Oman elämän jakaminen?

[Edith]

Alla lainaus Vee-ilmaisjakelulehden sivujen ihmissuhdeaiheiselta kysymys- ja vastauspalstalta:

Minulla on ihana miesystävä, jonka kanssa olemme jo tovin seurustelleet. Kumpikin haluaa välillä hieman omaa aikaa, keskittyä itseensä ja ystäviin. Mutta kysymys kuuluukin: mikä on suhteessa vielä normaali oman ajan tarve? Onko normaalia, jos monen kuukauden suhteen jälkeen näemme viikossa vaikka kerran?
Hmm

Joskus kummankaan aikataulut eivät anna tilaa tapaamisille, mutta pidemmän päälle suhde ei oikein toimi harvoilla tapaamiskerroilla. Seurustelussahan on kyse oman elämän jakamisesta ja toisen elämään osallistumisesta. Jos joudut kirjoittamaan ylös huomioita, ajatuksia ja tapahtumia, jotta muistaisit kertoa niistä poikaystävällesi, tapaatte liian vähän. Jos sinusta tuntuu, että sinulle ei ole tilaa poikaystäväsi elämässä, silloin luultavasti on niin.

Ymmärrät kuitenkin myös oman ajan tarpeen, jolloin kyse ei ole takertumisesta. Tavallisesti omaa tilaa kaipaa alkukuhertelun jälkeen, kun suhde on jo vakaalla pohjalla. Suhteen alussa tapahtuva eristäytyminen taas kielii epävarmoista tunteista tai ihastumisen haalistumisesta. Ikävä on kiva mauste mutta huono pohja suhteelle.

Siis mitä tuo oman elämän jakaminen on ja miten kukaan sitä viitsii? Siis kun ainakin mun elämä on ihan tavallista arkea, usein monotonista ja samat hommat toistuvat. Että ei siitä edes riittäis jakamista niinkään. Ja sitten kun mulla on jo yksi oma elämä, niin en mä tarvitse jakopaloja kenenkään toisen yhtä tylsästä elämästä siihen päälle. Että yks riittää, kiits vaan, kaverit.

Jotenkin mua kumminkin häiritsee, kun en ole koskaan tuosta hommasta päässyt kärryille. Mä tykkään, että mulla on muutamia tuttuja ja kavereita, joita voin nähdä silloin tällöin ja voimme kertoa juttuja elämistämme, mutta ei niin kumminkaan jaeta sitä hiton arkea. Että kuin mä jaksaisin kuunnella päivästä toiseen juttua, että joku heräs aamulla ja meni töihin ja sit salille ja sit tuli kotiin kattoon telkkaria? Sitähän se arki on. Ja mä olen tottunut, että arki on niinks oma juttu. Että elämässä pitää olla jotain omaa, ja arki jos jokin on juuri sitä.

Ja esimerkiksi jos mä alkaisin seurustella tai jotain, niin mun olisi pakko jättää vähemmälle muita kavereita, jotka olisin tuntenut pidempään ja varmaan myös tingittävä harrastuksistani, joita olen harrastanut pidempään kuin tuntenut tuon uuden ihmisen. Enkä mä oikein voisi. Uhraisi kaikkea muuta jonkun toisen ihmisen arkisten kauppareissujen tms. vuoksi.

Sana on vapaa, hämmennykseni on tässä.

[Lilo]

Ja esimerkiksi jos mä alkaisin seurustella tai jotain, niin mun olisi pakko jättää vähemmälle muita kavereita, jotka olisin tuntenut pidempään ja varmaan myös tingittävä harrastuksistani, joita olen harrastanut pidempään kuin tuntenut tuon uuden ihmisen. Enkä mä oikein voisi. Uhraisi kaikkea muuta jonkun toisen ihmisen arkisten kauppareissujen tms. vuoksi.

Sana on vapaa, hämmennykseni on tässä.

