Herra Manala kirjoitti: Tiedätkö sinä yhtäkään sellaista parisuhdetta, missä on asuttu eri osoitteissa ja alettu yhteistuumin pistämään yhteisesti huollettavaa lasta alulle ilman tarkoitusta muuttaa jossain vaiheessa yhteen? Epäilen, todella.
Mutta olen kuullut naisista, jotka haluavat lapsen, mutta eivät suhdetta. Lisäksi on olemassa yksinhuoltajia, jotka eivät pidä yhteyttä lapsen toiseen vanhempaan tai joiden huoltajapari on kuollut. Eli parisuhde ei välttämättä ole lapsen kasvattamisen edellytys.
Enkä silti ole vieläkään vakuuttunut siitä, että onnistunutta lasten kasvatusta ei voisi tapahtua ensimmäisessä parisuhteessa.
Kukaan ei ole näin kai missään väittänytkään? Lisäksi ihminen voi olla helvetin hyvä äiti tai isä, mutta silti helvetin huono rakastaja, tai toisinpäin.
Ihan hyvä niin, koska ainoat parisuhteelle löytämäni merkitykset olivat nussiminen, johon myös kai voi laskea muunkaltaisen seksuaalisesti latautuneen läheisyyden, sekä lasten teon ja kasvattamisen. Koska nussimiseen ja seksuaaliseen läheisyyteen sekä yhdessäoloon ei parisuhdetta tarvita ja koska tyhjensimme lasten kasvattamisen edellytyksenä parisuhteen, tarvitsemme kai uuden tarkoituksen parisuhteen olemassaololle.
Ja mitä hyvänä rakastajana olemiseen tulee, niin Tix tuolla ensimmäisellä sivulla jo vastasikin hyvin. Ja ainakin myös urpiainen kirjoitti hyvin.
Kyllä ovat. Tai jos et usko, lyön sinua Wikipedialla päähän:
Ei tarvitse päähän lyödä, johan löysimme yhteisymmärryksen tästä asiasta.
Toki sama koskee ystävyyttä. Tietenkin joissain tapauksissa tuo yhdessäolo saattaa koskea enemmän ystäviä kuin perhettä.
Se että säilyy hengissä päivärutiineistaan yksin, ei tarkoita sitä etteikö ihmisen normaali kehityskaari yleensä päädy jonkinlaiseen perheyhteisöön, eikä siinä ole mitään läheisriippuvuutta siinä asian negatiivisessa mielessä, kuin miltä haluat saada sanan kuulostamaan. Läheisriippuvuus on sitä ettei osaa olla niitäkään hetkiä yksin, kun siihen olisi mahdollisuus. Ei sitä, että olisi preferoitavampaa selvitä arjesta ilman perhettä.
Kyllä täällä Kitinässä sellaisia kirjoitetaan, että pitää osata olla yksin. Jos ei osaa olla yksin, niin se on ilmeisesti huono juttu. Tästä kai voidaan johdatella, että jos ei osaa olla yksin, niin on läheisriippuvainen. Lisäksi ihmisen normaali olotila on olla yksin. Jos ei osaa normaalissa olotilassa olla, niin sehän on huono juttu ja siinä on oltava jotain epänormaalia.
Monen ihmisen kehityskaari päätyy jonkinlaiseen perheyhteisöön, toki. Mutta nouseeko se sittenkin luonteen heikkoudesta, siitä ettei osaa olla yksin, tarpeesta olla jonkin yhteisön jäsen? Tarpeesta kuulua yhteen? Tarve kuulua yhteen taas viittaa läheisriippuvuuteen.
Kuulostaa lähinnä siltä, että kehittelet itsellesi jonkinnäköisiä syitä yksinolon tarkoituksellisuudelle?
Tai siitä, että olen täältä Kitinästä lukenut, että ihmisen pitää osata olla yksin, koska ihminen on yksin elämässä. Ja niinhän se on, yksin olemme.
Minkäänlaista tarkoitusta en yksinololle ole kehittelemässä.
Parisuhteissa on sellaisia jännitteitä ja tunnetiloja, joita ei normaaleissa ystävyyssuhteissa esiinny. Jännitteet ja tunnetilat taas ovat niitä, jotka johtavat konfliktitilanteisiin. Kaverisuhteiden dynamiikkaa ei yksinkertaisesti vain voi sen vuoksi verrata, koska parisuhteessa esiintyvät jännitteet, tunteet, turhautumiset, intohimot ja sen sellaiset asiat toimivat panoksina (osittain) ihan eri tavalla.
