Vanhempien ero

[Melnais]

Sarjassamme tilanteita tosielämästä, sosiaalipornoa olkaa hyvät.

Vuosikymmenten jälkeen ero on nyt tosiasia, molempien ollessa kuusissakymmenissä. Riidat ovat toistaneet samaa rataa lapsuudestani saakka kommunikaatiokykyjen kasvamatta rahtuakaan. Yhdessä on pysytty lähinnä tottuneisuudesta ja muutoksen pelosta, osin myös taloudellisista syistä ja kulissin vuoksi. Erosta ovat molemmat puhuneet vuoronperään, selvää on että pitkään aikaan kumpikaan ei ole ollut suhteessa onnellinen, korkeintaan tilanteeseen nalkuttaen tyytynyt. Nyt viimein isä uskalsi tehdä ratkaisun, ei tyylikkäästi mutta kuitenkin. Periaatteessa siis hyvä, mutta...

Äiti ei näköjään kestä tilannetta ja on täydessä shokissa. Oikeastaan enemmän psykoottinen, siis tosiaan harhainen ja irrallaan todellisuudesta. Pahinta on, että epäilen hänen alkavan olla myös vaarallinen itselleen. Puheyhteyttä ei ole. Sain kuulla koko erosta mahtipontisen julistavalla tekstiviestillä, jossa jo vihjailtiin siitä miten elämä on nyt turhaa, kun kaikki on tuhoutunut. Samassa yhteydessä minulta kiellettiin yhteydenpito vuodeksi, samoin sisareltani. Omia ystäviä ei ole. Ero on äidille valtaisa häpeä, joten sukulaisilta asia on hänen mielestään äärimmäisen tärkeää salata eivätkä välit omiin sisaruksiin ole muutenkaan lämpimät.

Tekstiviestejä on tullut, niissä ei ole päätä eikä häntää vaan kuvastavat lähinnä syvää epätoivoa ja jotain omituista, kuviteltua rinnakkaistodellisuutta, jossa naapuritkin huomaavat muutoksen vaikka verhojen läpi. Olen vastannut viesteihin ilmoittaen olevani tukena heti kun jaksaa/tahtoo keskustella, koittanut karsia mystiikkaa ja realisoida tilannetta, yrittänyt viedä huomiota mahdollisuuksiin ongelmien sijaan. Ei sitten mitään vaikutusta. Edelliseen sairaaseen ajatuskimppuun vastasin lähettämällä meilillä taas nämä muistutukset ettei ero ole häpeä ja lisäksi kriisikeskuksien yhteystietoja, josko vaikka keskusteluyhteys pahan olon purkamiseksi olisi mahdollista saavuttaa anonyymina. Vastauksen mukaan hän ei näitä tarvitse, ja minä voin poistaa hänet elämästäni.

Isän kanssa olen keskustellut päivittäin ja kehottanut soittamaan heti hätäkeskukseen, jos merkit itsetuhoisuudesta alkavat konkretisoitua. Kertaalleen sinne on jo soitettu, kun äiti joi itsensä tolkuttomaksi ja syöksyi yöpimeään paitahihasillaan ja hävisi sen sileän tien. Löytyi myöhemmin. Nyt alkavat olla keinot vähissä sillä isä muuttaa pois ja käsissä on vähintäänkin korkean riskin tilanne.

Olen ajatellut ottaa päivittäin yhteyttä sekä meilillä että puhelimitse, sisko asuu lähempänä ja koittaa ohiajaessa käydä kurkistamassa ollaanko paikalla elossa. Muita ehdotuksia?

Ei vittu että en voi enempää painottaa miten tärkeää on opetella ilmaisemaan tunteitaan ja pitää ystäväverkosto kasassa!

[huima]

Huh huh.

Voimia jaksamiseen tilanteen kanssa ja toivottavasti myös vähän onneakin sinnepäin, että tilanne helpottuisi.

