Kitinä

exsu kirjoitti: ↑04.01.2021 12:33 Mun läheinen kuoli tänä aamuna. Yli 90-vuotias monisairas, enemmän yllätti että eli näin pitkään. Silti järkyttää kun en tunne mitään. Käytännön asioita tekisi mieli puuhata, mutta hänen veli on nyt ottanut koppia niistäkin, joten ei ole oikein mitään konkreettista mitä tehdä. Myöhemmin on, koska perin hänet puoliksi veljenpojan kanssa.

Mulle toi on ihan tyypillistä. Kaikki isovanhemmat eli pitkään ja teki jokusen kuukauden kuolemaa. Mä olin henkisesti sanonut hyvästi jo valmiiksi ja kaikkien kohdalla olin vaan tyytyväinen etteivät joutuneet kitumaan pidempään. Samoin kun kummitäti kuoli tuossa vähän aikaa sitten ja olin oikein tyytyväinen kun pääsi pois. Toinen jalka oli jo ehditty amputoida ja toinenkin oli menossa leikkaukseen, joten tarjolla oli enää sairaalassa makaamista vanhalle ihmiselle. Hyvän ja pitkän elämän sai kaikki elää. Mieluummin arvostan sitä kuin suren kuolemaa joka kaikella elävällä on lopulta edessä.

Ja ylipäätään se, että kun ihminen kuolee esmes 70+ ikäisenä, niin sehän on luonnollisesta ja vääjäämätöntä. Järjestys on oikea.

Oma isäni kuoli muutama vuosi sitten, saatuaan ekan infarktinsa jo ollessani 15-vuotias. Tuolloin lääkäri totesi, että 50 pinnaa lähtee ekasta ja toiset 50 pinnaa viiden vuoden sisällä. Vuosien saatossa tuli sitten toka infarkti ja monta kertaa mentiin lanssilla sairaalaan sydänoireiden vuoksi. Loppuaikoina halvaantui saatuaan GB oireyhtymän ja kävin mm. puolisen vuotta ruokkimassa kesken työpäivän sairaalassa, kun eivät siellä ehtineet. Lopulta kesken työpäivän kävin perheen kesken sairaalassa vetämässä piuhat irti isän hengityskoneesta ja palasin töihin. Vaikka olikin surullinen järkytys, muistan todenneeni äitilleni, että: "Tiesitkö, menetin isäni jo silloin, kun hän sai ekan sydärinsä." Kuolema päätti vuosien pienimuotoisen piinan siitä, että aina kun puhelimeni soi, odotin puhelua, että isäni on kuollut. Tämä taustalla ja tässä suhteessa isäni kuolema oli myös helpotus minulle.

Kiitos vertaistuesta!

exsu kirjoitti: ↑04.01.2021 12:33 Mun läheinen kuoli tänä aamuna. Yli 90-vuotias monisairas, enemmän yllätti että eli näin pitkään. Silti järkyttää kun en tunne mitään. Käytännön asioita tekisi mieli puuhata, mutta hänen veli on nyt ottanut koppia niistäkin, joten ei ole oikein mitään konkreettista mitä tehdä. Myöhemmin on, koska perin hänet puoliksi veljenpojan kanssa.

On tämäkin, kun on huono omatunto siitä ettei osaa surra. Silloin kun hänen muistisairaus paheni, niin surin kyllä, kun menetin sen läheiseni jonka tunsin. Mutta sen muistisairaan ja huonovointisen tyypin kuolemaa en osaa surra. Melkein helpottaa. Koronakin tuntui helpotukselta, kun ei tarvinnut väkisin yrittää vierailla kun se ahdisti aina niin paljon. Näitä ei ehkä saisi sanoa ääneen. Sanon nyt silti.

Toki pahoillani kuoleman johdosta.

Mutta onhan se selvä, että tuossakin tapauksessa todennäköisesti kuolema oikeasti on helpotus ja ennenkaikkea hyvin luonnollinen siirtymävaihe ja on pyrittävä hyvään saattohoitoon, johon kuuluu kivuttomuus olennaisesti. Jos tässä on onnistuttu voi olla omainen helpottunut.

