Aava kirjoitti:Inhottaa löytää itsensä suorittamasta jotain niin epäammatillista tehtävää kuin silmillään luennoitsijan riisumista, kun samalla voisi sisäistää jotain itse aiheesta. Ja toistoja on nyt kertynyt tässä opiskeluvuosien saatossa sen verran, ettei kyse ole enää mistään irrallisesta vahingosta. Joku orgaaninen ja systemaattinen oikosulku vissiin.
Onko muilla tällaisia kokemuksia? Anyone?
Siitä pianonsoitonopettajasta olen tainnut jo mainitakin. Jatkoin harrastusta ylimääräisen vuoden vain saadakseni tavata häntä säännöllisesti. Loppulukuvuodesta tuntien aikana soitettiin pianoa enää harvoin, lähinnä keskustelimme kaikenlaisista jutuista maan ja taivaan välillä (siis vähän niin kuin Kitinässä nykyään, mutta henkevästi ja ilman alatyyliä!). Luetutin hänellä kirjallisen ilmaisun tunneilla kirjoittamiani novelleja ja runoja jne. Kerran menin tunnille minimekossa ja nousin portaat hänen edellään, jolloin tuli kommentti:
Oletpa sinä tänään kesäisesti pukeutunut. Siis täysin diskreetillä ja vihjailemattomalla, mutta ei myöskään paheksuvalla äänensävyllä. Mikä mies!
Viimeisellä tunnilla sain pyynnöstäni luvan halata häntä. Muutama viikko sen jälkeen kävin muusta syystä konservatorion aulassa keskellä kesää ja tapasimme sattumalta, mutta siitä tapaamisesta en kerro julkisesti, koska en halua pilata yhtä elämäni parhaista muistoista (Gattaca voi kuitenkin rauhoittua, sillä mitään härskiä ei tapahtunut). Täydet kymmenen pistettä hänelle asianmukaisesta, kypsästä, moraalisesta ja samalla niin mahdottoman suurta nautintoa tuottaneesta tulenaran tilanteen hallinnasta.
Äläkä Aava luule, että tuo mainitsemani keskusteleminen olisi taannut minulle minkäänlaista täyttymystä hänen suhteensa - jouduin toden teolla opettelemaan toisen fyysisen tavoittamattomuuden aiheuttamasta tuskasta nauttimista (opin sen kuitenkin lopulta, kiitos opettajalle!!).
Yläasteella tykästyin kovasti historianopettajaan (punatukkainen, rillipäinen, hieman nössön oloinen mutta miehen ikään päästyään kuitenkin vähän itseluottamusta ja massaa kartuttanut, ihan tavallinen nelikymppinen ukko), ja koulun limudiskossa ahdistelin häntä niin kauan että lopulta suostui tanssimaan kanssani hidasta.
Jänisti kuitenkin puolivälissä otsa hikikarpaloista helmeillen; epäilen siksi että tykästyminen ei ollut aivan yksipuolista!
Lukiossa oli sitten mm. fysiikanopettaja (vanhahko eikä mikään hyvännäköinen ja aika ilkeä kynäniska, ikuinen hapsottava parransänki jne.), filosofianopettaja (nuori ja sievä kuin Daavidin patsaan sirompi versio, ja vielä hyväkäytöksinen ja ystävällinen), ja pari muutakin. Jaa niin, ja ala-asteella luokanvalvojan sijainen ja musiikinopettaja saivat sukat pyörimään jaloissa.
Jostain syystä en kuitenkaan osaa pitää tätä mitenkään inhottavana tai häpeällisenä. Vaikka osa oppitunneista onkin mennyt sivu suun mielikuvituksen laukatessa, niin kaikista aineista on kuitenkin ihan riittävästi jäänyt mieleenkin. Eikä niitä juttuja ole tarkoituskaan hallita täydellisesti ja virheettömästi - tai ainakin sellaista yrittävä tekee vain itselleen karhunpalveluksen. Jokin ennalta määritelty asiasisältö kun on kaikissa tapauksissa kuitenkin pelkkä osatotuus. Mitä väliä sillä on, omaksuuko jonkin osatotuuden viimeistä pilkkua myöten vai vain osittain (kunhan omaksumisen taso pysyy hyväksyttävänä)? Perfektionismi olisi hyvä osata tarvittaessa vetää vessasta alas.