Öö. Mä en ihan tajua. Jos joku muu käy kaupassa, miksi sinä silloin jotakin uhraat? Vai siis oletko uhrautuva silloin kun ostat kaupassa tavaraa kahdelle samalla kertaa? Vai luuletko että suhteessa ollessaan ihmiset eivät muuta teekään kuin raportoivat yksityiskohtaisesti toisilleen kauppareissujaan?

Eihän sitä toki pakko ole ehdoin tahdoin suhteessa olla, jos ajatuskin ahdistaa. On ihan sallittua nykymaailmassa elää yksinkin. Kyllä mulla ainakin ihan oma elämä on olemassa ja jos alkaisi tuntua siltä että se toinen jotenkin estää elämästä niin kuin toivon, niin eiköhän silloin olisi suhdekin pielessä. Kompromisseja toki joutuu tekemään, mutta käsittääkseni niin joutuu elämässä ilman seurustelusuhteitakin.

[Ann]

Kun näkee harvakseltaan, niin noita kaupassakäyntejäkin alkaa kummasti arvostaa.

Mä kokisin tuon jakamisen lähinnä semmoiseksi, että kertoillaan siitä mitä pään sisällä liikkuu, ei niinkään välttis siitä, mikä oli ruokalassa päivän erikoinen. Vaikka päivä olisi ollut miten tylsä ja arkinen tapahtumasisällöltään, ei se tarkoita sitä, etteikö sinä päivänä olisi voitu käydä ankaraakin sisäistä jaakopinpainia.

[Leila]

Minä olen elänyt jo pitkään lapsiperheen arkea puolisoni ja poikani kanssa. Arjen jakaminen meidän perheessä on mielestäni sitä, että elämme samassa kodissa. Tämä taas sisältää sekä sitä tappavan tylsää arkipäivää että myös sitten ne pienet spesiaalihetket. Olemme myös huomanneet, että meillä menee huonosti silloin, kun emme ole riittävästi yhdessä. Keskustelut eivät todellakaan ole mitään säkenöivää sananvaihtoa kahden neron kesken, vaan me vain lähinnä vaihdamme kuulumisia, puhumme ystävistä tai sukulaisista sekä tietysti työasioista, samalla alalla kun ollaan. Vaikka olemme tiiviisti yhdessä, on meillä kummallakin kuitenkin myös se oma elämä. Tiedän myös, että tämä meidän elämäntyyli olisi monelle suoranainen helvetti. Mutta jokainen tekee tavallaan, ei nykyään ole pakko parisuhteilla.

Jos taas päivällä tapahtuu jotain erityistä, ensimmäinen ajatus on, että tämä pitää kertoa miehelle.

[ninnithequeen]

Komppaan hyvin pitkälti Leilaa tässä asiassa.

[CandyMan]

Kamppaan ninnin ja istun päälle.

[ninnithequeen]

Kamppaan ninnin ja istun päälle.

*räts*

[selika]

-deleted-

[NuoriDaavid]

Huono omatunto jäi seuraavasta:

Tulin eilen kotiin klo 19.40 aikoihin töistä. Kun lapset oli saatu nukkumaan niin makasin sohvalla ja katsoin uutisia. Vaimo (aloittanut osapäivätyön syksyllä) kertoi juurta jaksain eräästä töihin liittyvästä asiasta moneen kertaan. Mulla oli tunne, että "ole nyt hiljaa". En sanonut niin, mutta hän huomasi sen ja luonnollisesti loukkaantui. No minä sitten tunnontuskissa lepyttelemään ja asia saatiinkin sovittua.

Kysymys: onko (toivottavasti) muilla koskaan sellaista tunnetta, että ei jaksaisi kuunnella puolisoaan vaan haluaisi olla omassa rauhassa?

[ninnithequeen]

Kysymys: onko (toivottavasti) muilla koskaan sellaista tunnetta, että ei jaksaisi kuunnella puolisoaan vaan haluaisi olla omassa rauhassa?

