Mikä on yksityisasia ja mistä sellaisen tunnistaa?

[Mida]

Tätäpä rupesin miettimään, kun tuntuu, että omalla kohdalla yksityisasioiksi luokittelemieni juttujen lista senkun harvenee. Eikä asiaa auta sekään, että on puoliso, jota en ole tähän mennessä saanut järkytettyä sillä, mitä häntä(kin) koskevia keskusteluja olen käynyt. Olen kysynyt, että häiritseekö sua, että puhun julkisesti tästäjatästä ja kertaakaan ei ole häirinnyt, kun hänestä ne asiat on olleet totta, mitä on kirjoitettu/puhuttu.

Tietynlainen tutka on sille, millaisista asioista ihmiset ei yleensä halua henkilökohtaisia kokemuksiaan ja asioitaan jakaa ja varovasti pyrin sellaisista jutuista mainitsemaan, jos ollenkaan. Mutta entäpä omalla kohdallani. Mihin sen rajan vetäisi ja miksi? Mikä yleensä on syynä siihen, että jotain asiaa elämässään ja itsessään ei halua julkisesti käsiteltävän? Häpeä? Onko avoimuudesta väistämättä jotain pahoja seurauksia ja jos niin mitä?

[prosessi]

Mutta entäpä omalla kohdallani. Mihin sen rajan vetäisi ja miksi? Mikä yleensä on syynä siihen, että jotain asiaa elämässään ja itsessään ei halua julkisesti käsiteltävän? Häpeä? Onko avoimuudesta väistämättä jotain pahoja seurauksia ja jos niin mitä?

Minulla ei taida olla mitään rajoja, sillä koska itse kestän omaa epätäydellisyyttäni, en oikein osaa hävetä puutteitanikaan. Toisaalta sitten ne omat puutteet usein tulevat esiin sellaisissa konteksteissa, joihin liittyy joku toinen ihminen omine puutteineen, jolloin niistä omista puutteista kertominen toisi väistämättä esiin myös sen toisen puutteet, mikä puolestaan tekee omista puutteistani kertomisen hieman hankalaksi jos samalla kuitenkin tunnen tarvetta suojella niiden muiden asianosaisten yksityisyyttä. Hankala homma.

[NuoriDaavid]

Yksityisasian tunnistaa siitä, että se kerrotaan kitinässä.

[Pyry-Matias]

Yksityisasian tunnistaa siitä, että se kerrotaan kitinässä.

Voisitko palauttaa tietoisuuteeni sen, oliko vaimollasi paakkusta valkovuotoa, kuten suvussanne yleisesti vai muistanko väärin?

[Bliss]

Yksityisasian tunnistaa siitä, että muut kertovat sen kitinässä.

Noin.

[NuoriDaavid]

Yksityisasian tunnistaa siitä, että se kerrotaan kitinässä.

Voisitko palauttaa tietoisuuteeni sen, oliko vaimollasi paakkusta valkovuotoa, kuten suvussanne yleisesti vai muistanko väärin?

Kokkareinen valkovuoto tarkoittaa yleensä hiivatulehdusta ja sellaisesta ei ole havaintoa.

[Chap]

Yksityisasian tunnistaa siitä, että se kerrotaan kitinässä.

Tarkemmin: siitä kertoo kitinässä, mutta ei omalle kumppanilleen.

[Pyry-Matias]

Kokkareinen valkovuoto tarkoittaa yleensä hiivatulehdusta ja sellaisesta ei ole havaintoa.

*merkitsee muistiin: "mahdollinen hiivatulehdus"*

[Aava]

Tätäpä rupesin miettimään, kun tuntuu, että omalla kohdalla yksityisasioiksi luokittelemieni juttujen lista senkun harvenee.

Hyvä aihe!
Mietin aivan tätä samaa eräässä taannoisessa keskustelussani, jossa vastaamisen pidättäytymisessä vedottiin sen privaattiluonteeseen. Toisaalta ymmärrettävää, toisaalta ei sittenkään, koska kysyin mielipidettä/tulkintaa erääseen asiaan, ja silloin havahduin, että minkä takia se onkaan niin, että asian luonne määrää sen, voiko mielipidettään ilmaista. Eikö jokaikinen mielipide ole sinällään yksityisasia? Miksi toiset olisivat enemmän yksityisasioita kuin toiset?

Ikäänkuin joissain asioissa ihmisen mielipiteellä olisi jokin suurempi tai pienempi painoarvo ja jotenkin lujempi kiinnitys sellaiseen johonkin absoluuttiseen totuuteen kuin toisissa asioissa. Jos siis esim. on sitä mieltä, että "mustikat ovat hyviä", sen ilmaiseminen on jotenkin ymmärrettävämpää kuin esim. sen, että "pomoni nn on epäluotettava". Molemmat ovat kuitenkin yhtä subjektiivisia tulkintoja. Miksi joidenkin ilmaiseminen olisi sitten hyväksyttävämpää kuin toisten?

Siksi en oikein ymmärrä, miksi siitä Susan Kurosen kirjasta nostettiin niin järjetön haloo. Sehän oli hänen tulkintansa suhteestaan M. Vanhaseen. Miksei Matti ohittanut sitä olankohautuksella? Mitä sillä nyt enää olisi väliä, mitä se Susan heistä ajatteli. Suhdehan oli jo ohikin. No, ehkä parisuhde-elämä on jokin ihmeellinen tabu, vaikka isolla osalla sellainen on ja about kaikki loput sitä tavoittelevat. Miksi ylipäätään ihmisiä edes kiinnostaa toisten ihmisten parisuhde, noin niinkuin journalismin alatyyppinä, kun joku täysin ulkopuolinen analysoi joidenkin parisuhdetta? Olisi aivan eri asia lukea niiden parisuhteen osallisten tekstejä kuin jonkun tuomitsemis- ja luokitteluintoisen reportterin "näen kuten haluan ne nähdä" -vihjailuja.

Mutta entäpä omalla kohdallani. Mihin sen rajan vetäisi ja miksi? Mikä yleensä on syynä siihen, että jotain asiaa elämässään ja itsessään ei halua julkisesti käsiteltävän? Häpeä? Onko avoimuudesta väistämättä jotain pahoja seurauksia ja jos niin mitä?

Viimeaikoina minullakin se arkojen asioiden lista on häipynyt lähes kokonaan. Ja olo on sitä mukaa tullut paremmaksi. Minulle sellainen tunteiden ja ajatusten neutralisoiminen tekee elämästä kestämätöntä kulissin pyörittämistä, jota olemukseni ei kestä enää yhtään. Ehkä ainoa asia, jota en vieläkään pysty täysin avoimesti muille analysoimaan - en edes parhaimmille ystävilleni - on oma ulkonäköni ja kroppani. Tiedän, mitä mieltä niistä olen, enkä aio vaihtaa näkemystäni, siispä miksi haluaisin vaivautua kysymään, mitä muut niistä ajattelevat?

