Ei ehkä niin onnellinen lapsuus ja miten siitä pääsee yli

[mustanikki]

Kävinpä taas toisen vanhempani luona. Ja taas kerran vierailu nostatti tunteita. Kotiin tultuani itkin, kun muistelin lapsuuttani. Olen nyt tullut siihen tulokseen, että se ei ollut onnellinen. Ei ihan paska eikä hirveä, mutta ei onnellinen. Pitkän aikaa olen aina yrittänyt mieltää sitä onnelliseksi ja ehkä vähän esittänytkin muille ja itsellenikin, mutta olen sitä mieltä, että se on vähän turhaa. Toisaalta se, että sanoo, että lapsuus ei ollut onnellinen, on vähän tabu.

Vanhempani erosivat, kun olin pieni. Eroa eikä sen jälkimaininkeja ei todellakaan hoidettu minkään oppikirjan mukaisesti. Meille tuskin selitettiin sitä, vaan toinen vanhempi vain otti ja häipyi. En toisaalta ihmettele, en olisi itsekään jäänyt sen toisen vanhempani kumppaniksi. Häipynyttä vanhempaa ilmeisesti toisen vanhemman manipuloimisen jälkeen ei näkynyt pitkään aikaan. Sitten kun näkyi, rupesimme viettämään aikaa kummankin vanhemman luona vuoroviikoin. Paska järjestely, jota kenenkään lapsen ei pitäisi kestää. Vanhemmat, jotka ovat eron järjestäneet, saisivat itse muuttaa joka viikko ja miettiä, kuinka kivaa se on.

Minusta tuli superitsenäinen, mikä mielestäni johtuu siitä, että lakkasin luottamasta vanhempiini. Toisen vanhempani luona, jossa oli ankeampaa ja jonka luona en olisi halunnut asua ollenkaan (toinen vanhempani sanoi, että sille toiselle tulisi paha mieli, jos en menisi sen luo) esitin pärjäävää ja iloista, jotta kodin ilmapiiri olisi ollut edes jotenkin siedettävä. En juuri avautunut ongelmistani ja monesti musta on tuntunut, että olen elänyt lapsuuteni yksinäni ongelmieni kanssa. Eivät vanhempani juuri kyselleet, mitä minulle kuuluu tai mitä ajattelen joistakin asioista. Usein tuntuu, että mun elämä tai se, mitä teen ei ole kovin tärkeää eikä merkityksellistä. Vanhempien luona ja heidän seurassaan tuntuu siltä, että on vaikea olla oma itsensä kaikkine puolineen. Johtuu varmasti siitä, että koki tulleensa hyväksytyksi tietynlaisena eli iloisena ja pärjäävänä. Vanhemmiten se on onneksi vähän helpottunut niin kuin muutenkin tämä koko lapsuushomma, mutta ei tilanne vieläkään ole mikään ideaali.

Nyt vanhempana huomaan kaiken tämän paskan ja sen, miten se on vaikuttanut itsetuntooni ja siihen, miten näen itseni ja muut. Useimmiten menee ihan mukavasti, mutta sitten välillä tulee masennuskausia, jolloin kaikki nämä asiat tulevat mieleen. Tietyllä tavalla on helpottanut, kun tajuaa, että omat vanhemmat ovat todellakin olleet vain nuoria pösilöitä ja oman aikakautensa tuotteita, mutta toisaalta jotenkin kauhistuttaa, kun huomaa itsessään kaikenlaisia negatiivisia asenteita ja ajatuksia, jotka ovat vanhemmilta peräisin.

Miten te muut olette käsitelleet lapsuuttanne? Vai oletteko te vaan jotenkin unohtaneet? Antaneet jotenkin tietoisesti anteeksi? Vai teettekö te samoja virheitä omassa elämässänne tai omien lastenne kanssa? Tai yritättekö te välttää niitä?

[Chap]

Nyt vanhempana huomaan kaiken tämän paskan ja sen, miten se on vaikuttanut itsetuntooni ja siihen, miten näen itseni ja muut. Useimmiten menee ihan mukavasti, mutta sitten välillä tulee masennuskausia, jolloin kaikki nämä asiat tulevat mieleen.

Suosittelen, että hankit ensin sopivat työkalut tunteitesi ja tapojesi käsittelemiseksi, esim. seuraava kirja tarjoaa hyvän pohjan: The emotional toolkit. Hyvä alku on jo, että olet miettinyt miten lapsuutesi tapahtumat ovat vaikuttaneet nykyiseen tapaasi hahmottaa maailmaa.

[Tix]

Ei oikein ole vanhemmista mitään pahaa sanottavaa, niin en osaa samaistua saati sitten mitään neuvoa. Noin isot asiat tuskin kuitenkaan kovin helpolla ihan omin voimin lakkaa vaivaamasta. Siksi muistutan vielä kerran että ammattiavun käyttäminen ei ole mikään häpeä ja monille siitä on suurta hyötyä jo melko nopeastikin.

