Hyvä että tälläinenkin "piilo" forumi on olemassa, kaikkea ei kehtaa kirjoittaa tuonne suosittuun cityyn...
Meikäläiselle on ilmennyt ongelma, että mä en kovin vahvasti enää usko, että voisin löytää ketään, jonka kanssa olisin onnellinen. En tiedä, mitä ajatella itsestäni. Tapaan uuden naisen, olen hänen kanssa jonkin aikaa ja sitten alkaa paljastua niitä huonoja puolia (kaikissahan meissä niitä on), ja minä pakitan.
No kerron hieman omasta parisuhde-biografiasta. Ensimmäinen seurustelu 19-vuotiaana oli unohtamaton kokemus. Se loppui omista mokailustani ja osittain välinpitämättömyydestä jonka jälkeen toivuin siitä jopa kokonaisen vuoden. Armeijan jälkeen tuli toinen lyhyt ei-niin-tärkeä suhde. Tämän jälkeen olin jopa pari vuotta ilman naisia. Toki yritin deitti.netin kautta jotain växlätä, mutta ei siitä tullut mitään.
Sitten tapasin minua vanhemman naisen, joiden kanssa suhde alkoi "se iskee silloin kun vähitellen sitä odotat" - menetelmällä. Oikeastaan meillä ei ollut mitään mahdollisuuksia jos järjellä ajatellaan, mutta olimme yhdessä vajaa puoli vuotta. Se suhde oli epävarma alusta lähtien loppuun asti, erosimme 4 kertaa sen aikana ja viimeisen kerran lopullisesti. Hän alkoi tapailla melko pian uusia miehiä, mikä häiritsi minua. Seksuaalisesti tämä suhde antoi minulle paljon itsevarmuutta, mutta toisaalta minä aloin suhtautumaan sarkastisesti naisiin ja suhteisiin.
Suht nopeasti alkoi tulla nämä lyhyeet säädöt jotka löytyivät kaikki netistä. Ensimmäinen ei ollutkaan niin ulkonäöllisesti hyvä, mutta me ei jatkettu tapailua yhteisellä päätöksellä. Toisella oli henkisesti vähän sairas, enkä muutenkaan hyväksynyt hänen elämäntapoja, joten se juttu loppui siihen. Kolmas hyvännäköinen ja seksikäs tytsy jolla oli aina lainat ja velat niskassa ja hänen käsitys rahasta oli niin päinvastainen minuun verrattuna, että pidin häntä lopuksi lapsellisena kakarana. Vaikka jälkeenpäin harmitti ja yritin jopa paikata tilanteen, niin nyt jälkeenpäin sitä ajattelee tyytyväisenä että suhteen on lopettanut. Seuraava oli minua myös vanhempi jolla oli myös henkisiä ongelmia, mutta ei niin vakavia. Päältäpäin hän vaikutti jopa seksikkäältä mutta syvällisemmin hänen kanssa tutustuttua kyllästyin hänen ulkonäköön nopeasti.
Nyt seurustelen naisen kanssa joka on kaikkia näitä hörhöjä parempi, mutta ei minun silmissä kuitenkaan täydellinen. Ja täydellisiä naisia on olemassa minun mielestä = he ovat niitä, jotka tulee nähtyä todellisessa elämässä. En ole koskaan ihastunut minun seurustelukumppaniin. Olen tuntenut välittämistä ja läheisyyden halua heitä kohtaan, sekä myöhemmin olen joskus rakastunutkin, mutta koskaan mikään ei ollut satua. Ei mikään muu kuin se ensimmäinen suhde. Olen ollut ihastunut elämässäni 2-3 naiseen, josta yksi oli varattu, toinen oli taas sellaisessa vaiheessa jossa olin 15-vuotias reppana enkä tiennyt naisista mitään.
Seurustelun alkuvaiheessa aina mietin, tuleeko tästä yhtään mitään. Minua huolestuttaa paljon enemmän se, että saatan loukata naista, eikä se, että minut jätettäisiin. Tavallaan ajattelen, että jos hän jättäisi minut, niin se olisi OK = kummallekin parempi. Itse en halua jättää, koska kyllä se läheisyys ja seksi kelpaa.
Pitäisikö minun unohtaa kaikki suhteet ja olla vaan yksin niin kauan kunnes joku vaan tippuu taivaalta minun päähän? Pitäisikö minun yksinkertaisesti.... aikuistua
ja btw, onko sulle miten vahva lääkitys päällä?