Onko sinulla mahdollisuutta auttaa äitiäsi esim. jonkun uuden harrastuksen pariin yhdessä sinun kanssasi, jotta elämään tulisi jotain uutta sisältöä?

[NuoriD]

^Ei valitettavasti uudet harrastukset ole nyt ajankohtaisia, kun äidin tilanne on tuo.

[NuoriD]

Äitisi ei siis halua apua? Silloin sitä on vaikea järjestää. Kertomasi perusteella pakkohoidon kriteerit eivät täyttyne, enkä usko, että ne järkeviä olisivatkaan.

JOS äitisi suostuu ottamaan apua vastaan, tietysti läheisten supportti on tärkeä ja tk:sta löytyy myös ns. kriisihoitajia ainakin täälä päin.

Onko äitisi muuten työlemässä?

[Paha Keisari]

Dokumentoi kaikki hälyttävät asiat läheistesi kanssa, ottakaa yhteyttä paikallisiin terveysviranomaisiin ja ilmoittakaa, että tilanne on sellainen, että äitisi on vaaraksi itselleen ja toivot että hänet otetaan pakkohoitoon. Riittävän ponteva vaatiminen tarpeeksi monelta taholta johtaa vääjäämättä siihen, että otetaan ainakin tarkkailuun.

Olen kerran seurannut läheltä eron jäljiltä itsetuhoisen ihmisen toimintaa. Toinen kerta vatsahuuhtelussa (kannoin itse) riitti näytöksi lääkärillekin ja kolme viikkoa suljetulla keskustelemassa ammattilaisten kanssa asetti asiat sen verran oikeaan perspektiiviin, että itsetuhoisuus korvaantui normaalilla suruprosessilla. Kunhan vain tajuaa että yhden tilanteen loppu on jonkin uuden alku.

Ratkaisu saattaa kuulostaa rajulta, mutta voit joutua katumaan kovastikin, jos et tee niin. Äidilläsi voi olla elämässään edessä kaoottiset 2 viikkoa tai seesteiset 20 vuotta, itse en ottaisi riskiä ensimmäisestä vaihtoehdosta.

[Ylermi Ylihankala]

Äitisi ei siis halua apua? Silloin sitä on vaikea järjestää. Kertomasi perusteella pakkohoidon kriteerit eivät täyttyne, enkä usko, että ne järkeviä olisivatkaan.

Mä jäin pohtimaan pakkohoitoa, joka ei kuvatussa tilanteessa olisi mielestäni edes liioittelua. Harhat ja itsetuhoisuus on lähes pahin mahdollinen yhdistelmä. Kuitenkin jotain ammattilaisen hoitoa ja mahdollisimman pian. Kaikki keinot vain käyttöön. Voimia, todellakin!

[NuoriD]

Äitisi ei siis halua apua? Silloin sitä on vaikea järjestää. Kertomasi perusteella pakkohoidon kriteerit eivät täyttyne, enkä usko, että ne järkeviä olisivatkaan.

Mä jäin pohtimaan pakkohoitoa, joka ei kuvatussa tilanteessa olisi mielestäni edes liioittelua. Harhat ja itsetuhoisuus on lähes pahin mahdollinen yhdistelmä. Kuitenkin jotain ammattilaisen hoitoa ja mahdollisimman pian. Kaikki keinot vain käyttöön. Voimia, todellakin!

Vaikea sanoa näkemättä. Pakkohoidon kriteerit ovat varsin tiukat ja lakiin kirjatut. Melnaisin kertoman perusteella väittäisin, että kritterit eivät täyty.

http://www.laakariliitto.fi/uutiset/jul ... 0206121049

Oleellinen pointti kyseisessä tilanteessa on kohta

"Hänen todetaan olevan mielisairas "

Pelkkä itsemurhan hautominen ja toivottomuus ja häpeä ei vielä tarkoita mielisairautta lain tarkoittamassa mielessä.

Pitäisi olla konkreettisia harhoja.

