Paras elokuva ever

Leffat, musiikki, taide, kirjallisuus ja sensellaiset
Avatar
Clay
Kitisijä
Viestit: 2582
Liittynyt: 14.08.2005 23:46

Re: Paras elokuva ever

Viesti Kirjoittaja Clay »

Minä en yritä valita parasta elokuvaa, mutta viimeaikaisista elokuvista Taylor Hackfordin Bound by honor on ehdottomasti paras. Pieni latino sisälläni, henkinen immigranttini, rakastui tähän elokuvaan. Vatos locos forever, ese.
Nyt penikseni on fantastinen!
RolloTomasi

Re: Paras elokuva ever

Viesti Kirjoittaja RolloTomasi »

urpiainen kirjoitti: Ilmeisesti minuun vain vetoaa paremmin Linnan näkemys kuin Laineen, monestakin syystä.
Niin minuunkin. En kuulu siihen Koti, Uskonto ja Isänmaa -joukkoon, joka uskoo yksisilmäisesti, että Suomi on hieno maa. (Se, miksi pidän Laineen elokuvasta, on toinen.)
urpiainen kirjoitti: Tällainen riippuvuus romaanista vähentää minusta Laineen elokuvan itsenäisyyttä ja painaa sitä enemmän pelkän kuvituksen suuntaan, jollaiseksi olen sitä syyttänyt.
Ok, mutta minusta Laineen elokuvasta välittyy hyvin ilman vertaamistakin Linnan romaaniin rillumarei-henkisyys, isänmaallinen paatos ja kirkasotsainen sankarillisuus. (Sanaa kuvitus en haluaisi käyttää tässä tilanteessa. Se olisi vähän samaa kuin kutsua raiskausta rakasteluksi.)
urpiainen kirjoitti: Olisiko, Rollo, sinun tällainen listasi sama kuin ylläoleva 20 suosikin lista?
Tuskin se sama olisi: käytännössä tuollaisessa tilanteessa käyttäisin tilanteen hyväkseni sellaisten elokuvien näkemiseen, joita en ole ennen nähnyt tai jotka haluaisin nähdä valkokankaalla. Pitäisikö lista koota niistä, jotka on nähnyt, vai saisiko sillä olla niitäkin, joita ei ole?

Täällä Kityssä, kai listalla voisi olla jokin muukin motivaatio kuin se, että haluaa juuri nyt nähdä kyseiset elokuvat ja ne muille näyttää?

Jos niiden elokuvien joukosta, jotka olen nähnyt, niin ainakin suurin osa olisi omien suosikkieni joukossa - tosin ei varmaan tuo lista joka yllä oli ainakaan kokonaan, jos ollenkaan. Joukossa oli niin monta elokuvaa, joita näkee usein muutenkin, valkokankaallakin, että listan pitäminen noina kahtenakymmenenä olisi menetetty mahdollisuus.
Aito_Johanna

Re: Paras elokuva ever

Viesti Kirjoittaja Aito_Johanna »

RolloTomasi kirjoitti:Okei, listasin parikymmentä suosikkileffaani ja kysymys nimenomaan on suosikkileffoista - en millään muotoa väitä, että nämä olisivat parikymmentä parasta koskaan tehtyä leffaa. Mutta olen valmis puolustamaan jokaista vähintäänkin erinomaisena.
Onko jokin erityinen syy, miksei listallasi ole Citizen Kanea?

Olen nauhoittanut tv:stä videolle Sunset Boulevardin joskus hamassa menneisyydessä. Listasi inspiroimana voisin sen ehkä joskus jopa katsoakin...
RolloTomasi

Re: Paras elokuva ever

Viesti Kirjoittaja RolloTomasi »

Aito_Johanna kirjoitti: Onko jokin erityinen syy, miksei listallasi ole Citizen Kanea?
Ei tai juu, riippuen siitä minkä haluat vastaukseksi. Yksi elokuva ohjaajaa kohden -säännön vuoksi ja Pahan kosketuksen valitsin mieluummin kuin Kanen aivan samasta syystä kuin Tähtien sodat pääsivät listalle.
Aito_Johanna

Re: Paras elokuva ever

Viesti Kirjoittaja Aito_Johanna »

RolloTomasi kirjoitti: Ei tai juu, riippuen siitä minkä haluat vastaukseksi. Yksi elokuva ohjaajaa kohden -säännön vuoksi ja Pahan kosketuksen valitsin mieluummin kuin Kanen aivan samasta syystä kuin Tähtien sodat pääsivät listalle.
Ah joo, en huomannut.
RolloTomasi

