.
Kertoi autumuksellisesti ja mistä vastasin. Vastaavasti kerroin omistani ja päästessäni parannussuhteista avautumiseen vaihtuikin aiheen käsittely melkoisesti.
Eipä siinä mitään. Kyllähän puhua voi vaikka vain läpeensä mutta tulipahan vaan fiilis, että allekirjoittanut olisikin parannussuhdemagneetti. Sanoi vinkanneensa minut pöytään, koska olin niin sympaattisen näköinen. Vittu! Vertaistukea asihoihin minä kyllä annan mutta en minä mikään lihakimpale ole. Lähdin kotiin ja vedän kaapista vielä kaljan tälle illalle.
Matkalla vain astuessani pölyn peittämään volvoon meinasin, että tammikuussa taidan tehdä käynnin bemarikauppaan. Voisi liittyä olennaisena osana prosessin käsittelyä.
Reilu kolme viikkoo nyt erosta. Vedin 6 tuoppia perinteisten kokisten sijaan. Tais olla erhe. Huomasin vaan, että taisin lähettää juuri 10 sivua itkumeiliä ihmiselle, joka vaihtoi numeroa, eikä halua olla yhteyksissä.
Muuten ihan ok meininki. Torstaina työhaastattelu.
Välil kova tarve saada pää sekaisin. 6 oli väärä määrä. Taju kankaalle tai kokislinja
Ashmamies kirjoitti:taisin lähettää juuri 10 sivua itkumeiliä ihmiselle, joka vaihtoi numeroa, eikä halua olla yhteyksissä.
Tämä saa allekirjoittaneelta kyllä täydet sympatiapisteet. Minusta tuntuu, että vihavaihe sinun surutyössäsi on vähintäänkin jonkinmoinen.
Moinen käytös kuulostaa lähinnä vaan vittuilulta. Sitten vielä jos noi samat tyypit on ihmettelemässä, kun ihmiset eivät avaudu ja sulkeutuvat omaan itseensä ni joh.
Olenkohan nyt etuoikeutettu, kun minä olen saanut puhua ja käsitellä asioita?
Yönmustaritari kirjoitti:
Matkalla vain astuessani pölyn peittämään volvoon meinasin, että tammikuussa taidan tehdä käynnin bemarikauppaan. Voisi liittyä olennaisena osana prosessin käsittelyä.
Tai sitten ei. Eiköhän pesu ja huolto ole riittävä uudistus vanhalle uskolliselle.
Yönmustaritari kirjoitti:
Tavattu ja puhuttu usean tunnin ajan. Erittäin helpottava kokemus. Kerroin tietysti asioita, joita ei ole kenellekkään aiemmin kerrottu, mikä vaikutti selkeästi koko asiaan. Vaikeuksia tietysti oli mutta lopuksi kyllähän se puhuminen vaan on vapauttava kokemus sano.
joo ei kyllä. Täytyy sanoa, että moisesta toiminnasta tuli pelko toisien porttien avautumisesta. Pelottavan paljon(no pari) patoutumia ja käsittelemättömiä aiheita tuli tästä tilanteesta esiin. Tässä joutuu ehkä joulun pyhinä varmaan vierailemaan useammassakin paikassa jos aikoo kaiken käsitellä ensi vuoden alkuun mennessä. Tai sitten liioittelen. Tai sitten se päivä tas vain oli erilainen, heikompi kuin muut.
Kehitystä kuitenkin prosessien käsittelyyn. En vielä tiedä pitäisikö olla selvinpäin vai kunnon tumuissa ja ottaa kuva kun halaa tai jotain? Kai sen voi hoitaa molemmin päin?
Ashmamies kirjoitti:taisin lähettää juuri 10 sivua itkumeiliä ihmiselle, joka vaihtoi numeroa, eikä halua olla yhteyksissä.
Tämä saa allekirjoittaneelta kyllä täydet sympatiapisteet. Minusta tuntuu, että vihavaihe sinun surutyössäsi on vähintäänkin jonkinmoinen.
Moinen käytös kuulostaa lähinnä vaan vittuilulta. Sitten vielä jos noi samat tyypit on ihmettelemässä, kun ihmiset eivät avaudu ja sulkeutuvat omaan itseensä ni joh.
Olenkohan nyt etuoikeutettu, kun minä olen saanut puhua ja käsitellä asioita?
No äläs nyt, eihän me tiedetä (vai tiedetäänkö? ei jaksa kelata taaksepäin..) mitä Ashmamies on tehnyt saadakseen moista kohtelua.
Sympatiaa tietysti täältäkin mutta asioissa on aina kaksi puolta.
Harvoin tuollainen totaalinen yhteydenottokielto annetaan ihan vaan koska kyllästyin naamaasi.
Toivottavasti jonkin ajan kuluttua olisivat hekin valmiita keskustelemaan asiat halki.
Ja kyllä, olet etuoikeutettu kun olet saanut puhua ja käsitellä asiat,
ja fiksu koska moni sivuuttaa vaikeat asiat, ja vaikka myöhemmin ne löytävät edestään eivät tajua mistä on kyse.
Mutta se Volvo sun täytyy vaihtaa, kun mulle kerrottiin että Volvokuskit on kusipäitä niin en ensin uskonut, mutta nyt olen ryhtynyt tekemään havaintoja ja totta se on!
Poikkeus tietysti vahvistaa säännön mutta silti.
Hellu kirjoitti:
Mutta se Volvo sun täytyy vaihtaa
Mistä tulikin mieleen myös Fisherin mainitsema seikka teknisten laitteiden kanssa erotilanteissa. Vertaus siitä, että ne tuntuu aistivan moiset tilanteet, jolloin ne vaan aina hajoaa.