Minulle rehellisyys ja avoimuus kaikessa alastomuudessaan on ainoa tapa hengittää vapaasti itsessäni. En pelkää enää syrjityksi tulemista mahdollisen outouteni takia, koska minulla ei ole muuta vaihtoehtoa elää. Mieluummin aitona yksin kuin myytynä kaksin. Minulle siis oma ja toisten varaukseton rehellisyys viestii itsekunnioituksesta.

p.s. Mida, jos et muuta jaksa vastata ed. viestiini mieshuora -palstalla, antaisitko edes sen esimerkin siitä epäloogisesta tunteesta... ?

[EveryWoman]

Mida, jos et muuta jaksa vastata ed. viestiini mieshuora -palstalla, antaisitko edes sen esimerkin siitä epäloogisesta tunteesta... ?

Itse en ehdi nyt muuta kirjoitella, mutta kun tuo osui jo toista kertaa silmään, niin tässä esimerkkejä:

1. Olet joutunut hankalaan tilanteeseen, josta selviäisit kuiville (ainakin lyhyellä aikavälillä) valehtelemalla. Sinulle saattaa tulla "tunne", että tekisi mieli valehdella. Usein näissä tilanteissa tarkemmalla miettimisellä kuitenkin tajuaa, että pitkän aikavälin onnellisuutta tavoittelevan on järkevämpää puhua totta.

2. Pelästyt kadulla kulman takaa tulevaa tyyppiä, joka on vähällä törmätä sinuun. Seuraa kuohahdus ja välitön aggressiokohtaus, eli eräänlainen vihan tunne. Se on kuitenkin olemassa lähinnä eloonjäämismekanismina, eikä sitä pidä lähteä toteuttamaan käytännössä, etenkin jos tilanne oli pelkkä vahinko.

Ja niin edelleen. Aika paljon ihmiset kohtaavat tuollaisia impulsiivisia ja hetkellisiä tunnekokemuksia, joita ei kuitenkaan kannata sokeasti seurata. Ne olivat varmaan käytännöllisempiä luolamiehille - nykyihminen, tuo pitkään kehittyneen ja mittavan kulttuurievoluution kruunu *sarkasmivaroitus*, sen sijaan voi ajautua aika onnettomaankin elämään jos ei saa noista mekanismeista niskalenkkiotetta (no tietty joskus voi edelleen olla käytännöllistä saada adrenaliinia vereen kuullessaan kovan yhtäkkisen äänen tms.). Itse yritän olla edes nimittämättä noita tunteiksi, koska ne ovat kuitenkin luonteeltaan aivan erilaisia kestäviin tunteisiin verrattuna (joita taas nimenomaan kannattaa seurata), ja saman sanan käyttäminen kahdesta eri asiasta sekoittaa systeemejä ihan turhaan. Sanaa "impulssi" olen joskus käyttänyt, impulssikontrolli-termin mukaan.

Ai kumpaa se suhteen alun ihastus sitten on? Kyllä se enemmän impulsiivista lienee, koska se vaatii syntyäkseen sen ettei toista tunne vielä kovin hyvin - eli tunne ainakin osittain perustuu muuhun kuin tosiasioihin. Toisaalta siinä on varmasti mukana myös kestävämpiä elementtejä, joiden varaan se myöhemmin kehittyvä ja kestävä rakkaus sitten voi rakentua. Ja varmaan riippuu ihmisestä, miten nuo keskenään jakaantuvat. Erään tapauksen tunnen, joka väittää ettei ole teini-iän jälkeen ihastunut impulsiivisella tavalla enää ollenkaan, vaan ainoastaan faktapohjaisesti! Oli miten oli: jos minulta kysytään, niin pidän moista äärimmäisen harvinaisena poikkeuksena.

[EveryWoman]

ei ole häirinnyt, kun hänestä ne asiat on olleet totta, mitä on kirjoitettu/puhuttu.

Noin täälläkin. Itseäni häiritsee eniten se, jos minusta puhutaan jotakin paikkansapitämätöntä - oli se sitten hyvää tai huonoa (sekin tosin häiritsee lähinnä silloin, jos se vaikuttaa jonkun itselleni tärkeän ihmisen mielipiteeseen minusta; muut miettikööt mitä lystäävät). Totuuden kertominen taas ei häiritse, ainakaan silloin kun tuo totuus ei ole mikään hieno tai onnistumiseen liittyvä juttu vaan neutraali tai kielteinen. Myönteisiä juttuja huomaan kyllä säännöllisesti piilottelevani (ainakin silloin kun ulkomaailma ei vuoda niitä kitinäläisille!). Syy mietinnässä!

Onko avoimuudesta väistämättä jotain pahoja seurauksia ja jos niin mitä?

No ei ole. Typerin kuulemani väite on se, että jos itse kertoo joistakin puutteistaan tai heikkouksistaan, niitä voidaan muka myöhemmin käyttää aseena. Mutta mikä ihmeen ase se sellainen on, jonka kertominen ei aiheuta kohteelle mitään negatiivista (mikä juuri mahdollistaa senkin, että itse niistä kertoo)?

[Mida]

ei ole häirinnyt, kun hänestä ne asiat on olleet totta, mitä on kirjoitettu/puhuttu.

Noin täälläkin. Itseäni häiritsee eniten se, jos minusta puhutaan jotakin paikkansapitämätöntä - oli se sitten hyvää tai huonoa (sekin tosin häiritsee lähinnä silloin, jos se vaikuttaa jonkun itselleni tärkeän ihmisen mielipiteeseen minusta; muut miettikööt mitä lystäävät). Totuuden kertominen taas ei häiritse, ainakaan silloin kun tuo totuus ei ole mikään hieno tai onnistumiseen liittyvä juttu vaan neutraali tai kielteinen. Myönteisiä juttuja huomaan kyllä säännöllisesti piilottelevani (ainakin silloin kun ulkomaailma ei vuoda niitä kitinäläisille!). Syy mietinnässä!

Onko avoimuudesta väistämättä jotain pahoja seurauksia ja jos niin mitä?

No ei ole. Typerin kuulemani väite on se, että jos itse kertoo joistakin puutteistaan tai heikkouksistaan, niitä voidaan muka myöhemmin käyttää aseena. Mutta mikä ihmeen ase se sellainen on, jonka kertominen ei aiheuta kohteelle mitään negatiivista (mikä juuri mahdollistaa senkin, että itse niistä kertoo)?

