Parisuhdekäyttäytymisen perusteet

[-Superior-]

Yhteiskunnan epäkohdat näkevänä lihansyöjänä nostan esiin erinomaisen syvällisen kysymyksen: Onko todellista sitoutumista, jos ei kykene kuvittelemaan "loppuelämäänsä" oman kumppaninsa kanssa, mutta pitää jo vakiintuneempaa parisuhdettaan hyvänä ja haluttavana ratkaisuna nykyhetkeen?

Lukion psykologiankurssien sekä kahden Tukholman-matkan muokkaaman elämänkatsomukseni perusteella vastaan, ettei todella ole. Mikä johtaakin ongelmalliseen kysymykseen: mitä itse asiassa on "sitoutuminen" parisuhteessa?

[silsakenraali™]

Käsitän sitoutumisen kumppanien välisenä rehellisena ja avoimena sopimuksena, joissa kummallakin on tasapuolisesti sanansa sanottavana. Sopimus voi elää, mutta ei tietenkään joka riidan muovaamana.

Sitoutuminen tälla tavalla ajateltuna on lupaus todellisesta halusta elää toisen rinnalla huonoinakin hetkinä pitemmällä aikavälillä. Ei kuitenkaan mikään väriliituhaihatteluvisio vain-me-kaks-forever-together-teemalla.

[Pehmis]

Mikä johtaakin ongelmalliseen kysymykseen: mitä itse asiassa on "sitoutuminen" parisuhteessa?

Noin biologiselta kantilta se on epäilykset ylittävä luottamus siihen, että suhde on enemmän arvoinen kuin siihen käytetty elinaika ja upotetut resurssit. Romanttisemmin ilmaistuna tunne siitä, että tuo ihminen on kaiken vaivan arvoinen, kaikesta huolimatta.

[-Superior-]

Noin biologiselta kantilta se on epäilykset ylittävä luottamus siihen, että suhde on enemmän arvoinen kuin siihen käytetty elinaika ja upotetut resurssit. Romanttisemmin ilmaistuna tunne siitä, että tuo ihminen on kaiken vaivan arvoinen, kaikesta huolimatta.

Itse näen harmaanraikkaasti, ettei eroja pitäisi äärimmäiset syyt poislukien edes tulla. Jos todella on halusta sitoutunut sekä sisäistänyt sitoutumisen käsitteen, olisi ainoastaan luovuttamista lopettaa suhde. Vai kuvittelevatko ihmiset, että suhde suhteelta erojen potentiaalisten syiden vakioisiksi oletettu kenttä kaventuu, ja siten on ennen pitkää mahdollista löytää se sopiva kumppani?

Lienee kaunis ajatus, että olisi mahdollista löytää ristiriidaton, helppo ihmissuhde. Toisin sanoen: miten on teoriassa mahdollista, että jokin suhteen ongelmakohta nousee niin suureksi, että tuntee välttämättömäksi korvata se jonkun toisen ihmisen mukanaan tuomalla toisella ongelmakohdalla? Eikö periaatteessa parisuhteeseen sitoutuminen ole juuri sitä, ettei luovuttamista pidetä vaihtoehtona - ja ongelmat ainoastaan taisteluita jatkuvan perheriitelyn ja omakotitalon saavutamiseksi?

Missä vaiheessa sitoutumisesta tulee oman merkityksensä mukaista? Missä vaiheessa kuuluu käsittää se, että ihmiset vain ovat keskimäärin hyvin tylsiä ja romanttisimmillaan myös hyvin huonoja sängyssä?

[sivustahuutaja]

Päätökseen perustuva sitoutuminen ei ole strategisesti uskottava positio. Sen sijaan on ihan uskottava pysyä yhdessä 'kunnes kuolema erottaa', mikäli molemmat panostavat suhteeseen ja itseensä sen verran, että suhde pysyy molempien kannalta parhaana vaihtoehtona.

Touhuun saattaa liittyä myös rakkautta tai muuta irrationaalista, mutta näistä on turha yrittää vääntää järkikeskustelua.