Nämä järjen sanat eivät tosin päde tai ole käyttökelpoisia aina kun kyseessä on omat vanhemmat tai oma lapsi. Se on ymmärrettävää paitsi jos lähtö on tuskainen.

Tuo muistisairaus on suorastaan pelottava asia. Ja nimenomaa kun se voi edetä niin tavattoman nopeasti. Ja mitä on muistisairaan päässä kun ei enää tunne edes läheisiään. Onko siellä tuska vai levottomuus vai rauha.

TAMMI

Kiitos! Minun läheistäni tosin ei saattohoidettu koska hänellä ei ollut sellaista sairautta, mutta ei myöskään tehohoidettu vaikka toistuvien keuhkokuumeiden jäljiltä hengitys oli niin huonoa että nukkuikin istuma-asennossa. Mutta kuten sanottu, helpotus kaikille, varmaan eniten vainajalle itselleen.

exsu kirjoitti: ↑04.01.2021 12:33 Mun läheinen ....

Oon pahoillani ja otan osaa

Minusta tuo kuulostaa aivan normaalilta toiminnalta ja tunteilulta (tai tunteettomuudelta). Voisitpa olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, ettei sureta. Olet surrut jo aikaisemmin.

Minun isäni kuoli keuhkosyöpään joulukuussa 2017, n. 1,5 v diagnoosista. Surin sen koko puolitoista vuotta. Isä oli saattohoidossa viimeiset pari viikkoa ja kun sisko soitti, että isä kuoli, tunsin suurta helpotusta. Ja sitten huonoa omaatuntoa siitä, että tunsin helpotusta. Isähän ei ollut enää tässä maailmassa moneen päivään ennen kuolemaansa, siinä oli vain se kuori, joka lakkasi sitten toimimasta. Enää en tunne huonoa omaatuntoa silloisista tunteistani, mutta surrut olen monta kertaa tuon joulukuun jälkeen.

Kyllä saat sanoa ääneen, nuo tunteet on todellisia.

Tunnistan tuon Ylermin tunteman piinan puhelinsoitoista. Mulla se oli sitä sen puolitoista vuotta. Ekan kerran kun puhelin soi isän kuoleman jälkeen sanoinkin miehelleni, että hei, ekaa kertaa kuukausiin soiva puhelin ei ahdista.

Lääkitystä on vielä jäljellä kahdeksi päiväksi ja jos sitä ennen ei kuulu apteekista mitään, niin sittenhän olen ilman. Jännät ajat edessä mahdollisesti. En jaksa enää edes välittää.

^Miten siellä menee reseptien uusiminen?

annepa kirjoitti: ↑01.01.2021 21:11 Mulla ei ilmeisesti ole mitään muuta kuin hormonaalisen romahduksen aiheuttama baby blues.

Blues on ilmeisesti menossa ohi oppikirjamaisesti "parissa viikossa". Eilen en itkenyt kertaakaan enkä ole mitenkään onneton, vain itkuherkkä. Se ensimmäinen blues-yö vaan oli kamala. Olen googlaillut baby bluesia ja esim. terveyskirjasto sanoo
"Jopa 80 prosenttia synnyttäjistä kokee herkistymistä, joka on voimakkaimmillaan kolme–viisi päivää synnytyksen jälkeen. Tämä ns. baby blues kestää yleensä muutamia päiviä. Sen tyypillisiä oireita ovat itkuherkkyys, mielialan vaihtelu, ärtyneisyys, joskus myös ruokahaluttomuus ja unihäiriöt." Tämä "herkistyminen" on kyllä vuosisadan understatement siihen nähden, mitä jotkut kokevat, esim. mitä minä koin. Se ei ollut mikään herkistyminen vaan pelkoa ja ahdistusta, voi perkele. Ihan hirveä tila, johon pitäisi osata valmistautua, mutta mitenpä valmistaudut, jos et tiedä asiasta mitään tai tiedät vain, että "herkistyminen".

