Mikä on yksityisasia ja mistä sellaisen tunnistaa?

[EveryWoman]

En ole oikein vielä selventänyt tätä itsellenikään. Tekisi mieli soveltaa tuota määrittelemääsi impulssi vs. tunne -filosofiaa logiikan tiedostamiseenkin: siis että impulssiin liittyisi lähtökohtaisesti tiedostamaton logiikka, tunteeseen tiedostettu. Olen ilmeisesti jotenkin taipuvainen ajattelemaan, että tiedostettu tunne ohjaa sen tiedostamisen loogisille päättelyketjuille ja tunteen syy- sekä tarveharkinnalle.

En oikein ole valmis lähtemään tuohon kelkkaan. Jos tunteeseen kätkeytyvän logiikan tiedostaisi, se olisi tietoa enemmän kuin tunnetta (taas sovellan tuota dikotomiaa, koska se onnistuu kuitenkin kuvaamaan jonkin olennaisen eron noiden luokkien välillä, vaikka hyväksyttäisiinkin että pohjimmiltaan ne ovat erottamattomia tai samaa alkuperää). Ja toisaalta impulsseihin kätkeytyvästä logiikasta ainakin osa on mahdollista oppia tiedostamaan aika luotettavasti, koska se on aina niin samanlaista. Tunteiden osalta näin ei välttämättä ole. Esimerkiksi luovassa prosessissa hyväksikäyttämäni tunteet ovat jatkuvasti logiikaltaan tiedostamattomia, mutta kuitenkin ne ovat nimenomaan tunteita - eivät impulsseja.

Esimerkiksi intuitio, jonka voinee hyvin luokitella tunteeksi, vaikuttaisi jonkinlaiselta analyyttisten prosessien madonreikäjärjestelmältä (poikaystäväni käsitteitä vapaasti siteeratakseni). Tässä mallissa henkilöllä on siis olemassa tiedostetulla ja tiedostamattomalla tasolla loogisia rakenteita, joita hyväksikäyttäen intuitio tuottaa salamannopeaa mutta kuitenkin loogista* "tietoa" ilman että henkilön tarvitsee tietoisesti testata ajatuksiaan noissa rakenteissa (eli "päätellä"). Itse määrittelisin tällaisen prosessin logiikan tiedostamattomaksi, vaikka prosessi samalla onkin analyyttinen ja luonteeltaan tunne.

*Siis loogista henkilölle kehittyneiden loogisten rakenteiden asettamissa rajoissa

Itse pyrin käyttämään sellaisia määritelmiä, jotka avautuisivat mahdollisimman monelle ja kuulostaisivat myös arkikielessä ymmärrettäviltä, mutta siinäkin on kyllä sudenkuoppansa (viittaan postauksen viimeiseen kappaleeseen).

Minä taas koetan käyttää sellaisia määritelmiä, joilla olisi ensisijaisesti mahdollisimman vähän käsitteen määrittelyongelmia. Tai sitten sanoin tässä saman asian mitä sinä, mutta eri sanoin. Koska todennäköisestihän termit, joilla on vähän määrittelyongelmia, nimenomaan avautuvat hyvin monelle.

Itse asiassa olen näin "vanhemmiten" joutunut myöntämään itselleni, että määrittelyongelmien karttaminen ei ole erityisen hyvä tapa saada viesti menemään perille aiotulla tavalla. Esimerkki tosielämästä: jos sanon vaikkapa: ”On normaalia uskaltaa lauleskella”, minun luullaan väittävän että olisi epänormaalia olla laulamatta. Inhimillinen ajattelu perustuu kärjistyksiin ja kategorisointeihin, jotka taas useimmiten ovat omiaan hämärtämään logiikkaa. Mitä loogisemmin asiat esitetään, sitä vaikeampaa useimpien on niitä ymmärtää. Muutenhan inhimillinen kieli kannattaisi tuota pikaa korvata jollakin sopivalla ohjelmointikielellä, joissa logiikan aste on paljon korkeampi.

Käsitteet sellaisinaan taas sisältävät määrittelyongelmia aina, koska kieli on ihmisen kehittämä ja sellaisena epätäydellinen todellisuuden kuvaamisen väline. Jonkun mielestä vaikkapa uskottomuus tarkoittaa kumppanilta salassa ja vastoin luotuja odotuksia tapahtuvaa seksuaalista toimintaa - jonkun toisen mielestä taas yhdessä sovittu ryhmäseksiaktikin on uskottomuutta!

se on valehtelua jos a) tiedät tai epäilet (valheen) kohteen olevan asiasta kiinnostunut, tai b) sinun tekee (impulsiivisesti) mieli jättää kertomatta.

Eli siis keskustelemisen totuudellisuudessa/valheellisuudessa on jonkinlainen rooli vastuulle kuulijan odotuksista? Täytyy siis muodostaa jokin ennakkokäsitys kuulijan odotuksista?