Vanhemmuus on miltei vaikein haaste minkä ihminen kohtaa elämässään, mutta siihen ei oikein valmenna mikään muu kuin omien vanhempien esimerkki - hyvä tai huono. Vanhempiaan ei voi valita, mutta sen voi valita miten aikuisuutensa elää.

[Mida]

Alice Millerin kirjoista voisi hyvinkin olla apua myös. Suosittelen tutustumaan. Omaan lapsuuden ja vanhempisuhteideni käsittelyyn toistaiseksi ainoalla lukemallani kirjalla on ollut jo valtava vaikutus.

[mustanikki]

Joo, olen lukenut Alice Millerin kirjan ja se olikin tosi mielenkiintoinen ja selitti asioita mun mielestä tosi hyvin. Ja terapistilläkin on käyty ja käsitelty asioita.

Ehkä mua välillä kaivelee se, että en oikein tiedä, miten päin olla vanhempieni kanssa. No, oma itsensä kai miettimättä liikoja, mitä he minulta odottavat. Toisaalta tuntuu höhlältä se, että menneestä puhuminen on niin vaikeaa. Luulen, että ainakin toista vanhempaani painaa syyllisyys menneestä. Ehkä toistakin tai sitten hän on hieman kyvytön tuntemaan syyllisyyttä. Enkä oikein edes tiedä, miksi heidän niin kauheasti pitäisikään, kun ei se auta mitään. Parhaansahan he ovat tehneet niillä tiedoilla ja taidoilla, mitä heillä silloin on ollut. Musta tuntuu, että silloin kun olin pieni, lapset kasvoivat vähän siinä sivussa, eikä niin kauheasti mietitty, mitä lapsi tarvitsee tai että miten lapsi oppii tuntemaan itsensä arvokkaaksi ja niin poispäin. Ja mun vanhempien sukupolvi taitaa olla aika usein kyvytön käsittelemään tunteitaan ja puhumaan niistä. Mun toisen vanhemman tapa käsitellä vaikeita asioita on se, ettei niistä puhuta. Ikäänkuin ne sillä katoaisivat.

No, nyt on jo paljon parempi olo, kun vähän itki ja kirjoitteli tänne.

Mun vanhempien ikätoverit ovat usein sellaisia, että jossain ihmeellisessä hienotunteisuudessaan he välttelevät vaikeita asioita. Esim. jos joku niiden ystävä on sairas, sille ei voi soittaa, koska se varmaan haluaa sairastaa yksin rauhassa. Niin varmaan. Ja se sairas ajattelee, että ei kehtaa vaivata muita sairaudellaan. Tai jos jollain on lonkkavika eikä kävely suju aina niin hyvin, niin sitä ei voi pyytää sieniretkelle mukaan, vaikka voisi ollakin, että se sinä päivänä voisikin lähteä. Tai ainakin se voisi ilahtua, että sitä on pyydetty mukaan. No, se toinen vanhempi ei ole kyllä ollenkaan tuollainen, vaan kävi istumassa syöpäsairaan ystävänsä sängyn vieressä säännöllisesti loppuun asti.

Välillä mietin sellaistakin, että jotkut ihmiset, omat vanhempanikin, voivat olla ystäviensä seurassa rentoja ja mukavia ja huomaavaisia yms., mutta toistaa omilta vanhemmiltaan perittyjä kakkakaavoja perheenjäseniensä kesken. Vaikka oma perhehän on juuri se paikka, jossa olisi hyvä hoitaa niitä ihmissuhteita ja kantaa huolta toisten hyvinvoinnista.

[prosessi]

Välillä mietin sellaistakin, että jotkut ihmiset, omat vanhempanikin, voivat olla ystäviensä seurassa rentoja ja mukavia ja huomaavaisia yms., mutta toistaa omilta vanhemmiltaan perittyjä kakkakaavoja perheenjäseniensä kesken. Vaikka oma perhehän on juuri se paikka, jossa olisi hyvä hoitaa niitä ihmissuhteita ja kantaa huolta toisten hyvinvoinnista.

Tämä ei kyllä sinun tilanteeseesi liity, mutta tuli tuosta pätkästä mieleeni, että tuollaiset eroavaisuudet käyttäytymisessä voivat johtua ihan vain siitä, että niitä ystäviä tavataan vain silloin tällöin, jolloin on täysin mahdollista vetää jotain roolia, kun taas siellä kotonakin näytteleminen olisi aivan liian vaativaa ja työlästä.