Noh. Allekirjoittanut meinasi ensin säästyä koko tilanteelta, koska tulee pääosin keittiökalusteistakin käytettyä vain jääkaappia ja pakastinta mutta niin vain alkoi varoitusvaloja syttyä auton mittaristoon pitkin viikkoa. Nyt melkein onnea kiittää aamulla, että liikkeelle vielä lähtee ja pysähtyy päätepisteessä
Näiden prosessien käsitteleminen on selkeästi vaikuttanut myös fyysiseen olomuotoon. Myönnettäkön, että koska energian hankinnassa oli jossain vaiheessa vaikeuksia niin paino tippui kohisten. Ostin siis 1500 g suklaakonvehteja, jotta saa jotain luiden ympärille pakkasrajojen pikkuhiljaa alkaessa nousta. Huomenna mahdollisesti puntarin kautta niin saadaan jotain faktaakin alle mutta päivittäinen prosessointi sikaritumujen parissa on selkeästi vaikuttanut myös hapenottokykyyn. Onneksi vuosi vaihtuu pian, koska juostessa tuntuu keuhkoahtauma olevan pelottavan lähellä.
Tosiaan terapeuttinen keskustelutuokio toi aikaan itselle sen ajatuksen, että mitä jos ajan myötä kuitenkin molempien ollessa parannettuja yhteisiä asioita voisi kuitenkin kaivaa esiin. Kirjoitinkin, että mitäs jos saatuani omat käsittelyni loppuun olisi mahdollista katsastaa tilanne toiselta kantilta. Nimenomaan niin, että molepien ollessa parantuneita aiemmista tilanteista pystyisi käsittelemään tilanteet uudessa valossa.
Ehkä tilanne, jossa olisin käsitellyt hylätyksi tulemisen tunteet jmv. olisin voinut keskittyä vain tykkäämään toisesta ja mahdollisesti meneillä olevaan hetkeen ilman valmiiden pakoreittien tarkastelua. Vastaukseksi mukavia ja kannustavia kommentteja mutta ei tule tapahtumaan. Herätti senkin ajatuksen, että mikäs hylätyksi tulemisen tunteen käsittely se olisi jos ei lopuksi tulisikaan hylätyksi?
Nii. Mutta voi jeesus, että tuommoisessa tilanteessa on avuton. Minä joka olen aina päässyt vaikuttamaan lähes kaikkeen itselle tapahtuvaan asiaan ja nyt tällaisen asian käsitteleminen, että joutuu vain kädet nostamaan pystyyn on taas ihan kummallinen. Saamatta omiin tunteisiin vastinetta tuntuu tolkuttoman avuttomalta. Olisi ennemmin niin kuin suunnittelemani rakkineet, jos ei toimi niin tankkaa tai vaihda sulake. En kyllä sittenkään aio hakeutua psykologian pariin.
Olen nyt käsitellyt tätä kahtena iltana parvekkeella sikarin ja pullokaljan parissa ja samalla kun mietin, että no minkäs teet niin hartiat nousee ja kädet leviää. Koko paketti leviää. Puhallat ilmaa ulos ja huokaat, että minkä vittu teet? Toistat sitä vähän aikaa niin päätät mennä sisälle pois paleltumasta. Käsittämätöntä mutta minkäs teet? Minkäs teet? Minkäs teet? Minkäs teet?
Alkaa tuntumaan siltä, että olen tehnyt kaikkeni ja mitä siitä saa. Huomaat olevasi roikkuja, joka ei päästä irti tai jotain. Kieltämättä tämänmoiset ajatuksetkin jossain vaiheessa pyrkii pintaan. Onko se näin? Olenko roikkuja? Vaivaaja? Onko yhtään lieventävä tekijä jos aiheeseen ei liity katkeruutta tai vihaa vaan surua ja kaipausta?
Toisaalta....
Asioita jotka vielä vaivaa on ainakin se, että oliko ensimmäinen avainten palautus takaisin merkki suunnanmuutoksesta, jossa toinen alkaa varautumaan lähtöön. Paha, koska se oli allekirjoittaneelle merkki, että tästä kehkeytyisi jotain säilyttämisen arvoista. Jos tilanne olikin vain kilpailu siitä, että kumpi selviää erosta vahvempana niin.....niin mitä. Kirjoitin ensin muutaman rivin viha-vaiheeseen siirtymisestä mutta kun ei vihaa tai katkeruutta ole. On vain surua ja kaipausta. Itse asiassa ajankohdasta riippuen joinain hetkinä aivan mieletöntä kaipausta, mikä onkin sitten oma käsittelynsä.
Prosessit on nyt jo jonkin aikaa plkenut paikallaan eikä edistystä suuntaan tai toiseen ole liiemmin havaittavissa. Tämä "prosessointi" taitaa pikkuhiljaa muodostua synonyymiksi junnaamiselle ja märehtimiselle.
Kiitos kun kirjoitat. Itsellä myös tuore eroprosessi käynnissä ja helpottaa jollain tavalla kun toinen kertoo kokemuksistaan. Rypemistä, jep. En nyt jaksa kommentoida enempää aiheesta, mutta ehkä myöhemmin paremmalla hetkellä.
Btw, sivukommenttina; jotenkin melkein tragikoomista, kuinka meillä kaikilla on selityksemme sille miksi erosimme. Mietin ovatko minun hienot selitysversioni toisen ongelmallisuudesta vain keino itsekunnioituksen säilyttämiseksi. Haluanko tai pystynkö katsomaan omaa ongelmaisuuttani samalla tarkkanäköisyydellä, jolla olen onnistunut toisen viat kartoittamaan? En osaa sanoa. Vellon tilassa jossa varmuus oman ratkaisun ja näkemysten oikeudesta vaihtuu itse-epäilyyn ja depressioon ja taas takaisin.
Louhi kirjoitti: Mietin ovatko minun hienot selitysversioni toisen ongelmallisuudesta vain keino itsekunnioituksen säilyttämiseksi. Haluanko tai pystynkö katsomaan omaa ongelmaisuuttani samalla tarkkanäköisyydellä, jolla olen onnistunut toisen viat kartoittamaan?
