Kitinä

James Potkukelkka kirjoitti: ↑10.02.2021 14:00 Jos eläydyn miehen asemaan, hänelle on varmaan vaikea myöntää oma sairautensa ja sen asettamat rajoitukset. Ymmärrän, että voi olla rankkaa hyväksyä ajatus siitä, että ei ole siinä kunnossa, että pystyisi turvallisesti kantamaan omaa lastaan.

Vanhempien perhetuttu sairastui parkinssonin tautiin aika nuorena. Ajokortista luopuminen oli tiukka paikka, koska siinä tavallaan realisoitui rairauden tila. Niinpä kortissa ja autolla ajossa roikkui pidempään kuin olisi liikenneturvallisuuden kannalta ollut järkevää. Onneksi ei käynyt mitään vakavaa.

Kiitos kaikille kommenteista ja tuesta.

Miehen ja hänen sairautensa suhteen tilanne on mielestäni juuri kuvatunlainen: vaikea myöntää se, että sairaus aiheuttaa nyt tällaisia rajoitteita. Sairautta on kyllä tutkittu ja esim. lääkkeitä kokeiltu jotain 53:a erilaista, mutta aika kädettömiä tuntuu lääkärit olevan.

Eilen tämä tilanne lähti aivan käsistä minun pään suhteen. Ahdistus oli aivan hirveää, minä vain itkin. Sisko tuli sitten auttamaan ja mies ja minä nukuttiin ilta (tai no minä itkin ja nukuin) ja minä yön vielä päälle ja mies hoiti vauvan. Äitini tuli sitten aamulla tänne meille kaveriksi, mulla vaan on turvallisempi olo kun mulla on täällä kaveri. Mies kävi kaupassa ja nukkuu nyt.

Viime viikolla selvisi, että kun miehellä on ollut 2 hoitosuhdetta erikoissairaanhoitoon, niin se toinen on nyt mystisesti hävinnyt. Kukaan ei tunnu tietävän onko hoitava lääkäri siellä enää edes töissä ja miestä syytetään kipulääkkeiden perässä juoksemisesta vaikka tämä nimenomainen hoitosuhde ei edes mitenkään liity kipulääkkeisiin.

Minä olen viime viikosta soitellut sinne, tänne ja tuonne ja täytyy kyllä sanoa, että hirvittää sellaisten ihmisten puolesta, joilla on toimintakyky vielä rajoittuneempi esim. uupumuksen takia, ei minkäänlaista tukiverkkoa tai vähemmän ongelmanratkaisukykyä kuin mulla. Mullakin on vaikeuksia keksiä minne soittaa seuraavaksi. No, nyt olen onnistunut saamaan meille kotiapua 3h/vko (siivous, ruuanlaitto, vauvanhoito jne), kiireajan johonkin kaupungin palveluun ensi perjantaille ja sosiaalipäivystys nyt miettii, että miten pärjätään sinne perjantaihin asti. Tai edes tämä päivä. Aivan älytöntä tämä palveluiden sirpaloituminen. Onneksi äitini ja siskoni voivat auttaa, mutta siskollakin on oma elämä, lapset ja työ ja äitini on jo iäkäs.

Neuvolan mielenterveyshoitajalle mulla on aika huomenna, se on sovittu jo aikaisemmin.

Hyvä että olet aktiivisesti kuitenkin hakenut (ja ottanut vastaan) apua. Tämä järjestelyvaihe on varmasti älyttömän kuormittava, mutta toivotaan että valonpilkahdus näkyy sitten, kun rakenteet löytyy ja homma alkaa rullaamaan.

Miehen hoitosuhteen katoaminen ihmetyttää näin organisatorisesta näkökulmasta. Onko mies käynyt jossain yksityisellä? Silloin periaatteessa on mahdollista, että tiedot katoavat, jos lääkäri ei hoida arkistoimista ja katoaa. Tai jos on joku pieni yksityinen asema, joka lopettaa toimintansa. Mutta nykyaikana tuokin lienee aika harvinaista, koska suurin osa yksityislääkäreistä toimii jossain isossa ketjussa.

Toki teoriassa kaikki on mahdollista:

https://www.tays.fi/fi-FI/Kuvantamisark ... et(123141)

Psykiatrien tekstit on joskus salattu, mutta nekin pitää olla olemassa.