Mm, no ei varsinaisesti täydy, koska ihmiset muodostavat sellaisia automaattisesti. Enkä myöskään käyttäisi tuossa yhteydessä sanaa "vastuu". Vastuu on toki kuulijalla itsellään silloinkin kun puhuja pyrkii ottamaan hänen tarpeensa huomioon.

Kuinka pitkälle niitä kannattaa ennakoida, ettei itse ulosannista tule virheellisen värittynyt/asenteellinen?

Järjellä ei kovinkaan pitkälle (siihenhän menisi aikaakin niin paljon, että keskusteluun tulisi epämiellyttäviä taukoja), tunteella niin pitkälle kuin pääsee ja impulsiivisesti ei lainkaan. Tai jotain.

Entäpä jos jättää jotain sanomatta, koska se jokin on itselleen jotain hyvin kiusallista? Esim. jos jättää mainitsematta uudelle miestuttavuudelle, että aiempi parisuhde oli väkivaltainen, onko tämä valehtelua? Riippuu tietysti ehkä, jättääkö tämän kertomatta a) vastauksena johonkin parisuhdekysymykseen vaiko b) spontaanisti keskustellessa.

Minä en tee eroa a:n ja b:n välillä muuten kuin ajoituksen suhteen (jos asiaa kysytään, olisi valehtelua jättää kertomatta ja jos asiaa ei kysytä mutta sen tiedetään/arvellaan kiinnostavan, olisi valehtelua jättää pysyvästi kertomatta). Itse asiassa sitoisin määrittelyn tuossa tapauksessa käsitykseen (tunteeseen) suhteen tilasta. Jos tuntuu siltä, että miesystävä haluaisi tietää asiasta voidakseen tukea ja auttaa kumppaniaan tämän vaikeuksissa (= jakaakseen asian sellaisena kuin se on), on valehtelua jättää kertomatta - ja jos tuntuu siltä että mies haluaisi tietää lähinnä saadakseen mahdollisuuden painostaa kumppaniaan konfliktitilanteissa tjsp. (= ei halua jakaa asiaa sellaisena kuin se on, vaan siinä kiinnostaa lähinnä mahdollisuus kategorisoida kumppani parisuhdeväkivallan uhrit -luokkaan ei ole kiinnostunut itse asiasta), kertomatta jättäminen ei ole valehtelua.

Tekisi toisaalta mieli rueta saivartelemaan siitä, miten määritellään totuus (muuten kuin valheen poissaolona), mutta ainakin wikipedian tekstin korkeuden mukaan se vaatisi oman seminaarisarjansa!

No vähintään oman ketjunsa, enkä ole ollenkaan varma osallistuisinko sellaiseen keskusteluun täällä (kirjoittamisen funktiota sijaistoimintana olisi vaikea säilyttää, jos keskustelu on kovin moniuloitteinen ja haasteellinen).

Niin, määrittelykysymyksiä. Mitä tarkoitetaan tunteenvaraisella käyttäytymisellä? Moni tarkoittaa sillä sokeaa impulssien mukaan heittelehtimistä - ei ehdottamaasi loogista eri vaihtoehtojen puntarointia, jossa myös tunteille annetaan painoarvoa. Jos ihan rehellisiä ollaan, ihminen ei ole erityisen looginen olento.

Ehkäpä tämän havaitsemasi epäloogisuuden selittää ihmisen hidas sopeutuvuus vaistoineen suhteessa hänen ympäristönsä kehittymiseen. Tällainen kehityksellinen epäsuhta luonnollisesti sallii nykyhetkessä epätarkoituksenmukaisten, vanhaa alkuperää olevien reaktioiden aiheuttamat mahdolliset haitat. Tietenkin se on hieman epäloogista, että ihmisen mekanismi ei pysy vauhdissa hänen itse kehittämänsä elinympäristön kanssa. Toisaalta, sopeutumisnopeuden taustalla on pitkät listat biologisia faktoja ja periytymislakeja. Taustatekijänä voi olla myös esim. se, että keskimäärin yksi ihminen viipyy elämässään koko ajan pidempään ja pidempään (synnyttäjien keski-ikä kasvaa), jolloin sukupolvien vaihtuvuus hidastuu.