No on toki. Ei sillä, etteikö kiinnostaisi, mutta kun juuri SILLÄ hetkellä ei kiinnostaisi...

[selika]

-deleted-

[Nasalspray]

Kysymys: onko (toivottavasti) muilla koskaan sellaista tunnetta, että ei jaksaisi kuunnella puolisoaan vaan haluaisi olla omassa rauhassa?

Luultavasti kaikilla on ollut ainakin joskus. Tee gallup?

[Sheetlord]

Kysymys: onko (toivottavasti) muilla koskaan sellaista tunnetta, että ei jaksaisi kuunnella puolisoaan vaan haluaisi olla omassa rauhassa?

\0_

[NuoriDaavid]

Kysymys: onko (toivottavasti) muilla koskaan sellaista tunnetta, että ei jaksaisi kuunnella puolisoaan vaan haluaisi olla omassa rauhassa?

\0_

Mitä sinä sanoa? Ei ummärrä.

[Sheetlord]

\0_ <= Viittaava tai morjestava hymiö. Sama savoksi: "Kyllä, haluan vastata kysymykseesi että itsekin olen kokenut samoin".

[Think]

Mä kokisin tuon jakamisen lähinnä semmoiseksi, että kertoillaan siitä mitä pään sisällä liikkuu,

Oman elämän jakaminen on tosiaan muutakin kuin sen arjen jakamista. Jakaminen on myös sitä, että keskustellaan niistä kummankin ajatuksista, toiveista ja haaveista. Jutellaan päivän uutisista ja tapahtumista sekä tietysti siitä omastakin elämästä. Ainakin itse olen huomannut, että välillä puhutaan enemmän työasioista ja sen sellaisista, kun taas toisinaan enemmän ulkopuolisista tekijöistä kuiten juuri maailman tapahtumista.

Toisen elämään osallistuminen taas edellyttää sitä, että on kiinnostunut siitä mitä toinen haluaa kertoa tai mistä hän on kiinnostunut. Kaikesta ei tietenkään voi, eikä tarvitsekaan olla kiinnostunut. Osallistuminen voi tietysti olla pyyteetöntä esimerkiksi siinä mielessä, että haluaa tehdä toiselle illallisen valmiiksi juuri silloin kun toisella on ollut rankka työpäivä. Tavallaan hyvin arkisia asioita, mutta toisaalta myös sen toisen elämään osallistumista mitä suuremmassa määrin.

Jakamisen ja osallistumisen pitäisi olla jollain tasolla tasapainossa, sillä toisen dominoidessa suhdetta, se kaatuu aikanaan omaan mahdottomuuteensa. Parisuhdetta kun on aika vaikea kuvitella kovin antoisaksi, jos toinen noista elementeistä puuttuu.

Se on sitten ihan eri asia, jos ei halua kertoa kenellekään mitä tänään kuuluu tai mitä erilaisista asioista ajattelee. Sitten onkin parempi olla yksin.

EDIT: Sitäpaitsi mitä vikaa on arjessa? Sehän on useimmiten aika mielenkiintoista....

[Think]

Kysymys: onko (toivottavasti) muilla koskaan sellaista tunnetta, että ei jaksaisi kuunnella puolisoaan vaan haluaisi olla omassa rauhassa?

Yleensä joka kerta kun kumppani innoissaan selittää kuumimpia NHL-uutisia... Ja muulloinkin silloin tällöin, molemmin puolin kyllä. Sit pitää vaa kysyä et haluaisko kulta jutella asiasta myöhemmin ku nyt ei mitenkään jaksa keskittyä kuuntelemaan.

Onhan niitä tilanteita. Kyllä siinä pitää olla molemmin puolin pelisilmää sen suhteen koska niitä omia mielenkiinnon aiheita tai kuulumisiaan alkaa tilittämään. Etenkin jos on tietoinen siitä, ettei se toinen osapuoli ole kovin kiinnostunut kertomastasi aihepiiristä.