Ensinnäkin kiitos ku heitit noi esimerkit Aavalle. Tais helpottaa kärsimättömyyttään. Mun on koko ajan pitänyt vastata, mutta sopivaa hetkeä ei ole tullut, kun ajatukset kuitenkin ovat sen verran muhjuna päässä, että olisi vaatinut keskittymistä. Tässä nyt kuitenkin on pieni kuumeinen flunssapotilas huolehdittavana ja itsellä lievää univelkaa. Vaativampaan ajatustyöhön ja kirjoittamiseen ei nyt ole ollut rahkeita, joten sen sijaan olen vähän tällaisia lyhyempiä ajatuksia laittanut. Mutta palaan kyllä asiaan, kun sopiva hetki tulee.

Avoimuuden negatiivisia vaikutuksia voi tietty olla joissain tilanteissa esim. julkkiksille voi uransa takia olla tärkeää se, millainen julkisuuskuvansa on ja joitain juttuja voi siltä kannalta olla järkevä piilotella. Tai, no, järkevä ehkä vähän huono sana. Omasta mielestään tarpeellista.

Ja äitinäkökulma heräilee taas, että joutuuko tuo lapsi kärsimään jos vanhempansa ovat liian avoimia. Kun ei ne idiootit tästä maailmasta lopu, jotka kiusaamista harrastavat ja toisaalta voi olla hankala sanoa miten se oma lapsi sellaista kestää ja siihen osaa suhtautua. Että jossain määrin voi "omaan" nilkkaan jotain kolahtaa kuitenkin.

[Aava]

1. Olet joutunut hankalaan tilanteeseen, josta selviäisit kuiville (ainakin lyhyellä aikavälillä) valehtelemalla. Sinulle saattaa tulla "tunne", että tekisi mieli valehdella. Usein näissä tilanteissa tarkemmalla miettimisellä kuitenkin tajuaa, että pitkän aikavälin onnellisuutta tavoittelevan on järkevämpää puhua totta.

Niinno, minusta tässä valehtelu on epälooginen tunne pitkän aikavälin seurausten kannalta, mutta ei suhteessa itse siihen päätöksentekohetkeen. Sehän on vaihtoehtoinen toimintatapa. Ja minusta on loogista käydä pulmatilanteissa kaikki vaihtoehdot läpi, ettei toimintatavat uraudu. Esim. joskus nimittäin kolmantena vaihtoehtona voi myös olla neutraalius, siis kannanoton ilmaisematta jättäminen, jolloin seurausten ennakointi (ts. loogisuuden mitoittaminen) onkin olennaisesti hankalampaa kuin mustavalkoisessa totuus-valhe -ajattelussa. (Joskus kyllä mietin, onko kertomatta jättäminen enemmän totuutta vai valehtelua, mutta lienee aivan liian tilannesidonnainen pystyttäväksi ratkaisemaan yleisellä tasolla.)

2. Pelästyt kadulla kulman takaa tulevaa tyyppiä, joka on vähällä törmätä sinuun. Seuraa kuohahdus ja välitön aggressiokohtaus, eli eräänlainen vihan tunne. Se on kuitenkin olemassa lähinnä eloonjäämismekanismina, eikä sitä pidä lähteä toteuttamaan käytännössä, etenkin jos tilanne oli pelkkä vahinko.

No, minusta tuossa pelkässä reaktiossa on kyse vaistosta. Puolestaan se, miten ihminen vaistoonsa reagoi, voi todellakin olla joko loogista tai epäloogista. Mutta minusta siis tuo puhdas vaistontunne on looginen, vaikka pitäisi sisällään ennakko-oletuksen nykyään epätarkoituksenmukaisesta, aggressiivisesta suhtautumisesta. Mutta joskus harvoin sellainen voi silti tulla tarpeeseen. Jos siis lähtökohtaisesti vaistoon sisällytetty aggressiivisuus sammutettaisiin, ihmisen itsesuojeluvaisto saattaisi pettää sopivassa tilanteessa. Tuommoisen vaiston siistiminen vaatii jonkinlaista oman toimintansa realistista itsereflektointia, että pystyy käyttämään tarveharkintaa ennen kuin päättää toimintatavastaan. Ja jos pysyy realiteeteissa ja pystyy edes karkeasti analysoimaan itseään, on minusta epätodennäköistä, että provosoituisi vaistoistaan epätarkoituksenmukaisesti.

Siis yhteenvetona: itse en siis vielä ole keksinyt yhtään epäloogista tunnetta tai vaistoa. Puolestaan se, mitä millekin tunteelle tai vaistomaiselle reaktiolle tekee, voi sitten olla hyvinkin epäloogista. Jos ihminen tiedostaa käyttäytymistään ja motiiveitaan edes karkeasti, minusta väitteellä "tunteenvarainen käyttäytyminen on automaattisesti jotenkin irrationaalista", ei ole tarpeeksi pohjaa hyväksyttäväksi sellaisenaan.

Ja niin edelleen. Aika paljon ihmiset kohtaavat tuollaisia impulsiivisia ja hetkellisiä tunnekokemuksia, joita ei kuitenkaan kannata sokeasti seurata. Ne olivat varmaan käytännöllisempiä luolamiehille - nykyihminen, tuo pitkään kehittyneen ja mittavan kulttuurievoluution kruunu *sarkasmivaroitus*, sen sijaan voi ajautua aika onnettomaankin elämään jos ei saa noista mekanismeista niskalenkkiotetta (no tietty joskus voi edelleen olla käytännöllistä saada adrenaliinia vereen kuullessaan kovan yhtäkkisen äänen tms.).

Kylläkyllä. Olen samaa mieltä. Muttei tästä voida mielestäni syyttää sinällään sitä vaistoa tai tunnetta, vaan ihmisen kapasiteettia käsitellä niitä. Minusta sillä saa vaan hallaa aikaiseksi, jos olettaa, että tunteeksi luokittelemaansa reaktioon tulee lähtökohtaisesti suhtautua epäilevästi. En nimittäin tiedä, miten tunteen ja järjen voi luotettavasti erottaa toisistaan, koska siis, kuten sanoin, en ole keksinyt vielä yhtään sinällään epäloogista tunnetta. Minusta on olennaista pohtia - ei pelkästään sitä itse tunnetta - vaan myös sitä, mitä ihminen sillä tunteellaan tekee.

Itse yritän olla edes nimittämättä noita tunteiksi, koska ne ovat kuitenkin luonteeltaan aivan erilaisia kestäviin tunteisiin verrattuna (joita taas nimenomaan kannattaa seurata), ja saman sanan käyttäminen kahdesta eri asiasta sekoittaa systeemejä ihan turhaan. Sanaa "impulssi" olen joskus käyttänyt, impulssikontrolli-termin mukaan.

Joo, olet kyllä oikeassa. Impulssi on kuvaavampi termi nopeissa reaktionmuodostustilanteissa. Mutta tässähän tullaan määrittelykysymykseen: mihin vetää se aikaraja, joka erottaa impulssin tunteesta? Itse en taas ole yhtä vakuuttunut impulssien hyödyttömyydestä. Ne eivät ehkä sinällään ole useinkaan tarkoituksenmukaisia, mutta saattavat olla edellytys oikeanlaisen tarveharkinnan heräämiselle.

