Avoimuus, rehellisyys ja ihmissuhde

[Mida]

Meillä taas ihan päinvastainen ongelma. Minä kysyn asiaa A, mies olettaa, että takana on motiivi B ja vastaa vain olettamaansa jatkokysymykseen aiheesta B (joka on yleensä väärä). AAAAARGH!

Voisin olla miehesi. Hyvä ettet itse ole samanlainen, siinä motiivien epäilyksen ristiaallokossa ei selviäisi kukaan hengissä.

Haha. Mies tätä kuvaili ihan loistavasti, että kun kumpikin jalka ottaa vaan sen joka toisen askeleen, niin lopputulemana ne jalat todennäköisesti päätyvät niin kauas, että repeämisvaara on ilmeinen.

[EveryWoman]

Miiissä ihmeen raivossa?

No, ehkä jätän tuon yksilöimättä etten raivostuta tyyppejä entisestään.

Tilanne tosiaan vaikuttaa siltä, että olette miehen kanssa asiasta suunnilleen samaa mieltä ja että haluatte molemmat vaikuttaa siihen jotenkin. Tavoite on siis määritelty niin, että kumpikin tietää mihin pyritään. Nyt teidän pitäisi sitten vain kehittää suunnitelma!

Itse asiassa eilen nukkumaan mennessäni minulle tuli mieleen, että omassakin suhteessani on joskus ollut jotain vastaavaa. En ollut vähään aikaan sitä edes muistanut, mutta kun viimeksi kuvailit meininkejä aika yksityiskohtaisesti, niin jutut kuulostivat aika tutuilta. Valitettavasti en enää konkreettisesti muista (eikä mieskään muistanut, kysyin), miten siitä päästiin etenemään tähän suuntaan, missä nyt olemme. Miehen kommentti oli: No, jotkut eivät vaan kerta kaikkiaan ole koskaan oppineet sellaista kommunikointia, jolloin sitä voi olla vaikea yhtäkkiä alkaa toteuttaa aikuisiällä. Totta kyllä (kuulen tuossa hänen terapeuttiäitinsä mielipidettä myös, jolla on potilaina niitä hankalimpia tapauksia), ja lopultakin teidän tilanteenne vakavuudesta riippuu se, miten sitä voi ja kannattaa käsitellä. Koska ihan perstuntumalta kuitenkin olettaisin, että useimmiten kyse ei ole sellaisista jutuista, joita ei aikuisenakin vielä voisi yhtään oppia, aion tässä olettaa ettei miehesi tilanne ole niin poikkeuksellinen etteikö mitään olisi tehtävissä. Yritän kehittää tähän joitakin ajatuksia, mitä mieleen tulee.

Sanoit, että kevyistä aiheista keskustelu onnistuu normaalisti. Keskustelutekniikka - omien ajatusten ja tunteiden verbalisointi, toisen kuunteleminen ja synteesien muodostaminen molempien mielipiteistä - on siis miehellesi tuttua (jokuhan ei välttämättä osaisi keskustella yhtään mistään, jolloin tilanne olisi huomattavasti vaikeampi). Vakavampien ja syvällisempien aiheiden kohdalla tie taas nousee pystyyn. Kyseenalaistaisin vielä vähän tuon jaon mustavalkoisuutta: eikö olekin todellisuudessa niin, että jotkut aiheet ovat vähän niin kuin tältä väliltä, eivät niin kovin vakavia mutta eivät toisaalta ihan jokapäiväisiäkään? Ja siis myös niiden aiheiden sisällä, joista miehesi keskustelee, on vakavampia ja vähemmän vakavia aiheita, eikö?

Voisitte ehkä tätä kautta lähteä hivuttautumaan sinne vakavampien aiheiden suuntaan. Sinä voisit kokeeksi vaihtaa näkökulmaa (toivottavasti energiaa vielä riittää). Sen sijaan, että huomiosi kiinnittyy kaikkeen siihen, mitä mies ei tee tai tekee väärin, voisit alkaa pitää silmällä, milloin miehesi seuraavan kerran keskustelee tai kysyy jostakin edes aavistuksen vakavammasta aiheesta. Kun näin tapahtuu, verbalisoi se hänelle mahdollisimman myönteisellä tavalla: Vau, sä puhut aiheesta X! Tuntuu kivalta kun sellainen kiinnostaa sua. Se on syvällisempi ja mielenkiintoisempi aihe kuin Y ja Z, koska [perustelut]. Tässä tärkeää on se, että sitä ei saa feikata, vaan sinun pitäisi ihan oikeasti olla iloinen mitä pienimmistäkin edistysaskeleista. Toisaalta enpä tiedä mikset olisi, kunhan vain ensin tunnistat ne edistysaskeleiksi!

Myönteinen palaute (etenkin tilanteessa, jossa palautteen saaja haluaa oppia) helpottaa usein oppimista ratkaisevasti. Samoin kielteisen palautteen puute silloin kun toinen epäonnistuu (ongelman tunnistamisvaihe on eri asia ja silloin on toki välttämätöntä antaa kielteistäkin palautetta). Ihmisestä riippuen kielteisen palautteen antaminen vaikuttaa enemmän tai vähemmän, mutta varmuuden vuoksi jättäisin senkin niin vähälle kuin mahdollista, jos ja kun miehesi kerran on fiksu ja tietää jo itsekin mistä on kyse.

Jos tilanne on niin hankala, että tuollaisella pehmeällä lähestymistavalla ei pääse kuin alkuun, voisitte kai lisäksi kehitellä erilaisia harjoitustehtäväluonteisia systeemejä. Esimerkiksi seuraavan kerran sen "kattavan minimivastauksen" saatuasi pyydä miestä assosioimaan ihan mitä tahansa mitä hänelle tulee samasta aiheesta mieleen. Oli se merkityksellistä tai ei (yleensä mieleen tulevat asiat kuitenkin ovat, tavalla tai toisella). Ja sitä seuraavalla kerralla taas sama juttu. Jos ei onnistu, auta keksimällä assosiaatioketjuja herättäviä vihjeitä jne. Mitä useammin miehesi saa ajatusten vapauttamiseen liittyviä käytännön kokemuksia, sitä helpompi hänen on oppia vapautumaan keskustelussa. Kaikessa oppimisessa juuri se on olennaista, että oppija tekee opittavaa asiaa itse. Vaikka se olisi alussa hyvin keinotekoista, nuo kokemukset kuitenkin auttavat oppimaan (vrt. vaikka kielen oppiminen siten, että vain kuuntelee kun opettaja kertoo mitä mikäkin sana merkitsee / kielen oppiminen sitä käyttämällä).

Lisäksi voisi olla hyödyllistä, jos mies saisi sinulta säännöllisesti omaan mielentilaansa liittyvää palautetta. Siis ihan pelkästään koskien sitä, miltä hänen mielentilansa sinun näkökulmastasi milloinkin vaikuttaa. Näytät surulliselta. Näytät siltä, että sinulla on mukavaa. Vaikutat vittuuntuneelta. Ilman että häneltä odotetaan minkäänlaista reaktiota näihin. Silloin hän voi keskittyä tunnustelemaan omaa oloaan ja yhdistämään tiettyjä olotiloja tiettyihin termeihin siltä varalta että tällä alueella sattuisi olemaan ongelmia. Ja jos hänellä onkin jo oikea sana oikeaa fiilistä kuvaamaan, hänelle jää mahdollisuus reagoida ilmoituksiisi itse valitsemallaan tavalla. Jos jatkat kommentoimista pitkään ja säännöllisesti, voisi kuvitella että hän ainakin ihan vähän provosoituisi ihmettelemään, miksi oikein kommentoit. Siinä sinulla on sitten ainakin yksi miehesi esittämä merkityksellinen itseäsi koskeva kysymys (älä unohda antaa myönteistä palautetta)! Ja luovana tyyppinä keksit varmasti kaikenlaisia muitakin jänniä tapoja provosoida toista.

Tunnistan muuten itsessänikin joitakin sellaisia piirteitä, joita miehessäsi kuvaat. On tilanteita, joissa menen sanattomaksi vaikka toinen ystävällisesti ja hyväntahtoisesti kysyy jotakin. Esimerkiksi kun olen harmistunut ja eräällä avuttomalla tavalla allapäin. Näennäinen, eniten pinnalla oleva syy tähän voi olla joku aivan naurettava, jota en edes viitsi ilmoittaa kun toinen kysyy mikä harmittaa. Todellista syytä en välttämättä osaa pukea sanoiksi. Kun jään miettimään, mitä oikein vastaisin, hiljaisuutta voi kestää hyvinkin kauan. Jos toinen alkaa silloin tivata ja painostaa minulta välitöntä kommenttia, saatan ahdistua tilanteesta niin paljon, että menen palasiksi ja koko päivä tai ainakin monta seuraavaa tuntia on pilalla. Tämän lisäksi varmasti muunkinlaisia psyykkisiä mekanismeja voisi löytyä, jotka selittäisivät miehesi puhumattomuutta. Minun osaltani tuossa tilanteessa toimii parhaiten se, että minut vain otetaan syliin (osoitetaan että olen mykkänäkin hyväksytty ja rakastettu) ja unohdetaan mielentilan syytä koskevat tiedustelut. Hetken kuluttua minussa aukeaa eräänlainen lukko, ja alan haluta ihan oma-aloitteisesti purkaa tilaani ja sen syitä.

Olet varmaan puolisollesi kertonut, että tällaisessa tilanteessa paras tapa toimia on tämä? (En voi käsittää jos et ole, mitä sinua yhtään tunnen.)

No yksinkertaisin vastaus olisi, että olen kertonut, mutta mietitäänpä tarkemmin miten se oikeasti meni. Jos ei muusta syystä niin eräänlaisen esimerkin vuoksi.

Useampi ensimmäinen kerta meni jotenkin niin, että mies tivasi syytä, minä menin lukkoon, koski ja tunsin hajoavani, mies luovutti jossain vaiheessa tivaamisen epäilemättä tuntien itsensä epäonnistuneeksi (hänhän yritti kaikin tiedossaan olevin tavoin auttaa, mutta mikään ei toiminut), poistui sadatellen paikalta, minä hajosin lopullisesti koska tuntui siltä ettei toinen edes välitä minusta, luhistuin johonkin nurkkaan itkemään (tai pahimmissa tilanteissa en saanut edes itkettyä kun olin niin lukossa), vietin siellä pitkiä aikoja kunnes tuli pimeä, ja lopulta mies tuli antamaan tapahtuneesta kielteistä palautetta, koska hänen mukaansa tilanne olisi voitu välttää sillä että olisin avannut sanaisen arkkuni. Hän oli oikeassa, mutta ongelmana oli se, että minä en sellaisessa tilanteessa yksinkertaisesti saa suutani auki: sanoja ei vain löydy, vaikka kuinka yritän.

Jossakin pisteessä sain sitten jonkin verran kuvailtua tilannetta omasta näkökulmastani miehelle, ja pelkäänpä että en erityisen objektiivisesti vaan enemmän epärakentavalla syyllistämismeiningillä tyyliin Etkö nähnyt että olin jo muutenkin ihan paskana, oliko pakko vielä jatkaa sitä kuulustelua? Tuollainen tapa, jossa oletetaan että mies näkee, ymmärtää ja katsoo kaikkia asioita samalla tavalla kuin minä, ei tietenkään ole paras mahdollinen. Muistaakseni vasta aika monien nälkävuodenpituisten riitojen jälkeen aloin tajuta, että tenttikysymysten esittäminen liittyy olennaisesti miehelle luontevimpaan yritykseen auttaa. Siis että hän ei voi tietää miten minun kanssani kannattaa toimia ja miten ei kannata, ellen minä itse sitä hänelle kerro. Sain sitten jotenkin neutraalimmin kuvailtua sitä, miten mahdotonta kysymyksiin vastaaminen minulle sellaisessa tilanteessa on, ja miksi niiden esittäminen tuntuu kiusanteolta, ja että eniten kaipaan vain osoitusta siitä että minua ei vihata vaikka olenkin niin verbaalisesti rajoittunut.