Niin, en epäile etteikö ihminen sopeutuisi operoimaan impulssiensa kanssa vallan mainiosti, kunhan vain kylliksi aikaa kuluu. Tätäkin aihetta olen pyrkinyt mustavalkoistamaan määrittelemällä ihmisen impulsiivisesti toimivan "osan" eläimeksi ja tunteella toimivan joksikin muuksi - olennoksi joka ihmisestä on tulossa. Nykyihmisessä on merkitsevä osa näitä molempia, alkuihmisissä käsittääkseni enemmän impulsiivisuutta, ja nähdäkseni suunta on impulsiivisuudesta poispäin (esim. mitä pidemmälle kehittynyt kulttuuri, sitä vähemmän sen käyttäytymiskoodit, rankaisukäytännöt ja normit mukailevat impulsiivista käytöstä). Eläin-käsitteen käyttäminen saattaa tosin olla harhaanjohtavaa; emmehän oikeastaan tiedä muista eläimistä kylliksi voidaksemme arvioida kuinka impulsiivisesti ne tosiasiassa toimivat.

Me emme ole robotteja, emmekä useimmiten etenkään itsemme suhteen kovin loogisiakaan.

Olen tässä sen verran yrittänyt hankkia (kantapään kautta) itsekritiikkiä, että tämän logiikan ylivertaisuuden puolestapuhumisen sijaan olen alkanut miettiä, onko olemassa oikeata ja sen vastapainona väärää logiikkaa. Lähinnä tietenkin pelottaa väärän logiikan mahdollisuus, koska tällöin sen takana oleva päättelyketju tekee monta virhettä sarjassa, ja olisi hyvin oletettavaa, että lopputuloksessa nämä toistetut virheet ikäänkuin kumuloituvat joksikin superabsurdiksi.

Noiden esimerkkiesi stimuloimana rupesin ajattelemaan sitä määritelmää mielenterveydestä ja sen puutteesta. Johtaako esim. jokin kriteeristöllämme määritelty mielenterveydellinen häiriötila automaattisesti tuollaisen mahdollisen vääränlaisen logiikan viljelemiseen vai voiko väärää logiikkaa ilmetä itsenäisenä ilmiönä? Josta pääsenkin melkoiseen käsitesoppaan, koska sinällään kai logiikka -sana poissulkee sen mahdollisen riskin epäjohdonmukaisuudesta. Mutta toisaalta, väittäisin, että mielenterveysongelmista kärsivillä ihmisillä täytyy olla jokin toimintamekanismi, jonka he pystyvät perustelemaankin itselleen. Kyllähän he kuitenkin tiedostavat asioita. Riippuu nyt tietenkin hirveän paljon mielenterveysongelman luonteesta.

Logiikka ja pseudologiikka? No, koska logiikkakin lopulta perustuu käsitteisiin ja niiden merkityksiin, ja käsitteiden merkitykset taas eivät koskaan voi olla aukottomia ja tosia, niin oikeastaan kaikki logiikka osoittautuu kestämättömäksi riittävän laajalla tarkastelulla (toki pl. matematiikka ja muut suljetut loogiset järjestelmät). Eli kaikki elämää ja maailmaa koskeva käsitteiden varaan rakennettu logiikka on pseudologiikkaa.

Toisaalta, mikä pakko meidän on ajatella että inhimillisyys (ja kieli sen jatkeena) edustaa epätäydellisyyttä ja logiikka totuutta? Eikö logiikan tulisi palvella nimenomaan inhimillisiä tarkoitusperiä - ja kun se kerran ei tässä päämäärässä täydellisesti onnistu, voitaisiin kai yhtä hyvin sanoa että vika on logiikassa: se ei ole moniuloitteisen ja moniselitteisen maailman käsittelemiseen riittävän kompleksinen väline.

Mielenterveyskin on kai joskus nähty jonkinlaisena virheettömyytenä, vaikka nykyisin on selvää, että meillä kaikilla on pääkopassa enemmän tai vähemmän häikkää (myönnämme ja tiedostammepa sitä itse tai emme). Mielisairaina pidetään sitten niitä, joilla sitä on enemmän.

Kylläkyllä. Olen samaa mieltä. Muttei tästä voida mielestäni syyttää sinällään sitä vaistoa tai tunnetta, vaan ihmisen kapasiteettia käsitellä niitä. Minusta sillä saa vaan hallaa aikaiseksi, jos olettaa, että tunteeksi luokittelemaansa reaktioon tulee lähtökohtaisesti suhtautua epäilevästi.

Sanoisin kriittisesti mieluummin kuin epäilevästi.

Kerropa fiksumpana, mikä näiden ero on?

Minun sanakirjassani kriittisyys merkitsee ennakkoluulotonta ja monipuolista tarkastelua, ja epäilevyys taas jonkinlaista lähtökohtaisesti epäluuloista suhtautumista (jossa siis kyseenalaistaminen on korostunutta, mutta rakentavuus, luottavaisuus ja avoin vaihtoehtojen etsiminen vähäistä). Mutta kuten olen ylläkin yrittänyt kuvailla, määrittelyillä sinänsä ei välttämättä (ja tuskin etenkään tässä tapauksessa) ole mitään tekemistä fiksuuden kanssa.