Niin, sitä loppujen lopuksi ihmismieli defenssoi erotilanteessa kaikennäköistä, jota voi sitten myöhemmin mielin ollessa avoimempi ja vahvempi prosessoida, ja lopulta ottaa opikseen. Tokihan sitä jokainen puolustaa itseään ja tekemisiään varsinkin, jos vastapuoli ei sitä puolestansa lainkaan tee, vaan päin vastoin. Omanarvontunto on säilytettävä, vaikka virheistä pitää oppia ja itseään tulisi kehittää.
Itse olen joskus äimistellyt sitä, miksi tuntui joskus eron jälkeen niin pahalta ja niin pitkään? Miksei ollut välineitä ajatella, että opin toiselta paljon, hän oppi minulta, kasvoin ihmisenä ja kumppanina suhteessa. Olin pääosin onnellinen ja saava suhteessani, mutta emme vain olleet toisillemme oikeat. Siis olimme ehkä joskus mutta emme enää, ainakaan toisen osapuolen mielestä. Miksi en osannut olla lainkaan tyytyväinen siitä mitä olin saanut kokea?
On huomioitava yksilöllinen menneisyys ja fysiologinen herkkyys. Toiset vaan toipuvat nopeammin, se ei lähtökohtaisesti ole paremmuutta vaan yksilöllisyyttä.
Pääasia lienee, että näitä asioita tulee miettineeksi rakentavassa hengessä, vaikka se ei "äijää" olisikaan. Ei tarvitse märehtiä, vaan miettiä ja keskustella erilaisten ihmisten kanssa. Tai oikeastaan, jokainen tavallaan!
Ashmamies kirjoitti:taisin lähettää juuri 10 sivua itkumeiliä ihmiselle, joka vaihtoi numeroa, eikä halua olla yhteyksissä.
Tämä saa allekirjoittaneelta kyllä täydet sympatiapisteet. Minusta tuntuu, että vihavaihe sinun surutyössäsi on vähintäänkin jonkinmoinen.
Moinen käytös kuulostaa lähinnä vaan vittuilulta. Sitten vielä jos noi samat tyypit on ihmettelemässä, kun ihmiset eivät avaudu ja sulkeutuvat omaan itseensä ni joh.
Olenkohan nyt etuoikeutettu, kun minä olen saanut puhua ja käsitellä asioita?
No äläs nyt, eihän me tiedetä (vai tiedetäänkö? ei jaksa kelata taaksepäin..) mitä Ashmamies on tehnyt saadakseen moista kohtelua.
.
Tulee mieleen puhelinkeskustelu:
x: olen vaihtamassa puhelinnumeroa
mä: aijjaaa
x: kaikki ystävät, sukulaiset, kaverit jne... ovat sitä mieltä ettei mun pitäs antaa numeroa sulle
mä: aijjjaaaa... no mitäs sä oot mieltä?
x: en tiedä
mä: ajjjaaa....
(lyhennelmä x): en tahdo tietää dogaamisistas, enkä tahdo että ikinä enää mua satutat...
mä: ajjaaa no ok sit anna meili osote.
----------------------------------------------------------------------------
Itkumeilien jälkeen x pyysi meilitse että älä meilaa duuniin, meilaa toiseen osotteeseen...
----------------------------------------------------------------------------
Nyt ei olla yhteyksis.
Satuttamisista: Ennen kun kaikki romahti: x pyysi : älä lähde ryyppäämään, käyn vain yhdellä töiden jälkeen.
Lähdin ryyppäämään ---> jouduin putkaan , pääsin putkasta , 4 tunnin päästä uudestaan putkaan. X:llä kiintiö täys... (tämä oli nyt sitä satuttamista).... eli en väitä ettenkö tilannut
Muokataas viel. Putkaan jouduin vahvan humalatilan ja junaradalla hillumisen vuoksi
Yönmustaritari kirjoitti:En kyllä sittenkään aio hakeutua psykologian pariin.
Pitikin tuolla jo aiemmin sanomani, että kyllä tunneälystä on paljon hyötyä yritysmaailmassakin, ja sitä aletaan jopa ihan konkreettisesti osata arvostaa. Siis ainakin jos johtajanura saattaisi kiinnostaa, niin jos tekniikan osaamisen ja ihmisten tajuamisen kylkeen rakennat vielä vähän talous- ja liikkeenjohdon ymmärrystä, niin tulet pääsemään pitkälle. On siitä toki hyötyä muutenkin, mutta sanoin tämän siis pitkälti siksi että tiedän tunneälykkäistä johtajista olevan kova pula.
Eilinen Don Johnson Big Bandin keikalta jäi pientä krapulaa käsiteltäväksi tähän sunnuntai aamulle. Tuli oltua tumuissa siis vkonlopun molemmat päivät mutta näinä molempina päivinä tuli lähipiirin kanssa pureksittua taas lisää menneitä, minkä oletan edesauttavan parantumista.
Herätessä olohuoneesta ajattelin tietysti, että ei taas paskaa päivää monta tuntia edessä mutta kahvikupin kanssa parvekkeella pienessä pakkasaamun auringonpaisteessa pisti päivän ihan uudella tavalla käyntiin. Jokohan tänään järjestelisin johdot ja opukset hyllyihin. Käynnistin samalla myös pienimuotoisen sisutusprojektin, jossa teetän vanhoista valokuvista tauluja seinälle. Ehkä siinä samalla revin edellisen asukin laittamat taulunpidikkeet uusiin paikkoihin. Voi tietysti olla, että päivä meneekin tämän kovalevylle kertyneen leffavuoren purkamiseen. Prosessien käsittelyn aikana on vahingossa unohtunut katsoa ne kertyneet elokuvat, mihin heräsin vasta kun sain ilmoituksen ettei mahdu enää.