Ai kumpaa se suhteen alun ihastus sitten on? Kyllä se enemmän impulsiivista lienee, koska se vaatii syntyäkseen sen ettei toista tunne vielä kovin hyvin - eli tunne ainakin osittain perustuu muuhun kuin tosiasioihin. Toisaalta siinä on varmasti mukana myös kestävämpiä elementtejä, joiden varaan se myöhemmin kehittyvä ja kestävä rakkaus sitten voi rakentua. Ja varmaan riippuu ihmisestä, miten nuo keskenään jakaantuvat. Erään tapauksen tunnen, joka väittää ettei ole teini-iän jälkeen ihastunut impulsiivisella tavalla enää ollenkaan, vaan ainoastaan faktapohjaisesti! Oli miten oli: jos minulta kysytään, niin pidän moista äärimmäisen harvinaisena poikkeuksena.

En tiedä, tarkoititko samaa mielipiteessäsi, mutta minusta sekin, että "on varma" toimivansa jossain tilanteessa faktapohjalta, on tunne. En siis näe mitään iloa niiden dualistisesta erottamisesta. Ja nojana tälle ajatukselle on ransk. filosofi-matemaatikko Renè Descartes, joka alunperin esitti ajatuksen kehon ja mielen erillisyyksistä. Tälle dualismille vakuuttavaa kritiikkiä löytyy Antonio Damasion kirjassa "Descartesin virhe. Emootio, järki ja ihmisen aivot." (suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita, 2001), joka sai minutkin vakuuttuneeksi, että on loogisempaa olla erottamatta tunteita ja järkeä toisistaan.

[Aava]

Ensinnäkin kiitos ku heitit noi esimerkit Aavalle. Tais helpottaa kärsimättömyyttään. Mun on koko ajan pitänyt vastata, mutta sopivaa hetkeä ei ole tullut, kun ajatukset kuitenkin ovat sen verran muhjuna päässä, että olisi vaatinut keskittymistä.

Joo, pahoittelen. Ei ollut tarkoitus ahdistella sua vastaamaan. Olet kyllä oikeassa siinä, että oikukas luonteeni on kärsimätön, mutta toisena "stimulanttina" tähän oli se, että sinua ennen eräs kirjoittaja lakkasi siinä kohtaa vastaamasta mulle, kun pyysin häntä nimeämään yhdenkin epäloogisen vaistoreaktion. Ärsytti vaan niin perhanasti, kun innostuin sillon keskustelemaan, ja sitten sejoku kääntää yht'äkkiä selkänsä ja ne mun kysymykset jäi leijumaan ilmaan... juuri kun olin kuvitellut, että viimein löytyi joku supernero kirjoittelija, joka vastaisi kysymyksiini vaivattomasti... Tuli siis tästä jokin dèja vu -elämys, ja halusin vaan niin kovasti tietää, mikä olisi epälooginen tunne...

Tässä nyt kuitenkin on pieni kuumeinen flunssapotilas huolehdittavana ja itsellä lievää univelkaa. Vaativampaan ajatustyöhön ja kirjoittamiseen ei nyt ole ollut rahkeita, joten sen sijaan olen vähän tällaisia lyhyempiä ajatuksia laittanut. Mutta palaan kyllä asiaan, kun sopiva hetki tulee.

Pahoittelen kärsimättömyyttäni. Älä enää jatkossa koe tarpeelliseksi selitellä itseäsi vastaavalla tavalla, ainakaan minulle

Avoimuuden negatiivisia vaikutuksia voi tietty olla joissain tilanteissa esim. julkkiksille voi uransa takia olla tärkeää se, millainen julkisuuskuvansa on ja joitain juttuja voi siltä kannalta olla järkevä piilotella. Tai, no, järkevä ehkä vähän huono sana. Omasta mielestään tarpeellista.

Nojaa... Jos julkisuuskuvaongelmat jossain ovat, minusta ne ovat vastaanottimissa eikä lähettimessä. Julkisuuskuvasta murehtiminen olisi vähänniinkuin vastuunottamista siitä, mitä muut ajattelevat. Ja minusta se on aika pöhkö vastuu, koska ei muiden puolesta voi ajatella. Jos jotain kysytään, minusta siihen on parasta vastata realistisesti ja avoimesti. Se on kuulijan ennakoimattomuutta ja kapeakatseisuutta, jos ei ole valmistautunut totuuteen, vaikka on itse lähtenyt sitä kyselemään.

Ja sitä paitsi, voiko todella joku ihminen väittää elävänsä jotenkin virheettömämpää elämää kuin joku toinen? Tuskinpa. Siispä en näe, mikä voisi olla sellainen piilottelemisen arvoinen asia esim. poliitikolla. Miksi poliitikon avioero, homous, irtosuhde, tupakointi tms. on jotenkin sensaatiomaisempaa kuin rivikansalaisella? Veikkaan, että harva kuitenkaan haluaisi epäinhimillisen poliitikon päättämään inhimillisistä asioista.

Ja äitinäkökulma heräilee taas, että joutuuko tuo lapsi kärsimään jos vanhempansa ovat liian avoimia. Kun ei ne idiootit tästä maailmasta lopu, jotka kiusaamista harrastavat ja toisaalta voi olla hankala sanoa miten se oma lapsi sellaista kestää ja siihen osaa suhtautua. Että jossain määrin voi "omaan" nilkkaan jotain kolahtaa kuitenkin.

Tähän tekisi toisaalta mieli vastata, että mikä tahansa illuusio, varsinkin perhe-elämässä, on huono idea. Vielä huonompaa, jos sellaiseen ehtii tottua. (Kokemusta on.) Nimittäin harhakuvat eivät koskaan kestä, ja se putoaminen realismiin satuttaa todennäköisemmin hyvin paljon kuin vähän. Itse ainakin näin jälkikäteen olisin toivonut, että realismi olisi ollut kauemmin läsnä meidän kotona. Toisaalta, siksi olen ehkä jäävi pohtimaan tätä kokemukseni takia. Väittäisin kuitenkin, että mieluummin elän elämäni tässä hetkessä, oli se sitten miten kurja tahansa, kuin että eläisin ensin miellyttävässä illuusiossa, tippuisin sieltä, ja sen putoamisen takia joutuisin uudelleenarvioimaan takautuvasti kaikki se, mikä tuli elettyä valheessa. Niinhän siinä kuitenkin kävisi. Muttei kyllä tosiaan ole helppo ongelma ratkaista.

[Herra Manala]

Ja minä kun luulin että EW + prosessi aiheuttaa pahimmat aivosoluja haurastuttavat henkiset lesbobileet mihin internetissä voi törmätä.

Se oli silloin kun EW + Mida + prosessi + Aava samassa keskustelussa oli vielä kokematta.

