Kitinä

Olen tässä melko lyhyen ajan sisään huomannut muutamaan kertaan, että avoimuus ja rehellisyys ihmissuhteissa eivät välttämättä johda sellaiseen tilanteeseen, jossa kaikki osapuolet jäisivät voitolle verrattuna siihen tilanteeseen, että ei olisi niin avoin. Edes siinä tilanteessa, jossa toinen osapuoli on itse kysynyt jotain. Ehkä osin kyse on siitä, että ei osata kysyä oikeita asioita, niitä kysytään väärän aikaan tai väärässä tilanteessa, mutta jotenkin alkaa tuntua siltä, että johtavana periaatteena pitämäni rehellisyys on hieman yliarvostettua.

Toisaalta en osaa toimia toisinkaan. Jos minulta jotain suoraan kysytään, vastaan suoraan mitä ajattelen, vaikka tietäisinkin että vastaus voi johtaa kannaltani tai toisen kannalta negatiivisiin seurauksiin. Voiko missään tilanteessa olla perusteltua vastata siten kuin toinen toivoo tai vaikka osatotuudella, jos siitä ei aiheudu hänelle mitään muuta vahinkoa kuin se, että ei toinen ei ollut täysin vilpitön ja avoin?

Ehkä asetan kysymyksen näin - haluatko itse aina kuulla 130% totuuden vai onko tilanteita joissa haluat kuulla jotain ihan muuta?

Kaikenlaiset kommentit ja pohdinta ovat tervetulleita.

Hercule Poirot:n sanoin, ei ole mitään väliä puhuvatko ihmiset totta vai valehtelevatko he, sillä valheet kertovat totuudesta (ja kertojasta etenkin) usein jopa enemmän kuin varsinaisen totuuden kertominen. Oikeastaan ainoa keino olla paljastamatta mitään on vaikeneminen, paitsi että vaikenemisen ajankohdatkin kertovat tietenkin omaa totuuttaan.

Itselläni on kiusallinen taipumus tunnistaa totuus liian usein, ja koska se ei ole kovinkaan mukavaa, olen opetellut tietyissä tilanteissa uskomaan ihmisten puheisiin silloinkin kun oikeasti tiedän heidän valehtelevan, ts. leikin heidän puhuvan totta. Erityisesti tuota tarvitaan niissä tilanteissa, kun henkilö itsekään ei tajua valehtelevansa. Itse pyrin puhumaan totta niin paljon kuin se vain on mahdollista, mutta se johtuu vain laiskuudesta. Ei tarvitse yrittää muistaa mitä milloinkin on sanonut, riittää kun muistaa mitä todella on tapahtunut. Noin muuten totuus on yliarvostettua.

Haluan kuulla totuuden ja puhun itse suorastaan kiusallisenkin totta. Rehellisyyden ja avoimuuden asteen sopii kuitenkin riippua siitä miten läheinen ihmissuhde on kyseessä, eli esimerkiksi rumasta uudesta kampauksesta ei tarvitse kertoa totuutta työkaverille.

Rehellisyys ja totuus ei ole mielestäni yliarvostettua, ja tärkeissä asioissa valehtelu on mielestäni halveksuttavaa, enkä siksi sitä halua itsekään harrastaa. Uskon, että totuus lopulta johtaa parempaan lopputulokseen kaikkien kannalta kuin valhe, vaikka alkuun voikin sattua enemmän. Hienotunteisuus on kuitenkin toivottavaa ja eri asia kuin epärehellisyys.

Hassua, että mietin juuri tätä asiaa miettiessäni kaikkea muutakin, avatakseni kohta Kitinän, koska joku on varastanut normaalisti loistavat unenlahjani.