Olen huomannut, että käsiteltävää tunneskaalaa pystyy melko helposti muokkaamaan musiikin avulla. Pääsen melko helposti surun ja menetyksen tunteesta vahvaa jynkky-pomo-kalja-porno-muaeiestämikään-tyylin tunteeseen. Ja siitä tietysti takaisinpäin kunhan valitsee oikean musiikin. Verrattakoon siis vaikka aiemmin ketjussa ollutta terapia-levyä, jossa haikeat saundit vaihtuu pikkuhiljaa rankempaan ja kannustavempaan. En kyllä aiemmin edes huomannut, että se vaikuttaa niinkin paljon allekirjoittaneeseen.
Minä en enää sure. Jäljellä on vain valtava kaipaus.
Tai sitten ei. Päivät on erilaisia sano niin kuin aiemmin ketjussa mainittiinkin. Edelleen minusta kaiken menneen voisi tehdä paremmin. Yleisin ohje kait lienee, että tee se sitten paremmin jonkun muun kanssa, mikä taas ei lainkaan sovi allekirjoittaneen tämän hetkiseen käsittelyyn. Jatkuva tunne, että asiat voisi parantaa jatkuu.
Puntari näytti tässä märehtimisessä haihtuneen, laskenta-ajasta riippuen, sellaiset viisi-seitsemän kiloa pois vyötäröltä. Tämä nähtävästi on likipitäen pelkkää rasvakudosta, koska normaalin harjoittelun myötä lihaskunnon uskon pysyneen samana. Vaikka myönnettäköön, että myös muiden tarpeellisten rakennusaineiden saanti on tässä märehtimisessä huomattavasti vähentynyt.
Myös peili kertoi aamulla ylä- ja keskivartalon sekä kiristyneiden niskalihasten menettäneen huomattavan määrän tätä voitelevaa ainetta. mitenkähän minun kihdin käy jos rasvat vähenee nivelistä kitkaa poistamasta. Nooh ja jooh. Mulla myös kramppaa lihakset nykyään aika helposti. Suolaa suolaa enemmän suolaa(Magnesiumia siis sano).
Katseltuani jääkaappin huomasin, että huomenna lähtee käyttämättömänä roskiin neljä purkkia raejuustoa, kaksi pakettia leivänpäällisiä, yksi tai kaksi juustoa riippuen höylän terävyydestä ja kolme purkkia juku- yoghu-joghu-jugu-nojoku-rttia. Kyllähän minä olen ostanut vähemmän ruokaa, kuin ennen mutta ei vaan ole tullut syötyä vaikka ruokahalu onkin palautunut. Vatsalaukku pienentynyt, ai ai se ei ole hyvä asia pitkälle tähtäimelle.
Olen huolellisesti valmistellut paluutani takaisin kotikonnuille. Tällä kertaa käyn haudoilla omasta halustani yksin omine kynttilöineni ja kenties viivynkin siellä enemmän, kuin vain sytyttämisen ajan.
Yönmustaritari kirjoitti:
Tai sitten ei. Päivät on erilaisia sano niin kuin aiemmin ketjussa mainittiinkin. Edelleen minusta kaiken menneen voisi tehdä paremmin. Yleisin ohje kait lienee, että tee se sitten paremmin jonkun muun kanssa, mikä taas ei lainkaan sovi allekirjoittaneen tämän hetkiseen käsittelyyn. Jatkuva tunne, että asiat voisi parantaa jatkuu.
Tämä talo on tyhjempi nyt
kun sä otit kaikki tavarasi levyjä myöten
tämä talo on tyhjempi nyt
pöydän paikalla on pahvisia laatikoita
sydämen muotoisia haaveita
asioita, jotka tapahtui
ja joita joiden ois pitänyt olla aivan erittäin, aivan erilail
minä olen varma, että kaiken ois korjata voinut
ja korjata voinut ja korjata voinut
Artificial Intelligence is no match for natural stupidity.
Niin. Kyllähän sitä kaikkea tuli vähän liian paljon ja liian nopealla syötöllä. Lisäksi se, että mahdollisuutta minkäänlaiseen reagointiin mihinkään asiaan ei annettu. Olkoon siis puolustuksena asian pitkälliselle käsittelylle.
Kyllähän minä hiukan kadenhdin Elcon ja sinkkumasan kykyä suhtautua näihin asioihin. Tyyliin "bensaa sillalle ja zippo olan yli"(loistolainaus) on varmasti uusiin viehkoihin kohteisiin kyllä vetoava piirre. Esiin tästä nousee kuitenkin tuntemus, että mitä useampia tapaa ei lopulta kohtaa ketään.
Eihän sitä ole kuulutettu, etteikö ehkä samainen piirre olisi vetonut tämän suhteen toiseen osapuoleen. Minähän vain olin ja toinen ehkä havaitsi kohteen parantavalle suhteelle. Kohteen, jonka ulkoinen habitus saattoi olla jokseenkin semmoinen, että tämmöiset meneteyksen tunteet helposti käsiteltävissä. Tai ainakin helpommin, koska tämähän tuntuu pian ketjun määrää katsellessa vaikuttaa jo psykoottiselta. Kukapa ei uskaltaisi tehdä mitä tahansa henkilön kanssa, johon ei uskoisi tekevänsä vaikutusta ja/tai mistä olisi helppo sanoutua irti tekemättä vaikutusta. Vaikka sanoin monesti etten ole mikään lihakimpale(tm) niin sitä ei sitten ehkä kuitenkaan otettu ihan niin tosissaan kuin mitä oli tarkoitus.
Oliko tässä nyt puolustusta omalle toiminnalle? Olisinko siis sittenkään halunnut tämän kaiken tapahtuvan? Tämä on kasvattanut suuresti ja tuonut esiin vanhoja luita kaapista niin ettei enää ole kaikkea pystynyt yksin ulos lapioimaan. Kuka nyt itselleen kipua ja tuskaa haluaa? Ellei se tietty sitten huomattavasti helpota tulevaisuudessa tuleviin pettymyksiin. Varaudu pahimpaan niin et pety sano. Yritä siinä kaiken tuon paskan välissä olla MUKA hetkessä kiinni ja rakentaa tulevaisuutta. Ei kyllä tulevaisuus rakennetaan yksin ja sitten siinä joko on joku kenen kanssa sen jakaa tai sitten ei. Nii ja sanoihan se Fisherkin jotain tämän suuntaista.