Itse olen konkreettisesti nähnyt, että pakkohoidon kriteerien täyttymistä arvioidaan varsin tiukasti.

[Paha Keisari]

Äitisi ei siis halua apua? Silloin sitä on vaikea järjestää. Kertomasi perusteella pakkohoidon kriteerit eivät täyttyne, enkä usko, että ne järkeviä olisivatkaan.

Mä jäin pohtimaan pakkohoitoa, joka ei kuvatussa tilanteessa olisi mielestäni edes liioittelua. Harhat ja itsetuhoisuus on lähes pahin mahdollinen yhdistelmä. Kuitenkin jotain ammattilaisen hoitoa ja mahdollisimman pian. Kaikki keinot vain käyttöön. Voimia, todellakin!

Vaikea sanoa näkemättä. Pakkohoidon kriteerit ovat varsin tiukat ja lakiin kirjatut. Melnaisin kertoman perusteella väittäisin, että kritterit eivät täyty.

http://www.laakariliitto.fi/uutiset/jul ... 0206121049

Oleellinen pointti kyseisessä tilanteessa on kohta

"Hänen todetaan olevan mielisairas "

Pelkkä itsemurhan hautominen ja toivottomuus ja häpeä ei vielä tarkoita mielisairautta lain tarkoittamassa mielessä.

Pitäisi olla konkreettisia harhoja.

Luitkohan kokonaan? Mielisairauden kriteeriksi riittää:

Deliriumtilat
Vakavat masennustilat
Elimelliset ja muut harhaluuloisuustilat

[NuoriD]

Mä jäin pohtimaan pakkohoitoa, joka ei kuvatussa tilanteessa olisi mielestäni edes liioittelua. Harhat ja itsetuhoisuus on lähes pahin mahdollinen yhdistelmä. Kuitenkin jotain ammattilaisen hoitoa ja mahdollisimman pian. Kaikki keinot vain käyttöön. Voimia, todellakin!

Vaikea sanoa näkemättä. Pakkohoidon kriteerit ovat varsin tiukat ja lakiin kirjatut. Melnaisin kertoman perusteella väittäisin, että kritterit eivät täyty.

http://www.laakariliitto.fi/uutiset/jul ... 0206121049

Oleellinen pointti kyseisessä tilanteessa on kohta

"Hänen todetaan olevan mielisairas "

Pelkkä itsemurhan hautominen ja toivottomuus ja häpeä ei vielä tarkoita mielisairautta lain tarkoittamassa mielessä.

Pitäisi olla konkreettisia harhoja.

Luitkohan kokonaan? Mielisairauden kriteeriksi riittää:

Deliriumtilat
Vakavat masennustilat
Elimelliset ja muut harhaluuloisuustilat

Luin kyllä. Melnais sanoi, että äidin käytös on harhaista/psykoottista, mutta ei tarkemmin kertonut siitä konkreettisia esimerkkejä. Olisi hyvä saada konkreettisia esimerkkejä em. asioista. Kohta "naapurit huomaavat muutokset vaikka verhojen läpi" oli hiukan tulkinnanvarainen.

Jos tutkimustilanteessa tai esitietojen perusteella saadaan konkreettisia esimerkkejä em. asioista, niin se kallistaa vaakaa tahdosta riipppumattomaan hoitoon.

Vielä kerran: olen itse todennut, että kriteereitä tulkitaan erittäin tiukasti. Olen lähettänyt esim. suoraan työpaikalta pakkohoitolähetteellä sairaalaan ihmisen, joka yritti työpaikalla itsemurhaa ruiskuttamalla ilmaa suoneensa, palautui bumerangina "ei ole mielisairas".

[prosessi]

Pakkohoidon kriteerit ovat varsin tiukat ja lakiin kirjatut.

Tarkkailulähetteen saa kyllä paljon helpomminkin, kun "pakkohoito" ei kestä kolmea päivää kauempaa. Yleensä kolmessa päivässä sitten joko selviää, että henkilöllä on selkeästi jokin mielisairaus, tai jos ei ole, niin henkilö itsekin alkaa hahmottaa hoidontarpeensa ja jää ihan vapaaehtoisesti hoitoon.