Kuinka vanhoista teksteistä on kysymys? Olen ollut paikoissa, joissa on kolmas sähköinen sairauskertomusjärjestelmä menossa ja silloin saattaa olla version 1 teksteihin vaikea pääsy. Yhdessä paikassa vuosien 95-99 tekstit ovat aika kiven alla ja koska kyseessä on ns. hiljainen tieto, suurin osa ei tiedä että ne
-ovat olemassa
-miten niihin pääsee

Veikkaan, että ko. asemalla on neljä ihmistä (minä yksi heistä), jotka tietävät, että ko tekstit ovat olemassa ja 1 heistä eläköityy ensi kesänä.

James Potkukelkka kirjoitti: ↑15.02.2021 15:08 Miehen hoitosuhteen katoaminen ihmetyttää näin organisatorisesta näkökulmasta. Onko mies käynyt jossain yksityisellä?

No niinpä. Kyseessä on julkinen, jossa mies on käynyt ensin 15 vuotta yhdellä lääkärillä ja kun hän eläköityi, hän siirsi hoitosuhteen toiselle lääkärille, olkoot hän nyt B. Mies on yrittänyt saada B:tä kiinni, mutta hän ei vastaa ja kun sitten soitettiin ko. osaston toimistoon, sieltä sanottiin, että B ei ole siellä töissä enää. Kun kysyttiin, että kuka lääkäri sitten vastaa hoitosuhteesta, vastaus oli että "ei me oikein tiedetä". Tekstit on olemassa, että muotoilu hoitosuhde on hävinnyt oli vähän huono ilmaisu, mutta siis hoitosuhde ei ilmeisesti enää jatku ja miehelle on unohdettu siitä ilmoittaa.

No kävi kuutenkin niin, että se 15 vuoden lääkäri löytyi yksityiseltä, joten koitan saada miehen sinne seuraavaksi. Onneksi raha ei ole este, vaikka mies tuntuu niin ajattelevankin.

annepa kirjoitti: ↑15.02.2021 16:33

James Potkukelkka kirjoitti: ↑15.02.2021 15:08 Miehen hoitosuhteen katoaminen ihmetyttää näin organisatorisesta näkökulmasta. Onko mies käynyt jossain yksityisellä?

No niinpä. Kyseessä on julkinen, jossa mies on käynyt ensin 15 vuotta yhdellä lääkärillä ja kun hän eläköityi, hän siirsi hoitosuhteen toiselle lääkärille, olkoot hän nyt B. Mies on yrittänyt saada B:tä kiinni, mutta hän ei vastaa ja kun sitten soitettiin ko. osaston toimistoon, sieltä sanottiin, että B ei ole siellä töissä enää. Kun kysyttiin, että kuka lääkäri sitten vastaa hoitosuhteesta, vastaus oli että "ei me oikein tiedetä". Tekstit on olemassa, että muotoilu hoitosuhde on hävinnyt oli vähän huono ilmaisu, mutta siis hoitosuhde ei ilmeisesti enää jatku ja miehelle on unohdettu siitä ilmoittaa.

No kävi kuutenkin niin, että se 15 vuoden lääkäri löytyi yksityiseltä, joten koitan saada miehen sinne seuraavaksi. Onneksi raha ei ole este, vaikka mies tuntuu niin ajattelevankin.

Ok. Julkisella puolellahan organisaation näkökulmasta ei ole mitään lääkärin ja potilaan välistä hoitosuhdetta olemassakaan, vaan kyseessä on organisaation ja potilaan välinen asia. Sehän on juuri julkisen yksi huono puoli, että lääkäri voi vaihtua joka kerta.

Miksi tehdä lapsia, jos tilanne jo ennen vauvaa on (?) epävakaa ja mahdollisesti ennakoi vaikeuksia? Ihan aidosti kysyn, ei ole vittuilua tämä ja toivon, etten saa päälleni paskasadetta vaikka tiedostan, että varmaan saan. Mutta siis mieluummin saisin jonkinlaisen vastauksen kuin paskaa.

Ja toivotan tsemppejä ja voimia!

Mä oon vähän hämmästynyt, että tälläinen utelu tulee juuri Kreitsulta, jonka muistan aiemmin aiheellisesti puoltaneen ihmisten oikeutta olla selittelemättä vapaaehtoisesti lapsettomia. Vapaaehtoista lisääntymistäkö sitten pitää selitellä?

Kreitsu kirjoitti: ↑21.02.2021 17:54 Miksi tehdä lapsia, jos tilanne jo ennen vauvaa on (?) epävakaa ja mahdollisesti ennakoi vaikeuksia? Ihan aidosti kysyn, ei ole vittuilua tämä ja toivon, etten saa päälleni paskasadetta vaikka tiedostan, että varmaan saan. Mutta siis mieluummin saisin jonkinlaisen vastauksen kuin paskaa.