En tiedä, tarkoititko samaa mielipiteessäsi, mutta minusta sekin, että "on varma" toimivansa jossain tilanteessa faktapohjalta, on tunne.

Olen samaa mieltä. Tuokin tunne voi kuitenkin olla joko impulsiivinen tai sitten ei. Jos on impulsiivisesti "varma", menee metsään. Jos taas on fundamentaalisti varma (en keksinyt heti parempaa sanaa, ja kiusallanikin käytän tuota jotta palstan uskontofoobikot saavat taas vettä myllyihinsä), kannattaa toimia sen mukaisesti vaikka faktatietoa aiheesta ei olisi ollenkaan.

Minulla vaan on taipumus ajatella, että faktatietojensa tiedostaminen kestää, on siis aikaavievää. Muttei minulla kyllä ole sen taakse mitään perustetta muuta kuin oletettu arvaus. Josta syystä mieluummin pitäisin sitä tunne- kuin impulssipohjaisena ilmiönä.

Mitenkäs sitten se paloittelumurhaajaesimerkkini? Ihminen voi tuntea olevansa aivan äärimmäisen varma myös nopeasti ja impulsiivisesti. Ja toisalta intuitiivisesti (eli nopeasti) voi olla varma myös faktapohjalta. Se tosin edellyttää loogisten rakenteiden muodostamisprosesseja, joka kyllä vie aikaa. Minusta olennaisinta on se, osaako erottaa impulssin ja tunteen toisistaan.

Juu, no minuahan tavataan tällä palstalla tuon tuostakin syyttää kartesiolaisuudesta, vaikka pyrinkin painottamaan että tapani käyttää kieltä todennäköisesti johtaa harhaan (omasta mielestäni näet olen anything but).

Descartès ei ole minulle ajatuksinensa läheskään niin tuttu, että pystyisin tutkaamaan kartesiolaisittain ajattelevan ihmisen luotettavasti. Joten ei pelkoa siitä

Toki sellaista karkeaa "henki vs. keho", "tunne vs. järki" -erottelua näkee tavan takaa, mutten usko, että näiden käsitysten taustalla olisi kartesiolaisuusaate. Ennemminkin väittäisin syyksi tapauskomista, koska kyseinen malli on melko yksinkertainen, eli vastaa siis siihen yleiseen kollektiiviseen ihmisten taipumukseen päästä kategorisiomaan asioita. On niin paljon miellyttävämpää pystyä nimeämään asioita (ehkä muistiinpainamisenkin kannalta) kuin toteamaan, ettei luokittelu ole mahdollista.

Ei minuakaan varsinaisesti aatteesta ole syytetty (aate on kai jotain tietoisesti omaksuttua). Taustalla on varmaankin ajatus siitä, että kieli on ajattelun väline. Jos siis käytän kartesiolaisia käsitteitä (eli käsittelen kielen tasolla mieltä ja ainetta erikseen), se mukamas indikoi että myös ajattelen siten. Olen toki itsekin sitä mieltä, että valitut käsitteet kuvaavat henkilön ajattelua - mutta uskon silti että on mahdollista tietoisesti valita käsitteitä, jotka ovat omien syvimpien uskomusten kanssa ristiriidassa. Ja hyvä onkin, sillä jos en uskoisi, en voisi käyttää käsitteitä lainkaan (komppaan näet Wittgensteinin Tractatusta).

Jotkut ovat arkitodellisuudessakin minua enemmän Wittgensteiniin päin kallellaan (= mitä ei voi sanoa selvästi, siitä on vaiettava), mutta koska minun nähdäkseni yhtään mitään ei voi kuitenkaan sanoa riittävän selvästi, eli joudun jo lähtökohtaisesti luopumaan tuosta säännöstä voidakseni sanoa edes jotakin, minulle ei tuota ongelmia käyttää epäjohdonmukaisina ja paikkansapitämättöminä pitämiäni käsitteitä etenkään silloin kun saan niiden avulla ihmiset edes jollakin tasolla kiinnittymään puheenvuoroihini, eli kun niiden käyttämisellä on välinearvoa. Jos puhuisin omasta näkökulmastani mahdollisimman johdonmukaisilla ja tosilla käsitteillä, teksti olisi vielä miljoona kertaa sekavampaa lukijoiden silmissä kuin se nyt on, ja silloin keskustelua tuskin syntyisi. Nykyiselläänkin tulee ihan riittämiin noita jo mainittuja enjaksanulukee -kommentteja.

[Vadim]

Asiaa pitkään mietittyäni päädyin siihen lopputulemaan, että tämä sinun määrittelyfetissisi kumpuaa siitä, että olet (muun ohella) formalisti. Siihen ei voi olla muuta selitystä.