Niin, miksi kertoa totuutta jos kuulija ei halua kuulla sitä? Itse pidän suoruudesta ja mua jossain määrin tympii ihmiset jotka pimittävät todelliset ajatuksensa vain "suojellakseen" kuulijaa niiltä tuntemuksilta, joita kuvittelee sanomansa heissä aiheuttavan. Vielä enemmän vituttaa tyypit, joilla ei ole kykyä/tahtoa suodattaa heille ladotuista totuuksista asiasisältöä, vaan jotka keskittyvät etsimään josko datasta löytyisi jotain josta joku voisi loukkaantua - ja sitten loukkaantuvat jos sellaisen keksivät tai jos eivät keksi niin loukkaantuvat siitä.
Sanamuotonsa voi tietenkin aina yrittää valita mahdollisimman diplomaattisiksi, mutta ilo siitäkin loppuu lyhyeen jos kuulija on automaattiloukkaantuja. Tällaisen kuulijan havaitessaan täytyy joko nostaa kytkintä tai sitten vaan valehdella ja niin vitusti! Molemmat onnistuu, joten mä olen aivan ihanteellista seurustelukumppaniainesta!

Zeb kirjoitti:Rehellisyys ja totuus ei ole mielestäni yliarvostettua, ja tärkeissä asioissa valehtelu on mielestäni halveksuttavaa, enkä siksi sitä halua itsekään harrastaa. Uskon, että totuus lopulta johtaa parempaan lopputulokseen kaikkien kannalta kuin valhe, vaikka alkuun voikin sattua enemmän. Hienotunteisuus on kuitenkin toivottavaa ja eri asia kuin epärehellisyys.

Totuus on sen verran ongelmallinen käsite, että en tiedä puhummeko edes samasta asiasta. Jos valehtelu johtuu esimerkiksi itsepetoksesta, onko se silloinkin halveksuttavaa, vai vain heikkoutta?

prosessi kirjoitti:Totuus on sen verran ongelmallinen käsite, että en tiedä puhummeko edes samasta asiasta. Jos valehtelu johtuu esimerkiksi itsepetoksesta, onko se silloinkin halveksuttavaa, vai vain heikkoutta?

Luonnollisestikaan itselleen valehtelua ja siitä koituvia seuraamusvalheita muille ei lasketa halveksuttaviin vaan korkeintaan niihin säälittäviin tai surullisiin tapauksiin. Mielestäni ei voi oikeastaan edes valehdella, ellei tiedä valehtelevansa.

Zeb kirjoitti:Mielestäni ei voi oikeastaan edes valehdella, ellei tiedä valehtelevansa.

Puhuuko siis silloin totta? Totuuteen törmää mielestäni niin harvoin, että jo sekin tekee siitä yliarvostettua. Hedelmällisempää on opetella elämään valheiden seassa ottamatta siitä sen kummempia paineita.

Sanansaattaja ammutaan. Jos totuutta ei tarvitse minulta kuulla, niin luultavasti vaikenen.

Tix kirjoitti:Ehkä asetan kysymyksen näin - haluatko itse aina kuulla 130% totuuden vai onko tilanteita joissa haluat kuulla jotain ihan muuta?

Vaikka perseeni ei mahtuis tuttuihin farkkuihin niin todellakin haluan kuulla sen yhä olevan upea. Vaikkei olis. Perse nyt vaan on jotain mistä vain minä saan repiä negaa.

Muuten vaadin puhdasta rehellisyyttä. Se on paskaa mutta hyvää paskaa. Se mahdollistaa luottamuksen, vaikka se sitä vähän nakertaisi, se tuntuu olevan ainoa vaihtoehto. Etoo ajatus, etten ole jonkun mielessä riittävän vahva ja bueno tehdäkseni omat päätelmät eteen heitetyn totuuden suhteen, se tosiaan etoo. Tai se tuntuu nöyryyttävältä. Valheiden taustalla niin usein tarve suojella, nimenomaan minua, ja minua se suojeleminen tosissaan jo vtuttaa. Olen maailman paras itsesäälissä suklaaja, miksei ne jo usko!!11 Olen parhaimmillani satutettuna!!