Lapsi kasvaa ja oli viikossa saavuttanut ja ylittänyt syntymäpainonsa. Koirat vahtii lasta; kun inahdus kuuluu, on jompikumpi karvakuono heti tarkistamassa, että onko kaikki hyvin

Hyvä että tuntuu tasottuvan

Kreitsu kirjoitti: ↑06.01.2021 12:19 Lääkitystä on vielä jäljellä kahdeksi päiväksi ja jos sitä ennen ei kuulu apteekista mitään, niin sittenhän olen ilman. Jännät ajat edessä mahdollisesti. En jaksa enää edes välittää.

Mikä on tilanne?

James Potkukelkka kirjoitti: ↑14.01.2021 12:46 Mikä on tilanne?

Lujaa menee, oli osin oma vikani että olit napit kateissa (tai pikemminkin resepti). Mutta aurinko paistaa taas niin lujaa, ettei malta paikallaan olla. Pitää ottaa ilo irti ennen seuraavaa romahdusta

Kreitsu kirjoitti: ↑21.01.2021 12:40

James Potkukelkka kirjoitti: ↑14.01.2021 12:46 Mikä on tilanne?

Lujaa menee, oli osin oma vikani että olit napit kateissa (tai pikemminkin resepti). Mutta aurinko paistaa taas niin lujaa, ettei malta paikallaan olla. Pitää ottaa ilo irti ennen seuraavaa romahdusta

Olin jo vähän huolissani, kun oli radiohiljaisuus päällä. Älä nyt päästä vauhtia liian kovaksi. Onko nyt lääkitys päällä?

On lääkkeitä ja viinaakin olisi, mutta sitä en nyt juo

Kreitsu kirjoitti: ↑22.01.2021 19:12 On lääkkeitä ja viinaakin olisi, mutta sitä en nyt juo

Äitini puoliso kuoli töihinsä viikko sitten täysin yllättäen. Isokokoinen kaveri ollut koko ikänsä, tai sanotaan nyt ihan suoraan: aika läski jätkä. Oli sitten pimittänyt kasan terveysongelmiaan äitiltäni (oma kannassa kaikkea sydämenvajaa toiminnasta verenpaineeseen), maanantaina illal oli kyllä valitellut että kylläpä juimii vasenta kättä. Ei sitten tiistaina tullut enää töistä kotia, vaan kännykkä ja lompakko tuli poliisin mukana.

Onneksi ei mennyt kuolemaan kotiansa, olisi traumatisoinut äitin vielä pahemmin. Vaikea katsoa että miten se koittaa saada kiinni elämänsä syrjästä kun tukena ja turvana ollut kumppani poistuu yllättäen 23 vuoden jälkeen, ilman mitään suurempia ennakkovaroitteluita.

No nyt äitee muuttaa pohjoiseen siskon ja sen lasten lapsien lähelle, ei sillä täällä etelässä ole mitään erityistä syytä enää asua.

Älkää olko sairaalloisen ylipainoisia, voi mennä henki.

^Ikävä kuulla.

Haemaeraemies kirjoitti: ↑27.01.2021 10:04 Älkää olko sairaalloisen ylipainoisia, voi mennä henki.

Toisaalta Niinistö voisi jakaa postuumisti mitaleita tällaisille työn sankareille jotka eivät kuormita eläkejärjestelmää vaan kaatuvat saappaat jalassa sorvin ääreen.

Pari viikkoa meni hyvin ja tänään sainkin sitten Cipralex-reseptin Lisäksi sain lähetteen psykiatrian klinikalle.