Tämän jälkeen ne tilanteet alkoivat sujua eri tavalla, mutta edelleen silloin tällöin aiemmin opittu toimintamalli tuli esiin. Sen korvaaminen uudella vei oman aikansa ja vaati molemmilta aktiivista harjoittelua ja palautteen antamista. Nyt olemme kuitenkin eläneet useampia vuosia ilman ainuttakaan tuollaista tilannetta. Pointti tässä: ei se itseäni koskevien ohjeistuksien antaminen minultakaan ihan niin helposti sujunut kuin voisi kuvitella, joten kärsivällisyyttä! Sekin on ihan mahdollista, että toinen ei yksinkertaisesti tiedä, mikä suhtautumistapa olisi itsestä paras. Silloin voisitte järjestää testitilanteita: keksikää mahdollisimman monia erilaisia tapoja suhtautua tilanteessa X, ja kokeilkaa käytännössä mikä vaikuttaa mitenkin.

Itse asiassa minusta tuntuu, että kuvailet enemmänkin minun toimintatapojani vastaavissa tilanteissa sillä erotuksella, että minulta ei kysytä onko jokin hullusti, mikä on tai pyritä muulla tavalla osoittamaan, että paha mieli on huomattu ja olisi kiinnostusta ja/tai halua auttaa. Halaaminen on tähän asti ollut ihan turha toivo.

Johtuuko tämä siitä, että mies ei huomaa jonkin olevan hullusti, vai vain siitä ettei hän osaa kysyä?

[prosessi]

^Herttinen. Nyt kyllä alkoi tuntua siltä, että ainoat järkevät teot elämäni aikana ovat olleet parisuhteiden lopettamiset. Tuo kuulostaa niin vaikealta, etten minä ainakaan osaisi. Tai sitten olen mies.

[EveryWoman]

^Herttinen. Nyt kyllä alkoi tuntua siltä, että ainoat järkevät teot elämäni aikana ovat olleet parisuhteiden lopettamiset. Tuo kuulostaa niin vaikealta, etten minä ainakaan osaisi. Tai sitten olen mies.

Kuulostaa vaikeammalta kuin on - tai sitten olen edelleen, kaikesta harjoittelusta huolimatta, verbaalisesti rajoittunut. Eli mies.

[prosessi]

^Herttinen. Nyt kyllä alkoi tuntua siltä, että ainoat järkevät teot elämäni aikana ovat olleet parisuhteiden lopettamiset. Tuo kuulostaa niin vaikealta, etten minä ainakaan osaisi. Tai sitten olen mies.

Kuulostaa vaikeammalta kuin on - tai sitten olen edelleen, kaikesta harjoittelusta huolimatta, verbaalisesti rajoittunut. Eli mies.

Voidaan sitten vuonna x+? järkätä tuplahomohäät, joissa elco ja Vadim ovat se toinen pari.

[EveryWoman]

Voidaan sitten vuonna x+? järkätä tuplahomohäät, joissa elco ja Vadim ovat se toinen pari.

Kuulostaa spektaakkelimaiselta! Lupaan harkita, ellen en ole sitä ennen vienyt nykyistä naistani vihille.

[Mida]

^Herttinen. Nyt kyllä alkoi tuntua siltä, että ainoat järkevät teot elämäni aikana ovat olleet parisuhteiden lopettamiset. Tuo kuulostaa niin vaikealta, etten minä ainakaan osaisi. Tai sitten olen mies.

Joskus se on vaikeaa, yleensä enemmänkin raskasta. Mutta se palkitsee aivan järkyttävän valtavan paljon kun asiat alkavat seljetä, ongelmat hahmottua, ratkaisut löytyä ja lopulta ongelmat nopeammin tai hitaammin hävitä. Se vaatii paljon, mutta se antaa vielä enemmän. Eikä sitä aina osaakaan. Sit vaan pitää opetella jos asia on riittävän tärkeä.

[prosessi]

^Herttinen. Nyt kyllä alkoi tuntua siltä, että ainoat järkevät teot elämäni aikana ovat olleet parisuhteiden lopettamiset. Tuo kuulostaa niin vaikealta, etten minä ainakaan osaisi. Tai sitten olen mies.

Joskus se on vaikeaa, yleensä enemmänkin raskasta. Mutta se palkitsee aivan järkyttävän valtavan paljon kun asiat alkavat seljetä, ongelmat hahmottua, ratkaisut löytyä ja lopulta ongelmat nopeammin tai hitaammin hävitä. Se vaatii paljon, mutta se antaa vielä enemmän. Eikä sitä aina osaakaan. Sit vaan pitää opetella jos asia on riittävän tärkeä.

Tai sitten pitää vain kiltisti opetella kysymään oikeita kysymyksiä ja nielemään vastaukset sellaisina kuin ne ovat. Minun ja Elukan järjestelyt selkiintyivät kummasti ihan sillä, että kysyin mitä kaikkea hän omaisuuden jakoon liittyvien neuvotteluittemme seurauksena haluaisi, jos ei tarvitsisi ottaa huomioon ketään muuta kuin oma itsensä. Hän totesi, että hän on tullut siihen lopputulokseen, että hän on pitänyt siitä elämästä, mitä hän on viime vuodet elänyt, ja haluaisi jatkaa sitä, mutta mieluummin ilman minua. Vähänkö molemmilla oli helpottunut olo tuon jälkeen, asiat loksahtelivat paikoilleen kuin itsestään. Eli tässäkin tapauksessa "palkitsi aivan järkyttävän valtavan paljon kun asiat alkoivat seljetä", vaikkakin ehkä hieman yllättävällä tavalla.

Vinkkinä muuten omaan ongelmaasi, norjalainen kirjailija Eva Ramm on käsitellyt aihetta hieman poikkeuksellisella tavalla, johon kannattaisi tutustua kirjan "Pölyä aivoissa" muodossa.

[prosessi]

Voidaan sitten vuonna x+? järkätä tuplahomohäät, joissa elco ja Vadim ovat se toinen pari.

Kuulostaa spektaakkelimaiselta! Lupaan harkita, ellen en ole sitä ennen vienyt nykyistä naistani vihille.

Tuossa lauseessa oli kuin olikin jotain Freudmaisen epäilyttävää. Käytännössä taisit juuri luvata, että harkitset asiaa kunhan olet ennen sitä vienyt nykyisen naisesi vihille. Senkin - senkin - mormonimuslimi.

[Gat]

Tix tarkoittanee "ihmissuhteella" niitä suhteita, joissa pippeliä laitetaan pimppaan, kyrpää toisen miehen perseeseen tai hierotaan lesbopilluja vastakkain.

Minua on hiljalleen alkanut Vituttaa sanan "ihmissuhde" rajaaminen noihin. Tuollaiseen itselleni tyystin epätodennäköiseen suhteeseen. Niinkuin ihmissuhteita ei olisi muitakin. Tuttujen, ystävien, sukulaisten, vanhempien ja lasten välillä, ihan nussimattakin.

Kysymykseen liittyen kuitenkin, että mitäs teen (muuten kuin minut tuntevien Kitinämisujen kanssa), kun vieressäni makoileva, antamista harkitseva Misu kysyy: "Millaisia IHMISSUHTEITA sinulla on ollut?"

Minkä hätävaleen keksin silloin? Kokemusta on tilanteesta.. jotain silloin keksin nakuna nähdäkseni mutten nyt muista mitä.

[Mida]

^Herttinen. Nyt kyllä alkoi tuntua siltä, että ainoat järkevät teot elämäni aikana ovat olleet parisuhteiden lopettamiset. Tuo kuulostaa niin vaikealta, etten minä ainakaan osaisi. Tai sitten olen mies.

Joskus se on vaikeaa, yleensä enemmänkin raskasta. Mutta se palkitsee aivan järkyttävän valtavan paljon kun asiat alkavat seljetä, ongelmat hahmottua, ratkaisut löytyä ja lopulta ongelmat nopeammin tai hitaammin hävitä. Se vaatii paljon, mutta se antaa vielä enemmän. Eikä sitä aina osaakaan. Sit vaan pitää opetella jos asia on riittävän tärkeä.

Tai sitten pitää vain kiltisti opetella kysymään oikeita kysymyksiä ja nielemään vastaukset sellaisina kuin ne ovat.

Mikäs siinä jos vain jaksaa niin tehdä, ihan hyvin se periaatteessa on toiminut niin kauan kuin sitä jaksoi. Valitettavasti mulla ei ole voimia siihen lopuksi elämää, eikä toisaalta mitään mielenkiintoa antaa suhteen mennä sinne kämppislinjalle. Tämä yksi elämäni on aivan liian lyhyt tuhlattavaksi sellaiseen ja siinä on omat riskinsä. Mieluummin vaikka muutan lasten kanssa omaan osoitteeseen (ellei jostain syystä lasten ole parempi asua isänsä kanssa) ja olen loppuikäni parisuhteetta. En meinaan pidä mitenkään todennäköisenä, että tätä nykyistä paremmin kanssani natsaava hlö koskaan osuisi törmäyskurssille tai että edes sellaista olisi olemassa.

Minun ja Elukan järjestelyt selkiintyivät kummasti ihan sillä, että kysyin mitä kaikkea hän omaisuuden jakoon liittyvien neuvotteluittemme seurauksena haluaisi, jos ei tarvitsisi ottaa huomioon ketään muuta kuin oma itsensä. Hän totesi, että hän on tullut siihen lopputulokseen, että hän on pitänyt siitä elämästä, mitä hän on viime vuodet elänyt, ja haluaisi jatkaa sitä, mutta mieluummin ilman minua. Vähänkö molemmilla oli helpottunut olo tuon jälkeen, asiat loksahtelivat paikoilleen kuin itsestään. Eli tässäkin tapauksessa "palkitsi aivan järkyttävän valtavan paljon kun asiat alkoivat seljetä", vaikkakin ehkä hieman yllättävällä tavalla.

No, pääasia lienee, että lopulta asiat ovat hyvin. Tai ainakin niin hyvin kuin on mahdollista kyseisessä tilanteessa. Vaikka olen kasvanut ja oppinut paljon edellisen parisuhteeni loppumisen jälkeen, en vieläkään usko, että se olisi voinut toimia, vaikka minulla olisi silloin ollut nykyinen tieto ja osaaminen tai enemmänkin. Vaikka tekisi kaikkensa, niin aina se ei riitä parisuhteen hengissäpysymiseen. Eikä tätä pidä lukea sen toisen osapuolen syyttelyksi. Siitä ei ole kyse. Kahta liian erilaista voi olla mahdoton saada toimimaan yhdessä pysyvästi, vaikka kuinka olisi molemminpuolista halua.

Vinkkinä muuten omaan ongelmaasi, norjalainen kirjailija Eva Ramm on käsitellyt aihetta hieman poikkeuksellisella tavalla, johon kannattaisi tutustua kirjan "Pölyä aivoissa" muodossa.