Tämä kaikki saajana. Minä saan valehdella ja valehtelen mielelläni päivittäin, sellaisista hyvin tärkeistä asioista kuten vaikkapa jonkun mieshenkilön antamasta kohteliaisuudesta.

Mielestäni hyvä esimerkki on kumppanin pikkujoulut tai saunailta. En todellakaan välitä kuulla pilkuntarkasti, mitä siellä tapahtui. Kuka halasi ketä, kuka flirttaili kenelle, avautui kipeistä asioistaa saaden olkapäätä tai kuka puhui kenestäkin paskaa.

Ihmisellä täytyy olla myös pelisilmää, myös sosiaalista pelisilmää. Kaikkea ei siis todellakaan pidä kertoa. Tämän mahdollistaa riittävä luottamus kumppanien välillä.

Pyry-Matias kirjoitti:Ihmisellä täytyy olla myös pelisilmää, myös sosiaalista pelisilmää.

Oot oppinut uuden sanan näemmä. Jostain Valittujen palojen suhdeoppaasta vai?

Tix kirjoitti:Ehkä asetan kysymyksen näin - haluatko itse aina kuulla 130% totuuden vai onko tilanteita joissa haluat kuulla jotain ihan muuta?

Kaikenlaiset kommentit ja pohdinta ovat tervetulleita.

Haluan, vaikka lyhyellä tähtäimellä se ei ehkä olekaan mukavin vaihtoehto.

Olen kyllä itsekin tyhmyyteen asti rehellinen.

Ainut missä teen poikkeuksen on ns. autokauppiastyyli. Jos joistakin asioista ei kysytä en välttämättä oma-aloitteisesti vastaa.

PerttiMakimaa kirjoitti:Ainut missä teen poikkeuksen on ns. autokauppiastyyli. Jos joistakin asioista ei kysytä en välttämättä oma-aloitteisesti vastaa.

Tuossa on vaarana, että toinen joutuu aloittamaan pommituksen. Kysyy kaikesta kokoajan niin paljon, että tuntuu kuin pääsi pamahtaisi, on pakko kysyä kaikki kun toinen ei kuitenkaan kerro itse. Itse aloitin eilen pommitukseni kun iski heikompi hetki (missasin telkkusarjat, meni hermo, maailma mureni) ja sitä ei meinannut saada loppumaan kun alkuun pääsi! Lopulta onneks väsähdin, omaks onneks, kuulemani jutut kai olivat niin pitkästyttäviksi muotoiltuja...

Geetz kirjoitti:

PerttiMakimaa kirjoitti:Ainut missä teen poikkeuksen on ns. autokauppiastyyli. Jos joistakin asioista ei kysytä en välttämättä oma-aloitteisesti vastaa.

Tuossa on vaarana, että toinen joutuu aloittamaan pommituksen. Kysyy kaikesta kokoajan niin paljon, että tuntuu kuin pääsi pamahtaisi, on pakko kysyä kaikki kun toinen ei kuitenkaan kerro itse. Itse aloitin eilen pommitukseni kun iski heikompi hetki (missasin telkkusarjat, meni hermo, maailma mureni) ja sitä ei meinannut saada loppumaan kun alkuun pääsi! Lopulta onneks väsähdin, omaks onneks, kuulemani jutut kai olivat niin pitkästyttäviksi muotoiltuja...

Koetankin varata tuon tyylin vain asioihin, joita en haluaisi tunkea tilanteeseen ihan juuri sillä hetkellä.

Parisuhteeseen ei mahdu loputtomasti pohdittavia asioita yht'aikaa.

PerttiMakimaa kirjoitti: Olen kyllä itsekin tyhmyyteen asti rehellinen.

Ainut missä teen poikkeuksen on ns. autokauppiastyyli. Jos joistakin asioista ei kysytä en välttämättä oma-aloitteisesti vastaa.

