slerghma kirjoitti:Hieman aiheeseen liittyen haluaisin heittää pienen välikysymyksen:
Onko riitely Teidän mielestänne osa parisuhdetta? Onko vastapuoli "selkärangaton nössö" jos ei suutu mistään, pohtii hetken ja joko myöntyy tai esittää kompromissiratkaisun mahdollisessa riitatilanteessa? Toisin sanoen ei riitele. Pitääkö niistä tikuista tehdä asiaa ja osoittaako se jotain (sen lisäksi että haluaa tehdä tikuista asiaa)? Onko omien mielipiteiden ajaminen vaikka läpi parisuhdekumppanin preferenssien jokin arvostusta kasvattava tekijä?
Omassa tapauksessani riita alkaa yleensä näin:
Mukavuudenhaluisena ja toisen ihmisen fiksuuteen luottavana yritän mahdollisimman pitkään välttää konflikti-tilannetta ja uskoa, että ehkäpä tuo ihminen tajuaa pienistä vihjeistä, mitä minä ajattelen tai haluan. Kun minulla tulee mitta täyteen, joku aivan mitätön tapahtuma saa aikaan purkauksen, jota voi verrata atomipommin räjähdykseen.
Itselleni on vaikeaa puhua herkistä asioista. Minun on äärimmäisen vaikeaa olla pieni, heikko ja tarvitseva, koska on vaikeaa luottaa toisessa ihmisessä siihen, että hän ei käytä tuota "heikkouttani" hyväksi tai pilkkaa sitä. Hammasta purren minä pärjään hiljaa yksin, koska olen aina pärjännyt. Tuo asennehan ennen pitkää kusee vain omaan nilkkaan ja sen johdosta konfliktista tulee isompi kuin sitä oli tarkoitettu ja se saattaa tehdä suurempaa vahinkoa kuin oli ajatellut.
Kun toisen tuntee kunnolla, osaa jo tulkita etukäteen ne merkit, että toista vaivaa jokin ja pyytää häntä kertomaan itseään vaivaavista asioista. Mitä tuoreempi suhde, mitä vähemmän toista tuntee, sitä enemmän pitää yllä tiettyä "vaikutelmaa" ja minä uskon, että tuossa tilanteessa riita on tapa oppia toisesta ihmisestä enemmän. Jokaisessa merkityksellisessä suhteessa riidellään ainakin kerran perustavanlaatuisesti, koska se on myös tapa kertoa toiselle, missä kulkevat rajat: mikä on suotavaa ja mikä ei. Yleensä kun riidasta on selvitty, ovat myös yhteiset suhteen pelisäännöt vahvistuneet eikä niistä tarvitse joka kerta riidellä erikseen.
Riitoja on yhtä monenlaisia kuin on riitelijöitäkin. Suuttuminen on yleensä merkki siitä, että pitää itseään ja myös toistaan arvossa. Jos välittää toisesta, pyrkii kertomaan itseään vaivaavat asiat ja jos se menee riidan tasolle, on välittämisen merkki, että kumpikin yrittää aktiivisesti sopia konfliktia. Tämä siis siinä tilanteessa kun riitaan johtanut asia on yritys tehdä itseään enemmän ymmärretyksi.
Joskus suuttumattomuus on merkki siitä, että toinen tietää, miten suurta vahinkoa voi saada aikaan raivarillaan ja pyrkii sitä siksi välttämään. Tämä tosin on hyvä kertoa sille riitaa haastavalle kumppanille tyyliin:"Kuule, jos yrität saada minut väen väkisin suuttumaan, voi käydä niin, että minä suutun kunnolla ja tämä suhde ei siitä koskaan toivu."
Joskushan ihmiset haastavat riitaa vain silkasta riidan haastamisen kyseenalaisesta ilosta. Heidän mielestään suhteessa ei ole intohimoa, ellei kerran viikossa huudeta, paiskota tavaroita ja saada hermokohtauksia. Ja tämä ei ole sukupuolesta kiinni. Tiedän miehiäkin, jotka nauttivat aiheuttamistaan "draamoista". Lisäksi toisen suuttuminen ja suututtaminen voi oikeuttaa toisen tekemään asioita:"Koska meillä on nyt tämä riita, minä menen nyt ulos poikien/tyttöjen kanssa ja vedän lärvit" tai "Nyt minä panen muita, koska sinä et ymmärrä". Riitaa voi käyttää työkaluna niin moneen asiaan enemmän tai vähemmän rakentavasti: tarkoitus pyhittää keinot.
Me ihmiset olemme erilaisia luonteen ja vaatimustasomme suhteen: toinen vaatii itseltään enemmän ja toinen vähemmän eli toista saattaa ärsyttää enemmän pienet asiat, joita toinen ei edes huomaa. Luonteen erilaisuudet eivät yleensä vähennä riitojen määrää, vaan jopa saattavat niitä lisätä. Tosin tärkeintä ei ole riiteleminen tai sen välttämäminen vaan kommunikointi: kyky ja pyrkimys kertoa mieltään vaivaavat tai sitä pahoittavat asiat.
Tämä oli syynä tuohon toiseen aloittamaani riitelytekniikka-keskusteluun: kun oppii tuntemaan toisen arvoja, arvostuksia ja reagointeja, kuinka voisi ottaa niitä enemmän huomioon ja tuoda helpommin julki arkojakin seikkoja ilman, että se tapahtuisi äärimmäisen tuhoavalla tavalla.
Ja 1108, oikeasti provosi oli huono ja lapsellinen: itse väkivaltaisen alkoholisti-isän lapsena olen pienenä todistanut omin silmin, kun humalainen ja siksi yleisen raivon vallassa oleva isäni yritti kuristaa äitini kuoliaaksi. Tilanne laukesi sillä, että tuolloin 4-vuotias isoveljeni löi raivohullua isääni lelurekalla päähän ja minä (3-vee) hain naapurin sedän apuun. Kyseessä ei siis ollut edes ns. riita vaan agressiivisen isäni raivon purkaminen sillä hetkellä ärsyttäneeseen syyttömään henkilöön.
En näe mitään syytä ihannoida perheväkivaltaa tai tuoda julki noin naurettavia lausumia väkivallasta konfliktin ratkaisijana edes huumorimielessä. Perheväkivallan omakohtaisesti kokeneena en kykene juuri katsomaan väkivaltaisia tv-sarjoja, elokuvia tai harrastamaan muuta väkivaltaviihdettä pelien tms. muodossa.
(terveisiä kullalle, joka kuitenkin tämän lukee!). Nyt kun mietin edellisistä suhteistani pisintä, joka kesti kuusi vuotta ja jonka aikana riideltiin ehkä kolme kertaa (ja ekan kerran kun oltiin oltu yhdessä jo neljä vuotta), niin ei minulla siinä ollut tällainen jatkuva vapautuneisuuden fiilis mikä nyt vallitsee. Toisaalta en usko sitäkään, että riitely olisi välttämätöntä tällaisen tilan aikaansaamiseksi - onhan esimerkiksi hyvä ja vapautunut seksi samalla tavalla avointa ja teeskentelemätöntä. Onneksi siis riitely ei ole ainoa tapa kadottaa sosiaalinen naamionsa.