Täytyy laittaa korvan taakse. Tällä hetkellä hankintatyrkyllä on useampia teoksia (lainaaminen suomeksi on vähän nihkeetä täällä), joista ainakin
tämä vaikuttaisi lukemisen arvoiselta ja toisaalta kiinnostaisi kovasti perehtyä Attachment Parenting-kirjallisuuteen. Plus vielä kaikki lempeään syntymään liittyvä kirjallisuus huutaa lukemista ja olisi melkoisen ajankohtaistakin, enkä tiedä lainaako Aktiivinen Synnytys Ry ulkomaille asti. Ja ku ei olis kauheesti varaa tilailla. Synnytysammeki hankkimatta. Kiitos vinkistä kuitenkin

EW:n pitkään kirjoitukseen palaan huomenna, jos saan nukuttua riittävästi yöllä ja saan keskittymisaikaa perheeltä. *muistuttaa itseään*

[Mida]

Miiissä ihmeen raivossa?

No, ehkä jätän tuon yksilöimättä etten raivostuta tyyppejä entisestään.

Tilanne tosiaan vaikuttaa siltä, että olette miehen kanssa asiasta suunnilleen samaa mieltä ja että haluatte molemmat vaikuttaa siihen jotenkin. Tavoite on siis määritelty niin, että kumpikin tietää mihin pyritään. Nyt teidän pitäisi sitten vain kehittää suunnitelma!

Niinpä. Kummasti sitä ihminen kuvittelee, että kun ongelma on määritelty ja tavoite asetettu, että se homma alkaisi sillä suttaantua.

Miehelle kotitehtävä: Koska tässä ensisijaisesti on kyse sun toiminnan muuttumisesta, kuulisin mielelläni ajatuksiasi siitä, miten voisin prosessia parhaiten tukea.

Sanoit, että kevyistä aiheista keskustelu onnistuu normaalisti. Keskustelutekniikka - omien ajatusten ja tunteiden verbalisointi, toisen kuunteleminen ja synteesien muodostaminen molempien mielipiteistä - on siis miehellesi tuttua (jokuhan ei välttämättä osaisi keskustella yhtään mistään, jolloin tilanne olisi huomattavasti vaikeampi). Vakavampien ja syvällisempien aiheiden kohdalla tie taas nousee pystyyn. Kyseenalaistaisin vielä vähän tuon jaon mustavalkoisuutta: eikö olekin todellisuudessa niin, että jotkut aiheet ovat vähän niin kuin tältä väliltä, eivät niin kovin vakavia mutta eivät toisaalta ihan jokapäiväisiäkään? Ja siis myös niiden aiheiden sisällä, joista miehesi keskustelee, on vakavampia ja vähemmän vakavia aiheita, eikö?

Ei se ihan naps vaan se raja menekään. Ennemminkin kuitenkin niin, että vakavat parisuhdeaiheet ovat olleet kokonaan vastuullani ja liukuma toimivan keskustelun suuntaan on sitten siitä hiljalleen poispäin muiden vakavampien aiheiden kautta kevyisiin, joissa toisinaan ajatustenvaihto tapahtuu hyvinkin vastavuoroisesti. Käytännössä painottuen vapaaehtoiseen ajatustenjakoon minimiä laajemmin niin, että mies kuitenkin vain harvoin suorastaan kysyy. Sitäkin on kyllä tapahtunut, mutta jo avoimempi ja laajempi keskustelu ja puheenvuorojen otto helpottaa keskustelun sujumista.

Voisitte ehkä tätä kautta lähteä hivuttautumaan sinne vakavampien aiheiden suuntaan. Sinä voisit kokeeksi vaihtaa näkökulmaa (toivottavasti energiaa vielä riittää). Sen sijaan, että huomiosi kiinnittyy kaikkeen siihen, mitä mies ei tee tai tekee väärin, voisit alkaa pitää silmällä, milloin miehesi seuraavan kerran keskustelee tai kysyy jostakin edes aavistuksen vakavammasta aiheesta. Kun näin tapahtuu, verbalisoi se hänelle mahdollisimman myönteisellä tavalla: Vau, sä puhut aiheesta X! Tuntuu kivalta kun sellainen kiinnostaa sua. Se on syvällisempi ja mielenkiintoisempi aihe kuin Y ja Z, koska [perustelut]. Tässä tärkeää on se, että sitä ei saa feikata, vaan sinun pitäisi ihan oikeasti olla iloinen mitä pienimmistäkin edistysaskeleista. Toisaalta enpä tiedä mikset olisi, kunhan vain ensin tunnistat ne edistysaskeleiksi!

Juu, tässä pitää vaan taistella alkukotona harrastettua epäpuhdasta kiitosta vastaan, jonka periaate on syvään juurtunut. Eli vaikka sanoin kiittäisikin, asenne taustalla kielii ihmettelyä muutoksesta, ivaa hitaasta reaktiosta, aiempaan tekemättömyyteen turhautumista jne. Kun asian käsittely on venynyt pitkäksi, miehen lupauksiin on saanut useampaan otteeseen pettyä jne, se katkeruuden nuijinta itsestä silloin kun edistystä alkaa tapahtua ja olisi syytä kannustaa, on huh, kova homma. Vaikka siis pohjimmiltaan olisikin iloinen, ne negatiiviset tunteet yrittävät voimalla rynniä pintaan. Toisaalta, niin kauan kun on toivoa, niin kauan jaksan tahtoa tehdä parhaani. Käytännön jaksamisesta en voi tällä hetkellä kuin toivoa parasta.

Alkukotona en tehnyt kerrassaan mitään perheen eteen ilman maksua, sillä ei-aineellinen kiitos ei ollut vilpitön kiitos, eikä sitä kannattanut tavoitella. Ja koska maksuakaan ei annettu, en tehnyt mitään. Vittumainen kuvio, kun lopuksi syyllisyys tekemättömyydestä kasataan kuitenkin tekemättä jättäjän niskaan. Eli tajuan todellakin miten vahingollinen epäaito kiitos on.

Myönteinen palaute (etenkin tilanteessa, jossa palautteen saaja haluaa oppia) helpottaa usein oppimista ratkaisevasti. Samoin kielteisen palautteen puute silloin kun toinen epäonnistuu (ongelman tunnistamisvaihe on eri asia ja silloin on toki välttämätöntä antaa kielteistäkin palautetta). Ihmisestä riippuen kielteisen palautteen antaminen vaikuttaa enemmän tai vähemmän, mutta varmuuden vuoksi jättäisin senkin niin vähälle kuin mahdollista, jos ja kun miehesi kerran on fiksu ja tietää jo itsekin mistä on kyse.

Tämä jotenkin menee ristiin tuon toisen aloittamani ketjun sisällön kanssa. Mitä enemmän on pakko tukahduttaa negatiivisten tunteiden ilmaisua, sitä pahemmin ne patoutuvat ja sitä vaikeampi on pystyä pysymään positiivisella linjalla. Vaikka se kuinka oleellista olisikin.

Tällä hetkellä tuntuu, että jotta mies saisi lempeästi omassa rauhassaan vilpittömästi kannustettuna lähteä parantamaan tapojaan ilman pahan oloni tuottamaa painetta, taakka, mikä siitä jää harteilleni, saattaa olla liikaa. Vaikka sen itse kestäisinkin, näyttää siltä, että jos tilanne ei nopeasti ala parantua, kärsijäksi joutuu lapsemme (tarkemmin toisessa ketjussa). Se on ihan liian suuri uhraus. Mutta käytännön kokemusta ei juuri ole vielä ehtinyt kertyä. Mies kunnostautui eilen kyselemällä, lähtemättä kuitenkaan vielä vaikeimpien aihealueiden äärelle oma-aloitteisesti (enkä välittänyt ja jaksanut johdatella). Pientä helpotusta koin, että se alkaa jo yrittää. Lähteköön vähästä, mutta ainakin se yrittää vihdoin. Mielestäni en lannistanut, joskaan en kyennyt erityisesti kehumaankaan.

Näin tässä muutama yö sitten unen, kun ongelman ydin oli vasta valkenemassa. Siinä mies oli pettänyt minua useaan otteeseen (perinteisessä mielessä, mutta selkeä ja looginen vertaus tekemiensä tapojenparannuslupausten toistuneisiin "unohtamisiin" se oli). Olin valtavan vihainen. Ensin yritin saada miehen tajuamaan miltä minusta tuntuu, mutta hän oli ilmeeton. Seuraavaksi annoin raivon puskea läpi ja haukuin miestä niin rumasti kuin ikinä osasin ja hän vain yhä ilmeettömänä. Seuraavaksi kävin fyysisesti käsiksi, yritin tosissani potkia, lyödä ja satuttaa. Ei reaktiota. Viimeiseksi ilmoitin ottavani lapset ja muuttavamme omaan asuntoon. Vieläkään hän ei osoittanut mitään muuta kuin välinpitämättömyyttä. Ja juuri sellainen olo minulla silloin oli valve-elämän tilanteesta, että teen minä mitä vaan saadakseni miehen tajuamaan, että hänen on pakko osallistua, hän ei tunnu vain välittävän tarpeeksi. Todellisuudessa en ole halunnut noin raakoihin keinoihin tietenkään mennä, sillä ne saattavat itsessään jo aiheuttaa peruuttamatonta tuhoa, mutta fiilis oli sama. Eikä sitä karisteta helpolla.

Jos tilanne on niin hankala, että tuollaisella pehmeällä lähestymistavalla ei pääse kuin alkuun, voisitte kai lisäksi kehitellä erilaisia harjoitustehtäväluonteisia systeemejä. Esimerkiksi seuraavan kerran sen "kattavan minimivastauksen" saatuasi pyydä miestä assosioimaan ihan mitä tahansa mitä hänelle tulee samasta aiheesta mieleen. Oli se merkityksellistä tai ei (yleensä mieleen tulevat asiat kuitenkin ovat, tavalla tai toisella). Ja sitä seuraavalla kerralla taas sama juttu. Jos ei onnistu, auta keksimällä assosiaatioketjuja herättäviä vihjeitä jne. Mitä useammin miehesi saa ajatusten vapauttamiseen liittyviä käytännön kokemuksia, sitä helpompi hänen on oppia vapautumaan keskustelussa. Kaikessa oppimisessa juuri se on olennaista, että oppija tekee opittavaa asiaa itse. Vaikka se olisi alussa hyvin keinotekoista, nuo kokemukset kuitenkin auttavat oppimaan (vrt. vaikka kielen oppiminen siten, että vain kuuntelee kun opettaja kertoo mitä mikäkin sana merkitsee / kielen oppiminen sitä käyttämällä).

Kuulostaa toimivalta. Palaan tähän ajatukseen vielä varmasti.

Lisäksi voisi olla hyödyllistä, jos mies saisi sinulta säännöllisesti omaan mielentilaansa liittyvää palautetta. Siis ihan pelkästään koskien sitä, miltä hänen mielentilansa sinun näkökulmastasi milloinkin vaikuttaa. Näytät surulliselta. Näytät siltä, että sinulla on mukavaa. Vaikutat vittuuntuneelta. Ilman että häneltä odotetaan minkäänlaista reaktiota näihin. Silloin hän voi keskittyä tunnustelemaan omaa oloaan ja yhdistämään tiettyjä olotiloja tiettyihin termeihin siltä varalta että tällä alueella sattuisi olemaan ongelmia. Ja jos hänellä onkin jo oikea sana oikeaa fiilistä kuvaamaan, hänelle jää mahdollisuus reagoida ilmoituksiisi itse valitsemallaan tavalla. Jos jatkat kommentoimista pitkään ja säännöllisesti, voisi kuvitella että hän ainakin ihan vähän provosoituisi ihmettelemään, miksi oikein kommentoit. Siinä sinulla on sitten ainakin yksi miehesi esittämä merkityksellinen itseäsi koskeva kysymys (älä unohda antaa myönteistä palautetta)! Ja luovana tyyppinä keksit varmasti kaikenlaisia muitakin jänniä tapoja provosoida toista.