[Geetzu]

Kyllä siinä pitää olla molemmin puolin pelisilmää sen suhteen koska niitä omia mielenkiinnon aiheita tai kuulumisiaan alkaa tilittämään. Etenkin jos on tietoinen siitä, ettei se toinen osapuoli ole kovin kiinnostunut kertomastasi aihepiiristä.

Siis parasta on just sellasessa pienessä vitutusmasiksessa keksiä joku kliffa aihe - siis sellanen niin tylsä, että hyvä ku ite jaksaa jauhaa - ja vetää törkyiset loukkikset ku ukkoa ei selkeästi nappaa asiasta ajatuksiaan jakaa. Tai jos se kurja kehtaa esittää, että kiinnostaa ja jopa avaa suunsa hyvän ilmehdinnän lisäks (plus saattaa sulkea telkkarin!) ni vitutus se vaan maksimoituu. "Eikö se jumalauta ymmärrä, ettei mulle tartte näytellä!!111"

Mitähä. PMS.

Ja sitten kun mulla on jo yksi oma elämä, niin en mä tarvitse jakopaloja kenenkään toisen yhtä tylsästä elämästä siihen päälle. Että yks riittää, kiits vaan, kaverit.

2 tylsää muuttuuki ihkuks. Ihkummaks. Niin sen kai toivoisi menevän.

[bedlam]

Nautin yksinolosta niin paljon, että sinkkuillessa on tuntunut aina kovin ahdistavalta ajatus siitä, että joku olisi läsnä jokaisena aamuna ja iltana. Mutta tuollaiset ajatukset ovat suhteessa tavallisesti unohtuneet ja toisen kanssa aamukahvilla silmät ristissä murahteleminen onkin alkanut tuntumaan hyvältä.

Silloin tällöin sitä omaa rauhaa kuitenkin aina kaipaa ja silloinhan sitä pitää osata järjestää. Minulle se oma aika ei ole vain sitä kavereiden kanssa harrastelua, vaan ihan konkreettisesti yksinään kotona oleskelua. Ettei tarvitse puhua kellekään, eikä mietiskellä että tylsistyykö kumppani jos nyt laitan korvalaput korville ja makoilen kolme tuntia sohvalla piereskellen.

Liekö olen kaukosuhteisiinkin hankkiutunut alitajuisesti juuri tämän takia, en tiedä. Kaukoilu oikeastaan tavallaan sopii minulle hyvin, mitään järkyttävää eroahdistusta harvoin tulee, saanhan olla sentään Oman Itseni kanssa niin paljon kuin huvittaa. Mutta kumppanille pitkä välimatka taas on suurta tuskaa aiheuttava mörkö.

[Edith]

Kun näkee harvakseltaan, niin noita kaupassakäyntejäkin alkaa kummasti arvostaa.

Noin mäkin aattelisin. Tokihan mäkin joskus kaipaisin toista ihmistä vierelleni. Mutta kun tuo nimimerkin taakse piiloutuva veelehteläinen sanoo, ettei harvakseltaan pidemmän päälle sovi. Ei kerta kaikkiaan käy.

Ja niin, mulla on ikiaikaiskammo siitä, kun (taas tätä, joo-o) melkein-seurustelin ja katottiin telkkaria ja pussailtiin ja musta tuntui pitkään helpommalta vaan jatkaa sitä rataa velvollisuudesta kuin alkaa selittää, miksi en enää haluaisi jatkaa. Ok, se oli väärä ihminen, mutta se olotila on ihan kuin olisi juuttunut johonkin suohon tai saveen, joka hidasti liikkumista ja vaikeutti elämää, mutta josta ei oikein irtikään päässyt.