[EveryWoman]

Asiaa pitkään mietittyäni päädyin siihen lopputulemaan, että tämä sinun määrittelyfetissisi kumpuaa siitä, että olet (muun ohella) formalisti. Siihen ei voi olla muuta selitystä.

Öh, mitkäs noitavainot täällä nyt taas on käynnistetty (ensin urpiainen kävi ylle toisessa ketjussa ja nyt sinäkin, Brutukseni)? Vai onko teillä vain kevättä rinnassa?

Mitä tuohon ei muuta selitystä -typerehtimiseesi tulee (jaa että oikein pitkäänkin mietit!), niin se kertoo minulle lähinnä yhden asian: et taaskaan lukenut mitä oikeastaan sanoin. Kunhan ylimalkaisesti silmäilit sen verran, että löytyi jokin kohta, jonka voi huolettoman puolitahallisesti paisutella äärimmilleen kunnes se ulottuu lähes kaikille mahdollisille kriittisen nokkavuuden kohteeksi soveltuville alueille, joista sitten vain valitsit ensiksi mieleen tulevan.

Ai siis määrittelyfetissi ja formalismi? No huhhu. Entäpä jos vain yksinkertaisesti yritän tulla ymmärretyksi? *mutinaa* Urpiaiselta olen sentään oppinut odottamaan halpamaisuutta ja löperöyttä, mutta että sinäkin vielä!

[Aava]

....

Eipä noihin oikein muuta voi sanoa kuin että ja

Eniten noista on mietityttänyt käsitteet logiikka, inhimillisyys ja mielenterveys (siis niiden määritelmät). Varsinkin viimeisintä on joskus tullut mietittyä, koska tuntuu, että sen rajat ovat tottatosiaan varsin häilyvät. Ja sitten taas oikeastaan tästä häilyvästä mielenterveys -käsitteestä käsin (siihen nojaten) määritellään myös se, mikä kullekin on inhimillistä. Ja sitten, jos esim. hoidetaan "mielenterveyspotilasta", sen inhimillisyyden oikeastaan päättääkin se hoitava henkilö, koska ilmeisestikään "mieleterveydeltään rajoittunut" ei ehkä itse siihen pystyisi. Mutta pystyykö mielenterveydeltään terve ihminen sanomaan, mikä toiselle, "ei-niin-mielenterveelle" henkilölle, on inhimillistä? Voiko inhimillisyyttä opettaa? Ja onko naisen inhimillisyys jotenkin erilaista kuin miehen inhimillisyys? Joskus mietityttää, että esim. naisen pahoinpitellyksi tuleminen ikäänkuin kohahduttaa enemmän tai on jotenkin "väärempää"/epäinhimillisempää kuin miehen.

Joskus tulee myös ajatelleeksi, että inhimillisyyskontekstissa taitaa olla niin, että jonkin asian tekeminen enemmistön mukana on sinällään inhimillistä (esim. juutalaisvainot), vaikka siis itse valinta olisi sinällään epäinhimillinen. On (erityisesti tässä esimerkissä) ehkä tietenkin ihan turhaa jeesustelua ihmetellä lauman mukana kulkemisen epäinhimillistä mielekkyyttä, jos sillä on jokin mahdollisesti merkittäväkin myötävaikutus omaan hengissäpysymiseen. Mutta voidaanko yleisesti ajatella, että muiden vainoaminen oman jatkuvuuden nimissä on inhimillistä?

Ja sitten vaan odottelemaan taas niitä "aaarrrgghh" -viestejä...

[Mida]

Millä tavalla tunteet ja impulssit tuntuvat erilaisilta? Löytyiskös kuvailuja esim. EW, ku oot näin sanonu. En ny muista oliko se tässä ketjussa, mutta onko sillä ny väliäkää.

[EveryWoman]

Millä tavalla tunteet ja impulssit tuntuvat erilaisilta? Löytyiskös kuvailuja esim. EW, ku oot näin sanonu. En ny muista oliko se tässä ketjussa, mutta onko sillä ny väliäkää.

Nyt on mun vuoro sanoa: Aaaaaargh! Ehdin jo riemuita ettei kukaan kysynyt tuota. Kuvaileminen on nimittäin turkaisen hankalaa (muuten olisin suoltanut kuvailut heti itse väittämän perään).

Mutta yritetäänpä nyt sitten. Pahoittelut sekavuudesta jo etukäteen.

