Kitinä

aasi kirjoitti: ↑18.12.2020 14:02

James Potkukelkka kirjoitti: ↑12.06.2020 9:26 Alkaa tuntua helpommalta. Rouskin nyt sekä cipralex että Brintellix. Olipa hirveä talvi.

Sain juuri Brintellix - reseptin. Psykiatri on suht. skeptinen ADD:n suhteen, mikä on aika ymmärrettävää - aika epätyypillinen tämä olisikin mun kouluhistorialla ennen yliopistoa.

Hyvä, että asia etenee.

Mulla menee nykyään vain Cipralex 20mg annoksella.

James Potkukelkka kirjoitti: ↑18.12.2020 14:07 Mulla menee nykyään vain Cipralex 20mg annoksella.

Itselläni 15 mg kuten olen tainnut mainita. Eikö vaimoväeltä tule sanomista sivuvaikutuksista?

Edit: "Tavallinen Cipralex-annos on 10 mg kerran päivässä."

nokkaelain kirjoitti: ↑18.12.2020 21:44

James Potkukelkka kirjoitti: ↑18.12.2020 14:07 Mulla menee nykyään vain Cipralex 20mg annoksella.

Itselläni 15 mg kuten olen tainnut mainita. Eikö vaimoväeltä tule sanomista sivuvaikutuksista?

Mulla sivuvaikutus on, että nalli ei pala niin nopeasti ja se on vain hyvä. Tai toinen sivuvaiktus on kyllä libidon aleneminen, mutta se on vain hyvä asia. Kolvi kyllä tarvittaessa kuumenee ongelmitta.

James Potkukelkka kirjoitti: ↑19.12.2020 9:31 että nalli ei pala niin nopeasti ja se on vain hyvä. Tai toinen sivuvaiktus on kyllä libidon aleneminen, mutta se on vain hyvä asia. Kolvi kyllä tarvittaessa kuumenee ongelmitta.

Itselläni kolvi kyllä kuumenee, mutta sitten saattaa loppua mielenkiinto kesken, kun ei ole naista.

Edit: muokattu pois yksi typerä lause.

Olenko minä tänne päivittänytkään lääkitystäni, kun kaikki muutkin päivittävät. Venlafaxin 150 mg on nyt päiväannos.

Tuplattiin tuossa viime syksynä, kun en vaan yhtenä päivänä pystynytkään menemään töihin vaan itkin koko työmatkan junassa. Tein varmaan hienon vaikutuksen kun täyteen ääneen itkien kävelin sisään työterveyteen. Ovensuun hoitsu vaan tyrkytti maskia ja käsidesiä, vaikka en saanut sanaa suustani.

Anyway, lääke ei edelleenkään tunnu missään. Ei sivuvaikutuksia, mutta mieli pysyy normaalina.

Lolita kirjoitti: ↑19.12.2020 19:04 Olenko minä tänne päivittänytkään lääkitystäni, kun kaikki muutkin päivittävät. Venlafaxin 150 mg on nyt päiväannos.

Tuplattiin tuossa viime syksynä, kun en vaan yhtenä päivänä pystynytkään menemään töihin vaan itkin koko työmatkan junassa. Tein varmaan hienon vaikutuksen kun täyteen ääneen itkien kävelin sisään työterveyteen. Ovensuun hoitsu vaan tyrkytti maskia ja käsidesiä, vaikka en saanut sanaa suustani.

Anyway, lääke ei edelleenkään tunnu missään. Ei sivuvaikutuksia, mutta mieli pysyy normaalina.

Olen tavallaam kateellinen noinkin selkeästä vaikutuksesta. Olin joskus edellisellä vuosikymmenllä käyttänyt vuosia sitalopraamia, pääaiassa ilman mitään lääkärikontaktia.

2006 YT:eissä, jossa minun ei tarvinnut pelätä työni puolesta, meni jokin väärään asentoon. Kävin silloin työtereydessä. (Ja en käyttänyt mainittavasti alkoa.) Sitten oli työterveys terveyskeskuksessa. Seuraavana vuonna keväällä vasta tajusin mennä uudestaa, kun oli jatkuvasti sairas olo. Diagnoosi oli tunnnistamaton ahdistuneisuushäiriö. Sitten erinäisten vaiheiden kautta kävin sen pakollisen 3kk kontaktin mielenterveyhoitajan juttusilla. (Tämä oli itseäni vanhemmasta iästä huolimatta aloittelija; olen tainnut jo kaiken tämän tänne kirjoittaa...)