Re: Paras elokuva ever

Viesti Kirjoittaja RolloTomasi »

Kun kaksi suosikkivakkariani tappelivat, nyt on aika tehdä jotain hauskaa eli juoda punaviiniä ja teetä, syödä Maraboun suklaata, kuunnella Apocalypticaa ja kirjoittaa muutamia ylistyksiä joistain suosikkileffoistani. Pakko ei ole lukea, mutta eihän pakko ole lukea mitään muutakaan. Jatketaan siitä, mihin viimeksi jäätiin ja Elokuvan esittely muutamilla leffoilla jääköön jonnekin hämärään tulevaisuuteen. Jälleen yksi leffa ohjaajaa kohden, vaikka toistoa edelliseltä listalta onkin, ja suosikeista puhutaan, ei parhaista.

Jos joku tästä listasta välittää, niin pahoittelen sitä, että jutut käyvät loppua kohden hämärämmiksi. Kysymys lienee kirjoituksen aiheuttamasta väsymyksestä. Taikka sitten liiallisesti nautitusta viinistä, jota kului vähintään yksi pullo.

Ja spoilereita kirjoitukset ovat täynnä, joten jos et halua tietää, miten elokuva loppuu, hyppää varmuuden vuoksi yli.

Spoilerivaroitus on annettu.

:napu: :beer:

21. Steven Spielberg: Jaws (1975)

Spielberg otti 50-luvun B-leffan ja yhdisti siihen Hitchcockia ja omaa leffaansa Duel. Ohjaajana hän ei ole vielä täysin löytänyt omaa tyyliään, vaikka sen suuntimia elokuvassa viliseekin. Kuten Duelissa, elokuvan yksinkertaisuus löytyy sen selkeydessä ja siinä, miten Spielberg pelkistää tarinan, jättäen silti tilaa henkilöiden kehittelylle. Sadun elementit yhdistyvät kauhuelokuvaan, kolme päähenkilöä muodostavat tyypitellyn mutta elokuvan ytimen kannalta oleellisen kolmikon: on akateeminen tiedemies, kokemuksen kautta oppinsa saanut kalastaja ja heidän välissään, heiltä apua ja oppia saava jokamies, poliisipäällikkö, joka joutuu puolustamaan kotikaupunkiaan ei ainoastaan vedestä kohoavaa kitaa kohtaan, vaan kaupunginjohtajaa, joka edustaa ohjaajalle ominaisia epäonnistunutta isähahmoa sekä epäluotettavaa yhteisöauktoriteettia. Säveltäjä John Williams ymmärsi, että tässä ollaan kertomassa piraattiseikkailua merellä, ja sävelsi nerokkaan musiikin, joka kertoo tarinasta vähintään yhtä paljon kuin kuvat.

22. Francis Ford Coppola: Apocalypse Now (1979)

Alunperin John Miliuksen ja George Lucasin yhteisenä projektina suuniteltu surrealismin suuntaan kallisteleva sotaelokuva, joka kelpaisi varsin hyväksi ehdokkaaksi kymmenestä parhaasta koskaan näkemästäni leffasta. Sekä spektaakkeli että sisältö kulkevat matkalla kohti pimeyden sydäntä, jossa Marlon Brando mietiskelee sellaisia suuria ajatuksia kuin "We train young men to drop fire on people but they're not allowed to write word fuck on their airplanes because it's obscene." Dialogi ja kertojanääni ovat Brandon improvisointia lukuun ottamatta loppuun asti hiottuja, sodan tekopyhyys ja mielipuolisuus pääsevät valloilleen riehumaan kuin napalmi Vietnamin viidakossa ja lopulta elokuva ei kerro ainoastaan sodasta, vaan ihmisyydestä itsestään. This is the end, my beautiful friend...