Ja toivotan tsemppejä ja voimia!

Koska rakkauden määrä on ääretön

Kreitsu kirjoitti: ↑21.02.2021 17:54 Miksi tehdä lapsia, jos tilanne jo ennen vauvaa on (?) epävakaa ja mahdollisesti ennakoi vaikeuksia? Ihan aidosti kysyn, ei ole vittuilua tämä ja toivon, etten saa päälleni paskasadetta vaikka tiedostan, että varmaan saan. Mutta siis mieluummin saisin jonkinlaisen vastauksen kuin paskaa.

Viime toukokuussa, kun tein positiivisen raskaustestin, ainoa mikä oli epävakaata oli maailman tilanne; koronakriisi oli kuumimmillaan. En voinut tietää, että sairastun masennukseen enkä voinut tietää, että mies alkaa kaatuilla. En voinut myöskään tietää, että psykiatria alkaa pelleilemään ja hävittää jonkun hoitosuhteen. Sitä tosin olisin ehkä voinut ennakoida sen perusteella, mitä töissä olen nähnyt ja kokenut, mutta eipä oikeasti tullut mieleen, että se pulju on noin sekaisin. Sen perusteella, että tilanne on "epävakaa", kukaan ei voisi tehdä lapsia, sillä kuka tahansa saattaa sairastua tai vaikka vammautua onnettomuudessa. En ymmärrä mitä tarkoitat sillä, että tilanne "ennakoi vaikeuksia" ennen ehkäisyn pois jättämistä. Ehkä sitä, että vammaiset ja sairaat eivät saa lisääntyä.

Mielestäni kysymys on tökerö. Mutta senhän tiesit jo itsekin epäilemällä, että niskaasi tulee kysymyksen jälkeen paskaa.

Ahdistuskohtauksia ja itkuisuutta ei ole ilmennyt sen jälkeen, kun mies lupasi kantaa vauvaa vain kaukalossa tai kuljettaa vaunuissa (meillä on "sisävaunut", joissa lapsi on nukkunut päiväunia). En tiedä oliko kyseessä sittenkään masennus vai pelkojen aiheuttama ahdistus. Toki Cipralexit alkaa varmaan myös toimia ja helpottaa tilannetta. Lisäksi mulla on hoitosuhde neuvolan mt-hoitajaan, joka tietysti auttaa myös. Mies saa uusia lääkkeitä ja kipulääkäri sekä neurologi aikoivat kovistella psykiatriaa. Kipupolin potilaalla TÄYTYY olla psykiatrian potilassuhde ja kipulääkäri on aika näreissään tilanteesta. Olemme käyneet myös perheneuvolassa (lienee tarpeeton) ja saaneet perhepalvelusta kotiapua (erittäin tarpeellinen). Sossuunkin pitää mennä palvelutarpeen arviointiin. Ihan jees tilanne nyt. Toivottavasti pysyykin sellaisena.

^Kovasti tsemiä taas!

exsu kirjoitti: ↑10.02.2021 11:40

p.s. Tuo on nyt vain ajatus, minkä sun pää tuottaa kun on muutenkin painetta. Sen voi ohittaa tarpeettomana ja todeta, että tälläinen ajatuskin nyt sitten tuli. Tsemppiä!

Tää autto tosi paljon, kiitos Kohtelin päätäni kuin se toimisi kuten normaalitilanteessa, mikä ei tietenkään ollut järkevää.

Ylermi Ylihankala kirjoitti: ↑24.02.2021 13:52 ^Kovasti tsemiä taas!

Kiitos Parempaan suuntaan ollaan menossa!

Tänään otin viimeisen essitalopraami-tabletin puolikkaan. Hoitosuhteen psykiatriseen hoitajaan lopetin jo huhtikuun lopussa. Ahdistuksia on tullut, mutta ne on sellaisia normaaleja ja osaan käsitellä niitä ja kestän ne.

Pääsin loppujen lopuksi aika helpolla.

Mies on puhunut kasuaalisti itsemurhasta tyyliin "jos tämä lääke ei tehoa menen junan alle". Sanoin sille, että itsemurhalla uhkailu on henkistä väkivaltaa ja että alan etäännyttää itseäni siltä varalta, että se todella tekee itselleen jotain. Hän sanoi, että kyllä oli typerästi puhuttu, pyysi anteeksi ja sanoi ettei enää puhu sellaisia. Että ei hän OIKEASTI ole mitään tekemässä itselleen, ei voisi tehdä niin lasten ja minun takia. Sen sijaan, että olisin kovasti ahdistunut asiasta ja mennyt tekemättömäksi (kuten monesti käy, se on mun tapa reagoida aika monenlaisiin asioihin) hoidin asian ihan rauhallisesti puhumalla.