Sitten ekaa kertaa psykiatri diagnosoi yleistyneen ahdistuksen. Totta kai oli asiata lukenut jo 20 vuotta aiemmin, mutta en ajatellut sen kriteertien täyttyvän -kunhan vaan satub olemaan ahdistunut.

Se essitalopraami on kai jotenkin auttanut, koska olen pitnyt työni tähän asti.Tarvittaisiin jokin ihmepilleri, että olisi hetken rentoutunut olo ilman että vetää 15 tölkkiä avustavaa.

Olin tässä viikon alussa työterveyspsykologilla. Siinä muun jutun ohessa hän antoi esimerkin, että yksi hänen asiakkaansa oli päästänyt kämpäänsä siivottomaan kuntoon. Kun hän sai jonkun siivoamaan sen, hän oli kuin uusi mies. Jostain syystä kerroin joitain tarinaa...

Edit: se jutun aina ehdin käydä monet tunteet läpi, mm. "ei ole todellista"

nokkaelain kirjoitti: ↑19.12.2020 21:17 Olin tässä viikon alussa työterveyspsykologilla. Siinä muun jutun ohessa hän antoi esimerkin, että yksi hänen asiakkaansa oli päästänyt kämpäänsä siivottomaan kuntoon. Kun hän sai jonkun siivoamaan sen, hän oli kuin uusi mies. Jostain syystä kerroin joitain tarinaa...

Erään kämppä siivottiin monta kertaa. Hän myös vaihtoi saastan keskeltä toiseen asuuntoon. Siitä tuli saastainen.

So Hard kirjoitti: ↑19.12.2020 21:35 Erään kämppä siivottiin monta kertaa. Hän myös vaihtoi saastan keskeltä toiseen asuuntoon. Siitä tuli saastainen.

Tässä ei taidettu puhua työlemässä mukana olevasta tyypistä, joka vain tarvitsi jotain päästäkseen eteenpäin.

Toivottavasti ei ole hienotunteetonta kirjoittaa voivansa paremmin. Voin paremmin. Edelleen hetkellisesti ahdistaa päivittäin, mutta se menee ohi kohtuullisen pian.

Nyt huomaan, että olen alkanut taas kiinnostua asioista. Nuppivian olleessa pahana ei ollut mitään mielenkiintoa vapaaehtoisesti tutustua ja opiskella mitään. Nyt taas kinostaa. Juuri tällä hetkellä Python.

James Potkukelkka kirjoitti: ↑29.12.2020 10:44 Toivottavasti ei ole hienotunteetonta kirjoittaa voivansa paremmin. Voin paremmin. Edelleen hetkellisesti ahdistaa päivittäin, mutta se menee ohi kohtuullisen pian.

Törkeää!

James Potkukelkka kirjoitti: ↑29.12.2020 10:44 Toivottavasti ei ole hienotunteetonta kirjoittaa voivansa paremmin.

Mielestäni on tärkeää kertoa, kun voi paremmin. Joku voi olla eri mieltä, mutta itselle vertaistukea on ne kaikki kulmat, kun tajuaa ettei ole yksin pahan olonsa kanssa, mutta myös kun tajuaa että paha olo voi myös mennä pois. Ettei kaikki tule olemaan loputtomasti vittua ja saatanaa.

Hienoa että pyyhkii paremmin ja kinostaa koodata!

Oma ryhtiliike etenee suht hyvin, perjantaina tulee 2kk ilman tupakkaa, tai minkään asian polttamista. Höyryttelen nikotiinit ja muut yrttini, ja elämänlaatu on kyllä kohentunut, sekä yrttien kulutus laskenut kun sillä ei yritä korjata nikotiini-addiktiota. Ostin kotiin puolapuut, vaikka nyt onki käynyt pieni joulu-repsahdus treenailuissa.