Eivätkö nämä ole osittain toisiaan poissulkevat? Kärjistetysti, siis jossei itse ota asiaa esille, sitä ei ole? Onko rajasi siinä, että kerrot sen mitä haluisit itse toisen asemassa kuullun kerrottavan?

EDIT: Taisit jo vastata yllä. Eli ko. tyyli perustuu esilleottoajankohtaan.

masa kirjoitti:

Pyry-Matias kirjoitti:Ihmisellä täytyy olla myös pelisilmää, myös sosiaalista pelisilmää.

Oot oppinut uuden sanan näemmä. Jostain Valittujen palojen suhdeoppaasta vai?

Minä veikkaan poliisiviranomaisten voimankäytön opasta.

Pyry-Matias kirjoitti:Onko rajasi siinä, että kerrot sen mitä haluisit itse toisen asemassa kuullun kerrottavan?

Tällaista ei saisi edes olla, imo. Näistä asioista pitäis sopia etukäteen (vaikka se tuntuukin tyhmältä ja vaikealta kun toista ei välttämättä vielä edes tunne) - siis mistä kaikesta puhutaan, jätetäänkö jotain kertomatta. Mulle on sanottu ihan suoraan joskus, että "siitä ja siitä en halua edes kuulla" ja on ollut helppo olla kertomatta.

Rules.

masa kirjoitti:

Pyry-Matias kirjoitti:Ihmisellä täytyy olla myös pelisilmää, myös sosiaalista pelisilmää.

Oot oppinut uuden sanan näemmä. Jostain Valittujen palojen suhdeoppaasta vai?

Aikanaan oli olemassa "Matti Nykäsen parisuhdevinkit"-palveleva puhelin. Epäilen saman promoottorin nyt possessoineen Konstaapeli Mahoneymme.

Vaikka mitäpä kaltaiseni asosiaalinen perssilmä näistä hommista ymmärtäisi.

Tix kirjoitti:Ehkä asetan kysymyksen näin - haluatko itse aina kuulla 130% totuuden vai onko tilanteita joissa haluat kuulla jotain ihan muuta?

Suoraa valhetta en siedä.

Toisaalta minua kiinnostaa vain ne asiat, jotka puoliso katsoo oleelliseksi saattaa tietooni. Minulle ei siis tarvitse kertoa mitään epäoleellista. Epäoleelliseksi luokitellaan mm. asiat, joiden kohdalla väärinymmärryksen riski on suuri ja potentiaalinen hyöty viestimisestä pieni.

Puolisoon pitää pystyä luottamaan. Vaikka toinen nauhoittaisi ja raportoisi kaikki tekemisensä ja sanomisensa, niin silti vaaditaan luottamusta. Miksi siis lähteä turhaan täydellisen raportoinnin tielle, jos kerran luottamus on must joka tilanteessa? Itse suosin siis varsin vapaata raportointia ja suurta luottamusta. Luottamus ei synny tyhjästä, se pitää rakentaa ja sitä pitää ylläpitää. Täydellisen raportoinnin pieraisee kasaan vaikka päivässä, mutta luottamusta ei.

Olen yhä, kuten ND:n ketjussakin, aika lailla Pyry-Matiaksen linjoilla. Tosin nyt kysymys on kyllä asetettu sellaiseen "edelleenkö hakkaat vaimoasi?" -tyyliin. Tai siis kuka nyt suosittelisi suoranaista epärehellisyyttä tai valehtelua. Mutta sitten toisaalta, ne suorapuheisuuden ja raa'an rehellisyyden ylimmät ystävät ovat tyypillisesti (tieteellinen yleistys) joko (i) sosiaalisesti norsuja posliinikaupassa jotka eivät tajua, että rehellisyyden ja toisen tunteiden huomioon ottamisen ei tarvitse olla toisensa poissulkevia tai (ii) sinisilmäisiä teinejä, joille huonosti muotoillut abstraktit periaatteet ovat sosiaalista parisuhdetodellisuutta tärkeämpiä.

urpiainen kirjoitti:Mutta sitten toisaalta, ne suorapuheisuuden ja raa'an rehellisyyden ylimmät ystävät ovat tyypillisesti (tieteellinen yleistys) joko (i) sosiaalisesti norsuja posliinikaupassa jotka eivät tajua, että rehellisyyden ja toisen tunteiden huomioon ottamisen ei tarvitse olla toisensa poissulkevia tai (ii) sinisilmäisiä teinejä, joille huonosti muotoillut abstraktit periaatteet ovat sosiaalista parisuhdetodellisuutta tärkeämpiä.