Impulssi tulee yhtäkkiä ja yllättäen, puun takaa. Se on rajusti mukanaanvievä ja rajusti haihtuva, kuin kupla joka syntyy ja sitten poksahtaa ja on kuitenkin täynnä tyhjää. Esimerkiksi elokuvissa aiheutetaan katsojille impulsseja yhtäkkisten kovien äänien yms. avulla (mitä huonompi leffa, sitä läpinäkyvämmin näitä käytetään). Silloin tulee usein mieleen: Ai nytkö mun kuuluisi siis hätkähtää, vai? Ette sitten saaneet sisällöstä niin uskottavaa, että hätkähdys olisi tapahtunut ilman tuollaista keinotekoista temppuilua?, ja kokemus lässähtää (mulla on tapana laskea leffan trailerista "hätkähdytyksien" määrä, ja jos niitä tulee kovin monta, jätän yleensä koko leffan väliin). Impulssin tullessa tosielämässä ainakin itselleni tulee vähän samantapainen fiilis - se tuntuu keinotekoiselta ja kokonaisvaltaisesti ajatellen tosiasioihin (= elämäni storylineen) perustumattomalta. Ikään kuin joku ulkopuolinen vain ruiskauttaisi injektioruiskulla jotain kemikaalia vereen saadakseen minut pois raiteiltani. Jos vaikka suutahdan jollekulle, tarkkailen samaan aikaan reaktiotani tavallaan "ulkoapäin" ja mietin kuinka idioottimaista semmoinen on, kun se ei tosiasiassa auta tilannetta mitenkään vaan vaikeuttaa sitä (siis vähän niin kuin mainittu ulkopuolinen yrittäisi sotkea ja vaikeuttaa elämääni).

Tunne taas saattaa sekin kyllä tulla yhtäkkisesti, mutta pohja jonka päälle se kehittyy, on kuitenkin hitaammin kasvanut paikoilleen ja myös pysyy paikoillaan muuttuvista tapahtumista ja tilanteista riippumatta. Joskus sen pohjan päällä leijuu kepeä ja hento, hyvin pitkään jatkuva tunne, ja joskus taas tunne alkaa eräänlaisena pistelynä tai kutitteluna vatsanpohjassa ja paisuu sitten nopeasti lähes tajunnanräjäyttäväksi lyhytkestoiseksi tunne-elämykseksi, mutta silloinkin se on erilainen juttu kuin impulssi. Tunne ei vaikeuta tai hankaloita pyrkimistäni kulloiseenkin päämäärääni (esim. konfliktin ratkaiseminen kumppanin kanssa, jota impulsiivinen suuttumus hankaloittaa), vaan antaa minulle vain lisää virtaa (esim. vakaalle pohjalle rakentunut ja jatkuvasti läsnä oleva rakastamisen tunne, joka auttaa konfliktin ratkaisemisessa rakentavasti). Tunne tuntuu johdonmukaiselta ja järkevältä, itse rakentamaani / minussa elämäni myötä rakentuneeseen alustaan perustuvalta, eli siltä että se kumpuaa sisälläni olevasta lähteestä eikä jostakin satunnaisesta ulkoisesta ärsykkeestä (vaikka ulkoiset ärsykkeet voivat sen sytyttää, esim. se että näkee rakastetun nukkuvan yhteisessä vuoteessa, niin se kuitenkin pohjautuu kestävämpään psyykkiseen rakenteeseen). Eikä se sumenna järkeä, vaikka voikin olla voimakkuudeltaan impulsseja suurempi. Toimintakyky saattaa hetkellisesti mennä jos tunnekokemus on oikein voimakas, mutta sekin tuntuu enemmän siltä että en vain ole itse vielä tarpeeksi voimakas hallitsemaan niin suurta tunnetta (ikään kuin sähkölaitteen läpi johdettaisiin liian suuri määrä virtaa); ei siltä että tunne sinänsä olisi mitenkään häiritsevä tai epäjohdonmukainen. Kun minulla on oikein voimakas tunne, voisin yhtä hyvin sanoa: tiedän. Se tuntuu hyvältä, oikealta, todelta ja ratkaisevalta.

Lyhyemmin: minulle tunne on ainut juttu, jolla elämässä lopulta on merkitystä. Tuohon aiemmin sivuttuun mitä on totuus -aiheeseenkin se linkittyy olennaisesti. Tunne on niin lähellä totuutta kuin omassa kokemusmaailmassani uskon ikinä pääseväni.

[Mida]

Millä tavalla tunteet ja impulssit tuntuvat erilaisilta? Löytyiskös kuvailuja esim. EW, ku oot näin sanonu. En ny muista oliko se tässä ketjussa, mutta onko sillä ny väliäkää.

Nyt on mun vuoro sanoa: Aaaaaargh! Ehdin jo riemuita ettei kukaan kysynyt tuota. Kuvaileminen on nimittäin turkaisen hankalaa (muuten olisin suoltanut kuvailut heti itse väittämän perään).

Mä tässä hahmottelen pikkuhiljaa näiden asioiden erottelua toisistaan omalta kohdalta joten siks musta on tosi mielenkiintoista kuulla vaikka kuinkakin sekavaa selitystä siitä, että millaiselta kokemuspohjalta joku toinen näitä erottelee. Että kiitos ku viittit.