Hyvä, että saitte asian puhuttua.

Mieli maassa edelleen, vaikka seurustelusuhteen päättymisestä on nyt jo kulunut kolme kuukautta. Millä sydämelle saa sanottua, ettei kannata enää olla hajalla? Millä nostaa maassa oleva mieli ylös, kun ainoa mitä ajattelen aamusta asti, on menetetty rakkaus?

Ja kaikki nämähän on tiukasti ulkopuolisilta piilossa, kukaan minut tapaava ei tiedä mikä myllerrys ja suru sisälläni on. Ammattipiireissä varsinkin täytyy olla tiukan asiallinen ja vahva kuori. Joskus ihmiselämä on yhtä paskaa.

Kerberos I kirjoitti: ↑06.12.2021 12:13 Mieli maassa edelleen, vaikka seurustelusuhteen päättymisestä on nyt jo kulunut kolme kuukautta. Millä sydämelle saa sanottua, ettei kannata enää olla hajalla? Millä nostaa maassa oleva mieli ylös, kun ainoa mitä ajattelen aamusta asti, on menetetty rakkaus?

Joskus kannattaa harkita ulkopuolisen avun hakemista, jos tuntuu että ei pysty käsittelemään jotain asiaa itse.

Kerberos I kirjoitti: ↑06.12.2021 12:13 Mieli maassa edelleen, vaikka seurustelusuhteen päättymisestä on nyt jo kulunut kolme kuukautta. Millä sydämelle saa sanottua, ettei kannata enää olla hajalla? Millä nostaa maassa oleva mieli ylös, kun ainoa mitä ajattelen aamusta asti, on menetetty rakkaus?

Ja kaikki nämähän on tiukasti ulkopuolisilta piilossa, kukaan minut tapaava ei tiedä mikä myllerrys ja suru sisälläni on. Ammattipiireissä varsinkin täytyy olla tiukan asiallinen ja vahva kuori. Joskus ihmiselämä on yhtä paskaa.

SoHardin neuvo on hyvä.

Lisäksi tyrkytän omaa selviytymisstrategiaani. Olen käynyt syksyllä läpi todella massiivista kriisiä, ja siinä samalla tunnustellut omia kriisinhallintakeinojani. Huomasin, että oma kompastuskivi on siinä, että jäin jumiin epäolennaisuuksiin, kuten siihen, että en hyväksy, että joku jo tapahtunut asia on oikeasti tapahtunut/ olemassa, vaan jumitan siinä että en haluaisi sen olevan totta. Sellaista sekopäistä kelaa on aika vaikea lähteä purkamaan, kun fokus on hukassa. Totesin, että on oleellisempaa keskittää energia siihen mitä voi ja pitää hyväksyä ja millä ehdoilla.

Jos esimerkiksi asia joka hiertää on uskottomuus, ei ole mielekästä jäädä jumittamaan siihen hyväksyykö sitä että uskottomuutta on (jos sitä on jo ollut) ja keskittyä siihen, onko helpompi hyväksyä että a) suhde jatkuu uskottomuudesta huolimatta tai b) suhde päättyy uskottomuuteen, ja mitä ehtoja näihin vaihtoehtoihin liittyy.

Köksäpsykologina ehdottaisin myös sen reflektoimista, että tehdäänkö tässä enemmän surutyötä siitä, mitä olisi voinut olla, kuin siitä, mitä oikeasti oli. Menetetty rakkaus kuulostaa tosi rankalta, mutta myös tavallaan yhdeltä näkökulmalta asiaan. Toinenhan voisi olla vaikka koettu rakkaus, joka ei tällä kertaa muuttunut elämän mittaiseksi kumppanuudeksi.

So Hard ja Exsu antavat hyviä neuvoja ja voimaannuttavaa tukea. Itse en missään nimessä halua pukea tätä kommenttiani neuvoksi, tai muutenkaan halua tukea mieli maassa vellomista, mutta kyllä mä joskus ajattelen, että on ihan ok surra pitkään ja voimakkaasti, jos ja kun surullisia asioita tapahtuu. Jotain pelottavaa on siinä, että kaikesta pitäisi päästä yli tosi nopeasti, ja mennä taas eteenpäin. Tuntevalla ihmisellä toipuminenkin ottaa aikansa.