Yksi ihminen, jota kerran tapailin ja joka oli laillani kokematon ihmissuhteissa sanoi minulle, joka olin hänelle väärä ihminen ja hänkin minulle, mutta sen tajusin vasta myöhemmin, no, siis hän sanoi, että hänellä oli se olo, että kun tapasi minua, hän olisi mielellään ollut kotona lukemassa kirjaa, mutta kun oli kotona lukemassa kirjaa, hän ajatteli, että olisi voinut olla vaikka minun kanssani kaupungilla. Ja mä niin ymmärrän. Miksi asia niin usein menee noin?

[CandyMan]

Kysymys: onko (toivottavasti) muilla koskaan sellaista tunnetta, että ei jaksaisi kuunnella puolisoaan vaan haluaisi olla omassa rauhassa?

Ei enää.

Toisen vastentahtoinen "pakottaminen" kuuntelemaan on vähän sama kuin vaatisi toiselta seksiä vaikka kohde ei itse sitä juuri silloin haluaisikaan.

[NuoriDaavid]

Kysymys: onko (toivottavasti) muilla koskaan sellaista tunnetta, että ei jaksaisi kuunnella puolisoaan vaan haluaisi olla omassa rauhassa?

Ei enää.

Toisen vastentahtoinen "pakottaminen" kuuntelemaan on vähän sama kuin vaatisi toiselta seksiä vaikka kohde ei itse sitä juuri silloin haluaisikaan.

Toisaalta jotkut seksiterapeutit sanovat, että parisuhteessa pitää joskus yhtyä, vaikka ei juuri sillä hetkellä itseä niin kauheasti innostaisikaan.

[Edith]

Toisaalta jotkut seksiterapeutit sanovat, että parisuhteessa pitää joskus yhtyä, vaikka ei juuri sillä hetkellä itseä niin kauheasti innostaisikaan.

Niin. Tuo ja ne kaikki muut kompromissit. Parisuhteessa on paskoja puolia. Mutta kumminkin kai useimmat ihmiset haluavat parisuhteen. Miksi? Miksi minusta tuntuu, että parisuhteellisuudessa olisi enemmän huonoja kuin hyviä puolia. Miksen minä voi olla niin kuin kaikki muut?

[silsis]

Nautin yksinolosta niin paljon, että sinkkuillessa on tuntunut aina kovin ahdistavalta ajatus siitä, että joku olisi läsnä jokaisena aamuna ja iltana. Kaukoilu oikeastaan tavallaan sopii minulle hyvin, mitään järkyttävää eroahdistusta harvoin tulee, saanhan olla sentään Oman Itseni kanssa niin paljon kuin huvittaa. Mutta kumppanille pitkä välimatka taas on suurta tuskaa aiheuttava mörkö.

Voisin allekirjoittaa kokonaisuudessaan. Alun kuherrusetapin jälkeen seuraa itselläni ikään kuin pienellä rekyylillä varustettu tasaannusvaihe, jolloin on jo tietty varmuus suhteesta ja alkututustuminen on tehty. Tällöin asiat asettuvat uomiinsa, ja kun mulla on varmasti ainakin tarpeeksi omia juttuja, joita teen yksin tai kaverieni kanssa, niin toisen liiallinen läsnäolo ja tarpeiden huomioiminen alkaa helposti ahdistamaan.

Tämä luonnollisesti aiheuttaa kitkaa, koska tarpeet ovat usein erilaiset. En mä ole alussa valmis tekemään kenenkään kanssa kaikkia arjen asioita yhdessä. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa.

[Lolita]

Ei ole pakko, jos ei halua. Lukioaikainen ystävättäreni tiesi jo silloin alkavansa vanhaksipiiaksi (meinasin kirjoittaa jäävänsä, mutta mitä "jäämistä" siinä on kun itse päättää. Korvataan samalla vanhapiika itsellisellä naisella). Tämä kaimani ei halunnut poikaystävää eikä parisuhdetta, eikä hänellä sellaisia ole nykyäänkään. Itsellisenä naisena asustelee omassa isossa asunnossa ja on töissä historianopettajana. Onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen ihminen, ja tosi mukava.