Intoa on palata takaisin rutiiniin, varsinkin venyttely on ihan parasta paskaa nykyisin <3

Haemaeraemies kirjoitti: ↑29.12.2020 10:52

James Potkukelkka kirjoitti: ↑29.12.2020 10:44 Toivottavasti ei ole hienotunteetonta kirjoittaa voivansa paremmin.

Mielestäni on tärkeää kertoa, kun voi paremmin. Joku voi olla eri mieltä, mutta itselle vertaistukea on ne kaikki kulmat, kun tajuaa ettei ole yksin pahan olonsa kanssa, mutta myös kun tajuaa että paha olo voi myös mennä pois. Ettei kaikki tule olemaan loputtomasti vittua ja saatanaa.

Joo. Itsekin ajattelen, että on hyvä kuulla, että vaivat voivat helpottaa.

Nyt tajuan, miksi kaikki sanoo "onnea" kun ihmiselle syntyy vauva: sitä onnea totisesti tarvitaan.

Mitä sitten, kun ei tunnu miltään? Vaikka järjellä tietää, että tuo käärö on minun ja minusta, ei se tunnu todelliselta. Mitä sitten, kun vaan itkettää ja haluaa kysyä, että saako tämän palauttaa? Mitä sitten, jos haluaa takaisin vuoden takaiseen tilanteeseen? Mitä sitten, jos imetys tuntuu vastenmieliseltä? Mitä jos tämä koko homma tuntuu vastenmieliseltä? Mitä jos sairastun taas masennuksern? Eikä halua aiheuttaa huolta puolisolle, koska sillä on muutenkin vaikeaa? Mitä jos se lakkaa rakastamasata minua, koska minä en rakasta sen lasta?

Äitiys voi olla tämmöistäkin, vaikka ei kukaan tämmöisestä puhu. Tämmöinen homma ja tämmöiset tunteet ei kuulu äititarinaan, mitä meille jaetaan.

Vauva ei ole vaarassa ja saan apua.

annepa kirjoitti: ↑01.01.2021 8:34 Nyt tajuan, miksi kaikki sanoo "onnea" kun ihmiselle syntyy vauva: sitä onnea totisesti tarvitaan.

Mitä sitten, kun ei tunnu miltään? Vaikka järjellä tietää, että tuo käärö on minun ja minusta, ei se tunnu todelliselta. Mitä sitten, kun vaan itkettää ja haluaa kysyä, että saako tämän palauttaa? Mitä sitten, jos haluaa takaisin vuoden takaiseen tilanteeseen? Mitä sitten, jos imetys tuntuu vastenmieliseltä? Mitä jos tämä koko homma tuntuu vastenmieliseltä? Mitä jos sairastun taas masennuksern? Eikä halua aiheuttaa huolta puolisolle, koska sillä on muutenkin vaikeaa? Mitä jos se lakkaa rakastamasata minua, koska minä en rakasta sen lasta?

Äitiys voi olla tämmöistäkin, vaikka ei kukaan tämmöisestä puhu. Tämmöinen homma ja tämmöiset tunteet ei kuulu äititarinaan, mitä meille jaetaan.

Vauva ei ole vaarassa ja saan apua.

Lapset on suuria tunteita suuntaan jos toiseenkin. Aina välillä ne pääsee yllättämään. Koita nauttia vuoristoradasta, kun tämä on oletettavasti sun ainoa kyyti siinä.

Kyllähän noistakin nykyään puhutaan, mutta ehkä siihen keskusteluun ei kiinnitä huomiota ennen kuin omia lapsia. On kaikenlaista synnytyksen jälkeistä masennusta ja muuta. Varsinkin miehille tuo käärön epätodellisuus ja lämpimien tunteiden puute alussa on käsittääkseni hyvinkin yleistä. Varsinkin alussa kun lapsi lähinnä syö ja pissaa. Kuitenkin mitä enemmän lapselle antaa itsestään, sitä enemmän se antaa takaisin, eli ne rakkauden ja kiintymyksen tunteet kehittyy sitä kautta kun lasta hoitaa ja se alkaa pikkuhiljaa kommunikoida takaisin.