Välillä on tosi vaikea nähdä missä tuntemuksissa on pohjalla järkevä logiikka ja mikä taas on enempi tuollaista hedelmättömämpää kuohahtelua. Yleensä jos tulee mulle hankala tilanne, että kuohahtaa, niin järkevintä on siinä kohtaa pitää vaan turpa kiinni ja miettiä asia itsekseen rauhassa läpi, että sais ne turhat ainekset varistettua skaalasta pois tekemästä hallaa. Odotella ja miettiä niin kauan, että kokonaisuudesta on jäljellä enää ne järkevät ja loogiset, hyödylliset tuntemukset. Jos siinä liian nopeasti alkaa selvitellä esim. puolison kanssa sitä lähtöärsyketilannetta, niin ihan liian helpolla tulee toimittua epäkannattavasti, loukkaavasti, rumasti, ajattelemattomasti jne. kun kosketus siihen mikä on olennaista on vielä muodostumassa/häiriintyy. Esim. eräässä tilanteessa mies kysyi liian aikaisin, että olenko hänelle vihainen ja sillä hetkellä kyllä, olin ja myönsin. Mutta kun olin saanut tilanteen itselleni selvitetyksi, en enää ollut ollenkaan, sillä silloin minulla ei enää ollut siihen mitään syytä, sillä ymmärsin, ettei mies sinällään ollut tehnyt mitään väärin vaan kaikki kurja kumpusi itsestäni. Siis vaikka tuo toimintansa kera ärsykkeenä asian nousemisessa pinnalle olikin ja alkukuohahdus häntä vastaan pyrkikin. Ja siis siitäkin huolimatta, että en ole ihan perillä siitä, että mikä ihme ne jutut on saanu aikanaan mulle muodostumaan niin vahvan ikäviksi. Mut toisaalta ne on sellasia tuntemuksia jotka mä koen vaikeiksi muokata, vaimentaa, poistaa, mutta jotta en menisi enempi rikki, niin niitä pitää kuunnella ja hyväksyä että jostain syystä ne on.

Mä koen huonoina sellaiset tuntemukset, jotka sumentavat harkintaa. Ilmeisesti näitä voi sitten ajatella impulsseina. Mä en koe, että joku manipuloisi ulkopuolelta, vaan miellän itsestä kumpuaviksi reaktioiksi ne ihan täydelleen. Mut niin kauan kun ei pysty muodostamaan tapahtuneesta mitään loogista kokonaisuutta tai ottamaan objektiivisempaa katsantokantaa asioihin (eli miettimään kunnolla asiaa kaikilta kanteilta), niin niin kauan yleensä läsnä on noita huonoja tuntemuksia ja niin kauan on paras odotella ja pyöritellä ja miettiä. Mut mä en osaa niitä siinä hetkessä heti eritellä, että toi on tyhmä, toi on ok. Musta tuntuu vaan, että ajatukset surisee päässä, mistään ei oikein kunnolla saa kiinni ja palaset ei loksahda. Ja sit ku hetki kuluu, ni yleensä ne turhat ainekset haihtuu itsellään. Ja jos vielä sittenkin tajuaa, että ei vaan halua ottaa jotain näkökulmaa huomioon ni sit onkin metkaa ku pääsee miettimään et mitä tarkotusta se palvelee, ettei halua jostain epäjärkevästä tunteesta irrottaa. Ja se sit voiki olla hankalampi homma.

Mää ny kiusaan Aavaa ja käytän ihan piruuttaniki ilmasuja epäjärkevä tunne yms. Mut mä tosiaan yhäti vaan tuijotan niitä siitä näkökulmasta, että mitä kannattaa seurata ja siitä näkökulmasta ne on joko järkeviä tai ei ole.

Pystyksä kontrolloimaan noita impulsseja jotenkin? Ja kuulostaako että tässä ny olis joku virhepäätelmä vallallansa?

[EveryWoman]

Mä koen huonoina sellaiset tuntemukset, jotka sumentavat harkintaa. Ilmeisesti näitä voi sitten ajatella impulsseina.

Hyvä määritelmä.

Mä en koe, että joku manipuloisi ulkopuolelta, vaan miellän itsestä kumpuaviksi reaktioiksi ne ihan täydelleen.

Tokihan minunkin ajatukseni lopulta on, että itsestä nekin tulevat. Yritin vain kuvailla eroja tuntemuksissa. Ehkä juuri siksi, että miellän harkinnan niin kiinteäksi osaksi itseäni, sitä sumentavat jutut tuntuvat eräällä tavalla itseni ulkopuolisilta.

Musta tuntuu vaan, että ajatukset surisee päässä, mistään ei oikein kunnolla saa kiinni ja palaset ei loksahda.

Aivan, selkeys puuttuu.