[Ylermi Ylihankala]

Vielä kerran: olen itse todennut, että kriteereitä tulkitaan erittäin tiukasti. Olen lähettänyt esim. suoraan työpaikalta pakkohoitolähetteellä sairaalaan ihmisen, joka yritti työpaikalla itsemurhaa ruiskuttamalla ilmaa suoneensa, palautui bumerangina "ei ole mielisairas".

Tämä on hyvä tietää, mutta ei se silti saisi vaikuttaa omaisten pakkohoitopäätökseen. Jos tarve on, eikä kuitenkaan mitään hävittävää, niin ainakin kannattaisi vakavasti harkita. Ymmärrän kyllä, ettei kannata antaa järjestelmästä vääränlaista kuvaa tai luoda turhia toiveita, mutta kuitenkin.

[Paha Keisari]

Vielä kerran: olen itse todennut, että kriteereitä tulkitaan erittäin tiukasti. Olen lähettänyt esim. suoraan työpaikalta pakkohoitolähetteellä sairaalaan ihmisen, joka yritti työpaikalla itsemurhaa ruiskuttamalla ilmaa suoneensa, palautui bumerangina "ei ole mielisairas".

Jos tuo tapahtui ilman tarkkailujaksoa, väittäisin että kyseessä on viranomaiselta aika raju virhe. Tulkinnoissa on varmasti eroa paikallisesti, mutta tuo yksittäistapaus ei vastaa niitä ratkaisuja jotka ovat minun tiedossani.

[NuoriD]

Pakkohoidon kriteerit ovat varsin tiukat ja lakiin kirjatut.

Tarkkailulähetteen saa kyllä paljon helpomminkin, kun "pakkohoito" ei kestä kolmea päivää kauempaa. Yleensä kolmessa päivässä sitten joko selviää, että henkilöllä on selkeästi jokin mielisairaus, tai jos ei ole, niin henkilö itsekin alkaa hahmottaa hoidontarpeensa ja jää ihan vapaaehtoisesti hoitoon.

Näin on. Tosin vastaanottavassa päässä täytyy myös heti arvioida tilannetta, eli pelkkä tk-lääkärin tekemä M1 ei suinkaan tarkoita, että ko. henkilö otettaisiin automaattisesti kolmeksi päiväksi tarkkailuun.

[NuoriD]

Vielä kerran: olen itse todennut, että kriteereitä tulkitaan erittäin tiukasti. Olen lähettänyt esim. suoraan työpaikalta pakkohoitolähetteellä sairaalaan ihmisen, joka yritti työpaikalla itsemurhaa ruiskuttamalla ilmaa suoneensa, palautui bumerangina "ei ole mielisairas".

Jos tuo tapahtui ilman tarkkailujaksoa, väittäisin että kyseessä on viranomaiselta aika raju virhe. Tulkinnoissa on varmasti eroa paikallisesti, mutta tuo yksittäistapaus ei vastaa niitä ratkaisuja jotka ovat minun tiedossani.

Lääketieteellinen virhe saattoi olla, mutta ei muotovirhe.

"Tarkkailuun ottaminen
Hoitoon määräämisprosessin toisessa vaiheessa potilas otetaan korkeintaan kolme päivää vanhan tarkkailulähetteen perusteella enintään neljäksi päiväksi tarkkailuun sairaalaan. Tarkkailuun ottamisesta päättää sairaalan poliklinikan lääkäri tai päivystävä lääkäri. Hänen on omalta osaltaan edelleen varmistettava, että hoitoon määräämisen edellytykset todennäköisesti toteutuvat."