23. Stanley Kubrick: Dr. Strangelove: or How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb (1964)

Kubrickin yleinen teema ihmisen turhamaisuudesta esiintyy jälleen. Ihmisen usko täydellisyyteen, joka kuitenkin pettää hänet, luo sen perustunnelman, jolla tätä painajaisfarssia, jonka ytimessä ovat ihmisen seksuaalisuus kaiken toiminnan käynnistäjänä, kohtalo koneellistuvassa maailmassa ja kommunikaation sattumanvaraisuus ja epäonnistuminen, kuljetetaan kohti maailmanlopun kuvia. Sterling Hayden, Slim Pickens ja George C. Scott tekevät kaikki erinomaiset roolisuoritukset, mutta elokuvan huippuna on Peter Sellersin kolmoisrooli, kykenemättömänä brittiupseerina, koneellistuvana natsitiedemiehenä sekä yhdysvaltain typeränä presidenttinä. Vakava aihe käsiteltynä komedian keinoin antaa parhaimmat naurut, mitä olen elokuvissa koskaan nähnyt - Tri Outolempi on hauskin - mutta ei jää ainoastaan sille tielle, vaan antaa ajattelemisen aihetta, joka kestää.

24. Alfred Hitchcock: The Birds (1963)

Parhaat elokuvat yhdistävät toisiinsa viihdyttävyyden ja sisällön (Tietenkin voidaan kysyä, onko elokuva viihdyttävä, jos se aiheuttaa 24-vuotiaalle katsojalle ahdistavia ja kammottavia painajaisia.) Hitchcockin mestariteos, jossa monet ohjaajalle tyypilliset motiivit ja teemat esiintyvät jälleen. Psykossa linnut olivat vielä elokuvaa jäsentävinä motiiveina, mutta tässä ne hyökkäävät suoraan hakaten järjestyksen maailman kappaleiksi jo heti alkutekstien aikana paljastaen alla piilevän kaaoksen, mutta tuoden esille myös epäonnistuneiden ihmissuhteiden, yksinäisyyden tai sen pelon tuoman ahdistuksen, joka repii ihmiset riekaleiksi. Syyllisiä olemme, ja meidän täytyy kasvaa ihmisinä tai maksaa virheistämme.

25. John Ford: The Man Who Shot Liberty Valance (1962)

John Ford, Amerikan suurten myyttien kertoja, katsoi omia leffojaan sekä niiden kertomia legendoja. Vaikka hän edelleen uskoi yksilön mahdollisuuteen vaikuttaa ja rakentaa, hän ymmärsi myös, ettei tulevaisuus ollut kaikki varten ja että joidenkin oli väistyttävä demokratian ja sivistyksen tieltä, sillä sen rautatie toi tullessaan eikä korruptoitunutta kapitalismia. Surumielinen lännen kuolemaa kohtaan, mutta silti edistyksenkin suuntaan kallistelevaan tarinaan sopii takaumajaksojen teatraalisuus sekä keinotekoinen rakennelma. Tässä kerrotaan siitä, miten mennyt nähdään legendana, joka peittää historialliset tosiasiat alleen, keinotekoisena rakennelmana. Tom Doniphon ja Liberty Valance ovat molemmat anarkisteja ja osaa Vanhaa Länttä, ja siksi heidän molempien on kuoltava idästä saapuvan lakimiehen saadessa vallan ja legendan maineen. Kaktuksen kukka haudalla ja mikään ei ole kyllin hyvää miehelle, joka ampui Liberty Valancen.

25. Howard Hawks: The Big Sleep (1946)

Hawks työskentelee yksityisetsivägenren sisällä, eikä se paljoa anna mahdollisuuksia hänen ryhmäkuvaukselleen, mutta monet muut hawksilaisuudet ovat läsnä. Vaikka elokuvaa onkin pidetty film noirina, en menisi täysin myöntämään sen noiriuden puolesta: Hawksin taju hauskasta ja optimimista erottaa leffan varsinaisesta tyylistä. Pikemminkin Marlowe joutuu kohtaamaan noirin maailman, josta kuitenkin romanttinen komedia pitää sen erossa. Ja Hitchcockin ohella Hawks oli romanttisen komedian mestari ja tässä sen huipentuman, To Have and Have Not, toisintona saman pääparin kohdatessa toisensa. Lauren Bacallin ja Humphrey Bogartin toinen yhteinen leffa, matka sellaisen maailman halki, jossa kukaan ei enää oikeastaan muista minkä vuoksi taistelevat ja juonikin on menettänyt logiikkansa: tärkeää on tunnelma ja pääparin kohtaaminen.