Tuntuu kyllä, että omasta irtautumisen vaikeudesta on vähintään alitajuisesti tiedostanut ja myös sen vuoksi pitänyt kaiken sitoutumiseen potentiaalisen haarniskan ulkopuolella. Nyt kun se on sitten revitty auki niin täytyy varmaan koittaa olla vetämättä sitä kiinni uudestaan. Meinasin kirjoittaa, että pitää pian alkaa varmaan lapioimaan multaa tämänkin päälle mutta se olisi ollut jo varmaan kolmas tai neljäs kerta tässä ketjussa, joten jätänpä sen sanomatta. Miten alkoi tuntumaan, että lähestulkoon samat asiat on jo kertaalleen mainittu? Pyydän varoittamaan ympyrän uudelleen kiertämisestä.
Jaa, että miksi porukka hioo edeltäviä suhteitaan ensitreffeillä? Omia suunnitelmia tehdessänne voi olla hyväkin asia tiedustella noita jos haluatte välttää parannussuhteen. Niin ja enhän minä edes tiedä haluatteko. Kyllä kieltämättä allekirjoittaneenkin olisi tietysti ollut helpompi käsitellä kaikki jonkun kanssa mutta tähän liittyvä luottamuspula tyypillistä ihmistä kohtaan on selkeä este.
Itse muistellessani vanhoja huomasin, että minua on yritetty saada parannussuhteisiin aiemminkin. Näistä siis aikanaan kohteliaasti kieltäydytty mutta jotka vasta nyt tuli huomattua lähes vastaaviksi jos ne olisi aikanaan toteutunut. Tämä pistää tietysti miettimään myös hieman omaa käyttäytymistä, että hakeutuuko sitä sitten itse tarkoituksella, houkuttaako jokin parannussuhteisiin vai onko kaikki vain sattumaa?
Yönmustaritari kirjoitti:vai onko kaikki vain sattumaa?
Just joo.
Se mistä tämän koko traumani kaikkia naisia kohtaan on saanut alkunsa on se, kun seurustelevat, parisuhteessa olevat ja/tai vihityt naiset tulevat hakemaan lohdutusta. Siitähän minä olen saanut käsitykseni, että kaikki pettää ja kukaan ei ole uskollinen.
Jo edesmennyt palstapersoonanikin taisi tästä jokusen huomion aikoinaan tehdä, kuinka tutkivan journalismin piirissä on kaikki vastaantulevat naiset on lumpuiksi havaittu eikä niihin suoda itseään kunnioittavien koskevan. Siis jo opiskeluvuosilta minua lähestyneet naiset ovat siis hakeneet lohtua ja/tai parannusta meneillään olevaan huonoon tai juuri päättyneeseen suhteeseen.
No voihan paska.........Mikä minusta sen lihakimpaleen tekee? Pitääkö ruveta hakkaamaan naisia ja lapsia? Ryöstämään kioskeja ja varastamaan autoja? Käyttämään silmälaseja ja syömään räkää?
Mistä ne tykkää? Onko se turvallisuuden tunne henkilöstä, jonka naapuri saattaa potkaista aamulla hereille eteisestä kun on firman kesäjuhlista ryömiessä jäänyt oman kämpän ovi vetämättä perässään kiinni? Tai joka saattaa pyöriä pitkin pihanurmikoita kykenemättömä itse kävelemään? Onko se mukavuuden tunne kun saa nukkua viikonlopun parhaimpina öinä yksin allekirjoittaneen nukkuessa alasti olohuoneessa fernet pulloa ja mustaa shottilasia halaamasta?
Perkele sentään. Kutakuinkin ainoa Suomi-Rock-kappale ikinä, joka aiheuttaa tällaisessa paatuneessa sovinistimulkussa liikutuksen tapaistakaan tunnetilaa. Ei sitä saa laulaa ääneen!
Sheetlord kirjoitti:
Perkele sentään. Kutakuinkin ainoa Suomi-Rock-kappale ikinä, joka aiheuttaa tällaisessa paatuneessa sovinistimulkussa liikutuksen tapaistakaan tunnetilaa. Ei sitä saa laulaa ääneen!
Ai? No pienestähän tekin sitten hätkähdatte. Vaikka ei kyllä ole ongelma möyntää aiemmin prosessien käsittelyssä ilmenneen vähintäänkin jonkin verran haikeutta erinäisten sanoitusten kuuntelemisessa. Miltä tää svengi kuulostaa "pomo jos tietää se minut nylkee, kun sihteeri tukkaani takuttaa"?
Tämä käsitellään nyt uudestaan uusien asianhaarojen vuoksi. Se kajahti vasta eilen illalla mieleeni. Jos toinen on jätetty edellisestä suhteesta on kait melko varma, että parantavasta suhteesta haluaa lähteä sitten voimakkaampana(*lue jättäjänä), mikä tukisi kovin paljon sitä, että todellakin toisen irtautuminen alkoi siitä, kun ensimmäisen kerra kilahti avaimet postiluukusta. Se miksi itse en sen jälkeen ottanut yhteyttä kahteen viikkoon ei ole vieläkään tiedossa mutta uskon toisen yhteydenoton sen tapauksen jälkeen olevan selkeästi merkki siitä ajatuksestä ettei näin voisi taas käydä tjms. Tätä tukee myös se, että toisella ei loppujen lopuksi ollut tietääkseni minkäänlaisia ongelmatilanteitä päättyneen suhteen parissa. Ei tietysti, koska irtautuminen on alkanut siinä samassa vaiheessa kun itse on alkanut kiintymään enemmän. Osaltaan huvittuneena nyt jo sitä muistelee mutta on kuitenkin sanottava, että voi vittu mitä pelleilyä.