[Pehmis]

Itse näen harmaanraikkaasti, ettei eroja pitäisi äärimmäiset syyt poislukien edes tulla. Jos todella on halusta sitoutunut sekä sisäistänyt sitoutumisen käsitteen, olisi ainoastaan luovuttamista lopettaa suhde. Vai kuvittelevatko ihmiset, että suhde suhteelta erojen potentiaalisten syiden vakioisiksi oletettu kenttä kaventuu, ja siten on ennen pitkää mahdollista löytää se sopiva kumppani?

Ihan kiva teoria, mutta lue vaikka Tammisalon Rakkauden Evoluutio. Ainakin omalla kohdalla hyvin opettavainen teos. Syyt sitoutua, pysyä suhteessa ja erota ovat jonkinlaista aivojen tiedostamatta tekemää todennäköisyyslaskentaa. Valitettavasti.

On kaunis ajatus kuvitella, että olisi mahdollista löytää ristiriidaton ihmissuhde. Toisin sanoen: miten on teoriassa mahdollista, että jokin suhteen ongelmakohta nousee niin suureksi, että tuntee välttämättömäksi korvata sen jonkun toisen ihmisen mukanaan tuomalla toisella ongelmakohdalla? Eikö periaatteessa parisuhteeseen sitoutuminen ole juuri sitä, ettei luovuttamista pidetä vaihtoehtona - ja ongelmat ainoastaan taisteluita jatkuvan perheriitelyn ja omakotitalon saavutamiseksi?

Aika altruistinen käsitys parisuhteen luonteesta. Kysymys voidaan asettaa toisin päin - miksi ihmisen pitäisi pysyä sitoutuneena suhteeseen, jossa edellytykset yhdessäolon mielekkyydelle ovat kadonneet? Ei parisuhteiden jatkuvuus rakennu hyvän historian vaan hyvän nykyisyyden ja/tai tulevaisuudenkuvan varaan, eikä suhteen pysyvyys ole myöskään itseisarvo.

Missä vaiheessa sitoutumisesta tulee oman merkityksensä mukaista? Missä vaiheessa kuuluu käsittää se, että ihmiset vain ovat keskimäärin hyvin tylsiä ja romanttisimmillaan myös huonoja sängyssä?

Reunaehdoton sitoutuminen on käsitteenäkin hyvin pelottava. Sillä ei taas ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka hyvä on sängyssä tai kuinka värikäs persoona on. Rakastuminen ei vaadi muuta kuin tunteen, mutta suhteen kestäminen yleensä niin pahuksen paljon enemmän. Kaikkeen voi tyytyä, ja kutsua sitä sitoutumiseksi, mutta minä kutsun oikeaksi sitoutumiseksi vain tahtoa pysyä suhteessa, koska näkee sillä arvoa.

[-Superior-]

[quote="Pehmis"][/quote]
Ei ole kohtaa, jossa olisin eri mieltä. Se hyvin yksinkertainen ydin, jota olen miettinyt, on ainoastaan sitoutumisen käsite, jota en itse oikeastaan edes tunnusta. Kuinka moni voi loppujen lopuksi edes sanoa olleensa koskaan määritelmällisesti sitoutunut? Tavallaan sitä edustaa kai lähimmilläänkin jokaisen oma henkinen kompetenssi luoda omalta osaltaan ratkaisuja yhteisen nykyhetken varmistamiseksi. Mikä taas saa sitoutumisen vaikuttamaan entistä epämääräisemmältä ja tavallaan jopa pareja erottavalta asialta.

[segma]

Olen vahvasti sitä mieltä, että tässä on nyt enemmän kyse siitä, miten käsitetään termi "sitoutuminen parisuhteeseen". Periaatteessa se voidaan käsittää negatiivisena tai positiivisena asiana. Negatiivisena asiana silloin, kun ollaan alusta lähtien sillä ajatuksella liikkeellä, että "joskus tästä erotaan" ja positiivisena puolestaan silloin, kun ollaan vakavasti ja oikeasti sillä hetkellä sitä mieltä, että tässä ollaan ja pysytään niin kauan kuin mukana on tunnetta/koko jutussa on jotain järkeä.

Tärkeää ei liene se, miten tämä käsite yleisesti mielletään - vaan pikemminkin se, mieltävätkö parisuhteen osapuolet asian samalla vai eri tavalla.