26. Roman Polanski: Chinatown (1974)

Yli vuosikymmen varsinaisen film noirin päättymisen jälkeen Polanski ja käsikirjoittaja Robert Towne palasivat tyylin alkuvaihetta vallineen yksityisetsivägenren juurille ja loivat dekonstruktiossaan noirimman teoksen kuin yksikään etsivägenren aikaisemmista edustajista. Luuserietsivä tajuaa rikoksen vasta liian myöhään eikä pysty nappaamaan kiinni rikollista kaiken takana. Toivottomuus ja voimattomuus suuremman voiman edessä kuvaa myös Yhdysvaltain historiaa ja vielä tarkemmin Los Angelesia, Enkelten kaupunkia, joka oli Unelman päätepiste, jossa korruptoituneet kapitalistit ottivat vallan ja murskasivat pienemmät tieltään. Elokuvassa on myös yllättävin ja shokeeraavin juonenkäänne jonka olen nähnyt. Sen nähneet tietävät, mitä tarkoitan, ja te, jotka ette ole, katsokaa itse.

27. Ridley Scott: Blade Runner (1982)

Vastaus kysymykseen ei ole niin tärkeä kuin kysymys itse elokuvan kannalta. Film noir ja Raymond Chandlerin maailma siirrettynä tulevaisuuteen ja jälleen etsivä on ennemminkin tapahtumien seuraaja kuin vaikuttaja. Kun kysymys on ihmisyydestä itsestään, replikanteista tulee sittenkin inhimillisempiä kuin ihmisistä itsestään. Tulevaisuuden maailma on luotu huolella jokaista yksityiskohtaa myöten ja tunnelmaa hallitsee kaihoisa surumielisyys. Muistot ja tunteet, minulla on molemmat, mutta olenko ihminen? "It's too bad that she won't live! But then again: who does?" jää kaikumaan mieleen pitkäksi aikaa Vangeliksen legendaarisen musiikin päättymisen jälkeen.

28. Terrence Malick : The Thin Red Line (1998)

Malickin kolmas elokuva, kaksikymmentä vuotta edellisen jälkeen valmistunut, jatkaa siitä mihin Badlands ja Onnellisten aika jäivät ja näyttää suuntaa seuraavalle, täysin käsittämättömästä syystä vaille parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuutta tänä vuona jääneelle The New Worldille. Ihminen ja luonto ovat kuuluneet Malickin peruskuvastoon esikoispitkästä lähtien ja tarinansa hän kertoo tunteita herättävästi kuten tyyliinsä kuuluu, mutta silti suuria kysymyksiä rohkeasti lähestyen. Totta on, että elokuvassa on pieni virheensä - ohjaaja ei tajunnut George Clooneyn olevan niin suuri tähti, että hänen parin minuutin pistäytymisensä elokuvan lopussa lähinnä häiritsee kokonaisuutta - mutta elokuvan kauneus ja sen herättämät ajatukset ei jostain tietystä sodasta vaan sodasta luonnon ytimessä jättävät vaikutuksensa kameran kulkiessa ruohon lomassa sotilaan tasalla ja ympäröivän paratiisin syttyessä liekkeihin.

29. Clint Eastwood: Unforgiven (1992)

Don Siegelin tyyliä teoksissaan jatkava Eastwood parantaa työtään toisesta oppi-isästään valitsemalla tai käskemällä parempia käsikirjoituksia, ja tällä kertaa hänellä oli apunaan David Webb Peoplesin työ, jota hän oli pitänyt hallussaan 70-luvulta lähtien ja johon hän toi oman 60- ja 70-luvuilla vallineen valkokangaspersoonansa, jota vastaan hän on siitä lähtien usein iskenyt. Tällä kertaa vuorossa on kenties lopullinen lännensankarin riisunta kylmäveriseksi tappajaksi, ja miehen jo lopetettuaan työnsä vanhat vaistot käyvät päälle kuin kuumehoureiset painajaiset ja ihailevan kirjoittajan etsiessä sankarillista ainesta teokseensa ja yleisölleen näistä lasten ja naisten tappajista, jotka juovuksissaan ammuskelivat toisiaan, suorittaa viimeiset murhansa ja lopulta teloituksensa kuin Likainen Harry tai Mies vailla nimeä konsanaan. Minne western voi mennä tämän mestariteoksen jälkeen? Ei juuri minnekään muualle kuin pastissin suuntaan.