Ei silloin olisi tuntunut samalta, kuin tässä prosessissa? Silloinen irtautuminen suhteesta ei olisi ehkä laukaissut näitä muita käsittelyjä, joten prosessit olisivat olleet helpompia mutta olisivat sitten kävelleet ehkä vastaan myöhemmin.
Huojentunut olo alkoi taas kun olin kirjoittanut tuon, että ei uskalla ännännettä kertaa päättää tätä käsittelyä. Kyllä ehkä alussa tuli liian nopeasti pakotettua itseään eteenpäin asioiden käsittelyissä.
Nyt on kuitenkin tullut käsiteltyä mikä johti tilanteeseen, mitä asioita piti käsitellä ja mikä pitkitti niiden käsittelyä. Parantamiseen ei annettu mahdollisuutta joten ainoan vaihtoehdon, eli ulospääsyn uskoisin nyt olevan aika käsillä.
Kirjastosta lainaamani "käsittely pinon" viimeinen kirja, jonka tässä loppuvaiheessa ajattelin jo palauttaa lukemattomana todisti tai tuki ajatuksiani taas oikeiksi.
Pekka ja Ritva-Liisa Aukia -Uskallanko uuteen rakkauteen alkaa ensimmäisellä sivulla "Jos ihmissuhteet ei ole kunnossa, ankara säästäminen ja omaisuuden kerääminen voivat lisätä turvallisuuden tunnetta". Liski muutaminen ensimmäisten sivujen aikana pisti silmään myös muita tässä ketjussa hivottuja aihepiirejä, joten naapsin sen vielä tulille.
Katsotaan josko siitä vielä jokunen juttu irtoaisi vaikka alkaa kyllä vaikuttamaan silät, että eikähän pian ole jo kaikkien kivien alta käytyä katsomassa mitä alta löytyy sano. Sitäpaitsi tämän vuotisen päivyrin sivu alkaa olemaan jo melko täynnä kirjoituksia, joten ehkä parempi odottaa/ottaa ensi vuoden kalenteri jo esille.
Asia, josta kuitenkin toivoisi myös toisen osapuolen kannanottoja olisi, että miten te, jotka hoidatte itseänne parannussuhtein asioita käsittelette?
Yönmustaritari kirjoitti:
Asia, josta kuitenkin toivoisi myös toisen osapuolen kannanottoja olisi, että miten te, jotka hoidatte itseänne parannussuhtein asioita käsittelette?
Parannussuhteen pointtihan on se ettei asioita tarttis käsitellä.
Kun ei jää yksin ei tarvitse kuunnella omia ajatuksia eikä miettiä sitä vanhaa suhdetta kun uus on jo kierroksessa.
Haukotuttavassa tai kriisiin ajautuneessa parisuhteessa elävät ihmiset etsivät usein lohduttajan joka muistuttaa omaa kumppania mahdollisimman vähän, ja koska naiset usein pariutuvat ns. kunnollisten miesten kanssa niin aiemmin mainitsemasi eteiseen sammumiset jne ovat ensin naiselle ihan okei koska niinhän rentut tekee.
Samat jutut tietenkin ovat niitä ylitsepääsemättömiä ongelmia kun tilanne etenee jonkinlaisen suhteen tasolle.
Toimii myös toisin päin, näin kävi minulle.
Jaksan aina ihmetellä kuinka ihminen ensin ihastuu johonkin tiettyyn piirteeseen (sä oot niin eläväinen ja sun kanssa on aina hauskaa!) joka sitten myöhemmin osoittautuu piirteeksi joka eniten vituttaa.(Aina sun täytyy ryypätä niiden kavereides kanssa ja sekoilla, tekisit jotain kehittävää välillä ja kasva aikuiseksi!)
Ryyppäminen tässä tapauksessa tarkoitti muutamaa bisseä töiden jälkeen.
Kun erosin ja aloin seurustelemaan toisen kanssa, uuden miehen sekoilut oli ihan virkistäviä koska enpähän ollut ainoa joka saa noottia huonosta käyttäytymisestä.
Uusi suhde oli siinä vaiheessa parannussuhde myös siinä mielessä, että tajusin olleeni vaan väärän ihmisen kanssa eikä minussa ollut mitään vikaa.
Pystyin uudelle miehelleni puhumaan päättyneestä suhteesta ja siihen liittyvästä katkeruudesta, jos pelissä olisi vielä ollut rakkautta tai jotain niin ehkä se olis sitten jäänyt käsittelemättä.
Onneksi oli pelkkää paskaa, heh.
Mutta siis joo.
Ylimenosuhde parantaa itsetutoa ja auttaa jaloilleen.
Heikot ihmiset sortuu niihin, vahvat ei siihen muita tarvitse.
Hellu kirjoitti:Haukotuttavassa tai kriisiin ajautuneessa parisuhteessa elävät ihmiset etsivät usein lohduttajan joka muistuttaa omaa kumppania mahdollisimman vähän
Ylimenosuhde parantaa itsetutoa ja auttaa jaloilleen.
Heikot ihmiset sortuu niihin, vahvat ei siihen muita tarvitse.
Siisti parantuminen. Kuten sanottu. Sankarin viittaa harteille. Ole kanssani sen aikaa, että saan raavittua itsetuntoni takaisin kasaan uutta elämään varten. Nii ja just, että eihän koskaan tiedä mitä voi tapahtua. Joo ei niin jos vastakohtia valitsee niin kyllähän sitä voi heittää hyviä veikkauksia. Joo ai niin mutta mähän tässä edesmenneessä suhteessa vain unohdin sen:)
Toisaalta myös Bruce Fisher sanoo, että suhteet kannattaa ottaa siltä kannalta, että onko molemmille siitä jotain hyötyä, että on hetken aikaa yhdessä. Mikäs siinä jos pelisäännöt on alusta asti selvät vaikka itseään kunnioittavat käsittääkseni pelaavat kyllä eri säännöillä.