Ajattelen kuitenkin, että tämä näkemykseni on yhteensopiva sen Exsun näkökulma-pointin kanssa, että suru ei saisi päästä lamaannuttavan masennuksen puolelle, vaan pitäisi pystyä myös tunnistamaan niitä katkeransuloisia kulmia, iloa lämpimistä muistoista, siitä mitä kerran oli, vaikka ei enää ole. Tunnelma lämmin ja surullinen, silti onnellinen, sanoo runoilija näennäisen ristiriitaisesti, mutta minusta hyvin. Sen onnellisuuden nouseminen esiin voi kuitenkin ottaa aikansa. Ja, kuten SH sanoi, joskus siinä tarvitsee ulkopuolista apua.

On aika vaikea ajatus sulattaa, etten välttämättä koe enää koskaan rakkautta. Romanttista. Polttavaa. Himoa. Palvontaa. Saada palvoa toista. Varauksetta.

Useammassakin ketjussa olen purkanut sydäntäni tämän pahasti jäähtyneen järkiavioliiton kylmästä tuhkasta ja raunioista. Se mikä masennusvuosina tuntui tervetulleelta, helpolta turvapaikalta, on nyt musertavan surullista, ahdistavaa ja tyhjää.

Parannuttuani ensimmäisen kerran syövästä sain henkiriepuni lisäksi elämänhaluni takaisin. Elin lapsellisessa toivossa että saisin vastakaikua pitkästä talviunesta heränneille tunteilleni. Ei se sitten mennyt ihan niin, lapsellista ajatellakin näin jälkikäteen että niin voisi käydä.

Löysin itseni tänä aamuna istumassa käyvästä autosta. Type O Negativen pauhatessa ylitseni. "Love You To Death" vei minut siihen syksyyn, kun viimeksi olen ollut todella, TODELLA rakastunut. Hillitön, ihana ja raivostuttava, täysin hullu parin, kolmen viikon suhde jonka aikana draamaa riitti kokonaisen elokuvasarjan tarpeiksi. Vuosi oli 2002. Elinikä sitten.

Nyt pallona jalassa on parantumaton sairaus, kolme lasta, asuntovelka ja toimimaton parisuhde. "Asunnon saa aina kaupaksi, lähde meneen vaan!" kuuluu piippuhyllyltä. Olisikin niin helppoa. Vaikka omistukset realisoitaisiin ja huoltajuusjärjestelyt järjestyisivät, kuka saatanan kahjo lähtisi treffeillä syöpäsairaan äijän kanssa? Jolla on pupillit oksycontinista neulanpään kokoiset, saa palelukohtauksia kesken treffien tai jättää treffeille kokonaan tulematta kun ei kykene edes sängyn ja vessanpöntön väliltä tapaamiseen raahautumaan.

Vanheneminen yksistään (pun intended) on monellakin tavalla niin saatanan viheliäistä. Se että tuntee itsensä näin yksinäiseksi suurperheessä on liki sietämätöntä.

^Peilaan tietenkin itseeni, mutta mainitsemiesi ääritunteiden polttava kaipuusi on tavallaan juu hienoa ja osoittaa elämänhalua, mutta myös lyhytnäköisyydessään pelottavaa. Et tietenkään voi tunteillesi juuri mitään, mutta eikö olisi tuossa iässä viimeistään syytä käsitellä laadukas kumpaakin osapuolta palveleva parisuhde eritoten kumppanuuden, arvostuksen ja turvallisuuden kautta? Näistä elementeistä se kestävä suhde rakentuu ja tätä myöden vaikka seksikin on todennäköisesti parempaa ja sitä riittää pidemmäksi aikaa.

Mä en ehkä ole koskaan ollut KKK:n kertomalla tavalla rakastunut. 18 vuotiaana ehkä?? Mutta ei se silloinkaan aivan tuollaiselta muistaakseni tuntunut.

^ Vähän sama. Ehkä joskus 30 vuotta sitten, mutta en missään nimessä vaihtaisi pitkää parisuhdettani muutamaan kuukauteen rakastumisen tunnetta.

KKK kirjoitti: ↑06.09.2023 8:26 On aika vaikea ajatus sulattaa, etten välttämättä koe enää koskaan rakkautta. Romanttista. Polttavaa. Himoa. Palvontaa. Saada palvoa toista. Varauksetta.

Palvonta ja varauksetta kuulostaa epäterveeltä ajatukselta.