30. Sergio Leone: Il Buono, il brutto, il cattivo (1966)

Amerikkalaisia elokuvia nuorena katsonut Leone rakentaa ironisesti nimetyn leffansa itselleen tutuista aineista, mutta samalla tuo niihin oman ulkopuolisen kommentaattorinsa näkemyksen. Hänen dollaritrilogiansa päättävä teos on jälleen romantisoitua kyynisyyttä ja barokkimaista rönsyilyä, ja vaikka Once Upon a Time in America ehkä parempi elokuvana onkin, hän ei koskaan enää yhdistänyt huumoria ja vakavuutta näin taidokkaasti. Veijaritarina sijoittuu keskelle kapitalismia ja Yhdysvaltain sisällissotaa, josta ohjaaja näyttää ihmisten järjettömän teurastuksen ohella sen kuinka julmia myös voittajat, jenkit, saattoivat olla. Ennio Morriconen tunnari on parhaita biisejä, joita olen koskaan kuullut, ja elokuvan huipentava kolmoistaistelu hautausmaan keskellä komeimpia ja jännittävimpiä toimintakohtauksia koko genressä.

31. Sam Peckinpah: Straw Dogs (1971)

Yksi Peckinpahin mestariteoksista, joissa on paljon yhteistä oman ihmiskäsitykseni kanssa. Tällä kertaa hän ei käsittele unelmien toteutumisen mahdottomuutta kuten Hurjassa joukossa ja elokuvassa Tuokaa Alfredo Garcian pää, vaan keskittyy enemmän ihmisen sisällä olevan ja purkautumistaan odottavan väkivallan kuvaamiseen ja elokuvan alkupuoli tuntuukin olevan jatkuvaa rakentamista viimeistä puolituntista varten, jossa pasifistiksi itseään väittävä pelkuri päästää valloilleen sisällään asuvan eläimen, joka nurkkaan ajettuna hylkää aiemmin toiminnan syiksi annetut periaatteet muuttuen itse tuhoksi ja samanlaiseksi mielipuoleksi kuin vaimonsa raiskaajan kaverit. Joka kiehuvaa öljyä toisen kasvoille heittää, se itse kiehuvaan öljyyn hukkuu.

32. John Huston: The Asphalt Jungle (1950)

Jälleen ihmisiä merkityksettömässä maailmassa rakentaen itselleen merkitystä, jolle antaa aikansa. Dialogi vilisee klassisia reploja kuten "crime is only a left-handed form of human endeavor," Huston saa jokaisesta laajan näyttelijäjoukkonsa jäsenestä irti persoonallisen, muistiin jäävän henkilön, mutta kaiken keskellä on silti Sterling Haydenin persoona, jolle käy kuten niille Hustonin henkilöille, joille löytäminen on tärkeämpää kuin etsiminen. Unelmien surullinen tavoittamattomuus leimaa jälleen film noirin realistisempaan haaraan kuuluvaa ryöstöelokuvaa, joka on kattavuudessaan ehkä koko genren komein saavutus.

33. Nicholas Ray: In a Lonely Place (1950)

Film noiria Hollywoodissa, siellä amerikkalaisen elokuvatuotannon ytimessä, jossa taiteilijat ovat ulkopuolisia ja kaupallisuuden henkeen vannovat liikemiehet pyörittävät bisnestä, jonka parhaiden saavutusten tuottamiseen kuitenkin taiteilijoita tarvitsevat. Tämä on yksi niistä aiheista, joista syntyy Bogien kenties parhaimman suorituksen, Dix Steelen, yksinäisyys ja ulkopuolisuus, mutta toisena on hänen asemansa muidenkin ihmisten keskuudessa, jotka eivät tunteellista ja omien tunteidensa valtaan herkästi ajautuvaa käsikirjoittajaa ymmärrä. Kehyksen murhatrilleri siirtyy nopeasti taka-alalle rakkaustarinan ja henkilökuvauksen saadessa etusijan ja noirissa kun ollaan, kohtalonomainen ja tuhoon tuomittu tunnelma vallitsevat. "I was born when she kissed me. I died when she left me. I lived a few weeks while she loved me." Auts.

34. David Lynch: Twin Peaks - Fire Walk with Me (1992)

Joku luultavasti huomauttaa, ettei leffa ole Lynchin paras, ja saa kyllä siitä tunnustuksen itselleen, ja joku toinen kenties, ettei se toimi itsenäisenä, ja saa näpeilleen. Toimiipas. Mutta kyse on kokeilevasta kerronnasta, jossa Lynch ensimmäisen kerran lähtee siihen suuntaan, minne Lost Highway ja Mulhollan Drive johtavat. Vaikka jo alusta lähtien on selvää, ettei tässä olla täysin selvää kerrontaa tekemässä, elokuva jakautuu selvästi kolmeen vaiheeseen, kunnes ollaan sisimmässä ,l its ytimessä, itse ihmisyydessä. Kertomus Laura Palmerin viimeisistä päivistä on televisiosarjaa synkempi ja paljon, paljon surullisempi, lähes täysin ilman huumoria, jonka paikan ovat vieneet itseään myyvän ja kokaiinista riippuvaisen, isän raiskaaman tytön ja isän hulluus.