Ja sit ku hetki kuluu, ni yleensä ne turhat ainekset haihtuu itsellään. Ja jos vielä sittenkin tajuaa, että ei vaan halua ottaa jotain näkökulmaa huomioon ni sit onkin metkaa ku pääsee miettimään et mitä tarkotusta se palvelee, ettei halua jostain epäjärkevästä tunteesta irrottaa. Ja se sit voiki olla hankalampi homma.

Mahtavaa että ylipäänsä pystyt tuollaisia tajuamaan. Ei ihan helppoa nimittäin.

Pystyksä kontrolloimaan noita impulsseja jotenkin? Ja kuulostaako että tässä ny olis joku virhepäätelmä vallallansa?

En paitsi noin kuin itsekin sanoit, antamalla olla. Olemalla lähtemättä mukaan. Vähän niin kuin leffassa sanoisin ohjaajalle: Hei kamoon jätkä, nyt vähän laatua lisää! Et sä mua tuollaisella temppuilulla huijaa. Ja odottamalla ne sitten haihtuvat. Päättelystäsi en moitteen sijaa löytänyt.

[syttiK]

Yksityisasia on kaikki intterrrnetin/työpaikan ulkopuolella oleva. Sen tunnistaa siitä, että sitä ei levitellä kaikille. Ihan niiQ Pipari!

[Aava]

Yksityisasia on kaikki intterrrnetin/työpaikan ulkopuolella oleva. Sen tunnistaa siitä, että sitä ei levitellä kaikille. Ihan niiQ Pipari!

Entäs jos julkimo hoitaa työajalla/työsuhde-etuja hyväksikäyttäen ihmissuhteitaan kuten teki I. Kanerva? Onko ne silloin yksityisasia vai julkinen asia? Jos ne ovat yksityisasia, silloinhan ilmeisesti poliitikoilla ei saisi olla yksityiselämää, kun tämäkin tapaus näin suureksi kohuksi nousi... ? Tai että ainakaan tuo määritelmäsi ei pätisi poliitikoihin/julkkiksiin.

Jos taas ei työajan ulkopuoliset ihmissuhteet eivät ole yksityisasia, minkä takia joku lehti pystyy rahastamaan kahden henkilön välisillä tekstiviesteillä? Siis että mistä sellaisissa kannattaa maksaa, kun kyse ei ole edes yksityisasiasta... mikä siinä on niin ihmeellistä/uutisarvoista silloin, että siitä kannattaisi maksaa?

[syttiK]

Yksityisasia on kaikki intterrrnetin/työpaikan ulkopuolella oleva. Sen tunnistaa siitä, että sitä ei levitellä kaikille. Ihan niiQ Pipari!

Entäs jos julkimo hoitaa työajalla/työsuhde-etuja hyväksikäyttäen ihmissuhteitaan kuten teki I. Kanerva? Onko ne silloin yksityisasia vai julkinen asia? Jos ne ovat yksityisasia, silloinhan ilmeisesti poliitikoilla ei saisi olla yksityiselämää, kun tämäkin tapaus näin suureksi kohuksi nousi... ? Tai että ainakaan tuo määritelmäsi ei pätisi poliitikoihin/julkkiksiin.

Jos taas ei työajan ulkopuoliset ihmissuhteet eivät ole yksityisasia, minkä takia joku lehti pystyy rahastamaan kahden henkilön välisillä tekstiviesteillä? Siis että mistä sellaisissa kannattaa maksaa, kun kyse ei ole edes yksityisasiasta... mikä siinä on niin ihmeellistä/uutisarvoista silloin, että siitä kannattaisi maksaa?

Puhuinkin vain omasta puolestani.. Mua ei hirveesti kiinnosta muiden ihmisten (paitsi läheisten) ei tavisten eikä julkkujenkaan yksityisasiat. Ihan sama kuka panee ja ketä. Säästän nekin energiat ihan johonkin muuhun.

Iken ois pitäny käyttää sekstailuunsa omaa kapulaa, ei työpuhelinta!!1!! Niin! Eikös se firman piikkiin tekstaillu? Loppupeleis ihan sama mulle kuka teki ja mitä teki tahi jätti tekemättä, lehdistö riepoottaa joka tapauksessa kuitenkin. Ihan sama kun joku ajaa kuolonkolarin tai sattuu jotain muuta, lehdet mässää myyvillä otsikoilla ja monen sivun kirjotuksillaan. Kuitenki ne myy, ihmiset on niin uteliaita, jos ei omassa elämässä oo tarpeeksi säpinää.

Sallittakoon yksityiselämä myös julkisuudenhenkilöille [sekä kansanedustajille], eikö kaikki oo hyvin ku hommat hoituu.. Ja pikkusen ehkä kattoo kehenkä sitä meisselinsä upottaa? Hassuinta asiassa se, että I teki jo toistamiseen samat.