Mieltä painaa relevantit ja ei niin relevantit asiat.
Relevantit, esim: mies (joka siis on pitkäaikaissairas) on kaatunut viimeisen 2 viikon aikana 3 kertaa. Yhdellä kertaa taisi tulla aivotärähdys, sillä illalla havaittavissa oli kärttyisyyttä ja myöhemmin huomasimme muistissa aukon. Pelkään, että hän kaatuu ja loukkaa itsensä pahasti tai pahimmassa tapauksessa kaatuu vauva sylissään ja vauvalle käy pahasti. Hän itse kyllä sanoo pelkoni olevan aiheeton ja vakuuttaa, että hän keskittyy kävelyyn eri tavalla vauva sylissään, mutta kuka muka voi koko ajan keskittyä kävelyyn jotenkin tietyllä tavalla. Lisäksi hän ei pidä itsestään huolta, esim. syömisen kanssa on vähän niin ja näin. Tai no perkele, suoraan sanottuna syöminen on ihan viturallaan. Kivut kuulema vie ruokahalua. Okei, mutta aliravitsemus voimistaa kipuja. Voi vittu, aikunen mies, syömiseen ei tarvita ruokahalua.
Voiko omaa miestään ja lapsensa isää kieltää kantamasta lastaan sylissään?

Ei niin relevantit, esim: muka mielestäni laiminlyön koiriani vaikka lenkkeilen niiden kanssa enemmän kuin esim. kertaakaan raskausaikana. Suren myös etukäteen tapahtumia (jotka siis tulevat tapahtumaan, mutta kukaan ei tiedä koska). Pöljää.

^ Tsemit täältä!

^^Tuo lapsen kantaminen on tosiaan hankala juttu. MIehelle ei sovi, että pitää lasta muuten sylissään, mutta ei kanna?

James Potkukelkka kirjoitti: ↑10.02.2021 8:38 ^^Tuo lapsen kantaminen on tosiaan hankala juttu. MIehelle ei sovi, että pitää lasta muuten sylissään, mutta ei kanna?

Minusta tuo on ihan no-brainer. Tuon ikäistä ei voi kantaa jos on yhtään riski kaatua. Jos on pakko liikuttaa, niin kuljetuskopassa. Sylissä voi pitää istuessa. Kaatumisen seuraukset voivat olla niin vakavia että pitää vain sopeutua.

annepa kirjoitti: ↑09.02.2021 21:43
Voiko omaa miestään ja lapsensa isää kieltää kantamasta lastaan sylissään?

Tietenkin voi. Ei lapsi ole omaisuutta johon on vanhemmilla yhtäläinen hallintaoikeus. Lapsen etu edellä, ja jos molemmat eivät näe sitä niin sen sana on laki, joka näkee. Ulkopuoliselle kuulostaa siltä, että puolison on vaikea kohdata, että hänellä on tällä hetkellä sairaudessa tälläinen vaihe (?) jossa kävely on epävarmaa. Se muuttuu enemmän todeksi, jos sitä huomioi arjessa tällä tavoin. Lapsi ei menetä mitään, jos äiti hoitaa siirtymät ja isä läheisyyden sitten istuen tai pötkötellen.

Saako mies muuta apua kuin tuon pitkäaikaissairauden hoidon? Vaikuttaa siltä, että teillä on ylipäätään aika raskas kausi menossa, ja parhaiten jaksatte vauva-arkea ja toistenne tukena, jos molemmilla pysyy pää edes jotenkin kasassa.

Isot tsempit!

p.s. Sun koirat on varmasti paremmissa käsissä kun suurin osa tämän maan fifeistä. Ne pärjää kyllä. Tuo on nyt vain ajatus, minkä sun pää tuottaa kun on muutenkin painetta. Sen voi ohittaa tarpeettomana ja todeta, että tälläinen ajatuskin nyt sitten tuli. Tsemppiä!

^ Ekan vuoden aikana kannattaa tosiaan käyttää kaikki avut ja keinot, vaikka mitään lisähaastetta ei olisikaan. Joka paikasta kun pikkaisen saa helpotusta, niin silla on iso vaikutus kokonaisuuteen.

Eikä siinä menetä mitään, vaikkei lasta voisi sylissään kannella. Puuhaa piisaa kyllä.

Jos eläydyn miehen asemaan, hänelle on varmaan vaikea myöntää oma sairautensa ja sen asettamat rajoitukset. Ymmärrän, että voi olla rankkaa hyväksyä ajatus siitä, että ei ole siinä kunnossa, että pystyisi turvallisesti kantamaan omaa lastaan.