35. David Cronenberg: The Dead Zone (1983)

Tiedän kyllä menettäväni kaiken uskottavuuteni Cronenberg-fanina kerrottuani tämän olevan suosikkini mestarin leffoista, mutta heittäkää sitten mädillä tomaateilla tai paremminkin selkään poratuilla anusaukoilla, vatsassa olevilla vaginaa muistuttavilla aukoilla tai kolmihaaraisilla kohduilla. Elokuvassa on paljon Stephen Kingiä, mutta ero on silti selkeä: Kingillä Johnny Smithin fyysisen rappion syy on aivosyöpä, Cronenbergillä mielen kyvyt aiheuttavat lihan rappion. Liian mones kuvaava sana listalla on surumielinen, mutta sitä tämä kauhuelokuva on. Painotus on Kingin romaanin politiikan sijaan ruumiin ja mielen yhteydessä sekä muutoksessa, mutta periamerikkalainen pikkukaupunki ja sen asukas modernin ihmisen sijaan ovat enemmän Kingiä kuin Cronenbergiä ja tuloksena on kiinnostava kahden hyvin erilaisen kauhukertojan yhteensulautuma.

36. Jean-Pierre Melville: Le cercle rouge (1970)

Amerikkalaisia elokuvia ihailleen Melvillen toiseksi viimeiseksi jäänyt teos, käsikirjoitus jonka ohjaamisen hän Hustonin Asfalttiviidakon vuoksi jätti myöhemmäksi, on Hustonin teoksen ja Kubrickin genreleffan Peli on menetetty ohella se kolmas Kaikkien Aikojen Ryöstöelokuva. Melvillen miehet ovat vaiteliaita ja hänen maailmansa vähäeleinen, henkilöt ammattilaisia lain molemmin puolin ja kunniakäsityksen moraalista selkeitä. Omalla tavallaan tätä voisi kutsua westerniksi suurkaupungissa. Huipentumana on lähes puolituntinen, hyvin yksityiskohtaisesti näytetty ryöstö, jonka kaltaista en ole muualla nähnyt: kohtaus itse pesee helposti Kubrickin ja Hustonin ryöstöt. Pelkistettyä elokuvaa, mutta jälleen sen pelkistyksessä piileekin juuri sen nerokkuus. Me kaikki olemme syyllisiä, sanoo poliisipäällikkö. Kaikkiko? Kaikki. Tai sitten se on vain jotain, mitä kokenut poliisi puhisee työnsä ohessa. Juu, ranskankielen taidossani on parantamisen varaa.

37. Ingmar Bergman: Nattvardsgästerna (1963)

Marraskuun harmaan sävyinen elokuva flunssaisesta papista, jonka tauti ulottuu syvemmälle kuin nenään. Miksei Jumala vastaa? Jumalan hiljaisuus, tämän trilogian ytimessä. Kun Jeesus kitui ristillä, oliko hänen suurin tuskansa fyysinen vai ajatus siitä, että ehkä tämä kaikki olikin turhaa ja hänen opetuksensa Jumalasta ja rakkaudesta vailla pohjaa? Niin tiiviisti kirjoitettu draama, että sen alle puolitoistatuntiseen kestoon mahtuu enemmän asiaa ja kysymyksiä kuin lähes kaikkiin muihin leffoihin, ja tämä leffa on se perimmäinen ydin, jonka vuoksi Bergman on suosikeissani niin korkealla kuin on. Uskonkriisi vai oliko uskoa alunperin lainkaan? Ja jäikö opettaja sittenkin vaille vastarakkautta? Mitä on papin sydämessä? Erittäin tärkeänä, mutta lyhyesti, yksi suosikkinäyttelijöistäni Max von Sydow käy pohtimassa itsemurhaa (ja tekemässä sen). Yksi kauneimmin kuvattuja elokuvia, joita olen nähnyt.