Ovelaa. Tavallaan eräs provosointitekniikka on jo käytössä, mutta koska kohde lukee tämänkin, en kerro vielä mikä.

Olet varmaan puolisollesi kertonut, että tällaisessa tilanteessa paras tapa toimia on tämä? (En voi käsittää jos et ole, mitä sinua yhtään tunnen.)

No yksinkertaisin vastaus olisi, että olen kertonut, mutta mietitäänpä tarkemmin miten se oikeasti meni. Jos ei muusta syystä niin eräänlaisen esimerkin vuoksi.

Elämänmakuinen esimerkki joka, vahvisti oletukseni. Olet kuin oletkin pyrkinyt aktiivisesti kuitenkin (vaikkakin se on vienyt aikaa) selvittämään asian miehesi kanssa, kuten oletin (vaikka en sitä ihan tässä muodossa ilmaissutkaan).

Sen sijaan minä olen jo 2 vuotta käyttänyt tehottomia keinoja yrittäessäni saada miestäni avautumaan mykistä pahoista mielistään. Kaksi vuotta, enkä muista että hän olisi kertaakaan yrittänyt kertoa minulle omaa kantaansa asiaan, pyrkiä itse aktiivisesti selvittämään kanssani tähän ratkaisua. Toki se olisi ehkä selvinnyt aiemminkin, jos MINÄ olisin osannut kysyä tismalleen oikeita kysymyksiä, mutta enpähän ole osannut. Tiistaina selvittäessämme sitä, miksi mies ei mitenkään ilmaissut edes huomanneensa, että itkin suihkussa, vaikka kyllä kuuli sen, sain vasta ensimmäisen vihjeen siitä, miten ainakin yhdellä tapaa hän saattaisi haluta itseäänkin kohdeltavan. Hän oli meinaan olettanut, että tarvitsen rauhoittumisaikaa (koskaan ei ole tainnut selvitä kuinka paljon hänen mielestään minä tarvitsen rauhoittumisaikaa, sillä ennen kuin hän on koskaan ottanut asian esille, olen jo ehtinyt prosessoida pahan mieleni (saattaa viedä tunteja), hermostunut siihen, että häntä ei kiinnosta, eikä hän välitä ja ottanut asian puheeksi. Sama kaava aina, vaikka olen pyytänyt häntä toistuvasti tekemään aloitteen asian suhteen edes jollain tavalla, että voitaisiin rauhoittumisen jälkeen käsitellä itse asiaa, ei kiinnostamattomuuden elekieltä.) Eli nokkela plikka päättelee, että hei, olisko tässä rauhoittumisasiassa jotain perää ja siltä pohjalta keskustelemaan siitä, miten hän haluaisi itseään kohdeltavan. Vihdoin sain siis hänet ilmaisemaan miten todennäköisimmin minun olisi kannattavinta toimia noissa tilanteissa.

Vaikka railakkaampi ilmaisu ehkä paremmin kertoisi miltä tuntuu 2v tehdä turhaa epäpalkitsevaa työtä yhteisen ongelman ratkaisun eteen yksin, olenpahan taas tehottoman diplomaattinen. Riepoo ku pientä sikaa.

Itse asiassa minusta tuntuu, että kuvailet enemmänkin minun toimintatapojani vastaavissa tilanteissa sillä erotuksella, että minulta ei kysytä onko jokin hullusti, mikä on tai pyritä muulla tavalla osoittamaan, että paha mieli on huomattu ja olisi kiinnostusta ja/tai halua auttaa. Halaaminen on tähän asti ollut ihan turha toivo.

Johtuuko tämä siitä, että mies ei huomaa jonkin olevan hullusti, vai vain siitä ettei hän osaa kysyä?[/quote]

Tätä tulikin yllä käsiteltyä. Mies joko luulee valmiiksi tietävänsä mistä paha mieli johtuu, joten sitä ei tarvitse ainakaan hänen alkaa käsitellä (perusteluna se, että vakiintuneen parin pitää osata lukea ajatukset, ettei tarvi kysellä). Tai hän antaa niin paljon "rauhoittumisaikaa", että lopulta hermostun ja nostan itse kissan pöydälle, jolloin hänen ei tarvitse aktiivisesti tehdä taas mitään. Tai sitten hän vain pelkää tehdä yhtään mitään reaktioitteni takia, vaikka en tajua mihin sellainen pelko perustuu (vrt. toinen ketju). Tai ei kysy, kun ei vaan kysy. Tai sitten minua ei ole vielä informoitu oikeasta vastauksesta.

[prosessi]

Miehelle kotitehtävä: Koska tässä ensisijaisesti on kyse sun toiminnan muuttumisesta, kuulisin mielelläni ajatuksiasi siitä, miten voisin prosessia parhaiten tukea.

Eva Ramm olisi tuosta täysin eri mieltä. Mutta hän on kyllä muutenkin pelottava henkilö, hän ei esimerkiksi näe mitään eroa kunnallispolitiikan ja perhe-elämän välillä.

[Mida]

Miehelle kotitehtävä: Koska tässä ensisijaisesti on kyse sun toiminnan muuttumisesta, kuulisin mielelläni ajatuksiasi siitä, miten voisin prosessia parhaiten tukea.

Eva Ramm olisi tuosta täysin eri mieltä. Mutta hän on kyllä muutenkin pelottava henkilö, hän ei esimerkiksi näe mitään eroa kunnallispolitiikan ja perhe-elämän välillä.

Lähinnä tarkoitin tuolla, että tässä olisi loistava aihe ja tilaisuus, johon tarttua ja ottaa jopa ihan itse puheeksi ilman, että minun tarvitsee alkaa kaivella tenttaamalla. Sanamuoto taisi jäädä vähän hassuksi.

Tosin en ole ihan varma mihin oikeastaan otat kantaa.

[prosessi]

Miehelle kotitehtävä: Koska tässä ensisijaisesti on kyse sun toiminnan muuttumisesta, kuulisin mielelläni ajatuksiasi siitä, miten voisin prosessia parhaiten tukea.

Eva Ramm olisi tuosta täysin eri mieltä. Mutta hän on kyllä muutenkin pelottava henkilö, hän ei esimerkiksi näe mitään eroa kunnallispolitiikan ja perhe-elämän välillä.

Lähinnä tarkoitin tuolla, että tässä olisi loistava aihe ja tilaisuus, johon tarttua ja ottaa jopa ihan itse puheeksi ilman, että minun tarvitsee alkaa kaivella tenttaamalla. Sanamuoto taisi jäädä vähän hassuksi.

Tosin en ole ihan varma mihin oikeastaan otat kantaa.

Rammin sanomaa voi olla hieman vaikea tiivistää, kun kyseessä kuitenkin on romaani eikä mikään parisuhdeopas. Jutun juoni on kuitenkin jotain sellaista, että jos kaipaa muutosta toiseen ihmiseen, joka itse ei kaipaa sen suurempia muutoksia mihinkään, ainoa keino jolla se onnistuu on oman toiminnan muuttaminen niin, ettei toiselle jää mahdollisuuksia jatkaa siihen entiseen malliin. Eli ei uhkailuja ja vaatimuksia, vaan oman päänupin uudelleenjärjestely.

[Mida]

Rammin sanomaa voi olla hieman vaikea tiivistää, kun kyseessä kuitenkin on romaani eikä mikään parisuhdeopas. Jutun juoni on kuitenkin jotain sellaista, että jos kaipaa muutosta toiseen ihmiseen, joka itse ei kaipaa sen suurempia muutoksia mihinkään, ainoa keino jolla se onnistuu on oman toiminnan muuttaminen niin, ettei toiselle jää mahdollisuuksia jatkaa siihen entiseen malliin. Eli ei uhkailuja ja vaatimuksia, vaan oman päänupin uudelleenjärjestely.

Tätä olen harkinnut, mutta pelkään että koko suhde on karilla ennen kuin toinen alkaa kokea pakkoa tehdä asioille jotain. Se vaatisi toivosta luopumista tai sitten toivo hiipuisi hiljalleen kun luopuisin yrittämisestä. Saattaisi mennä kuukausia ennen kuin mies heräisi huomaamaan, että tässähän eletään ihan kuin kämppiksinä, missä se läheinen suhde on ja siinä vaiheessa voi olla, ettei minulla riitä enää motivaatiota ja voimia uudelleenrakentamiseen. Etenkin kun kämppisavioliitossa tuskin edes voisin hyvin, etääntyminen puolisosta kohottaisi riskiä sille, että (epätodennäköisiä) ulkopuolisia kiusauksia olisi vaikea vastustaa. Enkä tiedä, että uskoisinko ja luottaisinko sitten lopulta enää jos tuo mies kokisikin "herätyksen". Ehkä olisin jo eropäätöksen tehnyt, eli tosiaankin täydellisen luovuttanut.

En ole vielä valmis ottamaan sellaisia riskejä.

[prosessi]

Rammin sanomaa voi olla hieman vaikea tiivistää, kun kyseessä kuitenkin on romaani eikä mikään parisuhdeopas. Jutun juoni on kuitenkin jotain sellaista, että jos kaipaa muutosta toiseen ihmiseen, joka itse ei kaipaa sen suurempia muutoksia mihinkään, ainoa keino jolla se onnistuu on oman toiminnan muuttaminen niin, ettei toiselle jää mahdollisuuksia jatkaa siihen entiseen malliin. Eli ei uhkailuja ja vaatimuksia, vaan oman päänupin uudelleenjärjestely.

Tätä olen harkinnut, mutta pelkään että koko suhde on karilla ennen kuin toinen alkaa kokea pakkoa tehdä asioille jotain.

Ihan oikeasti sinun pitäisi lukea tuo kirja. Minä en yksinkertaisesti osaa selittää mistä siinä todella on kyse. Pyydä vaikka jotakuta sukulaista lainaamaan se kirjastosta ja toimittamaan sinne, lainaahan voi tarpeen mukaan uusia puhelimitsekin.

[exposure]

Haluan kuulla totuuden ja puhun itse suorastaan kiusallisenkin totta.

Samat. Sanon totuuden vaikka toinen ei haluaisikaan kuulla sitä ja haluan myös itse kuulla totuuden vaikka se ei olisikaan sitä mitä olisin toivonut kuulevani. Kyllä sen verran täytyy antaa arvoa toiselle osapuolelle että sanoo asiat rehellisesti. Olen allerginen valheelliselle sanahelinälle, joka ei tarkoita mitään ja josta kaikki tietävät ettei se tarkoita mitään. Näin siis läheisissä ihmissuhteissa.

[Georgina]

Ketjua selailtuani rupesin vain miettimään onko tässä todellakin tarkoituksena kouluttaa midan mies toimimaan jollain uudella tavalla? Eivätkö mida ja hänen miehensä voisi yhdessä miettiä jotain ratkaisua johon molemmat olisivat panostaneet ja joka olisi molemmille sopiva? Kuulostaa nuo myönteiset ja kielteiset palautteet joltain koirankoulutus oppaalta.

Mun piti alkuun opetella odottamaan vastauksia kysymyksiin. Mies saattaa aluksi olla kommentoimatta kysymystä ollenkaan, puhua muista jutuista. Sitten parin tunnin päästä se vastaa kun se on miettinyt. Aluksi oli tosi vaikeaa kun ois halunnu sanoa vaan no?no?no? nykyään ei opetellun taidon käyttöä edes huomaa, tietää että kyllä se vastaus sieltä tulee.