Mutta miksiköhän renttuihin? Uskoisin, että ihmisiin vetoaa, ainakin alitajuisesti, toisen välinpitämättömyys. Minusta tuntuu, että kaikki oli edesmenneessä suhteessa periaatteessa hyvin niin kauan kun olin välinpitämättömämpi osapuoli.
Varsinkin parantavassa suhteessa se on tietysti toiselle sen parempi mitä helpommin pystyy irtautumaan ja mikä olisi helpompi irtautuminen kuin välinpitämättömyydestä. Tähän päättelyyn edesmeneessä suhteessa johti aika ajoin toistuvat "kuinka paljon tykkäät musta?" kyselyt, joihin vastasin yleensä sormenmitalla. Jossain vaiheessa vastasin enemmän ja tästä se varmaan sitten lähti. Ei syyttelyä eikä se ehkä tietoisesti ollut tehty mutta tämä oman sisimpänsä lapioiminen on kyllä enemmän ja enemmän alkanut keskittymään alitajuisesti tehtäviin toimiin.
Kirjoitin jo aiemmin mutta postasin näitä vasta nyt tietyin muokkauksin, koska nyt tunnuin käsittäväni vihdoin asioiden suunnan. Huomaan, että vasta nyt olen sisäistänyt lausunnon "otin suhteen erilailla kuin sinä".
Miltäs kuulostaisi jos väittäisin, että täysin pirstaleiksi hajonneen palapelin uudelleenkokoamisessa siitä on muodostunut uusi kuva? Pidätän silti oikeuden jatkaa ketjussa sillä itseään ei saa pakottaa eteenpäin.
Tämän topicin toinen uusi foorumistilainen, joka on houkuteltu paikalle vain sanoilla "sun kannattais varmaan lukea tämä ketju". En tunne täältä ketään, enkä yleensäkään lue netissä muita foorumeita kuin harrastuksiini liittyviä, mutta tämä oli aika mielenkiintoinen tuttavuus. Kovin tutun kuuloisia ihmiskohtaloita ja hyviä pohdintoja. Vaikka viestiketjun kahlaamiseen menikin aamuni pari ensimmäistä tuntia, ne olivat hyvin käytetyt tunnit.
Ajattelin kantaa korteni tähänkin kekoon liittämällä oheen kirjoittamani tekstin jonka julkaisin toisessa yhteydessä hiljattain. Kirjallinen antini ei aina ole paras mahdollinen ja tyylikin elää tilanteista ja tunteista riippuen. Koittakaa kestää.
Here we go:
“Mä haluun kertoo teille yhden tarinan” - Rauli Badding Somerjoki
Olen antanut väärien arvojen määrittää koko 32-vuotisen elämäni. Olen koittanut päästä helpolla, kiertää vastuuta, vapaana kaikesta ylimääräisestä. Tehnyt nolladuunia, jonka huolia ei tarvi kantaa mukanaan kotiin ja jonka voi unohtaa lyödessään hanskat tiskiin työpäivän päättyessä. En ole juuri suonut ajatuksia perheen perustamiselle lapsineen päivineen, liikaa rasitteita, liikaa murehdittavaa muka. Olen mitannut elämäni laatua omistamieni esineiden määrällä, ulkoisella prameudella joka peittää sisäistä tyhjyyttä. Asunnot kaupungin paremmilla paikoilla, runsain määrin viihde-elektroniikkaa, leluja ja laitteita joiden omistamisesta olen saanut tyydytystä.
Vuosia sitten tapasin naisen. Olin juuri palannut vuoden ulkomaanreissulta ja pienellä ja minulle entuudestaan tuntemattomalla paikkakunnalla asustellessani aloitin aktiivisen chat-harrastukseni. Hän oli ensimmäinen chatin kautta tapaamani ihminen. Ihastuin välittömästi hänen elämäniloiseen asenteeseensa, leuan kärjestä silmäkulmiin ylettyvästä hymystään joka valaisi pimeän joulukuisen illan. Nainen, tai oikeastaan haluan kutsua häntä tytöksi koska se kuvastaa mielestäni paremmin hänen olemustaan, oli varsin villiä sorttia, juoksi kukasta kukkaan, huumasta toiseen peittääkseen omaa rikkonaista sisintään, vältellen entisaikojen kokemusten mieltä kaivertavia peikkoja. Ystävystyimme, kuljimme tovin yhteisiä polkuja, ihastuin. Tyttö vain ei kiiruhtaessaan ehtinyt huomata kiintymystäni, en ehkä tuonut sitä riittävän selvästi ilmi, varovainen mies kun olen. Kaupungin salaperäisemmän ja vähemmän puhutun puolen tarjoamassa juhlinnassa, jonne olimme yhdessä lähteneet iltaa viettämään, tyttö särki pienen sydämeni. Tietämättään. Lyöttäytyi viettinsä johdattelemana toisen miehen matkaan, jätti minut huomiotta. Loukkaannuin, etäännyin, hetkeksi yhteydenpitomme ja yhteiset hetkemme jäivät. Uppouduin jälleen entistä tiiviimmin chatin lumoihin, tutustuin useisiin ihmisiin. Tapasin tulevan vaimoni. Tyttö ja vaimoni tulivat tutuiksi toisilleen, yhteisten ystäväpiiriemme johdosta. Ystävystyivät. Kului vuosia, tyttö ja puolisoni tukivat toisiaan heikkoina hetkinään, sairauksien ja sairaalajaksojen aikana. Minä jättäydyin enemmän taka-alalle, vaikka jatkuvasti toki tytön elämää seurasinkin, ja tuin häntä vaikeina aikoina. Parisuhteessamme suuri osa hänen opiskelunsa ja minun työni lomaan jäävästä vapaa-ajastamme kului pitkälti neljän seinän sisässä, vietimme paljon aikaa chatissa, molemmat omilla koneillaan.