AAAAAAAAARGH!

Voisitteko välillä jutella vaikka, vittu, kikkeleistä?

[Aava]

Ja minä kun luulin että EW + prosessi aiheuttaa pahimmat aivosoluja haurastuttavat henkiset lesbobileet mihin internetissä voi törmätä.

Se oli silloin kun EW + Mida + prosessi + Aava samassa keskustelussa oli vielä kokematta.

AAAAAAAAARGH!

Voisitteko välillä jutella vaikka, vittu, kikkeleistä?

Jaaha. Tää on taas näitä viestejä... "miksi te ette tajua kirjoittaa aiheista ja tyyliin, joka miellyttää minua?" Outo kommentti.
Onko täällä netissä muka joku helvetin miellyttämisvastuu? Tai vastaavasti velvollisuus valittaa oletetun sellaisen puutteesta?

[EveryWoman]

Niinno, minusta tässä valehtelu on epälooginen tunne pitkän aikavälin seurausten kannalta, mutta ei suhteessa itse siihen päätöksentekohetkeen. Sehän on vaihtoehtoinen toimintatapa. Ja minusta on loogista käydä pulmatilanteissa kaikki vaihtoehdot läpi, ettei toimintatavat uraudu.

Kyllä, mutta käsittääkseni aika moni ei käy vaihtoehtoja läpi vaan toimii silmää räpäyttämättä sen ensimmäisen impulssin mukaisesti l. uskoo "tunteen" kaikkivoipaan johdatukseen (vrt. sanonta "elää tunteella", jonka moni määrittelee juuri impulsiivisuudeksi - oma määritelmäni taas on eri, koska en pidä impulsseja tunteina). Hyväksyn toki sinunkin määritelmäsi, jossa tunne on looginen, kunhan sen kokija tiedostaa millainen tuo logiikka on. Tai no, ehkä määrittelet tunteen loogikseksi siitä huolimatta että kokija ei logiikkaa tiedostaisikaan. Itse pyrin käyttämään sellaisia määritelmiä, jotka avautuisivat mahdollisimman monelle ja kuulostaisivat myös arkikielessä ymmärrettäviltä, mutta siinäkin on kyllä sudenkuoppansa (viittaan postauksen viimeiseen kappaleeseen).

Esim. joskus nimittäin kolmantena vaihtoehtona voi myös olla neutraalius, siis kannanoton ilmaisematta jättäminen, jolloin seurausten ennakointi (ts. loogisuuden mitoittaminen) onkin olennaisesti hankalampaa kuin mustavalkoisessa totuus-valhe -ajattelussa. (Joskus kyllä mietin, onko kertomatta jättäminen enemmän totuutta vai valehtelua, mutta lienee aivan liian tilannesidonnainen pystyttäväksi ratkaisemaan yleisellä tasolla.)

Minulla on tapana pyrkiä mustavalkoistamaan asioita milloin mahdollista (mistä sitten seuraa erilaisia hankaluuksia eräiden harmaaskaalafiilien kanssa!), kuten tässä tapauksessa: se on valehtelua jos a) tiedät tai epäilet (valheen) kohteen olevan asiasta kiinnostunut, tai b) sinun tekee (impulsiivisesti) mieli jättää kertomatta.

Seurausten kattava ennakointi on tietenkin kaikissa tapauksissa mahdotonta, paitsi jos sen tekee tunteella.

Siis yhteenvetona: itse en siis vielä ole keksinyt yhtään epäloogista tunnetta tai vaistoa. Puolestaan se, mitä millekin tunteelle tai vaistomaiselle reaktiolle tekee, voi sitten olla hyvinkin epäloogista. Jos ihminen tiedostaa käyttäytymistään ja motiiveitaan edes karkeasti, minusta väitteellä "tunteenvarainen käyttäytyminen on automaattisesti jotenkin irrationaalista", ei ole tarpeeksi pohjaa hyväksyttäväksi sellaisenaan.

Niin, määrittelykysymyksiä. Mitä tarkoitetaan tunteenvaraisella käyttäytymisellä? Moni tarkoittaa sillä sokeaa impulssien mukaan heittelehtimistä - ei ehdottamaasi loogista eri vaihtoehtojen puntarointia, jossa myös tunteille annetaan painoarvoa. Jos ihan rehellisiä ollaan, ihminen ei ole erityisen looginen olento.

Toki voidaan ajatella, että aukottoman johdonmukaisesti seurauksia puntaroiva robottimainen olio, jolla olisi kylliksi sekä laskentatehoa että informaatiota kaikkien mahdollisten syy-seuraussuhteiden hahmottamiseen äärettömyyksiin asti, kykenisi näkemään myös vietti-impulssien logiikan itsessään absoluuttisen oikein. Mutta tavallisempia todellisessa maailmassa ovat hahmot, jotka kumppaniaan petettyään ja siitä hänelle valehdeltuaan (= seurattuaan kahta eri impulssia kenties ajatellen elävänsä "tunteella") rationalisoivat toimiaan kavereille kaljatuopin ääressä. Tai ne, jotka perustelevat lasten ruumiillisen kurittamisen ylivertaisuutta kasvatusmenetelmänä sillä, että heitä itseäänkin on kuritettu ja että muu ei olisi tehonnut (ikään kuin kukaan muuta kokematon voisi tosiasiallisesti tietää olisiko jokin muu kasvatusmenetelmien kokonaisuus johtanut erilaiseen lopputulokseen). Tai ne, jotka perustelevat kumppaniinsa kohdistamaansa väkivaltaa ja mustasukkaisuutta sillä, että he "rakastavat" tätä niin paljon. Me emme ole robotteja, emmekä useimmiten etenkään itsemme suhteen kovin loogisiakaan.

Ja niin edelleen. Aika paljon ihmiset kohtaavat tuollaisia impulsiivisia ja hetkellisiä tunnekokemuksia, joita ei kuitenkaan kannata sokeasti seurata. Ne olivat varmaan käytännöllisempiä luolamiehille - nykyihminen, tuo pitkään kehittyneen ja mittavan kulttuurievoluution kruunu *sarkasmivaroitus*, sen sijaan voi ajautua aika onnettomaankin elämään jos ei saa noista mekanismeista niskalenkkiotetta (no tietty joskus voi edelleen olla käytännöllistä saada adrenaliinia vereen kuullessaan kovan yhtäkkisen äänen tms.).

Kylläkyllä. Olen samaa mieltä. Muttei tästä voida mielestäni syyttää sinällään sitä vaistoa tai tunnetta, vaan ihmisen kapasiteettia käsitellä niitä. Minusta sillä saa vaan hallaa aikaiseksi, jos olettaa, että tunteeksi luokittelemaansa reaktioon tulee lähtökohtaisesti suhtautua epäilevästi.

Sanoisin kriittisesti mieluummin kuin epäilevästi.