Ehkä vähän jotain perää, jos siis sen hienotunteisuus-aspektin mukaan ajattelee. Mutta joku tässä häiritsee. Luultavasti se, ettei tästä käy ilmi edes esimerkkejä siitä mitä asioita sopii jättää mainitsematta, mitä sopii kaunistella ja saako siis jostain sinusta puhua suoranaista epätotta? Voitkohan tarkentaa?

prosessi kirjoitti:

Zeb kirjoitti:Mielestäni ei voi oikeastaan edes valehdella, ellei tiedä valehtelevansa.

Puhuuko siis silloin totta?

Ei tietenkään, mutta ei kuitenkaan valehtele tahallaan. Lieventävä asianhaara. Mutta olisi se aika rasittavaa jonkun itsepetoksen mestarinkin kanssa elää.

Tix kirjoitti:Olen tässä melko lyhyen ajan sisään huomannut muutamaan kertaan, että avoimuus ja rehellisyys ihmissuhteissa eivät välttämättä johda sellaiseen tilanteeseen, jossa kaikki osapuolet jäisivät voitolle verrattuna siihen tilanteeseen, että ei olisi niin avoin. Edes siinä tilanteessa, jossa toinen osapuoli on itse kysynyt jotain. Ehkä osin kyse on siitä, että ei osata kysyä oikeita asioita, niitä kysytään väärän aikaan tai väärässä tilanteessa, mutta jotenkin alkaa tuntua siltä, että johtavana periaatteena pitämäni rehellisyys on hieman yliarvostettua.

Oletko varma, että olet kokeillut nimenomaan avoimuus + rehellisyys -yhdistelmää, etkä pelkkää rehellisyyttä? Rehellisyys ilman avoimuutta ei nimittäin riitä. Silloin ikävältä tuntuvat asiat tulevat toiselle ikään kuin puun takaa vain kysyttäessä, jolloin niihin on huomattavasti vaikeampi suhtautua järkevästi.

Avoimuus on kyllä sikäli vaikea laji, että joskus on haasteellista saada mielipiteensä kerrotuksi ilman että se vastaanottajan mielessä muuttuu jonkinlaiseksi pyynnöksi tai vaatimukseksi. Esimerkkinä voisi mainita vaikka sen, mistä hiljattain keskusteltiin: jos olen avoin lämpimistä tunteistani jotakuta kohtaan, tulkitseeko tämä avoimuuteni pyynnöksi aloittaa seurustelu? Riippuu siitä, miten vastaanottaja on tottunut tulkitsemaan ja siitä, miten asia esitetään jne.

En myöskään pidä täydellisenä avoimuutena sellaista kommunikaatiota, jossa on mukana impulsiivisuutta - esimerkiksi vihaa. Vihaisena sanotut asiat, vaikka sanoja kokisikin sanovansa ns. "suoraan", eivät yleensä vastaa sitä mitä sama henkilö haluaisi samasta asiasta sanoa tyynessä mielentilassa parin päivän kuluttua. Impulsiiviset tunteet vääristävät viestintää, ja siksi vain niistä vapaana voi kommunikoida aivan avoimesti.