Menimme naimisiin kolme vuotta sitten. Tyttö toimi yhtenä kolmesta todistajasta, jotka olivat maistraatissa läsnä. Kuukausi tämän jälkeen lähdin työkomennukselle ulkomaille puoleksi vuodeksi. Kävin Suomessa kahdesti, toisen lomani jälkeen puolisoni matkusti Eurooppaan muutamia uusia nettituttavuuksiaan tapaamaan. Ja ihastui heistä erääseen. Matkansa jälkeen havaitsin, että jotain oli särkynyt, heikohkojen yhteydenpitovälineiden välitykselläkin vihdoinkin aikanaan tajusin että mikään ei ollut enää ennallaan. Palatessani kotiin jouluna kaksi vuotta sitten, puolisoni ilmoitti muuttavansa Eurooppaan löytämänsä miehen luo.
Olin paniikissa, tein hätäisiä säntäilyjä edestakaisin, metsästin uutta onnea internetistä, huonolla menestyksellä. Tein töitä hullun lailla, hukuttauduin ajatusmaailmaan jossa rahalla saa onnea, parempaa tulevaisuutta. Omaisuutta, joka korvaa puutteet ihmissuhteissa ja sosiaalisessa elämässä. Vapaa-aikani käytin netin ja chatin parissa, juttelemassa virtuaalituttavieni kanssa. Katkaisin myös 30 vuotta kestäneen absolutismini ja opettelin päihtymisen jalon taidon. Humalassa kaikki näytti paljon valoisammalta ja hetken aikaa aina kuvittelin taas eläväni.
Tällä välin tyttö oli vihdoinkin löytänyt miehen, jonka kanssa asiat ensi alkuun näyttivät olevan kohdallaan. Turvallisuus oli kuitenkin vain petollisen miehen luoma illuusio joka särkyi viime kevättalvella. Tyttö oli ensimmäistä kertaa elämässään yksin lastensa kanssa, ei sännännyt suoraan seuraavaan lyhyeeseen suhteeseen heikkoa sisintään pirstaloimaan tai ulkokuortaan enempää kovettamaan. Vietimme jälleen paljon aikaa yhdessä. Vaikka en ole ikinä ollutkaan erityisen lapsirakas, olin hullaantunut hänen tyttäristään, kaksi mielettömän fiksua ja kaunista tytärtä, pieniä ihmisiä. Halusin tutustua heihin paremmin ja tarjota heille jotakin turvallista ja luotettavaa, kokemuksia, elämyksiä, asioita joita he eivät lyhyen elämänsä aikana olleet liikaa saaneet. Jotakin joka veisi heidän ajatuksensa pois alati vaihtuvista miespuolisista asukkaista heidän kotonaan. Ihastuin uudelleen, tällä kertaa tunne oli molemminpuolinen, tosin vasta alkukangertelujen ja hämmästyksen jälkeen. Rakastuimme, aloimme ensimmäistä kertaa miettiä vaihtoehtoista maailmaa, jossa olisimme yhdessä, perheenä, me kaikki neljä. Alku oli minulle vaikeaa, yhteenottoja syntyi runsaasti kahden erilaisen maailman kohdatessa. Vaikka yritimme edetä hitaasti ja varovasti, poikamiesmäinen elämänasenteeni ja minut illat ja yöt pois lähettyviltä pitävä työni raastoivat läheisyydenkipeää ja arkea arvostavaa tyttöä siinä määrin, että kävimme läpi riipaisevan kasvuprosessin. Jättämistä, yhteenpalaamista, pettämistä, anteeksiantoa. Peloissamme satutimme toisiamme kaikella mikä vain sattui vastapuoleen eniten. Pakenin helppoon ratkaisuun ja vietin riitelyn jälkeisiä iltoja baareissa, jotta sain itsekkäästi omat ajatukseni pois murheistamme, jättäen tytön kieriskelemään tuskiensa vallassa pienten tytärtensä ja arkirutiiniensa taakan alle.
Lopulta tein suurimman virheeni. Otin vastaan tarjotun puolen vuoden ulkomaankomennuksen. Tein päätökseni itse, vakaasti uskoen että jo entuudestaan horjuva suhteemme kyllä kestäisi sen. Toki kysyin nimellisesti tytön mielipidettä asiaan, mutta keskustelumme aiheesta päättyivät usein riitoihin. En suostunut uskomaan tytön mielipiteitä, näkemyksiä, pelkoja. Tarpeeni päästä pois maasta, kokemuksia hakemaan ja rahatilannettani edelleen parantamaan, toimimaan vanhan, tutun ja näennäisesti turvallisen toimintamallini mukaan, ajoi parisuhteen ja perheen tarpeiden ohi.
Muutaman vaivaisen viikon ulkomailla vietettyäni tajusin minkä virheen olinkaan tehnyt. Irtisanouduin, palasin välittömästi kotiin mutta liian myöhään. Tyttö oli jo jatkanut elämäänsä eteenpäin ilman minua. Menetin kaiken mitä minulla oli. Kolme ihanaa ihmistä, heidän kiintymyksensä ja rakkautensa. Ymmärsin liian myöhään, että kaikki keräämäni omaisuus, esineet, kulkuneuvot, millään ei ollut mitään merkitystä. Vain ihmiset merkitsevät.
Nyt keikun tyhjän päällä, ilman asuntoa, työtä, tulevaisuus pelkkänä hämäränä pilvenä odottamassa siellä jossakin. Vanhat viettini vetävät minua edelleen chattiin, mutta en voi antaa niille periksi. Nyt on aika keskittyä siihen mikä on olennaista.
Kaiken tämän jälkeen tunnen vihdoinkin olevani valmis ihmisenä. En enää pakoile vastuuta, en kaipaa korvikkeita tyhjää elämääni täyttämään. Vain aitoja asioita, tuntemuksia ja ihmisiä.
Vaikka olenkin aina ollut valmis vaikka kuolemaan näiden menettämieni ihmisten puolesta, olen nyt vihdoinkin valmis myös elämään heidän puolestansa. Pysähdyttävä ajatus.
Toivottavasti tarinastani on iloa teistä joillekin.