Minusta tuntuu, että sitoutuminen on suurimmassa osassa varsinkin nuorten ihmisten (ja tässä on eräs HYVIN liukuva käsite) suhteita ulkokuori, jonka taakse halutaan verhoutua. Siis täysi valhe. Voin tietty olla väärässäkin - mistäs minä tiedän.

[mustakikkeli]

Mikä johtaakin ongelmalliseen kysymykseen: mitä itse asiassa on "sitoutuminen" parisuhteessa?

Yhteinen pankkitili. Itse en ole onneksi koskaan mennyt tuohon loukkuun.

[sivustahuutaja]

Jotta sitoutumisesta voitaisiin puhua, niin sen täytyy muuttaa parisuhdekuviota jotenkin. Tästä seuraa, että sitoutumista ei ole se, että ollaan yhdessä kun se on molempien mielestä kivaa. Näin siis siksi, että kivaa keskenään pitävä pari pysyisi yhdesä ilman sitoutumistakin. Myöskään yhdessä pysyminen pienten riitojen aikna ei riitä sitoutumisen merkiksi, koska kuka tahansa normaaliälyllä varustettu ymmärtää, että kyse on vain poikkeuksesta.

Sitoutumista jää näin jäljelle kahdenlaista:
1) Irrationaalista: pysytään yhdessä, vaikka tilanne on epätyydyttävä eikä tilanne näytä keskimäärin paranevan tulevaisuudessa.
2) Molemmat tekevät parisuhdesidonnaisia investointeja itsensä ja parisuhdeasioiden kehittämiseen ja luottavat toisen tekevän samoin, vaikka eivät pysty tätä täydellä varmuudella havaitsemaan. Tämän tyyppisen sitoutumisen näen itse hyödyllisenä silloin kun sitoutumisasteen määrästä vallitsee yhteisymmärrys. Konkreettisin esimerkki tämmöisestä toiminnasta on varmaankin lasten kasvatus.

[Pehmis]

Ei ole kohtaa, jossa olisin eri mieltä. Se hyvin yksinkertainen ydin, jota olen miettinyt, on ainoastaan sitoutumisen käsite, jota en itse oikeastaan edes tunnusta. Kuinka moni voi loppujen lopuksi edes sanoa olleensa koskaan määritelmällisesti sitoutunut? Tavallaan sitä edustaa kai lähimmilläänkin jokaisen oma henkinen kompetenssi luoda omalta osaltaan ratkaisuja yhteisen nykyhetken varmistamiseksi. Mikä taas saa sitoutumisen vaikuttamaan entistä epämääräisemmältä ja tavallaan jopa pareja erottavalta asialta.

Kuten aiemmin sanoin, sitoutuminen on tahtotila, se sen vuoksi muuttuvainen. Jos sitoutuminen käsitetään absoluuttikseksi joko/tai -käsitteeksi, niin se varmaankiin toteutu aniharvojen kohdalla. Jos se taas käsitetään relatiivisena käsitteenä, niin jollakin aikajanalla henkilö voi tuntea olevansa täysin sitoutunut johonkin hetkellä X, vaikka sama tahtotila ei enää vallitsisikaan hetkellä Y.

Koska tiedostamattoman ja tietoisen tason tulevaisuuden ennustaminen on aina vain omien aivojemme laskemia todennäköisyyksiä, ei sitoutuminen voi mielestäni koskaan ollakaan käsitteenäkään muuta kuin hetkellä X vallitseva tahtotila ja käytännön tasolla taas tuon tahtotilan ilmaisemista tietynlaisena parisuhdekäyttäytymisenä. Siksi on ihan turha pohtia, mikä itse asiassa on "oikeaa" sitoutumista teoriatasolla, koska se on kuitenkin käsite jolla on oma merkityksensä, joka ei ole koskaan irrallaan reaalimaailmasta.

[AarneAnkka]

Onko todellista sitoutumista, jos ei kykene kuvittelemaan "loppuelämäänsä" oman kumppaninsa kanssa, mutta pitää jo vakiintuneempaa parisuhdettaan hyvänä ja haluttavana ratkaisuna nykyhetkeen?

Ongelmaksi tuossa tulee se, että sitä loppuelämää ei voi tietää etukäteen. Joskus täytyy viettää jopa useampi vuosi kumppanin kanssa ennen kuin tietää todella voivansa ja haluavansa viettää loppuelämänsä tämän kanssa.