Ihmisen olisi hyvä osata asettua omien tunteidensa ylä- tai ulkopuolelle. Se kuuluu sosiaalisiin taitoihin. Tätä asennetta voi harjoitella monessa muussakin yhteydessä kuin parisuhteissa. Esimerkiksi taito nähdä tilanne sekä oma itsensä mahdollisimman ulkopuolelta sekä taito toimia tästä näkökulmasta lähtien, tehden ne ratkaisut jotka näyttävät parhailta mahdollisilta, vähemmän arvon antaminen tunteille sekä suuremman painon antaminen järjelle, vaikka se merkitsisikin itselle tappiota ovat sellaisia asioita, ettei niiden harjoitteluun parisuhdetta tarvitse. Mielen tyyneyttä kylläkin, joka puolestaan on hyvän sosiaalisen toiminnan lähtökohtia.
Ja sitten voi olla niinkin, ettei 45-vuotiaaksi pelkän kätensä kanssa harjoitellut peräkammarin sankari ainakaan loista yhtään sen paremmin niillä sosiaalisilla taidoillaan, mikä on hyvin paljon todennäköisempi vaihtoehto kuin yllämainitsemasi "lahjattomat harjoittelee".
Voi toki, mutta mikä on 45-vuotiaan sankarin tilanne 30 vuoden kuluttua, jos aloittaa harjoittelun nyt, eikä jää harjoittelemaan pelkän oman kätensä kanssa?
Et kai oleta että suurin osa aikuisista ihmisistä haluaisi "minkä tahansa vaan" parisuhteen, ilman että suhteessa menisi oikein mukavasti?
Tietenkään en. Näyttää vain siltä, että jotkut haluavat suhteen - toki mukavan sellaisen - kun taas toiset eivät halua suhdetta, mutta saattavat sellaiseen mennä, jos sattuu kohdalle. Katso vaikka Cityn deitti.netiä tai lehtien ilmoituksia - halusta suhteeseen ne kertovat, eivät siitä, että sillä ei ole merkitystä. Tietenkin joukossa on ihmisiä, joilla on tylsää tai jotka ihan huvikseen kirjoittavat ilmoituksia - mutta eikö jo vastaajan kanssa treffeillä käynti kerro halusta suhteeseen, vaikkakaan ei ehkä vastaajan kanssa. Vastakohtana sille, ettei edes katso ympärilleen suhteen mahdollisuus mielessä?
Tottahan se on, mutta sosiaaliset taidot yleensä korreloivat jollain tavalla myös parisuhteiden olemassaolojen suhteen. Ei 1:1, mutta korrelaatiota kyllä on käytännössä aina. Ei sosiaalisesti lahjaton löydä itselleen seurustelukumppania helposti, ja toisaalta taas sosiaalisesti lahjakas harvoin joutuu olemaan yksin, eikä yleensä edes halua olla yksin, koska sosiaalinen kanssakäyminen kuuluu niin vahvasti jokapäiväiseen elämiseen sekä omiin vahvuuksiin ja nautintoihin.
On kuitenkin olemassa muita sosiaalisen kanssakäymisen muotoja kuin parisuhteilu.
Ja mitäs jos ihminen onkin sellainen, että tykkää mieluummin pitää monta panokaveria kuin olla parisuhteessa yhden kanssa?
Pitäisikö lapsen sitten mielestäsi olla sosiaalisesti lahjakas samalla tavalla kuin aikuisen, perheen vanhemman? Kyllä lapset ovat monesti paljonkin sosiaalisempia kuin vanhemmat ihmiset, koska kokevat tarvetta tutustua maailmaan ja sen ihmetyksiin aivan eri tavalla kuin aikuiset. Ainakaan en näe että sosiaalinen kanssakäymiskyky olisi jollain tavalla riippuvainen kyvystä ottaa vastuuta. Monet huippusosiaaliset (lue pinnallisen sosiaaliset) tyypit ovat vastuunottajina kovin onnettomia.
Yleiset sosiaaliset taidot taas eivät vastaa ihmisen sosiaalisuuden kanssa.
Tietenkään lapsella ei tarvitse olla yhtä hyvät sosiaaliset taidot kuin aikuisella, sitä en häneltä odota, mutta en myöskään pidä häntä sosiaalisesti yhtä taitavana kuin sosiaalisesti taitavampaa aikuista.
Kyllä sosiaalisiin taitoihin kuuluu kyky ottaa vastuuta sekä omasta itsestään että teoistaan. (Tietyissä tapauksissa myös muista.) Niinhän se menee, että mies tulee, mies menee ja mies vastaa itse kulkemisistaan. Pinnallisen sosiaalisilla tyypeillä saattavat pinnalliset sosiaaliset taidot olla kunnossa, mutta syvemmät eivät. Valitettavasti ihmissuhteissa nuo syvemmät taidot ovat ehkä sittenkin tärkeämmät.
Since I cannot prove a lover, to entertain these fair well-spoken days, I am determined to prove a villain and hate the idle pleasures of these days.