Vastaanottavassa päässä lääkäri tekee siis heti arvioin, täyttyvätkö tahdosta riippumattoman hoidon kriteerit, ennen kuin voi päättää tarkkailuun ottamisesta. Tässä tapauksessa vastaanottavassa päässä lääkäri päätyi siihen käsitykseen, että tarkkailuun ottamisen kriteerit eivät täyttyneet. Itse olin eri mieltä, enhän muuten olisi lähetettä tehnyt.

[NuoriD]

Vielä kerran: olen itse todennut, että kriteereitä tulkitaan erittäin tiukasti. Olen lähettänyt esim. suoraan työpaikalta pakkohoitolähetteellä sairaalaan ihmisen, joka yritti työpaikalla itsemurhaa ruiskuttamalla ilmaa suoneensa, palautui bumerangina "ei ole mielisairas".

Tämä on hyvä tietää, mutta ei se silti saisi vaikuttaa omaisten pakkohoitopäätökseen. Jos tarve on, eikä kuitenkaan mitään hävittävää, niin ainakin kannattaisi vakavasti harkita. Ymmärrän kyllä, ettei kannata antaa järjestelmästä vääränlaista kuvaa tai luoda turhia toiveita, mutta kuitenkin.

Joo. Eihän omaisten toki tarvitse olla tahdosta riippumattoman hoidon asiantuntijoita.

[Bhven]

Vielä kerran: olen itse todennut, että kriteereitä tulkitaan erittäin tiukasti. Olen lähettänyt esim. suoraan työpaikalta pakkohoitolähetteellä sairaalaan ihmisen, joka yritti työpaikalla itsemurhaa ruiskuttamalla ilmaa suoneensa, palautui bumerangina "ei ole mielisairas".

Kuinkakohan monta itsemurhaa Suomessa voitaisiin välttää yhden karva-ankkurin hinnalla?

[NuoriD]

Vielä kerran: olen itse todennut, että kriteereitä tulkitaan erittäin tiukasti. Olen lähettänyt esim. suoraan työpaikalta pakkohoitolähetteellä sairaalaan ihmisen, joka yritti työpaikalla itsemurhaa ruiskuttamalla ilmaa suoneensa, palautui bumerangina "ei ole mielisairas".

Kuinkakohan monta itsemurhaa Suomessa voitaisiin välttää yhden karva-ankkurin hinnalla?

Tahdosta riippumattoman hoidon päätöstä tehtäessä rahalla ei ole merkitystä, koska päätös perustuu tiukasti voimassa olevaan lakiin, ja voimassa olevaan lääketieteelliseen tulkintaan laista.

Tahdosta riippumattoman hoidon kriteerit on vedetty tiukaksi, koska päätös tietysti erittäin jyrkästi rajoittaa yksilön vapautta.

[Melnais]

Onko äitisi muuten työelämässä?

Ei, jäi viime vuonna eläkkeelle. Isä jo kahdeksan vuotta sitten. Kun työ ei enää pidä rutiineja kasassa ongelmat alkoivat tunkea esiin koko ajan selvemmin tällä tuloksella.

Äitisi ei siis halua apua?

Ei ainakaan vielä. Nyt jännitetään riittävätkö omat voimat käsitellä asiaa. Sitkeä viestittely palkittiin, tänään isän lähdön jälkeen suostui soittamaan minulle. Puhelu oli niukka, ei juuri myönnä tapahtunutta vaan odottaa sen muuttuvan. Pitää tilannetta häpeällisenä ja mahdottomana, ei aio kertoa sukulaisilleen, yhä tarkkailee naapureita ja näkee heidän ilkkuvan tilanteelleen. Nyt kertoi nähneensä siitä merkkejä puheissa ja tapaamisissa jo ennen kuin episodi alkoi.

Edelleen pitää etäisyyttä (ei tässä nyt ihan luvattua vuotta kuitenkaan mennyt vaan neljä päivää). Kun kysyin saanko soittaa, ilmoitti pitävänsä varmaan puhelinta hiljaisella eikä mukanaan. Ei kuitenkaan kieltänyt, joten ilmoitin ottavani yhteyttä. Isä oli ilmeisesti välittänyt lasten huolen, sillä toisteli mielestäni epäillyttävän monta kertaa kuinka ei ole itsetuhoinen. Kuulosti aivan petailulle nyt kun nään kauhut kaikkialla.