[prosessi]

Mikä johtaakin ongelmalliseen kysymykseen: mitä itse asiassa on "sitoutuminen" parisuhteessa?

Yhteinen pankkitili. Itse en ole onneksi koskaan mennyt tuohon loukkuun.

Ääh, yhteinen pankkitili on pientä. Yhteinen asuntolaina alkaakin jo tuntua jossain...

[Geetzu]

Ääh, yhteinen pankkitili on pientä. Yhteinen asuntolaina alkaakin jo tuntua jossain...

Puhumattakaan lemmikeistä, lapsista...

[Kreitsu]

Parisuhteessa on kaksi ihmistä, siis kaksi eri yksilöä, persoonallisuutta. Tällöin suhteeseen on sitoutunut kaksi eri ”muuttujaa”.

Muuttujaa siksi, että kyllä ihminen (toivottavasti) muuttuu senkin jälkeen, kun on saanut potkaistua potkuhousut pois jaloistaan.

Suhteen yksilöt eivät koe – puhumattakaan siitä, että aina suhtautuisivat ja tuntisivat - vain samoja asioita, vaan molemmilla on oma elämänsä, jossa asioita tapahtuu vain toiselle.

Asiat (ts. kokemukset ja tunteet) voivat edesauttaa ajatusmaailman ja jopa arvojen muuttumista. Suhteessa tämä voi tarkoittaa sitä, että alkuperäinen asetelma (ja syyt halukkuuteen sitoutua) muuttuu, koska toinen muuttuja (suhteen osapuoli) muuttuu.

Toisen muuttuminen suhteessa tavallisesti heijastuu toiseenkin osapuoleen (miten hän mm. suhtautuu toisen muuttumiseen: muuttaako se häntäkin jollakin tavalla ja mihin suuntaan), mutta millä tavalla – se jää nähtäväksi. Ei sellaista voi ennustaa etukäteen, vaikka kuinka leikittäisiin ”entä jos…” – leikkejä.

Itse en näe sitoutumista staattisena tilana, mutta halu sitoutua tulisi olla (ainakin minun) suhteessa mukana. Jos ei halua ole tai se on hiipunut, kannattaisi tosiaan miettiä, mitkä ovat ne syyt, joiden takia on suhteessa. Onko kyseessä vain tottumus, turvallisuus, helppous (joskus on helpompaa jäädä kuin lähteä) jne.

[-Superior-]

Siksi on ihan turha pohtia, mikä itse asiassa on "oikeaa" sitoutumista teoriatasolla, koska se on kuitenkin käsite jolla on oma merkityksensä, joka ei ole koskaan irrallaan reaalimaailmasta.

Syy, miksi alunperin ylipäätään aloin miettiä asiaa, oli erään lehden siteeraamassa brittitutkimuksessa ilmenneet toteamukset. Sen mukaan käytetyn mittariston mukaan onnellisimmat parisuhteet ilmenivät olevan niitä, joissa oli sitoutuneisuutta koettelevia riitoja ja kriisejä, mutta joissa oli sisäistetty asenne, ettei ero tule kysymykseenkään. Yksi pareista jopa sanoi, että ihmisillä tuntuu olevan sellainen harhakuvitelma, että vaikeuksissa olevan suhteen voi vain lopettaa.

Itse näen sitoutumisen sinänsä hyvin suhteellisena ja tavallaan epäluotettavanakin asiana, sillä - luonnollisesti - kumppanien sitoutuminen tuskin koskaan on yhteismitallista. En silti tiedä, miten äärimmäinen sitoutuneisuus vaikuttaisi loppujen lopuksi paitsi itseen myös suhteeseen. Kaikesta kyseenalaistamisesta huolimatta voisi kai kuvitella, että oletetusti uskollisten kumppanien kesken se paitsi tekisi suhteen turvallisemmaksi sekä avoimemmaksi myös kenties syventäisi sitä tavalla, johon "ollaan nyt täs yhes niin kauan ku ei ala ahistaa ja stressaa" -tyyppinen yhdessäolo ei välttämättä edes anna tilaa.

[mustakikkeli]

Ääh, yhteinen pankkitili on pientä. Yhteinen asuntolaina alkaakin jo tuntua jossain...