[Mida]

Ketjua selailtuani rupesin vain miettimään onko tässä todellakin tarkoituksena kouluttaa midan mies toimimaan jollain uudella tavalla? Eivätkö mida ja hänen miehensä voisi yhdessä miettiä jotain ratkaisua johon molemmat olisivat panostaneet ja joka olisi molemmille sopiva? Kuulostaa nuo myönteiset ja kielteiset palautteet joltain koirankoulutus oppaalta.

Itse asiassa jos/kun asia tästä lähtee ratkeamaan ja tilanne korjautumaan, miehen kannalta mennään sen verran uusille urille, että hänen todellakin pitää opettelemalla opetella miten kannetaan vastuuta parisuhteen kommunikaation tominnasta (eli tehdä sellaista, mitä ei ole aiemminkaan koskaan tehnyt). Ja koska esmes. minä olen aika paljon kokeneempi näissä asioissa, joutunen opettamaan. Tarkoitus ei kuitenkaan ole väkisin kouluttaa. Miehellä on aina oikeus valita, että ei halua tehdä asialle mitään (joskin se erittäin todennäköisesti tarkoittaa suhteen kuolemaa ennemmin tai myöhemmin. Vaikka sitä en haluaisikaan.)

Mutta kun tästä nyt pikkuhiljaa lähtee muutosprosessi liikkeelle, se tarkoittaa myös sitä, että minun pitää muuttaa toimintatapojani. Vähintäänkin luovuttaa vastuuta miehelle, eli irrottautua vanhoista tavoistani (on siinäkin hommaa!) ja tukea häntä prosessissa. Tukemiseen kuuluu myös kehuminen ja on melkoisen hyödyllistä minulle tietää ja osata tekniikoita, joita toteuttamalla suhteeseen löytyy mahdollisimman helposti mahdollisimman hyvä kompromissi. Uskoisin, että kunhan uusi toimintatapa tulee miehelle tutuksi ja hän on ehtinyt sitä riittävästi harjoitella, hänen ei enää lopulta tarvitse siihen kovinkaan paljon panostaa. Samalla itse päässen tilanteeseen, jota nuppi kestää. Toimivan kommunikaation pitäisi myös ruokkia itse itseään, eli kokonaisuudessaankin helpottua.

Ja kyllä, me mietimme asiaa yhdessä. Siitäkin huolimatta, että käytän Kitinäläisiä vapaaehtoisia tässä sivussa antamaan ulkopuolisia näkökulmia. Miehen panos ei vain näy Kitinässä, kun se tulee enimmäkseen suullisessa muodossa. Mies lukee näitä keskusteluja ja käyttää niitä apuna tilanteen hahmotuksessa ja käsittelyssä. Samoin kuin minäkin, paitsi kirjoittamalla.

Mun piti alkuun opetella odottamaan vastauksia kysymyksiin. Mies saattaa aluksi olla kommentoimatta kysymystä ollenkaan, puhua muista jutuista. Sitten parin tunnin päästä se vastaa kun se on miettinyt. Aluksi oli tosi vaikeaa kun ois halunnu sanoa vaan no?no?no? nykyään ei opetellun taidon käyttöä edes huomaa, tietää että kyllä se vastaus sieltä tulee.

Minulle riittäisi ylipäänsä se, että mies ilmaisisi kuulleensa kysymyksen, jos vastauksen mietintä vie aikaa (luotan, että vastaa kyllä, jos vaan ei hyvästä syystä unohda). Sama vika isässäni. Ikinä ei tiedä kuuliko ne vai ei ja on pakko varmistaa, kun mitään reaktiota ei näy eikä kuulu. Siinä on sitten lähdetty alkeista, että rypistä vaikka otsaa tai hymähdä miettivästi, niin tiedän sinun kuulleen. Joskus meinaan olen vain jäänyt odottamaan vastausta ja on lopulta ehkä tuntienkin päästä käynyt ilmi, ettei koko kysymystä ole kuultu. Sekös keljuttaa! Ei se otsan rypistäminen nyt niin paljon energiaa kuluta tai se hymähdys, etteikö sen verran voisi helpottaa asioiden kulkua.

[Georgina]

Minulle riittäisi ylipäänsä se, että mies ilmaisisi kuulleensa kysymyksen, jos vastauksen mietintä vie aikaa (luotan, että vastaa kyllä, jos vaan ei hyvästä syystä unohda). Sama vika isässäni. Ikinä ei tiedä kuuliko ne vai ei ja on pakko varmistaa, kun mitään reaktiota ei näy eikä kuulu. Siinä on sitten lähdetty alkeista, että rypistä vaikka otsaa tai hymähdä miettivästi, niin tiedän sinun kuulleen. Joskus meinaan olen vain jäänyt odottamaan vastausta ja on lopulta ehkä tuntienkin päästä käynyt ilmi, ettei koko kysymystä ole kuultu. Sekös keljuttaa! Ei se otsan rypistäminen nyt niin paljon energiaa kuluta tai se hymähdys, etteikö sen verran voisi helpottaa asioiden kulkua.

Tuo on hankala. Minä olen myös pyytänyt että kysymykseen reagoitaisiin vaikka sanomalla öööö..... Parannus on tapahtunut.

Vaan kyllä tuo koulutus osa kuulostaa aika haastavalta... Onnea matkaan! toivottavasti löydätte molempia osapuolia tyydyttävän tavan kommunikointiin.

[EveryWoman]

Mida: epäilen, että en kirjoittele lähiaikoina erityisen aktiivisesti, mutta palaan kyllä tänne kommentoimaan aina sopivan hetken tullen. Kuten nyt!

Miehelle kotitehtävä: Koska tässä ensisijaisesti on kyse sun toiminnan muuttumisesta, kuulisin mielelläni ajatuksiasi siitä, miten voisin prosessia parhaiten tukea.

Tähän jo prossukin kommentoi, ja minä jatkan.

Vaikka en tietenkään täysin tiedä, kuinka ahdistavalta sinusta tuntuu, niin juttusi kuulostavat hyvin, hyvin tutuilta. Olen itsekin ollut - tai kokenut olevani - absoluuttisesti oman sietokykyni rajalla läkähtymispisteeseen saakka. Olen kuvaillut tilannettani lähes täsmälleen samoilla käsitteillä kuin sinä nyt. Ja olen niinikään painottanut miehelle, että ensisijaisesti kyse on hänen muuttumisestaan. Tiedän mihin se johtaa. Siksipä voin kokemuksesta sanoa: ei näin.

Parisuhdetta ei kannata hahmottaa mitenkään muuten kuin kahden tasa-arvoisen henkilön yhteiselämänä. Niinikään eteen tulevien ongelmien ratkaisu onnistuu vasta sitten, jos kumpikaan ei katso olevansa tilanteessa "niskan päällä", vaan molemmat tulevat tilanteessa kuin tilanteessa toista puoliväliin vastaan.

Ihmettelet ehkä, eikö muka ole totta, että sinä olet huolenaiheena olevissa asioissa toista kokeneempi ja näinollen joudut häntä niissä opettamaan. Miten tilanne siis voisi olla tasa-arvoinen ja tasaväkinen? Siten, että tunnustat itsellesi, että sinulla itselläsi on yhtä lailla opeteltavaa - opeteltavat asiat vain ovat erilaisia. Yhtä kaikki nekin liittyvät olennaisesti tähän samaan tilanteeseen.

Sinä voisit kokeeksi vaihtaa näkökulmaa (toivottavasti energiaa vielä riittää). Sen sijaan, että huomiosi kiinnittyy kaikkeen siihen, mitä mies ei tee tai tekee väärin, voisit alkaa pitää silmällä, milloin miehesi seuraavan kerran keskustelee tai kysyy jostakin edes aavistuksen vakavammasta aiheesta. Kun näin tapahtuu, verbalisoi se hänelle mahdollisimman myönteisellä tavalla: Vau, sä puhut aiheesta X! Tuntuu kivalta kun sellainen kiinnostaa sua. Se on syvällisempi ja mielenkiintoisempi aihe kuin Y ja Z, koska [perustelut]. Tässä tärkeää on se, että sitä ei saa feikata, vaan sinun pitäisi ihan oikeasti olla iloinen mitä pienimmistäkin edistysaskeleista. Toisaalta enpä tiedä mikset olisi, kunhan vain ensin tunnistat ne edistysaskeleiksi!

Juu, tässä pitää vaan taistella alkukotona harrastettua epäpuhdasta kiitosta vastaan, jonka periaate on syvään juurtunut. Eli vaikka sanoin kiittäisikin, asenne taustalla kielii ihmettelyä muutoksesta, ivaa hitaasta reaktiosta, aiempaan tekemättömyyteen turhautumista jne. Kun asian käsittely on venynyt pitkäksi, miehen lupauksiin on saanut useampaan otteeseen pettyä jne, se katkeruuden nuijinta itsestä silloin kun edistystä alkaa tapahtua ja olisi syytä kannustaa, on huh, kova homma. Vaikka siis pohjimmiltaan olisikin iloinen, ne negatiiviset tunteet yrittävät voimalla rynniä pintaan. Toisaalta, niin kauan kun on toivoa, niin kauan jaksan tahtoa tehdä parhaani. Käytännön jaksamisesta en voi tällä hetkellä kuin toivoa parasta.

Tästä kuvauksesta huomaa, että tiedät kyllä itsekin, millä alueilla sinulla on oppimista. Nuo lihavoidut kohdat tuntuvat sinusta niin vaikeilta juuri siksi, että et vielä osaa. Siihen ei auta lapsuudenkodin olojen voivottelu (toki ne olot pitää kuitenkin tiedostaa, minkä olet tehnytkin) vaan opettelu! Ihan samalla tavalla kuin mieheltäsi toivot kommunikaation opettelemista, sinun kannattaa opetella eroon katkeruudesta ja negatiivisista tunteista. Ja opetella antamaan vilpitöntä ja sydämestä kumpuavaa myönteistä palautetta.

Mitä luulet: osaisikohan miehesi auttaa sinua oppimaan?

Alkukotona en tehnyt kerrassaan mitään perheen eteen ilman maksua, sillä ei-aineellinen kiitos ei ollut vilpitön kiitos, eikä sitä kannattanut tavoitella. Ja koska maksuakaan ei annettu, en tehnyt mitään. Vittumainen kuvio, kun lopuksi syyllisyys tekemättömyydestä kasataan kuitenkin tekemättä jättäjän niskaan. Eli tajuan todellakin miten vahingollinen epäaito kiitos on.

No hyvä, ensimmäinen oppitunti (tiedostaminen) on jo läpäisty. Siitä sitten vain eteenpäin! Kuten sanoin jo edellisessä viestissä, oppimisessa tärkeintä on opittavan asian vaikka sitten väkinäinenkin tekeminen, myönteisen palautteen lisäksi.

Myönteinen palaute (etenkin tilanteessa, jossa palautteen saaja haluaa oppia) helpottaa usein oppimista ratkaisevasti. Samoin kielteisen palautteen puute silloin kun toinen epäonnistuu (ongelman tunnistamisvaihe on eri asia ja silloin on toki välttämätöntä antaa kielteistäkin palautetta). Ihmisestä riippuen kielteisen palautteen antaminen vaikuttaa enemmän tai vähemmän, mutta varmuuden vuoksi jättäisin senkin niin vähälle kuin mahdollista, jos ja kun miehesi kerran on fiksu ja tietää jo itsekin mistä on kyse.