Puhelun aikana oli kuitenkin tässä hetkessä, selvinpäin ja melko koostunut. Jollain tasolla myös oli ymmärtänyt miten kuristavaan tilanteeseen saattaa lapsensa. Puheissa esiintyi pientä ristiriitaisuutta ja normaalien tunnereaktioiden puuttumista. Pari seuraavaa soittokertaa näyttävät oliko kyseessä hetken hillintä vai tyyntä myrskyn edellä.

Dokumentoi kaikki hälyttävät asiat läheistesi kanssa, ottakaa yhteyttä paikallisiin terveysviranomaisiin ja ilmoittakaa, että tilanne on sellainen, että äitisi on vaaraksi itselleen ja toivot että hänet otetaan pakkohoitoon. Riittävän ponteva vaatiminen tarpeeksi monelta taholta johtaa vääjäämättä siihen, että otetaan ainakin tarkkailuun.

Juuri tämän vuoksi pyysin isää soittamaan hätäkeskukseen aina jos tilanne siltä näyttää. Se onkin ainoa todiste, muuten harhaisuus on toisen käden tietoa. Nyt ongelma onkin siinä ettei vahtia paikalla ole ja välimatkani tilanteeseen on 400km. Ei tahtonut minun myöskään tulevan paikalle kun sitä erikseen tarjosin, vaan tahtoo olla nyt yksin.

Olen samaa mieltä ND:n kanssa että pakkohoidon kriteerit eivät vielä täyty. Jos ei olisi suostunut keskustelemaan olisi enemmän epäiltävää, mutta nyt käyttäytyy vain sen verran holtittomasti kuin jokaisella aikuisella on oikeus.

Kunhan vain tajuaa että yhden tilanteen loppu on jonkin uuden alku.

Tämä on se tie jota olen koittanut jokaisessa yhteynotossani korostaa. Olo tuntuu ihan majakalta kun jatkuvasti pyrkii näyttämään valoa.

Hulluna ahdistaa ajatella että tämä voi vielä kääntyä paljon huonommaksi. Lähtisin kuitenkin siitä, että yritän pitää yhteyttä (samoin sisko) ja huolestumme seuraavan kerran jos yhteydenpito ei onnistu tai siinä tulee esiin jotain hälyttävää. Samaan aikaan pyrin ohjaamaan tukitoimien pariin etsimällä yhteystiedot ja toimintatavat valmiiksi, jotta hetken kriisiytyessä tietäisi apua olevan olemassa. Jotain vastuuta on pakko jättää äidille itselleen, toivottavasti en arvioinut väärin.

[EveryWoman]

Melnais, muistathan pitää itsestäsi huolta, ottaa tilanteesta välillä ihan tietoisesti henkistä lomaa ja rentoutua.

Äitisi tarvitsee kipeästi kaiken saatavissa olevan avun, kunhan järkytyksestään sen verran tokenee. Parhaiten autat kun olet itse mahdollisimman hyvinvoiva ja tervehenkinen. Silloin sekä jaksat paremmin että annat äidillesi mahdollisuuden havaita konkreettisesti, kuinka elämä voi olla myös mukavaa. Yritä olla rankaisematta itseäsi vanhempiesi huonon voinnin vuoksi.

Onneksi tunnut olevan persoonallisuudeltasi sekä vahva että joustava. Nyt tarvitaan molempia ominaisuuksia. En oikein keksi muuta sanottavaa kuin että toivon sinulle paljon jaksamista, ja parempaa tulevaisuutta vanhemmillesi.

[Manaaja]

Äiti tarvitsee (vertais)tukea ja läheisyyttä, ei pakkohoitoa tai mielisairaalaa.