38. Andrei Tarkovski: Solaris (1972)

Yksi aivan parhaista, ei voi muuta sanoa. Äitini kysyi minulta, oliko tämä minusta yhtä hyvä kuin 2001. En osannut vastata. Se kertoo elokuvan tasosta tai merkityksestä minulle jotain: se on tai se on niin lähellä, ettei sillä ole merkitystä. Tarkovski rakentaa elokuvansa pitkistä otoksista ja niiden sisäisistä leikkauksista, ja hän on paljon, paljon tunteellisempi kuin Kubrick. Jos Kubrick on teknokraatti, Tarkovski on humanisti. Hän on paljon lähempänä ihmistä, ja antaa tunteille sijaa - avaruus ei ole kylmä. Mutta mitä siellä on? Planeetta, joka pääsee sisälle ihmismieleen. Ja avaruuden vastapainona maa, jossa on elämää, eikä kylmyyttä, ja ihmiset, jotka rakentavat avaruusasemia, joissa sittenkin kohtaavat vain oman mielensä luomukset. Sivussa satirisisoidaan kommunistisia viranomaisia, luodaan sensoreita uuvuttava katsaus Japanin moottoritieliittymiin ja annetaan mahdollisuus pohtia, josko planeetta on vertauskuva Jumalalle.

Mikko Niskanen: Kahdeksan surmanluotia (1972)

Ei oikeastaan elokuva, vaan minisarja, mutta mitäs pienistä. Dokumentaarisen realismin urotyö, jonka alkukirjoitus kertoo kaikessa syvältä koskettavassa rehellisyydessään siitä, kuinka henkilökohtaista ja persoonallista elokuvaa tässä ollaan tekemässä. Murha sijoittuu elokuvan alkuun ja lähes viisi tuntia seuraamme sitä, mitkä syyt ja seuraukset johtivat neljän poliisin kuolemaan kahdeksalla luodilla. Omalla tavallaan rikoselokuvan asetelma käännetään päälaelleen: emme näe murhaa selvittäviä poliiseja (perisuomalaiseen tapaan tappaja kertoo tekonsa naapurille ja käskee soittamaan virkavallan paikalle), mutta sitäkin tarkemmin pureudutaan syihin, jotka tähän tekoon veivät. Maaseudun loppu ja Suomen muutos. Sehän olemme me, emmekö olekin? Ainakin osa.

40. Charles Laughton: The Night of the Hunter (1955)

Palataan lopuksi Hollywoodiin (mutta ei itse elokuvassa) ja film noiriin jälleen, vaikka monet elokuvat tyylin ja mantereen ulkopuolella ansaitsisivat maininnan. Mutta Laughton ei montaa elokuvaa ohjannut ja tämä on ainoa, jossa esiintyy teksti "Directed by Charles Laughton." Olemme suuntauksen loppuvaiheilla, 50-luvun loppupuolella, mutta yhä Robert Mitchum kantaa yllään uhan viittaa, ja siellä historiallisesti kun olemme, olemme kenties sittenkin sen kiinnostavimmassa vaiheessa, siinä jossa täysjärkisyys on lähes täysin hylätty. Niinpä tämäkin on yhdistelmä satuelokuvaa ja film noiria, vaikka joukkoon mahtuu ironiaakin kliseidein kustannuksella. Outo ja unenomainen, sitä noir on parhaimmillaan. Ja elämä aina.
Viimeksi muokannut RolloTomasi, 19.02.2006 2:10. Yhteensä muokattu 4 kertaa.
nojoojust

Re: Paras elokuva ever

Viesti Kirjoittaja nojoojust »

Think kirjoitti:
Elukka kirjoitti: Sulla se on toi sarkasmin jalo taito hallussa. :D
Tämä lienee siis väärä hetki mainita että olin tosissani? :piru:

Ehkä minulla on vain toisenlainen käsitys siitä mikä on parasta. Jos paras elokuva on sellainen, joka jää _unohtumattomasti_ mieleen, niin sen tuo "elokuva" taatusti tekee. Valitettavasti.
Tuon mallin mukaan "paras" näkemäni elokuva on Perjantai-illan kingi. Keski-ikäiset näyttelijät näyttelevät teini-ikäisiä, itse tarinasta ei varsinaisesti edes saa selkoa tai sitten sitä ei edes ole, ja tarinan opetus on, että kovat kundit heittävät veivinsä ajamalla autonsa paskaksi, kun taas nössöt nössöilevät elämänsä loppuun asti hyvällä palkalla. Itse päädyin valitsemaan nauramisen itkemisen sijaan, mutta ketään muuta en ole saanut katsomaan elokuvaa loppuun asti, koska jo ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat niin ahdistavia, että kaikki pakenevat paikalta...
Elukka