Alkaa kuulostaa liioittelulta. Eihän tuo ole enää pelkkää sitoutumista, vaan yhteensulautumismutaatio.

[Pehmis]

Kaikesta kyseenalaistamisesta huolimatta voisi kai kuvitella, että oletetusti uskollisten kumppanien kesken se paitsi tekisi suhteen turvallisemmaksi sekä avoimemmaksi myös kenties syventäisi sitä tavalla, johon "ollaan nyt täs yhes niin kauan ku ei ala ahistaa ja stressaa" -tyyppinen yhdessäolo ei välttämättä edes anna tilaa.

No niinpä. Toisen kiintymyksen itsestäänselvyytenä ottaminen ei suinkaan ole vain negatiivinen asia, kuten usein valitellaan. Takuuvarmuu toisen kiintymyksestä ja sitoutumisesta kun mahdollistaa sen, että esim. kaikki asiat voi käsitellä avoimemmin ilman turhia suodattimia, kaikki riidat voi riidellä luottaen siihen että kun tämä on tästä ohitse, niin elämä ja suhde jatkuu. Silloin voi myös panostaa ihan toisella tavalla tulevaisuuteen ja yhteiseloon resursseja, olivat ne sitten henkisiä, fyysisiä, taloudellisia tai ajankäyttöön liittyviä.

Siksi "melkein hyvät" kumppanit ja "sitoutumiskammoiset" ovat pelkkää ajanhukkaa. Rationaalisesti toimiva ihminen nakkaisi sitoutumiskammoa valittavan sillä hetkellä ö-mappiin kun sen ensi kertaa kuulee.

[prosessi]

Ääh, yhteinen pankkitili on pientä. Yhteinen asuntolaina alkaakin jo tuntua jossain...

Alkaa kuulostaa liioittelulta. Eihän tuo ole enää pelkkää sitoutumista, vaan yhteensulautumismutaatio.

Mepä saimmekin ikioman y-tunnuksen ostamalla maatilan. Emme olekaan virallisissa dokumenteissa mikään tavallinen avopari, vaan maatalousyhtymä <prosessi> ja <Elukka>. Ja sen siis perusti verottaja, meiltä mitään kysymättä...

[hermine]

Romanttisemmin ilmaistuna tunne siitä, että tuo ihminen on kaiken vaivan arvoinen, kaikesta huolimatta.

Jos siitä ihmisestä ei oo juurikaan mitään vaivaa? Jos koko suhde menee tuossa muun elämä sivussa ihan omalla painollaan? Ok, välillä riidellään, mutta sekin on semmoista lapsellista väsymys/nälkäkiukuttelua arkisista asioista, jolle seuraavana päivänä nauretaan ja melkein hauskaa.

Äh, en usko että tämä suhde tästä voisi miestä vaihtamalla mitenkään muuttua kuin huonompaan suuntaan. Sillä kokemuksella, mitä mulla on muista ihmisistä ja omista sosiaalisista taidoistani. Mun on myös selkeästi parempi olla tässä kuin yksin (ulkomaailman tietyt realiteetit huomioonottaen - jos maailma olisi muutamilla tavoin vähän erilainen, voisin olla onnellisempi yksin). Kummaa pelkoa tunnen silti, kun tuo mies puhuu naimisiin menemisestä ja lapsista ja siitä kuinka ei voisi kuvitellakaan olevansa kenenkään muun kanssa yhtä onnellinen kuin minun. Jotenkin se liittyy vahvaan tietoisuuteen siitä, etten menisi ihan romuksi, vaikka eroaisimmekin. En tiedä, onko tämä vain tervettä vai olenko jotenkin tunnevammainen, jos mulle rakkauden tunnetta on vain silloin kun on jatkuva pelko sen menettämisestä ja sitä kautta totaalisesta rikki menemisestä.

[EveryWoman]

Perinteisellä sitoutumisen määritelmällä kai viitataan päätökseen pysyä yhdessä. Tarkemmin ajatellen se kuitenkin tekisi mieli määritellä ongelmanratkaisunäkökulmasta - ei niinkään suhteen jatkumisen yksiselitteisenä kuvaajana.