[EveryWoman]

Miten te muut olette käsitelleet lapsuuttanne? Vai oletteko te vaan jotenkin unohtaneet? Antaneet jotenkin tietoisesti anteeksi? Vai teettekö te samoja virheitä omassa elämässänne tai omien lastenne kanssa? Tai yritättekö te välttää niitä?

Vaikeita juttuja nämä. Minulla ei vielä ole lapsia, ja omakin lapsuuteni on ollut onnellinen, sikäli kun olen siitä tietoinen. Sen sijaan teini-iässä oli aika hankalaa jonkin aikaa, ja huomaan kyllä tuon ajan vaikutukset itsessäni edelleen. Olen ollut molemmille vanhemmilleni katkera (kummallekin eri syystä) ja mielessäni syyttänyt heitä vaikeuksistani, mutta sittemmin olen kallistunut samalle kannalle jonka sinäkin tekstissäsi esitit: vanhemmat eivät ole täydellisiä, eivät kenenkään vanhemmat, eikä siitä voi heitä syyttää sillä hekin ovat omien vanhempiensa luomien ongelmavyyhtien sisällä kasvaneita. Vaikka pyrin pari- ja ystävyyssuhteissani puhumaan vaikeimmistakin asioista, vanhempien kanssa sama ei ole toistaiseksi kovin hyvin onnistunut. Heitä vaivaa sama taipumus kuoliaaksi vaikenemiseen kuin sinunkin vanhempiasi (siinä ainakin yksi virhe jota en todellakaan ole toistanut omassa elämässäni).

Kotoa muuttamisen jälkeen olin pitkään hyvin haluton tapaamaan vanhempiani, ja sitten kun välillä tapasimme, tilanteet olivat hyvin väkinäisiä ja ahdistuin niistä helposti. Ajan myötä suhteemme on vähitellen muuttunut parempaan suuntaan. Luulenpa, että yksi olennaisimmista avaimista tilanteen paranemiseen on se, että olen ottanut vastuun omista ongelmistani, sen sijaan että haikailisin vaihtoehtoisen nuoruusajan perään. Kun olen huomannut, ettei menneisyys määritä ihmistä ollenkaan täydellisesti van nykyisyydestä käsin on hyvinkin mahdollista kehittää itseään sellaiseen suuntaan, jossa voi kokea elävänsä tasapainoisemmin ja todemmin, vanhempien syyllistämishalutkin ovat haihtuneet. Asioiden jakaminen kumppanin kanssa on auttanut myös: hänen vanhempansa ovat välttäneet ne virheet, jotka omani tekivät, mutta tehneet puolestaan itse erilaisia ja yhtä harmillisia virheitä, joiden hedelmiä kumppanini yrittää nyt itsestään kitkeä. Tämän huomaaminen on auttanut minua näkemään omien vanhempieni hyvät puolet ja heidän kasvatustapojensa arvon.

Luulen silti, että minun pitäisi puhua vanhempieni kanssa suoraan, jotta ilma välillämme puhdistuisi lopullisesti. Tämä saattaa olla hankalaa juuri toisen osapuolen tottumattomuuden vuoksi (eivätkä he osaa edes kovin hyvin keskittyä kuuntelemaan muita). Muutamaan otteeseen keskustelua on jo viritelty, yleensä tilanteissa joissa olemme kokeneet jonkinlaista sosiaalista yhteenkuuluvuuden tunnetta, jonka voimin sitten uskalletaan ottaa hankalampiakin aiheita esille vähän kautta rantain. Äiti saattaa välillä huokaista: "En tiedä olenko sitten ollut huono äiti kun tein niin-ja-näin, mutta ajattelin silloin, että" jne. Olen huomannut, että heillä on paljon myös aiheettomia syyllisyystuskia toimistaan.

Varmaan parhaiten keskustelun voisi käynnistää positiivisuuden kautta: kehumalla vanhempiaan aina kun siihen on aihetta. Silloin heidän hylätyksi tulemisen pelkonsa lievenisi ja uskallus ikävistä asioista keskustelemiseen lisääntyisi. Myönteisen palautteen antaminen vanhemmille on itselleni vielä aika vaikeaa, mutta olen ottanut asiakseni että muistan aina verbalisoida ajatukseni niinä hetkinä kun tuntuu siltä, että minulla on ihana äiti tai isä. Uskon, että tilanne ei sillä mene ainakaan huonommaksi.

Sinun luulen olevan näissä asioissa suhteellisen pitkällä, kun olet noinkin selvästi tiedostanut, että jotakin mätää lapsuudessasi oli. Uskon, että tilanne menee parempaan suuntaan ihan omalla painollaankin, jos vain muistat yrittää välttää hankalilta tilanteilta pakenemista ja pyrkiä olemaan tekemisissä vanhempiesi kanssa edes joskus. Eli käy jatkossakin vierailemassa siitä huolimatta, että kotiin tultuasi saattaa itkettää.

Onnea matkaan!