Toisaalta en osaa toimia toisinkaan. Jos minulta jotain suoraan kysytään, vastaan suoraan mitä ajattelen, vaikka tietäisinkin että vastaus voi johtaa kannaltani tai toisen kannalta negatiivisiin seurauksiin. Voiko missään tilanteessa olla perusteltua vastata siten kuin toinen toivoo tai vaikka osatotuudella, jos siitä ei aiheudu hänelle mitään muuta vahinkoa kuin se, että ei toinen ei ollut täysin vilpitön ja avoin?

No minusta se, että kumppanini ei ole minulle vilpitön, on jo sinänsä aika suurehko vahinko - tähän asti kaikissa kokemissani yksittäistapauksissa suurempi kuin se asia, jonka suhteen vilppiä on kehitetty. Epäavoimuus eli kertomatta jättäminen merkityksettömissä asioissa toki on ok (huutajan raportointiaiheeseen viitaten). Mutta jos minä oma-aloitteisesti jotakin kysyn, se on aukoton osoitus siitä, että haluan rehellisen vastauksen.

Ehkä asetan kysymyksen näin - haluatko itse aina kuulla 130% totuuden vai onko tilanteita joissa haluat kuulla jotain ihan muuta?

No jos olen vaikkapa äärimmäistä suorituskykyä vaativan projektin keskellä, jossa on niin tiukka aikataulu ettei siitä voi mitenkään joustaa, ja jo valmiiksi jaksamiseni äärirajoilla, niin sellaisessa tilanteessa voi olla järkevää pidättäytyä jakamasta tietoa, jonka käsitteleminen kuormittaisi minua. Mutta toki toivon, että se tieto jaetaan minulle sitten kun projekti on päättynyt ja on taas aikaa hoitaa parisuhdetta.

prosessi kirjoitti:Itselläni on kiusallinen taipumus tunnistaa totuus liian usein, ja koska se ei ole kovinkaan mukavaa, olen opetellut tietyissä tilanteissa uskomaan ihmisten puheisiin silloinkin kun oikeasti tiedän heidän valehtelevan, ts. leikin heidän puhuvan totta. Erityisesti tuota tarvitaan niissä tilanteissa, kun henkilö itsekään ei tajua valehtelevansa.

Minä teen samaa, mutta eri syystä. En ole huomannut, että totuuden tunnistaminen olisi erityisen ikävää (minusta tuntuu ikävältä lähinnä silloin kun en ymmärrä jotakin tai kun jotenkin aistin että en tiedä totuutta), mutta jos sen läväyttää vasten kasvoja henkilölle joka ei itse tajua valehtelevansa, saa aikaan lähinnä tuhoa. Tällaisessa tilanteessa henkilön sanaan uskominen on taktisesti parempi vaihtoehto eikä siinä menetä juuri muuta kuin aikaa: faktat kun useimmiten paljastavat valheen ennemmin tai myöhemmin.

prosessi kirjoitti:Noin muuten totuus on yliarvostettua.

Onko patologinen valehtelija sinulle yhtä houkutteleva seurustelukumppani kuin rehellinen ja avoin verrokkinsa? Minulle avoimuus merkitsee parisuhteessa hyvin paljon. Muiden ihmisten avoimuus- ja rehellisyysasteella ei periaatteessa ole mitään väliä - tulen kyllä toimeen kierojen juonittelijoidenkin kanssa - mutta jos katsoo millaisia ihmisiä eniten ihailen ja arvostan, niin eipä siihen joukkoon vielä erityisen epärehellistä sakkia ole eksynyt.

EveryWoman kirjoitti:Mutta jos minä oma-aloitteisesti jotakin kysyn, se on aukoton osoitus siitä, että haluan rehellisen vastauksen.

Jos kysyy, niin silloin on jo kyse muusta kuin "haluatko kuulla?". Kysymyksen esittäjän kannattaa aina muistaa oma vastuunsa. "Olinks mä hyvä?" Idols-tuomareiden edessä saattaa antaa rehellisen ja avoimen vastauksen. Luottamuksellisessa suhteessa oleelliset asiat kerrotaan myös kysymättä.