Tässä mallissa sitoutuneen suhteen osapuolet ovat sitoutuneita ratkaisemaan eteen tulevat ongelmat molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla - siis käyttämään tähän kulloinkin tarvittavan määrän aikaa ja vaivaa. Teoreettisesti oletettu täydellisen sitoutunut suhde siis jatkuu niin kauan kuin sen jatkumiselle on luonnollisia edellytyksiä - eli niin kauan kuin sen etenemistä haittaavat ongelmat ovat ylipäätään ratkaistavissa.

Ei-sitoutuneessa suhteessa osapuolet ovat näennäisesti yhdessä, mutta konfliktitilanteissa paljastuukin kaksi vastakkaista rintamalinjaa, joiden välinen aktiivinen taistelu hajottaa suhdetta sitouttamisen (= rakentamisen) sijaan. Tällainenkin suhde voi toki jatkua vaikka osapuolten loppuiän, mutta koska sitoutumista on totuttu pitämään arvokkaana ja kannatettavana toimintana, en mielelläni käyttäisi moisesta asiaintilasta sitä sanaa. Edelleen: mitä vähemmän ihmiset ovat sitoutuneita ongelmanratkaisuun, sitä todennäköisemmin ja nopeammin ero tulee, ellei yhdessä ikuisesti vaikka hampaat irvessä -tyyppistä päätöstä ole tehty.

Tällä määritelmällä henkilö voi olla enemmän tai vähemmän sitoutunut - riippuen siitä, kuinka paljon aikaa ja energiaa ongelmatilanteiden ratkaisemiseen on valmis käyttämään, ja mistä kaikesta on niiden ratkaisemiseksi valmis luopumaan. Täydellinen sitoutuneisuus jää siis käytännössä aina toteutumatta, ja parin osapuolet tuskin koskaan voivat olla täsmälleen yhtä sitoutuneita.

Avioliiton näen kai sitten yhdistelmänä perinteistä sitoutumiskäsitystä ja omaa versiotani: lupauksena olla toiseen yo. määritelmällä sitoutunut koko loppuelämänsä ajan ja jatkaa suhdetta hampaat irvessä -metodilla niiltä osin kuin ongelmien ratkaiseminen osoittautuu mahdottomaksi. Loppuviimeksi kun varmaankin jokaisessa suhteessa tulee joskus eteen sellaisia käytännössä ratkaisemattomia ongelmia, joiden olemassaoloa täytyy vain sietää.

[EveryWoman]

Jotta sitoutumisesta voitaisiin puhua, niin sen täytyy muuttaa parisuhdekuviota jotenkin.

Eivätkö suhteessa olijat voi olla sitoutuneita alusta lähtien?

Haluaisin ajatella, että rakastamisen tavoin myös sitoutumisessa olisi kyse loppumattomasta sarjasta tekoja - ei yksinomaan kertaluonteisesta suhteen dynamiikkaa muuttavasta päätöksestä. Jos joku pari tekee sitoutuvia tekoja suhteen alusta alkaen, suhde on sitoutunut vaikka missään vaiheessa ei tapahdu eritystä hyppäystä ei-sitoutuneisuudesta sitoutuneisuuteen.

[Turbohaltija]

Nainen on sitoutunut ollessaan nyrkin ja hellan välissä. Mies on sitoutunut kun se saa säännöllisesti.

[segma]

Nainen on sitoutunut ollessaan nyrkin ja hellan välissä. Mies on sitoutunut kun se saa säännöllisesti.

Tähän hieman liittyen mulla on mielessä sellanen idea maalauksesta, jossa perinteinen karikatyyritantta kokkaa ruokaa hellan ääressä papiljotit päässä ja aamutakki päällä ja tämän aamutossujen alta tulee nyrkki joka kasvaa tämän kyseisen tantan pään kokoiseksi ja asettaa naisen hellan ja nyrkin väliin. En osaa piirtää enkä maalata, joten saattaapa jäädä toteutumatta. :(

[Turbohaltija]

Okei, mulla taas on visio, näkemys: Mies poraa kallioporalla kaiken päivää. Tiedättähän, semmonen saatanan iso pora. Tärisee ihan vitusti ja hirvee mekkala. Illalla se juo pullon Koskenkorvaa ja panee lihavaa eukkoaan takaa päin tiskipöytää vasten. Sitten taas aamulla poraamaan.