Tämä jotenkin menee ristiin tuon toisen aloittamani ketjun sisällön kanssa. Mitä enemmän on pakko tukahduttaa negatiivisten tunteiden ilmaisua, sitä pahemmin ne patoutuvat ja sitä vaikeampi on pystyä pysymään positiivisella linjalla. Vaikka se kuinka oleellista olisikin.

Tukahduttaminen ei olekaan hyvä. Vihasta ja negatiivisista jutuista voi oppia päästämään ihan kokonaan irti. Silloin niitä ei tarvitse tukahduttaa - ne vain haihtuvat savuna ilmaan. Niin kauan kuin tuntee sellaista kahlitsevaa vihaa, joka estää kannustamisen ja rakastamisen, ei vain ole oppinut.

Tällä hetkellä tuntuu, että jotta mies saisi lempeästi omassa rauhassaan vilpittömästi kannustettuna lähteä parantamaan tapojaan ilman pahan oloni tuottamaa painetta, taakka, mikä siitä jää harteilleni, saattaa olla liikaa. Vaikka sen itse kestäisinkin, näyttää siltä, että jos tilanne ei nopeasti ala parantua, kärsijäksi joutuu lapsemme (tarkemmin toisessa ketjussa). Se on ihan liian suuri uhraus. Mutta käytännön kokemusta ei juuri ole vielä ehtinyt kertyä.

Miksi arvelet että rauhan antaminen miehelle ja hänen kannustamisensa olisi sinulle liikaa? Jos luen rivien välejä ja yhdistelen niitä tulkintaani omasta menneestä tilanteestani, voisi jopa veikata sinun oikeastaan olevan kiintynyt omiin negatiivisiin tunteisiisi. Itse olin. Se kiintymys oli ainakin jälkikäteen ajateltuna suurin syy siihen, että niistä tunteista tuntui niin pahalta luopua. Vaikeinta on irti päästäminen. Heti kun se onnistuu, olokin helpottuu. Huomaatko? Jaksamistasi saattaakin eniten verottaa sinussa oleva viha, oma tunteesi, ei se mitä miehesi tekee tai jättää tekemättä. Kuulostaako kohtuuttomalta?

Mies kunnostautui eilen kyselemällä, lähtemättä kuitenkaan vielä vaikeimpien aihealueiden äärelle oma-aloitteisesti (enkä välittänyt ja jaksanut johdatella). Pientä helpotusta koin, että se alkaa jo yrittää. Lähteköön vähästä, mutta ainakin se yrittää vihdoin. Mielestäni en lannistanut, joskaan en kyennyt erityisesti kehumaankaan.

Kykenitkö edes näyttämään miehelle kokeneesi helpotusta?

Näin tässä muutama yö sitten unen, kun ongelman ydin oli vasta valkenemassa. Siinä mies oli pettänyt minua useaan otteeseen (perinteisessä mielessä, mutta selkeä ja looginen vertaus tekemiensä tapojenparannuslupausten toistuneisiin "unohtamisiin" se oli). Olin valtavan vihainen. Ensin yritin saada miehen tajuamaan miltä minusta tuntuu, mutta hän oli ilmeeton. Seuraavaksi annoin raivon puskea läpi ja haukuin miestä niin rumasti kuin ikinä osasin ja hän vain yhä ilmeettömänä. Seuraavaksi kävin fyysisesti käsiksi, yritin tosissani potkia, lyödä ja satuttaa. Ei reaktiota. Viimeiseksi ilmoitin ottavani lapset ja muuttavamme omaan asuntoon. Vieläkään hän ei osoittanut mitään muuta kuin välinpitämättömyyttä. Ja juuri sellainen olo minulla silloin oli valve-elämän tilanteesta, että teen minä mitä vaan saadakseni miehen tajuamaan, että hänen on pakko osallistua, hän ei tunnu vain välittävän tarpeeksi. Todellisuudessa en ole halunnut noin raakoihin keinoihin tietenkään mennä, sillä ne saattavat itsessään jo aiheuttaa peruuttamatonta tuhoa, mutta fiilis oli sama. Eikä sitä karisteta helpolla.

Kuulostaa tosiaan ihan samalta fiilikseltä, joka itselläni oli nykyisen suhteeni alussa (suhteellisen pitkäänkin). Mietin, kuinka joku fiksu ja hieno mies voikin samaan aikaan olla niin järjettömän typerä, ilkeä, psykopaattinen ja mitä ikinä, ja märehdin ajatuksissa siitä, kuinka kohtuutonta onkaan, että minunlaiseni kiltti ja rakastava tyyppi joutuu kokemaan kaikenlaista sietämätöntä sontaa hänen taholtaan, riippumatta siitä olenko aiheuttanut niitä tilanteita itse vai en (yleensä en ollut). Olin aivan varma että en kauan sellaista kestä. Kestin kuitenkin moninkertaisesti niin kauan kuin olin kuvitellut, ja olisin varmasti kestänyt vielä lisääkin - juuri niin kauan kuin siihen vaadittiin, että viimein opin.

Minulla oli paljon opittavaa. Ei niissä asioissa, joita yritin itsepintaisesti opettaa miehelle, vaan muunlaisissa jutuissa - sellaisissa joiden olemassaolo ei ollut käynyt pienessä mielessänikään. Näin jälkikäteen ajateltuna kyllä häpeäisin silmät päästäni silloista käytöstäni, ellei mies olisi käyttäytynyt omalla tavallaan tökerösti myös. Mutta kyllä hänellä oli minussa kestämistä (luojan kiitos hänkin kuitenkin kesti )!

Lopputiivistys: ongelmanratkaisu alkaa edetä sillä hetkellä, kun te molemmat keskitytte aktiivisesti opettelemaan sitä, mikä itsellä on opittavana. Sinä vihasta luopumista, kannustavan palautteen antamista, lämminhenkisyyttä ja rakkaudellisuutta; hän tunteiden verbalisointia, kiinnostuksen osoittamista kommunikoimalla ja vaikeisiin asioihin tarttumisen rohkeutta. Kun vielä parhaanne mukaan autatte toinen toisianne, opetteleminen ei ole ainoastaan hyödyllistä vaan myös hauskaa. Yhteinen projekti, joka hitsaa teidät yhteen entistäkin tiukemmin ja eliminoi sen Kasvoimme erillemme, nyt olemme kuin kämppikset -tulevaisuuden, jota niin kovasti kammoat.

Veikkaan, että homma tulee sujumaan vallan mainiosti. Jo aloittamasi toinen ketju (johon en tällä erää kirjoittele) kertoo siitä että olet alkanut ymmärtää. Onnea ja menestystä!

[Mida]

Vaikka en tietenkään täysin tiedä, kuinka ahdistavalta sinusta tuntuu, niin juttusi kuulostavat hyvin, hyvin tutuilta. Olen itsekin ollut - tai kokenut olevani - absoluuttisesti oman sietokykyni rajalla läkähtymispisteeseen saakka. Olen kuvaillut tilannettani lähes täsmälleen samoilla käsitteillä kuin sinä nyt. Ja olen niinikään painottanut miehelle, että ensisijaisesti kyse on hänen muuttumisestaan. Tiedän mihin se johtaa. Siksipä voin kokemuksesta sanoa: ei näin.

Parisuhdetta ei kannata hahmottaa mitenkään muuten kuin kahden tasa-arvoisen henkilön yhteiselämänä. Niinikään eteen tulevien ongelmien ratkaisu onnistuu vasta sitten, jos kumpikaan ei katso olevansa tilanteessa "niskan päällä", vaan molemmat tulevat tilanteessa kuin tilanteessa toista puoliväliin vastaan.

Ihmettelet ehkä, eikö muka ole totta, että sinä olet huolenaiheena olevissa asioissa toista kokeneempi ja näinollen joudut häntä niissä opettamaan. Miten tilanne siis voisi olla tasa-arvoinen ja tasaväkinen? Siten, että tunnustat itsellesi, että sinulla itselläsi on yhtä lailla opeteltavaa - opeteltavat asiat vain ovat erilaisia. Yhtä kaikki nekin liittyvät olennaisesti tähän samaan tilanteeseen.

Mä olen mielestäni alusta asti pyrkinyt tulemaan vastaan. Monellakin tavalla. Ensinnäkin sillä, että nyt ylipäänsä pyrin muotoilemaan ongelman ymmärrettäväksi ja saattamaan sen miehen tietoon. Olisinhan toki voinut toimia kuten hän todennäköisesti olisi, märehtinyt yksin hiljaa ja odottaen, että toinen lukee ajatukset ja parantaa ongelmat. Mä näen sen sellaisena joustamattomuutena ja haluttomuutena helpottaa toisen työtä ongelmien ratkaisuun. Mä yritin kirjata kirjalliseen muotoon koko homman niin hyvin kuin mä sen suinkin vain pystyin hahmottamaan. Kirjalliseen siksi, että miehelle se olisi helppo työväline käyttää. Onhan nyt kokonaisuudessaan kyse monimutkaisesta jutusta, johon voi olla vaikea päästä kiinni ilman esimerkiksi tällaista apua. Mies ilmaisi erääksi ongelmaksi sen, että hän ei ehdi ottaa mitään asioita esille, kun minä otan ne niin nopeasti. Olen siis kuukauden verran pyrkinyt pitämään turpani kiinni tämän asian suhteen. Antanut miehelle aikaa, mielestäni riittävästi aikaa ylipäänsä nostaa asia uudestaan esille. Tai mikä vaan asiaan liittyvä juttu. Kuvittelin, että siitä olisi apua. Myös siinä vaiheessa kun viime vuoden lopussa vihdoin pääsimme keskustelemaan siitä, että miten tästä eteenpäin, pyysin vain sitä, minkä koin olevan ihan ääretön minimi. Että mies alkaisi käsitellä asiaa (eli lähtisi työskentelemään ymmärtääkseen kokonaisuuden, sillä hän ei siinä vaiheessa omien sanojensa mukaan kaikkea ymmärtänyt) ja pitäisi minut ajan tasalla siitä, että asiaa todella prosessoi (että mun ei tarvitsisi elää epätietoisuudessa, että kykenisin säilyttämään luottamuksen siihen, että mies todellakin vastaa avunpyyntööni ja että minun olisi helpompi antaa hänelle riittävä tila ja tuki asian käsittelyyn. Vanhat merkit kun kertoivat, että odotusaika tulee venymään). Lupasin auttaa asian ymmärtämisen kanssa aina kun vain ikinä tarvitsisi. Lupasin pyrkiä auttamaan niin hyvin kuin vain osaan. Lupasin myös rajattomasti aikaa homman käsittelyyn, kunhan tosiaan pitää mut ajan tasalla siitä, että asia tosiaan ON käsittelyssä. Että edistystä ei tarvitse tulla rytinällä, vaan se voi tapahtua hitaastikin, jos se tuntuu hänestä parhaimmalta, kunhan kertoo missä mennään.
Tässä kuukauden aikana olen myös pyrkinyt huomaamaan miehen panostuksen näiden ongelman alla olevien asioiden suhteen ja huomioimaan sen. En tiedä olenko aivan tajuton puusilmä, mutta kuukauden aikana olen huomannut ihan vain pari panostusjuttua häneltä. Toinen kerta oli, että hän piti puoliaan. Olin negatiivinen, valittava, inhottava päällepäsmäröivä ja hän halusi minun ottavan itsensä huomioon. (Heittäytyi sitten marttyyriksi, joten käytiin läpi sekin, että minä voin ihan hurjan paljon paremmin ottaa hänen tarpeensa huomioon kunhan hän vain ilmaisee ne selkeästi. Ihan vaikka pyytää. En vie-lä-kään ole ajatustenlukija eikä minusta sellaista tule, joten hermostuminen siitä, että en lue ajatuksia on lievähkösti kohtuutonta) Mainitsin hänelle, että hienoa, että pidät puoliasi. Vaikka metodeissa onkin säädettävää, niin se on ylipäänsä hienoa, että pyrit ilmaisemaan mulle milloin kohtelen sinua huonosti. Nyt jälkeenpäin ajatellen sitä olisi voinut hehkuttaa enemmänkin, että toinen yritti ja että kannattaa yrittää enemmänkin.
Hän on myös hieman enemmän pyrkinyt virittelemään keskusteluja. Ei kyllä juurikaan mistään vaikeista asioista ja aikas varovaisesti noin yleensä, joten en ole niihin huomannut riittävästi tarttua ja rohkaista. Hienonhienoa liikettä parempaan on kyllä ollut havaittavissa. Ainakaan omasta mielestäni en kuitenkaan ole sortunut ivaamaan ja kun olen tajunnut kehua, olen tehnyt sen vilpittömästi.