Ihan normaali reaktio haluta käpertyä kuoreensa ja sulkea paha maailma ympäriltään, mutta kyllä siinä pitäis ny ihan niinq oikeesti pitää yhteyttä ja saada toiselle välitetty ja arvostettu olotila.

Itsestäänselvyyksiä? No toivois olevan.

[Paha Keisari]

Äiti tarvitsee (vertais)tukea ja läheisyyttä, ei pakkohoitoa tai mielisairaalaa.

Ihan normaali reaktio haluta käpertyä kuoreensa ja sulkea paha maailma ympäriltään, mutta kyllä siinä pitäis ny ihan niinq oikeesti pitää yhteyttä ja saada toiselle välitetty ja arvostettu olotila.

Itsestäänselvyyksiä? No toivois olevan.

Normaalierotilanteesta olisin samaa mieltä, mutta jos surun sijasta on harhoja ja itsetuhoista viestiä, niin ei kai se ole enää ihan normaali reaktio?

[Niba]

Mitenhän mun äiti, just leikattiin juoksukuntoon lonkka!

Mullakin työympäristössä just eronneita..
En käyttäne tilanteita hyväkseni..

[EveryWoman]

Äiti tarvitsee (vertais)tukea ja läheisyyttä, ei pakkohoitoa tai mielisairaalaa.

Ihan normaali reaktio haluta käpertyä kuoreensa ja sulkea paha maailma ympäriltään, mutta kyllä siinä pitäis ny ihan niinq oikeesti pitää yhteyttä ja saada toiselle välitetty ja arvostettu olotila.

Itsestäänselvyyksiä? No toivois olevan.

Normaalierotilanteesta olisin samaa mieltä, mutta jos surun sijasta on harhoja ja itsetuhoista viestiä, niin ei kai se ole enää ihan normaali reaktio?

Surun sijasta? Suruun voi hyvin kuulua harhoja ja itsetuhoisuutta. Pakkohoitoa en tällaisena amatöörinä suosittelisi tuohon usein aika vaaralliseen normaali/epänormaali -jaotteluun tukeutuen (muutenkin ihmetyttää koko "normaali"-sanan käyttö; aika monet inhimilliset asiat ovat lopulta normaaleja - nekin joiden esiin tulemista yksityisyyden rajojen ulkopuolella ei siedetä). Uskon pakkohoitoon tukeutumisen olevan järkevää vasta viimeisenä olenkortena, jos kaikkea muuta on jo kokeiltu eivätkä läheiset enää jaksa.

[Paha Keisari]

Surun sijasta? Suruun voi hyvin kuulua harhoja ja itsetuhoisuutta. Pakkohoitoa en tällaisena amatöörinä suosittelisi tuohon usein aika vaaralliseen normaali/epänormaali -jaotteluun tukeutuen (muutenkin ihmetyttää koko "normaali"-sanan käyttö; aika monet inhimilliset asiat ovat lopulta normaaleja - nekin joiden esiin tulemista yksityisyyden rajojen ulkopuolella ei siedetä). Uskon pakkohoitoon tukeutumisen olevan järkevää vasta viimeisenä olenkortena, jos kaikkea muuta on jo kokeiltu eivätkä läheiset enää jaksa.

Läheiset eivät ovat yleensä liian lähellä kyetäkseen auttamaan mieletään järkkynyttä tahoa, eikä heillä ole siihen tarvittavaa koulutusta. Mikä siinä tahdonvastaisessa hoidossa on niin mörkö? Pitääkö odottaa varoitussignaalien lisäksi ensimmäistä epä/onnistunutta itsemurhayritystä?

Ei ole vaarallista sanoa, että harhat ovat epänormaali reaktio. Pikemminkin on vaarallista uskoa, että ne ovat normaali reaktio. En usko että Melnais olisi tätä ketjua avannut, jos pitäisi käytöstä normaalin piiriin kuuluvana tai ei olisi huolissaan. 400 km päästä on melko vaikea tehdä mitään.