Sä opit kyllä itsellesi sopivan roolin äitiydessä. Unohda yhteiskunnan odotukset ja muiden esittämät vaatimukset. Ne ei tiedä mitään. Elä niin että sun ja vauvan on hyvä olla. Tsemppiä tulevaan. Alku on monesti vielä aika helppoa, kun nyytti ei yritä koko aikaa juosta alas kallion kielekkeeltä

EDIT: Pidä huolta, että miehesi on myös täysvaltainen vanhempi. Saa opetella itse kantamaan vastuun ja hoitamaan sitä jo nyyttinä, jotta sekin oppii rakastamaan lastaan. Jos yrittää venkoilla, niin sano että kitinässä käskettiin olle mies ja hoitaa velvollisuutensa kunnialla

Joo onnittelut Annepalle perheenlisäyksestä. Toivon ja uskon, että löydätte pian teidän perheellenne sopivan ja lopulta palkitsevan tavan elää uudessa tilanteessa.

Just imetysasiaan ei varmaan kaivata keski-ikäisten miesselittäjien kannanottoa, mutta en malta olla sanomatta, että just tässä päivänä muutamana oli Ylen uutisissa aika hyvä raportti siitä, että siirtymisessä osittaiseen tai kokonaan pulloruokintaan on sekin hyvä puoli, että lapsen isällä on silloin täysi mahdollisuus olla ihan yhtä kokoaikainen vanhempi kuin äidillä vastasyntyneestä alkaen. Oli aika tyytyväisen oloinen tuore isä raportissa.

Vagabondo kirjoitti: ↑01.01.2021 13:02 Varsinkin miehille tuo käärön epätodellisuus ja lämpimien tunteiden puute alussa on käsittääkseni hyvinkin yleistä. Varsinkin alussa kun lapsi lähinnä syö ja pissaa. Kuitenkin mitä enemmän lapselle antaa itsestään, sitä enemmän se antaa takaisin, eli ne rakkauden ja kiintymyksen tunteet kehittyy sitä kautta kun lasta hoitaa ja se alkaa pikkuhiljaa kommunikoida takaisin.

Itsekin opin pitämään tytärtä oikeana ihmisenä ja persoonana vasta siinä kohtaa kun kommunikointi alkoi toimia.

annepa kirjoitti: ↑01.01.2021 8:34 Nyt tajuan, miksi kaikki sanoo "onnea" kun ihmiselle syntyy vauva: sitä onnea totisesti tarvitaan.

Mitä sitten, kun ei tunnu miltään? Vaikka järjellä tietää, että tuo käärö on minun ja minusta, ei se tunnu todelliselta. Mitä sitten, kun vaan itkettää ja haluaa kysyä, että saako tämän palauttaa? Mitä sitten, jos haluaa takaisin vuoden takaiseen tilanteeseen? Mitä sitten, jos imetys tuntuu vastenmieliseltä? Mitä jos tämä koko homma tuntuu vastenmieliseltä? Mitä jos sairastun taas masennuksern? Eikä halua aiheuttaa huolta puolisolle, koska sillä on muutenkin vaikeaa? Mitä jos se lakkaa rakastamasata minua, koska minä en rakasta sen lasta?

Äitiys voi olla tämmöistäkin, vaikka ei kukaan tämmöisestä puhu. Tämmöinen homma ja tämmöiset tunteet ei kuulu äititarinaan, mitä meille jaetaan.

Vauva ei ole vaarassa ja saan apua.

Kyllä tuosta puhutaan ja tiedän monta vastaavaa tapausta.
Synnytyksen jälkeinen depressio on hoidettavissa oleva juttu. Kiintymyyssuhde lapseen tulee kyllä itsekseen eikä siitä tarvitse tuntea syyllisyyttä jos ei heti tunnu joltain.

Hyvä että saat apua.

Mulla ei ilmeisesti ole mitään muuta kuin hormonaalisen romahduksen aiheuttama baby blues. Siitähän kyllä puhutaan, mutta vähän silleen, että "äitiä vähän itkettää". No minua kyllä itketti viime yönä, mutta tuo kuva "vähän itkettää" on semmonen understatement, että en muista hetkeen sellaista nähneeni. Kyseessä oli raastava epätoivo ja ahdistus! Neuvolassa tästä ei puhuttu mitään! Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhutaan minusta todenmukaisemmin, mutta ei siitäkään neuvolassa etukäteen sanottu mitään.