Mutta miten noin niinkun muuten. Mies ei ole toteuttanut vähimmäisvaatimustani, eli pitänyt minua ajan tasalla asian käsittelystään. Ei yhtään. Ei ollenkaan. Minä olen kyennyt odottamaan noin parin viikon sykleissä luottaen siihen, että kyllä se sieltä tulee, onhan se luvannut ja väittänytkin ymmärtäneensä. Vaan ei. Ei, ei, ei! Olen pettynyt. Koen tulleeni petetyksi yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Mies lupaa, mutta ei täytä lupauksiaan. Pettää luottamukseni. Murskaa sitä pikkuhiljaa. Minä olen pyytänyt häneltä apua. Useampaan otteeseen. Niin perusteellisen tyhjentävästi kuin vain ikinä olen osannut. Ja hän on useaan kertaan luvannut auttaa. Mutta sitä apua ei tule. Olen haavoilla ja loukattu.

Näin viime yönä unta, jossa olin eronnut miehestäni, aloittanut uutta suhdetta toisen kanssa ja katselin tätä uutta miestä pohtien, että voinko koskaan luottaa tuohon. Minä kuvittelin aiemmin, että minulla on paras mahdollinen mies, sellainen, jonka tukeen ja apuun voin aina luottaa, joka rakastaa ja on valmis näkemään vaivaa ja tekemään työtä avioliittomme eteen. Mutta hän petti luottamukseni uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Lopulta siis olin päätynyt hänestä eroamaan. Pojat olivat unessa jo isoja, lähempänä kymmenvuotias tuo vanhempi. Melkoisen monta vuotta siis olin jaksanut odottaa ja toivoa ja yrittää. Miten tämä toinen olisi yhtään sen luotettavampi. Miten ikinä uskaltaisi päästää tuon niin lähelle. Miksi edes aloittaa suhdetta. Miksi altistaa itsensä rikottavaksi uudestaan.

Vaikka olen yrittänyt odottaa, olla hiljaa, antaa toiselle aikaa ja tilaa miettiä ja pohtia ja ottaa asia esille, en ole saanut minkäänlaista tukea sille. Päinvastoin. Se epätoivo, mitä pelkäsin, se on kalvanut. Pettymys siitä, että päivästä toiseen odotan ilman "uutisia" ja pelko siitä, että tuleeko tietoa miehen panostamisesta asiaan koskaan, se on ollut rankkaa. On ollut päiviä, jolloin en ole odottanut. Kun miehellä on ollut ilmeisen hyviä syitä olla panostamatta asiaan. Kun meillä on ollut vieraita, kun ollaan oltu sairaina tms. Mutta perusarki ei minun mielessäni ole mikään muu kuin tekosyy, jos sitä käyttää perusteena sille, ettei ole tehnyt oikein mitään. Ja huonoja syitähän miehellä riittää. Eilen taas homma purkautui. Edellisen purkauksen jälkeen mies oli palannut asiaan, siirtänyt olennaisiksi kokemiaan kohtia wordiin jäsentääkseen asiaa ja koska ei ollut löytänyt paperia, oli jättänyt asian siihen. Kertakaikkisesti vaan jättänyt. Sinänsä vituttaa, että jos tuo olisi paperiongelmasta ääneen maininnut, niin sitä saamarin paperia olisi ollut nenän edessä alta kahden minuutin, perkele (tämän asian kerroin hänelle eilen paljon nätimmin kuin mitä tässä lukee ja se paperi olisi kiidätetty nenän eteen oikeasti hyvässä hengessä jos sitä vain olisi kysytty. Mistäs vitusta minä tietäisin tarjota paperia jos sitä ei pyydetä?) Oli kyllä niin pätevä syy jättää homma kesken taas. Ja tällä kertaa se myös perusteli yrittämättömyyttään sillä, että kun hänestä tuntuu epäreilulta, että minun pitäisi ilta-aikaan hoitaa poikaa. Etten vaan väsyisi. Että siinä on hänen näkökulmastaan riittävä syy antaa asioiden taas odottaa. Sinänsä inhottavaa, että hän ei kertaakaan ole minulta kysynyt, että hoitaisinko lasta nyt illalla jos hän ottaisi koneen ja menisi toiseen huoneeseen jatkamaan asian käsittelyä. EI. Hän on kerta kaikkisesti vaan taas päättänyt, että minä väsyn sellaisesta kohtuuttomasti. Eikä hän ole yhtään ottanut huomioon, että tämä Saatanan vetkuttelu asian kanssa on ihan helvetin kuluttavaa ja väsyttävää myös. Eli se koko perusongelma, mies ei puhu, ei kysy, ei ole hävinnyt minnekään. Ja toinen perusongelma, että minä en ole ajatustenlukija, se nyt ei koskaan tule häviämäänkään.

Turha kai sanoa, että huonot tekosyyt pistää vituttamaan. Ja sekin kyllä, että tämän vähimmäispyyntöni edistyksen tiedottamisesta olen jo kahdesti vääntänyt rautalangasta, mutta herra nyt ei vaan sitten vissiin ole tajunnut että mitä se oikeasti tarkoittaa. Eikä tietenkään ole kysynyt. Yritin eilen vääntää kolmatta kertaa. Alkaa aika paljon epäilyttää että mahtoiko mennä perille vieläkään. Lupasi se sentään sitä kaaviotaan yrittää piirrellä vihdoin. Tai siis että olis tämän kuun aikana valmis. Minua vaan pelottaa, että koska sitä ei voi tehdä yhteistyössä vaan hänen täytyy se tehä ITTE ja YKSIN ni että siinä on sitten melkoisesti pielessä ja joutuu korjaamaan ja sitten lannistutaan ja se taas johtaa siihen, että lamaannutaan ja homma ei etene jne.

Siinä minä olen tehnyt tyhmästi, että kun odotusmittari on mennyt punaiselle ja on alkanut tuskastuttaa, en ole kyennyt hillitsemään itseäni vaan asia on purkautunut ilta-aikaan jolloin itse kunkin järjenjuoksu ei ole parhaimmillaan. Enkä ole kyennyt kauniisti kysymään asiasta (pointtihan oli siinä, että homman pitäisi toimia niin, ettei minun tarvitsisi kysyä), vaan olen vaikka maininnut, että eipä ole vieläkään kuulunut "uutisia" asian käsittelystä. Ja sitten sille tulee huono omatunto ja se alkaa jurottaa ja mulla purkaantuu se loppukin paha olo (tosin asiallisessa muodossa, siitä se iteki sano illalla, että kaiken mää kuitenki oon sille sanonu asiallisesti) ja yritän kertoa että tuntuu paskalta ja voin pahoin ja olen kamalan pettyny tää homma on menossa mettään jne. Ja yritän kysyä, että miksi oi miksi asiat ei etene, että mää en jaksa odottaaaaaaaa tällä tavalla.

Mitä luulet: osaisikohan miehesi auttaa sinua oppimaan?

Mahtaakohan olla liikaa pyydetty. Nyt on vähän pessimistinen olo. Ettäkö mies sanoisi, että huomasitkos, että panostin tossa äsken? Tai sanois että kehu ny viä vähä lisää/paremmin/kunnolla? Luultavasti olisivat yleensä ihan tarpeen tuollaiset kommentit ja olis ansaittua tuollaisia pyytää, mutta musta tuntuu aika utopistiselta, ettäkö tuo mies sellaisia sanoisi. Ehkä se lupaisi, mutta ei se sitten luultavasti tositilanteessa muistaisi tai tajuaisi tai mitäikinä.

Tukahduttaminen ei olekaan hyvä. Vihasta ja negatiivisista jutuista voi oppia päästämään ihan kokonaan irti. Silloin niitä ei tarvitse tukahduttaa - ne vain haihtuvat savuna ilmaan. Niin kauan kuin tuntee sellaista kahlitsevaa vihaa, joka estää kannustamisen ja rakastamisen, ei vain ole oppinut.

Tai sitten se kiukkujuna meni jo. Väestöliitonsivuilta löysin kiintymyssuhdeteoriaan liittyvää tiivistelmää ja, no, enpä tiedä meneekö metsään, mutta tuo osuus, missä on eroahdistuksen vaiheista puhetta, niin kovasti olin samaistuvinani. Että ny mää seilaan jossain takertumisen ja yhteyden luomisen yrityksen tienoilla. Että vaikka ny yhä tollaset pienemmät yksityiskohdat kuten huonot tekosyyt saattaaki kiukuttaa, niin kokonaistilanne alkaa olla silleen selvä. Ettei tarvi enää hermostua siitä että tällanen ongelma on, tai ongelmat. Että ne ny vaa on, eikä ne kiukuttelusta häviä. Että ny on se vaihe ku pitää yrittää parhaansa mukaan saada hommaa yhä toimimaan ennenko luovuttaa ja täytyy alkaa tehdä luottamuksen loppumisen suhteen surutyötä. Ja mä koen, että tällasta luopumista voi tehdä suhteen sisällä sen tiettyjen osa-alueiden suhteen. Että parisuhteessa voi elää ja jollain tavalla rakastaakin, vaikka ei kykenisi enää luottamaan siihen, että toiselta saisi pyytäessään apua. Ettei koko ihmissuhteesta tarvi luopua. Sääli vain, että sitten se suhde on rampa. Ja vähän niinku seksuaalisen pettämisenki suhteen se luottamus on mahdollista rakentaa uudelleen, mutta se ei ole mahdollista vain toisen ihmisen panostuksella. Mä yritän parhaani, että ei tarvis sen luottamuksen mennä nollille ennenku sitä alettais uudelleenrakentaa. Se olis helpompi tehdä ny. Ja mä haluan tehdä sen suhteen minkä vaan voin, mutta kun kerta kaikkiaan ei näytä siltä, että mies siinä projektissa olis riittävästi mukana.

Mä haluaisin auttaa miestä auttamaan mua. Mä alan vaan olla aika tyhjä niiden keinojen suhteen. Kehua vois juu enemmänkin, mutta en haluais tyhjästä kehua. Mä varmasti toimin jollain tavoilla siten, että vaikeutan miehen auttamista. Voi kun vaan mies auttais mua pääsemään sellasesta käyttäytymisestäni eroon. Ei tarvis muuta ko sanoa, että hei, toi ku teet tollain ni vaan ahistaa mua tms. Mutta vaikka mää suoraan kysyisin ni ei se vaan löydä mun toiminnasta mitään vikaa. Yksin siis tässä täytyy yrittää tämänkin asian kanssa (mitä nyt kitinäneuvot on tavallaan tukena) ja välillä tuntuu, että yrittää pimeessä silmät sidottuna sohia maalitauluun. Ihan mahotonta.