Itse yritän olla edes nimittämättä noita tunteiksi, koska ne ovat kuitenkin luonteeltaan aivan erilaisia kestäviin tunteisiin verrattuna (joita taas nimenomaan kannattaa seurata), ja saman sanan käyttäminen kahdesta eri asiasta sekoittaa systeemejä ihan turhaan. Sanaa "impulssi" olen joskus käyttänyt, impulssikontrolli-termin mukaan.

Joo, olet kyllä oikeassa. Impulssi on kuvaavampi termi nopeissa reaktionmuodostustilanteissa. Mutta tässähän tullaan määrittelykysymykseen: mihin vetää se aikaraja, joka erottaa impulssin tunteesta? Itse en taas ole yhtä vakuuttunut impulssien hyödyttömyydestä. Ne eivät ehkä sinällään ole useinkaan tarkoituksenmukaisia, mutta saattavat olla edellytys oikeanlaisen tarveharkinnan heräämiselle.

Jos luet tekstini tarkemmin, huomaat kenties että minäkään en usko impulssien olevan hyödyttömiä. Itse en tarvitse tuollaista erottavaa aikarajaa (joka olisikin aika hankala ja keinotekoinen), sillä impulssit vain yksinkertaisesti tuntuvat erilaisilta kuin tunteet.

En tiedä, tarkoititko samaa mielipiteessäsi, mutta minusta sekin, että "on varma" toimivansa jossain tilanteessa faktapohjalta, on tunne.

Olen samaa mieltä. Tuokin tunne voi kuitenkin olla joko impulsiivinen tai sitten ei. Jos on impulsiivisesti "varma", menee metsään. Jos taas on fundamentaalisti varma (en keksinyt heti parempaa sanaa, ja kiusallanikin käytän tuota jotta palstan uskontofoobikot saavat taas vettä myllyihinsä), kannattaa toimia sen mukaisesti vaikka faktatietoa aiheesta ei olisi ollenkaan.

En siis näe mitään iloa niiden dualistisesta erottamisesta. Ja nojana tälle ajatukselle on ransk. filosofi-matemaatikko Renè Descartes, joka alunperin esitti ajatuksen kehon ja mielen erillisyyksistä. Tälle dualismille vakuuttavaa kritiikkiä löytyy Antonio Damasion kirjassa "Descartesin virhe. Emootio, järki ja ihmisen aivot." (suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita, 2001), joka sai minutkin vakuuttuneeksi, että on loogisempaa olla erottamatta tunteita ja järkeä toisistaan.

Juu, no minuahan tavataan tällä palstalla tuon tuostakin syyttää kartesiolaisuudesta, vaikka pyrinkin painottamaan että tapani käyttää kieltä todennäköisesti johtaa harhaan (omasta mielestäni näet olen anything but). Virkistävää vaihtelua, että sinä et ainakaan heti rynnännyt syyttelemään, vaan enemmän tunnut olevan avoimella ja ennakkoluulottomalla tavalla kiinnostunut.

[EveryWoman]

AAAAAAAAARGH!

Jaaha.

Se vaan fanittaa sua. Rakkaudesta se hevonenkin...

Mutta joo, mäkin haluaisin kyllä saada tietooni sen elämää suuremman päämäärän, johon noita enjaksanulukee-postauksia kirjoittelemalla pääsee. Voihan olla, että multa on jäänyt elämäni tilaisuus käyttämättä, kun oon vain ohittanut kaikki itseäni kiinnostamattomat Panisitko edellistä ym. -ketjut ihan yksinkertaisesti lukematta ja kommentoimatta.

[EveryWoman]

Siis yhteenvetona: itse en siis vielä ole keksinyt yhtään epäloogista tunnetta tai vaistoa.

Ai niin, sitten on tietysti vielä defenssit. Ei, en paloittelumurhannut vaimoani viime tiistaina kun olimme kahden mökillä! Jonkun toisen on täytynyt tulla sisään ja tehdä se, en vain muista kuka se oli!

Joskus defenssikin voi ilmeisesti tuntua aivan älyttömän voimakkaalta ja "todelta", ja sen kourissa oleva henkilö voi olla asiastaan täysin "varma".

[EveryWoman]

Avoimuuden negatiivisia vaikutuksia voi tietty olla joissain tilanteissa esim. julkkiksille voi uransa takia olla tärkeää se, millainen julkisuuskuvansa on ja joitain juttuja voi siltä kannalta olla järkevä piilotella. Tai, no, järkevä ehkä vähän huono sana. Omasta mielestään tarpeellista.

Nojaa... Jos julkisuuskuvaongelmat jossain ovat, minusta ne ovat vastaanottimissa eikä lähettimessä. Julkisuuskuvasta murehtiminen olisi vähänniinkuin vastuunottamista siitä, mitä muut ajattelevat. Ja minusta se on aika pöhkö vastuu, koska ei muiden puolesta voi ajatella. Jos jotain kysytään, minusta siihen on parasta vastata realistisesti ja avoimesti. Se on kuulijan ennakoimattomuutta ja kapeakatseisuutta, jos ei ole valmistautunut totuuteen, vaikka on itse lähtenyt sitä kyselemään.

Ja sitä paitsi, voiko todella joku ihminen väittää elävänsä jotenkin virheettömämpää elämää kuin joku toinen? Tuskinpa. Siispä en näe, mikä voisi olla sellainen piilottelemisen arvoinen asia esim. poliitikolla. Miksi poliitikon avioero, homous, irtosuhde, tupakointi tms. on jotenkin sensaatiomaisempaa kuin rivikansalaisella? Veikkaan, että harva kuitenkaan haluaisi epäinhimillisen poliitikon päättämään inhimillisistä asioista.

Viimeksi kun itse jouduin noita hieman mietiskelemään, niin totesin että jos joku työpaikka jää jonkun (tosiasioita sisältävän) lehtijutun vuoksi saamatta, niin saa kyllä jäädäkin. En haluaisi työskennellä sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät siedä minua sellaisena kuin olen. Toisaalta joidenkin tosijulkkisten kohdalla kuvio voi olla monimutkaisempi, esim.:
1. lehdissä kirjoitellaan asioita, jotka pitävät paikkansa ja joiden julkaisu ei huoleta julkkista, mutta jotka kuitenkin ärsyttävät ihmisiä ja herättävät paheksuntaa,
2. julkkis joutuu joidenkin roskatoimittajien "ärsyttävät idiootit" -listalle, ja roskalehdissä aletaan julkaista myös paikkansapitämättömiä kohupaljastuksia,
3. paikkansapitämättömät jutut vaikuttavat julkkiksen elämään tavalla, joka häiritsee häntä.