Ei ole vielä tullut vastaan yhtään tilannetta, jossa ammattilaisten arvio tilanteesta olisi ollut ainakaan haitaksi.

[EveryWoman]

Surun sijasta? Suruun voi hyvin kuulua harhoja ja itsetuhoisuutta. Pakkohoitoa en tällaisena amatöörinä suosittelisi tuohon usein aika vaaralliseen normaali/epänormaali -jaotteluun tukeutuen (muutenkin ihmetyttää koko "normaali"-sanan käyttö; aika monet inhimilliset asiat ovat lopulta normaaleja - nekin joiden esiin tulemista yksityisyyden rajojen ulkopuolella ei siedetä). Uskon pakkohoitoon tukeutumisen olevan järkevää vasta viimeisenä olenkortena, jos kaikkea muuta on jo kokeiltu eivätkä läheiset enää jaksa.

Läheiset eivät ovat yleensä liian lähellä kyetäkseen auttamaan mieletään järkkynyttä tahoa, eikä heillä ole siihen tarvittavaa koulutusta.

Rakastamiseen ja välittämiseen ei tarvita koulutusta. Joskus se riittää. Joskus tarvitaan muitakin keinoja, minkä hoidettava saattaa ymmärtää itsekin päästessään sen verran tolpilleen läheisten tuen avulla. Joskus ei pääse, jolloin on vielä mahdollisuus pakkohoitoon.

Mikä siinä tahdonvastaisessa hoidossa on niin mörkö?

Se järkyttää potilaan tunne-elämää entisestään, mikä hankaloittaa tasapainoon pääsemistä. Jos vielä omat lapset aggressiivisesti ajavat pakkohoitoa, voin kuvitella järkytyksen haittaavan olennaisesti paranemista. En silti sano, ettei siihen pitäisi ikinä turvautua. Katsoisin vain edes jonkin matkaa eteenpäin, mihin suuntaan tilanne lähtee kehittymään. Alustavia merkkejä tasapainoon pyrkimisestä on jo tullut (tyttärien hyväksyminen osallisiksi tilanteeseen, vaikka aluksi ei suostunut siihenkään).

Pitääkö odottaa varoitussignaalien lisäksi ensimmäistä epä/onnistunutta itsemurhayritystä?

Kehottaisin miettimään, mikä sai sinut esittämään tällaisen kysymyksen. Pidätkö mahdollisena, että vastaisin siihen myöntävästi? Entä pidätkö sen esittämistä järkevänä keskustelun etenemisen kannalta tai ajatteletko sen jotenkin auttavan aloittajaa hänen tilanteessaan?

Ei ole vaarallista sanoa, että harhat ovat epänormaali reaktio. Pikemminkin on vaarallista uskoa, että ne ovat normaali reaktio. En usko että Melnais olisi tätä ketjua avannut, jos pitäisi käytöstä normaalin piiriin kuuluvana tai ei olisi huolissaan. 400 km päästä on melko vaikea tehdä mitään.

Vaarallista on pyrkimys jaotella ihmisiä tai reaktioita mustavalkoisesti normaali/epänormaali -asteikolla. Nuo jaottelut on aivan mahdollista jättää tekemättä. Asiaa voi (ja mielestäni kannattaa) käsitellä muista näkökulmista kuin tuon dikotomian kautta - esim. onko vaaraksi itselleen ja/tai muille. Minäkään en usko, ettei Melnais olisi huolissaan. Se kuuluu aivan varmasti asiaan tällaisessa tilanteessa. Päivittäinen soittaminen on paljon enemmän kuin ei mitään.

Ei ole vielä tullut vastaan yhtään tilannetta, jossa ammattilaisten arvio tilanteesta olisi ollut ainakaan haitaksi.

Arvio tehtäneen kuitenkin muilla kuin normaali/epänormaali -perusteilla. Voihan terveysviranomaisilta neuvoa kysyä, ja olettaisin että on kysyttykin.