Vagabondo kirjoitti: ↑01.01.2021 13:02 EDIT: Pidä huolta, että miehesi on myös täysvaltainen vanhempi. Saa opetella itse kantamaan vastuun ja hoitamaan sitä jo nyyttinä, jotta sekin oppii rakastamaan lastaan. Jos yrittää venkoilla, niin sano että kitinässä käskettiin olle mies ja hoitaa velvollisuutensa kunnialla

Hauskaa, että mainitset tämän. Nimittäin mulla ei oo ollut epäilystäkään, etteikö me pärjättäisi kotona vauvan kanssa sillä tavalla teknisesti (että osataan ruokkia ja pestä ja vaatettaa se käärö jne), sillä miehellähän on jo kolme lasta. Oon jotenkin koko ajan ajatellut, että mies kuitenkin osaa, jos minä en osaa. Ja jo ENNEN raskausaikaa kävi ilmi, että mies todella tekee kaikkensa lastensa (ja minunkin) eteen, nämä vanhemmat lapsethan ovat meillä viikko/viikko. Että huoli pois, jos tässä joku ei ole täysvaltainen vanhempi, se olen minä Paitsi nyt virallisesti, sillä mies ei ole vielä edes lapsen huoltaja, koska me ei olla naimisissa.

urpiainen kirjoitti: Just imetysasiaan ei varmaan kaivata keski-ikäisten miesselittäjien kannanottoa, ...

Minä luin sen kans, se oli hyvä juttu. Mulla on koko ajan ollut ajatuksena, että "imetän, jos maitoa tulee ja jos ei tule, mennään vastikkeella, pääasia, että vauva saa ruokaa". Mulla ei siis ole sellaista imetysihannetta, jota jotkut kokee, että jos imetys ei onnistu, se on mahdoton pettymys. Tätä en vaan osannut ajatella, että imetys voi tuntua VASTENMIELISELTÄ. No, tein sitten päätöksen, että en imetä. Hoitohenkilökunta rohkaisi mua siinä päätöksessä. Mies on sitä mieltä, että mennään sillä mikä tuntuu minusta parhaalta. Asia ratkaistu.

Sinänsä mukava kuulla tällaistakin kommenttia ja asennetta ja se Ylen juttu oli hyvä. Eräs ystävättäreni oli alunperin sitä mieltä, että hän ei imetä ja miehen eli vauvan isän kanssa siitä oli tullut tappelu. Miehen mielestä olisi ehdottomasti pitänyt imettää. No harmi sinänsä, kun tissien omistaja päättää.

So Hard kirjoitti: Kyllä tuosta puhutaan ja tiedän monta vastaavaa tapausta.
Synnytyksen jälkeinen depressio on hoidettavissa oleva juttu. Kiintymyyssuhde lapseen tulee kyllä itsekseen eikä siitä tarvitse tuntea syyllisyyttä jos ei heti tunnu joltain.

Sitähän minäkin pelkään, että tämä menee siihen synnytyksen jälkeiseen masennukseen asti. Mullahan oli keskivaikea masennus joskus vuonna 2001 tai 2002 ja sen takia mulla on suurempi riski sairastua nyt siihen synnytyksen jälkeen. Mt-tiimi kävi päivällä ja heidän mielestään vielä ei missään nimessä olla vielä siinä, vaan tämä tilani on nimen omaan se baby blues, joka johtuu hormoniromahduksista. Tästä ei neuvolasta puhuttu, että minkälaista se voi olla. Kuten jo mainitsin, kyse ei välttämättä ole siitä, että "äidillä vähän itkettää". Sj -masennuksesta ja jopa lapsivuodepsykoosistakin puhutaan enemmän oikeilla kuvauksilla. Tämä oli (on) pelottava kokemus, vaikka ei mikään masennus vielä olekaan. Oli muuten hiukkasen ristiriitainen tunne, kun toisaalta miettii, että "voiko tämän palauttaa" ja toisaalta että "eihän se vain lakkaa hengittämästä". Suojeluvaisto kuitenkin on herännyt ns. normaalisti.