Uskon kyllä toisaalta, että jos joku on niin paljon julkisuudessa että hänestä kirjoitellaan jatkuvasti (mitä em. kuvio varmaan edellyttää), hänen persoonallisuudestaan ja tekemisistään myös tiedetään aika paljon kaikenlaista, jolloin roskajutut joko luovat kontrastin suhteessa hyvän tyypin imagoon tai vahvistavat mielikuvia epämääräisestä soheltajasta. Ensimmäisessä tapauksessa ihmiset tuskin ottavat roskajuttuja kovin tosissaan ja sympatiat saattavat jopa kääntyä julkkiksen puolelle, joten olen varmaan tässäkin tapauksessa sitä mieltä että avoimuus kannattaa.

Toinen juttu, jonka ehkä itse kokisin häiritsevänä, olisi se, että synkimpiä (eli eniten ihmisissä vihaa herättäviä) "salaisuuksiani" käsiteltäisiin julkisuudessa siten, että ne joutuisivat äitini tietoon. En usko voivani ymmärrettävästi selittää äidilleni esim. sitä, miksi olen katsonut netissä eläinpornoa. Toisaalta, jos oikein pahasti kävisi ja juuri tuollaisia juttuja syystä tai toisesta joskus reposteltaisiin julkisuudessa, joutuisin kohtaamaan äitini aivan uudella henkilökohtaisuuden tasolla. Ja mistäs minä tiedän vaikka siitäkin lopulta seuraisi pelkkää hyvää.

Ja äitinäkökulma heräilee taas, että joutuuko tuo lapsi kärsimään jos vanhempansa ovat liian avoimia. Kun ei ne idiootit tästä maailmasta lopu, jotka kiusaamista harrastavat ja toisaalta voi olla hankala sanoa miten se oma lapsi sellaista kestää ja siihen osaa suhtautua. Että jossain määrin voi "omaan" nilkkaan jotain kolahtaa kuitenkin.

Tähän tekisi toisaalta mieli vastata, että mikä tahansa illuusio, varsinkin perhe-elämässä, on huono idea. Vielä huonompaa, jos sellaiseen ehtii tottua. (Kokemusta on.) Nimittäin harhakuvat eivät koskaan kestä, ja se putoaminen realismiin satuttaa todennäköisemmin hyvin paljon kuin vähän. Itse ainakin näin jälkikäteen olisin toivonut, että realismi olisi ollut kauemmin läsnä meidän kotona. Toisaalta, siksi olen ehkä jäävi pohtimaan tätä kokemukseni takia. Väittäisin kuitenkin, että mieluummin elän elämäni tässä hetkessä, oli se sitten miten kurja tahansa, kuin että eläisin ensin miellyttävässä illuusiossa, tippuisin sieltä, ja sen putoamisen takia joutuisin uudelleenarvioimaan takautuvasti kaikki se, mikä tuli elettyä valheessa. Niinhän siinä kuitenkin kävisi. Muttei kyllä tosiaan ole helppo ongelma ratkaista.

Täällä taas on tarjota toisenlainen näkökulma. Meillä ei ylläpidetty illuusioita, vaikka kaipa me toisaalta olimme aika normaali perhe joten ei siellä mitään kauhean synkkää piiloteltavaakaan olisi ollut (vaikka enpä nyt oikein tiedä onko Midallakaan!). Olin kuitenkin jo lapsena sen verran omituinen tyyppi, että kyllähän minua on useaan otteeseen yritetty kiusata. Aluksi kai vähän loukkaannuinkin joistain jutuista, mutta aina kun kerroin niistä äidille kotona, hän (muistaakseni syliin ottaen) sanoi ettei sillä ole mitään väliä. Olennaista on tapa, miten se sanottiin, ei niinkään se mitä sanottiin. Hänen joka solustaan huokui kuinka vähäpätöisenä hän sellaista touhua piti - että maailma oli ihan samanlainen kuin ennenkin ja minä yhtä rakastettu.

Luulen, että ne kerrat olivat aika ratkaisevia itseluottamukseni rakentumiselle. Myöhemmin en tosiaan enää välittänyt kiusaamisyrityksistä, ja jos kiusattava ei kiusaannu, koko kiusaaminen menettää merkityksensä. Yleensä vain hyväntuulisena jatkoin leikkimistä itsekseni havaittuani että jollakulla oli minun suhteeni jokin ongelma. Ja kun muut lapset halusivat kuitenkin mieluummin leikkiä sen kanssa, jolla ei ollut ongelmaa kuin sen kanssa jolla oli, kiusaaja jäi lopulta yksin ja palasi häntä koipien välissä muiden joukkoon.

Vaikka näkökulmani on erilainen, olen Aavan kanssa ylläolevasta täsmälleen samaa mieltä.

[Herra Manala]

Onko täällä netissä muka joku helvetin miellyttämisvastuu?

On.

[Pyry-Matias]

Onko täällä netissä muka joku helvetin miellyttämisvastuu?

On.

Tottakai on. Yhtä lailla myös älä ärsytä juuri minua velvoite. Ei tämä voi olla niin vaikeaa.

[Aava]

Onko täällä netissä muka joku helvetin miellyttämisvastuu?

On.

Tottakai on. Yhtälailla myös älä ärsytä juuri minua velvoite.

Jaa.
No, paskempi homma teille. Pärjäilkää.

[Lapitii]

Onko täällä netissä muka joku helvetin miellyttämisvastuu?

On.

Tottakai on. Yhtä lailla myös älä ärsytä juuri minua velvoite. Ei tämä voi olla niin vaikeaa.

Pyris se on aina kaikessa ärsyttävyydessään niin ihq. =)

[Aava]

Hyväksyn toki sinunkin määritelmäsi, jossa tunne on looginen, kunhan sen kokija tiedostaa millainen tuo logiikka on. Tai no, ehkä määrittelet tunteen loogikseksi siitä huolimatta että kokija ei logiikkaa tiedostaisikaan.

En ole oikein vielä selventänyt tätä itsellenikään. Tekisi mieli soveltaa tuota määrittelemääsi impulssi vs. tunne -filosofiaa logiikan tiedostamiseenkin: siis että impulssiin liittyisi lähtökohtaisesti tiedostamaton logiikka, tunteeseen tiedostettu. Olen ilmeisesti jotenkin taipuvainen ajattelemaan, että tiedostettu tunne ohjaa sen tiedostamisen loogisille päättelyketjuille ja tunteen syy- sekä tarveharkinnalle.

Itse pyrin käyttämään sellaisia määritelmiä, jotka avautuisivat mahdollisimman monelle ja kuulostaisivat myös arkikielessä ymmärrettäviltä, mutta siinäkin on kyllä sudenkuoppansa (viittaan postauksen viimeiseen kappaleeseen).

Minä taas koetan käyttää sellaisia määritelmiä, joilla olisi ensisijaisesti mahdollisimman vähän käsitteen määrittelyongelmia. Tai sitten sanoin tässä saman asian mitä sinä, mutta eri sanoin. Koska todennäköisestihän termit, joilla on vähän määrittelyongelmia, nimenomaan avautuvat hyvin monelle.

se on valehtelua jos a) tiedät tai epäilet (valheen) kohteen olevan asiasta kiinnostunut, tai b) sinun tekee (impulsiivisesti) mieli jättää kertomatta.