Tällä hetkellä tuntuu, että jotta mies saisi lempeästi omassa rauhassaan vilpittömästi kannustettuna lähteä parantamaan tapojaan ilman pahan oloni tuottamaa painetta, taakka, mikä siitä jää harteilleni, saattaa olla liikaa. Vaikka sen itse kestäisinkin, näyttää siltä, että jos tilanne ei nopeasti ala parantua, kärsijäksi joutuu lapsemme (tarkemmin toisessa ketjussa). Se on ihan liian suuri uhraus. Mutta käytännön kokemusta ei juuri ole vielä ehtinyt kertyä.

Miksi arvelet että rauhan antaminen miehelle ja hänen kannustamisensa olisi sinulle liikaa? Jos luen rivien välejä ja yhdistelen niitä tulkintaani omasta menneestä tilanteestani, voisi jopa veikata sinun oikeastaan olevan kiintynyt omiin negatiivisiin tunteisiisi. Itse olin. Se kiintymys oli ainakin jälkikäteen ajateltuna suurin syy siihen, että niistä tunteista tuntui niin pahalta luopua. Vaikeinta on irti päästäminen. Heti kun se onnistuu, olokin helpottuu. Huomaatko? Jaksamistasi saattaakin eniten verottaa sinussa oleva viha, oma tunteesi, ei se mitä miehesi tekee tai jättää tekemättä. Kuulostaako kohtuuttomalta?

Ei siinä odottamisessa loppujen lopuksi ollut vaikeaa viha tai aggressio. Ne menivät ohi, kun pääsi sille tasolle, että ei auttanut kuin vain hyväksyä ongelmien olemassaolo. Enemmänkin ne luottamuksen murenemisesta syntyneet haavat ovat luoneet malttamattomuutta olla hiljaa viikkotolkulla. Ne, jotka vaan väjäämättä syvenee kun mitään ei tapahdu ja samalla kasvava pelko, että paljonko vielä tulee sattumaan. En voi olla välinpitämätönkään. Miten voisin tärkeässä asiassa? Vai voiko sitä olla loukkaantumatta kun kaikkein rakkain satuttaa?

Mies kunnostautui eilen kyselemällä, lähtemättä kuitenkaan vielä vaikeimpien aihealueiden äärelle oma-aloitteisesti (enkä välittänyt ja jaksanut johdatella). Pientä helpotusta koin, että se alkaa jo yrittää. Lähteköön vähästä, mutta ainakin se yrittää vihdoin. Mielestäni en lannistanut, joskaan en kyennyt erityisesti kehumaankaan.

Kykenitkö edes näyttämään miehelle kokeneesi helpotusta?

Enää en kyllä muista.

Lopputiivistys: ongelmanratkaisu alkaa edetä sillä hetkellä, kun te molemmat keskitytte aktiivisesti opettelemaan sitä, mikä itsellä on opittavana. Sinä vihasta luopumista, kannustavan palautteen antamista, lämminhenkisyyttä ja rakkaudellisuutta; hän tunteiden verbalisointia, kiinnostuksen osoittamista kommunikoimalla ja vaikeisiin asioihin tarttumisen rohkeutta. Kun vielä parhaanne mukaan autatte toinen toisianne, opetteleminen ei ole ainoastaan hyödyllistä vaan myös hauskaa. Yhteinen projekti, joka hitsaa teidät yhteen entistäkin tiukemmin ja eliminoi sen Kasvoimme erillemme, nyt olemme kuin kämppikset -tulevaisuuden, jota niin kovasti kammoat.

Niin. Minulla on petrattavaa tuossa rakkaudellisuuden toteuttamisessa. Ja kannustavan palautteen antamisessa ja ehkä myös siinäkin, että huomaisin tunnistaa niitä kohtia, jolloin positiivinen palaute olisi paikallaan. Alkaa olla sellainen tuntuma, että tuskinpa minä ainakaan mitään häviän. Jos se nyt ei ala panostaa, niin eipähän siinä ole mitään uutta. Ja voinpahan ihan rauhassa seurailla, että koskas tuo pää leviää. Suottako siitä stressaamaan. Vähän vaan mietityttää, että mitenkä niihin lupauksiin pitäisi suhtautua. Että kun toinen suoraan lupaa alkavansa hoitaa asiaa x eikä sitten alakaan. Että otanko heti alkuun sellaisen asenteen, että siinähän lupailet joo, ihan rauhassa vaan. Minä en usko ennenko nään. Ei se rohkaisevaa ole toiselle, mutta en minä viitsisi alkaa valehdellakaan ja esittää, että ihanaa, vihdonki alkaa tapahtua, ku todennäkösesti kuitenkaan ei, enkä pysty enää luottamaankaan toisen lupailuihin. Että tätäpä pohtimaan jääpi hän.[/url]

[Zeb]

^
Menkää jonnekin pariterapiaan. Kuulostaa niin pahalta solmulta, että pahaa pelkään ettei taida muuten aueta.

Edit: Tuosta miehesi tuppisuisuudesta. Ymmärrän erinomaisen hyvin jos se vituttaa. Itseäkin vituttaisi, ja on aika ajoin vituttanutkin tuon ongelman edessä. Itselle puhuminen, myös tunteista ja ns. hankalammista asioista, on helppoa ja ilmeisesti tuon helppouden myötä tulen helposti jättäneeksi puoliskon ikään kuin jalkoihini, vaikkei se ole tarkoituskaan. Oon liian nopea sanankäänteissäni, kun toinen tarvitsee vähän aikaa sulatella ja miettiä. Taustalla on ainakin meillä hyvin erilaiset kulttuurit jo lapsuudenperheissä. Itse olen puhunut järjettömiä määriä jo lapsena kotona. Meillä se oli tapana, joten minulle se on nykyään helppoa ja luontaista. Mies taas on elänyt isän kanssa, joka ei paljoa puhu, varsinkaan todellakaan mistään tunteista tai ristiriidoista. Tämä on ollut siinä perheessä lähes yksinomaan äidin rooli, eikä tuon taidon kehittämiseen ole ollut pojalla edes kunnon mahdollisuutta, kuka poika nyt voisi olla seuraamatta isän (ja veljen) tarjoamaa miehen mallia, ja olla niin kuin äitinsä, eli tyttö?

En halua yleistää, mutta näiden tunne- ja ihmissuhdepuheiden opetteluun ainakin oman henkilökohtaisen (suppean) otokseni mukaan mies saa nykyaikanakin vielä usein mahdollisuuden vasta suhteessa. Ei ne miehet useinkaan keskenäänkään mistään tällaisista neitijutuista jutskaa, ainakaan omassa lähipiirissäni. Voisin siis kuvitella, että miehellä saattaa vaan mennä vähän aikaa uuden asian opetteluun. Siis tuo puhumisasia voi tosiaan olla ihan uusi, ainakin omissa suhteissani on useimmiten ollut. Ja kokemus kertoo myös, että tuotakin voi oppia, huomattavastikin.

[Mida]

Taisipa tulla ikävänsävyistä tilitystä tuonne ylemmäs. Ehkä kohtuuttomankin. Toisaalta kun kokee yhden parisuhteen peruspilareista, luottamuksen, kerta toisensa jälkeen murjotuksi, niin kyllä se aika syvältä ravistaa ja satuttaa. Mä koitan ny vielä eritellä tätä luottamusasiaa jos siitä nyt jotain apua olis.

Eli mä koen, että mun luottamukseni mieheeni on saanut kolhuja seuraavissa jutuissa:
- Avun saanti
Toistuvasta avun pyytämisestä huolimatta juurikaan apua ei ole herunut. Vaikka kuinka miettisin, kuukausi on minusta kohtuullinen aika saada auttamisprosessi edes käyntiin.
- Lupaukset
Toistuvia lupauksia, joita ei ole pidetty. Suoria selkeäsanaisia lupauksia, joita ei ole alettu käytännössä toteuttaa. Vähimmäinen toivottu ja luvattu panos on jäänyt toteuttamatta.
- Ymmärrys
Oikeastaan tämä on edellisen alaosasto. Kysyessä mies monesti väittää ymmäräneensä. Myöhemmin hyvin usein käy ilmi, ettei hän ole ymmärtänyt ollenkaan. Mutta hän ei todellakaan kysy ja varmista, vaikka aavistaisikin ettei voi olla tulkinnastaan varma.
- Tärkeysjärjestys
Tietämykseni mukaan perhe, parisuhde, puoliso ja lapset ovat miehelle ykkösprioriteetteja. Silti kun eteen on tullut ongelma, joka voi murentaa koko asetelman, hän ei ole juurikaan katsonut tärkeäksi panostaa asiaan. Panostaa siis parisuhteen hyvinvointiin, joka on edellytys sille, että koko asetelma ylipäänsä pysyy kasassa.
- Rakkaus
Liekö ajatustapani yltiöromanttinen, mutta olen aina kuvitellut, että kaikkein rakkaimpien ihmisen hyvinvointiin panostaminen tulisi tuohon käsitteeseen sisällytettynä. Että jos rakas voi huonosti, häntä auttaakseen pitäisi olla tahtoa ja kiinnostusta kohtuullisissa määrin. Että toisen hyväksi olisi valmis tekemään asioita. Tähän liittyy ajatus siitäkin, että rakkaan ihmisen avuntarve otettaisiin vakavasti.

Mies ei välttämättä näe asiaa ollenkaan tällaisilta kanteilta. Minun on vaikea sanoa miten hän oikeastaan näkee asian. En ole ainakaan vielä saanut yhtään hyvää perustelua sille, miksi hän ei juurikaan tähän asiaan ole panostanut. Joka tapauksessa minusta tuntuu, että en voi ainakaan näissä asioissa luottaa häneen samalla tavalla kuin ennen. En voi luottaa, että saisin apua häneltä aina kuin todella tarvitsen. En voi luottaa, että hän pitää lupauksensa. En voi luottaa, että hän todella ymmärtäisi kaiken, minkä väittää ymmärtävänsä. En voi luottaa, että perhe ja parisuhde todella olisivat hänelle niin tärkeitä kuin mitä hän väittää. En voi luottaa että hän rakastaisi minua riittävästi pitääkseen tarpeitani tärkeinä. Enkä tarkoita, etten voisi luottaa ollenkaan enää mihinkään näistä. Luotan niihin tällä hetkellä vähemmän. Epäilen niitä enemmän. Luottamus ei ole vielä kokonaan mennyt, mutta siinä on suuri vaje, joka kyllä on korjattavissa, jos kummallakin on siihen tahtoa ihan oikeasti panostaa. Ja niin kauan kuin siinä on vain vaje, se on hyvinkin realistisesti korjattavissa. Se vain vaatii aikuisten oikeasti aktiivista työtä. Paino sanalla AKTIIVISTA. Ja se aktiivinen työ on nimenomaan tähän asiaan tarttumista, ei mitä tahansa parisuhteeseen liittyvää panostamista.

Voi hyvinkin olla, että osa luottamuspulasta perustuu väärinymmärryksille ja -tulkinnoille. Ja jos niin on, olisi helkkarin hyvä, että ne tulisi oikaistua.

Jokohan tässä pikkuhiljaa vois ite alkaa olla sinut tän tilanteen suhteen, että vaikka se ei kivaa ole, niin luottamus ny vaan on jo säröillä. Ei tarttis siittä kiukutella.