Se oli mulle puheen tasolla tuttua, että se kiintymys ei välttämättä heti tule, olen tutuilta ja ystäviltä kuullut, että siinä kestää vähän aikaa ja se on ihan normaalia. Se ei siis minua pelottanut. Mutta tämä ahdistuksen ja pelon määrä mitä koin viime yönä, se pelotti. Mies sitä vastoin oli sitä mieltä, että isä rakastuu lapseen heti. Hän ehkä, mutta ei välttämättä kaikki. En kuitenkaan alkanut väittämään vastaan

Päästiin jo kotia, nyt on jo paljon parempi mieli. Sairaalassa olin tosi yksin siellä huoneessani.

annepa kirjoitti: ↑01.01.2021 21:11 Mies sitä vastoin oli sitä mieltä, että isä rakastuu lapseen heti. Hän ehkä, mutta ei välttämättä kaikki. En kuitenkaan alkanut väittämään vastaan

Jokaisen tunne on omansa ja sitä myöden rehellinen. Omasta kokemuksesta ja muiden kanssa juteltua homma menee tuoreella isällä jotenkin näin. Naisen kiintymys lapseen alkaa tietenkin jo odotusaikana ja koska imetys yms. tekee hommasta tosi intiimiä ja tiivistä varsinkin ensimmäiset kuukaudet, mies ei millään voi kiintyä äidin kanssa samalla tavalla pienokaiseen. Lasta se mieskn tietenkin rakastaa ja siihen voi omalla laillaan rakastua, mutta sellainen aito kiintymys ei voi heti kuin tyhjästä syntyä.

Itsellä ekan kanssa, vaikka asiasta etukäteen oli lukenut, tuli yllätyksenä juuri tämä seikka, että siis sitä kiintymystä ei heti syntynyt tai lähinnä niin, että se ei ollut mielestäni riittävän voimakasta ja sen kehitys riittävän ripeää. Vaikka olin itsekin ekat viikot kotona vaimoa auttamassa. Kahden seuraavan nyytin kanssa asia oli jo ehtinyt järkeistyä ja asettua mieleeni normaalina ja luonnollisena kehityskulkuna.

Ylermi Ylihankala kirjoitti: ↑02.01.2021 11:27 Naisen kiintymys lapseen alkaa tietenkin jo odotusaikana ja koska imetys yms. tekee hommasta tosi intiimiä ja tiivistä varsinkin ensimmäiset kuukaudet, mies ei millään voi kiintyä äidin kanssa samalla tavalla pienokaiseen. Lasta se mieskn tietenkin rakastaa ja siihen voi omalla laillaan rakastua, mutta sellainen aito kiintymys ei voi heti kuin tyhjästä syntyä.

Minä taas olen itse kokenut ja usealta muultakin kuullut, että huolimatta raskausajasta äidistä lapsi ei "tunnu omalta" synnytyksen jälkeen. Se on kai aika yleistä. Raskauskin oli jotenkin epätodellinen mulle loppuun asti, vaikka järjellä tiesin, että sisälläni oli ihminen, joka on minusta ja minun. Kunhan vaan muistaisimme tosiaan, että jokaisen tunne on omansa, kuten sanoit.

annepa kirjoitti: ↑01.01.2021 8:34 Nyt tajuan, miksi kaikki sanoo "onnea" kun ihmiselle syntyy vauva: sitä onnea totisesti tarvitaan.

Mitä sitten, kun ei tunnu miltään? Vaikka järjellä tietää, että tuo käärö on minun ja minusta, ei se tunnu todelliselta. Mitä sitten, kun vaan itkettää ja haluaa kysyä, että saako tämän palauttaa? Mitä sitten, jos haluaa takaisin vuoden takaiseen tilanteeseen? Mitä sitten, jos imetys tuntuu vastenmieliseltä? Mitä jos tämä koko homma tuntuu vastenmieliseltä? Mitä jos sairastun taas masennuksern? Eikä halua aiheuttaa huolta puolisolle, koska sillä on muutenkin vaikeaa? Mitä jos se lakkaa rakastamasata minua, koska minä en rakasta sen lasta?