Eli siis keskustelemisen totuudellisuudessa/valheellisuudessa on jonkinlainen rooli vastuulle kuulijan odotuksista? Täytyy siis muodostaa jokin ennakkokäsitys kuulijan odotuksista? Kuinka pitkälle niitä kannattaa ennakoida, ettei itse ulosannista tule virheellisen värittynyt/asenteellinen? Entäpä jos jättää jotain sanomatta, koska se jokin on itselleen jotain hyvin kiusallista? Esim. jos jättää mainitsematta uudelle miestuttavuudelle, että aiempi parisuhde oli väkivaltainen, onko tämä valehtelua? Riippuu tietysti ehkä, jättääkö tämän kertomatta a) vastauksena johonkin parisuhdekysymykseen vaiko b) spontaanisti keskustellessa.

Tekisi toisaalta mieli rueta saivartelemaan siitä, miten määritellään totuus (muuten kuin valheen poissaolona), mutta ainakin wikipedian tekstin korkeuden mukaan se vaatisi oman seminaarisarjansa!

Niin, määrittelykysymyksiä. Mitä tarkoitetaan tunteenvaraisella käyttäytymisellä? Moni tarkoittaa sillä sokeaa impulssien mukaan heittelehtimistä - ei ehdottamaasi loogista eri vaihtoehtojen puntarointia, jossa myös tunteille annetaan painoarvoa. Jos ihan rehellisiä ollaan, ihminen ei ole erityisen looginen olento.

Ehkäpä tämän havaitsemasi epäloogisuuden selittää ihmisen hidas sopeutuvuus vaistoineen suhteessa hänen ympäristönsä kehittymiseen. Tällainen kehityksellinen epäsuhta luonnollisesti sallii nykyhetkessä epätarkoituksenmukaisten, vanhaa alkuperää olevien reaktioiden aiheuttamat mahdolliset haitat. Tietenkin se on hieman epäloogista, että ihmisen mekanismi ei pysy vauhdissa hänen itse kehittämänsä elinympäristön kanssa. Toisaalta, sopeutumisnopeuden taustalla on pitkät listat biologisia faktoja ja periytymislakeja. Taustatekijänä voi olla myös esim. se, että keskimäärin yksi ihminen viipyy elämässään koko ajan pidempään ja pidempään (synnyttäjien keski-ikä kasvaa), jolloin sukupolvien vaihtuvuus hidastuu.

Me emme ole robotteja, emmekä useimmiten etenkään itsemme suhteen kovin loogisiakaan.

Olen tässä sen verran yrittänyt hankkia (kantapään kautta) itsekritiikkiä, että tämän logiikan ylivertaisuuden puolestapuhumisen sijaan olen alkanut miettiä, onko olemassa oikeata ja sen vastapainona väärää logiikkaa. Lähinnä tietenkin pelottaa väärän logiikan mahdollisuus, koska tällöin sen takana oleva päättelyketju tekee monta virhettä sarjassa, ja olisi hyvin oletettavaa, että lopputuloksessa nämä toistetut virheet ikäänkuin kumuloituvat joksikin superabsurdiksi.

Noiden esimerkkiesi stimuloimana rupesin ajattelemaan sitä määritelmää mielenterveydestä ja sen puutteesta. Johtaako esim. jokin kriteeristöllämme määritelty mielenterveydellinen häiriötila automaattisesti tuollaisen mahdollisen vääränlaisen logiikan viljelemiseen vai voiko väärää logiikkaa ilmetä itsenäisenä ilmiönä? Josta pääsenkin melkoiseen käsitesoppaan, koska sinällään kai logiikka -sana poissulkee sen mahdollisen riskin epäjohdonmukaisuudesta. Mutta toisaalta, väittäisin, että mielenterveysongelmista kärsivillä ihmisillä täytyy olla jokin toimintamekanismi, jonka he pystyvät perustelemaankin itselleen. Kyllähän he kuitenkin tiedostavat asioita. Riippuu nyt tietenkin hirveän paljon mielenterveysongelman luonteesta.

Kylläkyllä. Olen samaa mieltä. Muttei tästä voida mielestäni syyttää sinällään sitä vaistoa tai tunnetta, vaan ihmisen kapasiteettia käsitellä niitä. Minusta sillä saa vaan hallaa aikaiseksi, jos olettaa, että tunteeksi luokittelemaansa reaktioon tulee lähtökohtaisesti suhtautua epäilevästi.

Sanoisin kriittisesti mieluummin kuin epäilevästi.

Kerropa fiksumpana, mikä näiden ero on?

En tiedä, tarkoititko samaa mielipiteessäsi, mutta minusta sekin, että "on varma" toimivansa jossain tilanteessa faktapohjalta, on tunne.

Olen samaa mieltä. Tuokin tunne voi kuitenkin olla joko impulsiivinen tai sitten ei. Jos on impulsiivisesti "varma", menee metsään. Jos taas on fundamentaalisti varma (en keksinyt heti parempaa sanaa, ja kiusallanikin käytän tuota jotta palstan uskontofoobikot saavat taas vettä myllyihinsä), kannattaa toimia sen mukaisesti vaikka faktatietoa aiheesta ei olisi ollenkaan.

Minulla vaan on taipumus ajatella, että faktatietojensa tiedostaminen kestää, on siis aikaavievää. Muttei minulla kyllä ole sen taakse mitään perustetta muuta kuin oletettu arvaus. Josta syystä mieluummin pitäisin sitä tunne- kuin impulssipohjaisena ilmiönä.

Juu, no minuahan tavataan tällä palstalla tuon tuostakin syyttää kartesiolaisuudesta, vaikka pyrinkin painottamaan että tapani käyttää kieltä todennäköisesti johtaa harhaan (omasta mielestäni näet olen anything but).

Descartès ei ole minulle ajatuksinensa läheskään niin tuttu, että pystyisin tutkaamaan kartesiolaisittain ajattelevan ihmisen luotettavasti. Joten ei pelkoa siitä

Toki sellaista karkeaa "henki vs. keho", "tunne vs. järki" -erottelua näkee tavan takaa, mutten usko, että näiden käsitysten taustalla olisi kartesiolaisuusaate. Ennemminkin väittäisin syyksi tapauskomista, koska kyseinen malli on melko yksinkertainen, eli vastaa siis siihen yleiseen kollektiiviseen ihmisten taipumukseen päästä kategorisiomaan asioita. On niin paljon miellyttävämpää pystyä nimeämään asioita (ehkä muistiinpainamisenkin kannalta) kuin toteamaan, ettei luokittelu ole mahdollista.