Äitiys voi olla tämmöistäkin, vaikka ei kukaan tämmöisestä puhu. Tämmöinen homma ja tämmöiset tunteet ei kuulu äititarinaan, mitä meille jaetaan.

Vauva ei ole vaarassa ja saan apua.

Odotin etukäteen etten pitäisi raskaana olemisesta, synnyttämisestä tai imettämisestä ja olin oikeassa. Lasta kuitenkin rakastin syvästi heti saatuani hänet syliin, joten en tiedä muunlaisista tunteista. Synnytyksen jälkeen hormonit kuitenkin heittelevät, olo on kipeä jne. joten sanoisin, että ole armollinen itsellesi, varsinkin jos on vielä lapsivuodeaika menossa. Kaikki menee varmasti ajan kanssa hyvin kun tilanne tasaantuu. Alku monesti vain hankalaa ja hyvä jos saat apua. Onnea perheenlisäyksestä ja siitä hyötyvät tosiaan kaikki, jos myös isä luo hyvän suhteen lapseen heti alusta.

annepa kirjoitti: ↑01.01.2021 21:11

So Hard kirjoitti: Kyllä tuosta puhutaan ja tiedän monta vastaavaa tapausta.
Synnytyksen jälkeinen depressio on hoidettavissa oleva juttu. Kiintymyyssuhde lapseen tulee kyllä itsekseen eikä siitä tarvitse tuntea syyllisyyttä jos ei heti tunnu joltain.

Sitähän minäkin pelkään, että tämä menee siihen synnytyksen jälkeiseen masennukseen asti. Mullahan oli keskivaikea masennus joskus vuonna 2001 tai 2002 ja sen takia mulla on suurempi riski sairastua nyt siihen synnytyksen jälkeen. Mt-tiimi kävi päivällä ja heidän mielestään vielä ei missään nimessä olla vielä siinä, vaan tämä tilani on nimen omaan se baby blues, joka johtuu hormoniromahduksista. Tästä ei neuvolasta puhuttu, että minkälaista se voi olla. Kuten jo mainitsin, kyse ei välttämättä ole siitä, että "äidillä vähän itkettää". Sj -masennuksesta ja jopa lapsivuodepsykoosistakin puhutaan enemmän oikeilla kuvauksilla. Tämä oli (on) pelottava kokemus, vaikka ei mikään masennus vielä olekaan. Oli muuten hiukkasen ristiriitainen tunne, kun toisaalta miettii, että "voiko tämän palauttaa" ja toisaalta että "eihän se vain lakkaa hengittämästä". Suojeluvaisto kuitenkin on herännyt ns. normaalisti.

(Itselläni ei tietysti ole mitään kokemusta isyyteen tai vanhemmuuteen liittyen. Ei pitäisi kommentoida.)

Yksi tuttu sai shokkialun isyyteen, kun vaimolle tuli synnytyksen jälkeinen psykoosi. Tällä oli taustallaan 10v aiemmin sairastettu suhteellisen vähän aikaa kestänyt mutta erittäin vaikea masennus. Imetys ei tietysti ollut mahdollista tuon takia.

Mun läheinen kuoli tänä aamuna. Yli 90-vuotias monisairas, enemmän yllätti että eli näin pitkään. Silti järkyttää kun en tunne mitään. Käytännön asioita tekisi mieli puuhata, mutta hänen veli on nyt ottanut koppia niistäkin, joten ei ole oikein mitään konkreettista mitä tehdä. Myöhemmin on, koska perin hänet puoliksi veljenpojan kanssa.

On tämäkin, kun on huono omatunto siitä ettei osaa surra. Silloin kun hänen muistisairaus paheni, niin surin kyllä, kun menetin sen läheiseni jonka tunsin. Mutta sen muistisairaan ja huonovointisen tyypin kuolemaa en osaa surra. Melkein helpottaa. Koronakin tuntui helpotukselta, kun ei tarvinnut väkisin yrittää vierailla kun se ahdisti aina niin paljon. Näitä ei ehkä saisi sanoa ääneen. Sanon nyt silti.

^Sä olet varmaan surrut hänen kuolemansa jo silloin, kuin muistisairaus eteni. Hänhän oikeastaan kuoli jo silloin.