Re: Paras elokuva ever

Viesti Kirjoittaja Elukka »

nojoojust kirjoitti:Perjantai-illan kingi
Krhm. Minä taisin kyllä olla sen verran kova jätkä että katsoin loppuun.
Todellakin, jos siinä joku "juoni" on olevinaan, niin on kyllä niin hyvin piilotettu etten minä ainakaan löytänyt.
Lähinnä tulee mieleen, että lauma rumia nelikymppisiä on lukittu johonkin halpisleffastudioon ja aseella uhaten pakotettu esittämään surkeaa "Onnen päivät" -parodiaa kahden tunnin ajan. Tuossa ei todellakaan ollut mitään, minkä vuoksi sen olisi oikeasti halunnut katsoa loppuun, paitsi että voi kehua mokomasta koettelemuksesta selvinneensä.
"Minä katsoin Perjantai-illan kingin alusta loppuun, ja kaikki mitä sain oli tämä säälittävä T-paita"
Avatar
urpiainen
Kitisijä
Viestit: 16598
Liittynyt: 27.10.2005 17:37

Re: Paras elokuva ever

Viesti Kirjoittaja urpiainen »

RolloTomasi kirjoitti:(...)
Minä en ole vieläkään päättänyt, kommentoisinko joitain kohtia Rollon listasta. Mutta olen siis kuitenkin kirjoituksen lukenut jo moneen moneen kertaan ja nauttinut suuresti. Kiitos siis Rollolle hienosta viestistä! Ja vaikka kävisi niin onnettomasti, että ajatukseni eivät muhiudu kommentiksi asti, niin Rollo voi kuitenkin luottaa, että elokuvakirjoitelmiaan luen aina suurella mielenkiinnolla. Enkä varmasti ole ainoa.
"Urpiaisen pesintä on epäsäännöllistä ja lento keikkuvaa. Yleisimmät äänet ovat kimeä kutsuhuuto 'djihh!' ja rahiseva 'tssrrt-tssrrt'."
AarneAnkka

Re: Paras elokuva ever

Viesti Kirjoittaja AarneAnkka »

Yksi henkilökohtaisista lemppareistani on Terry Gilliamin ohjaama Brazil. Kafkamainen painajainen, traaginen komedia, hassunkurisen hirvittävä kuvaus vituralleen menneestä byrokratiayhteiskunnasta. Yhtaikaa lapsellisen yksinkertainen ja idealistinen, mutta syväluotaavan oivaltava.

Mamoru Oshii: Ghost in the Shell. Ensimmäistä kertaa nähtyäni tämä pohdiskelevan tunnelmallinen tieteistarina iski kuin miljoona volttia. Poliittinen ja paikoin raskassoutuinen, ei ideoissaan se ensimmäinen pioneeri, mutta yksi scifi- ja animaatioelokuvien merkkipaaluista.

Paul Verhoeven: RoboCop. Väkivaltainen musta toimintakomedia. Terävää satiirista yhteiskuntakritiikkiä. Loputon sitaattilähde. I'll buy that for a dollar!

Disclaimer: Nämä elokuvat on arvosteltu oman sisäisen asteikkoni, eikä millään Objektiivisen Absoluuttisen Taiteellisuuden ja Hyvyyden periaatteilla.
bedlam

Re: Paras elokuva ever

Viesti Kirjoittaja bedlam »

AarneAnkka kirjoitti:RoboCop
Miten mää tämän unohdin. Loistava, loistava, mahtavanloistava RoboCop!

Brazilkin saattaisi listalle päästä, jos olisi enemmän kuin yksi katselukerta takana.
Avatar
Hallusinaatio
Kitinän uhri
Viestit: 681
Liittynyt: 14.08.2005 18:54
Paikkakunta: Internet

Re: Paras elokuva ever

Viesti Kirjoittaja Hallusinaatio »

Tällaisia tulee nyt ensimmäisenä mieleen, kun ajattelee klassikoita, joita on tullut katsottua useampaan otteeseen:

Terry Gilliam:
Twelve Monkeys

Leone:
Once Upon a Time in America
Once Upon a Time in the West
The Good, the Bad and the Ugly

Ridley Scott:
Alien
Blade Runner

Muuta:
American Beauty, vanhat Star Warsit, Indiana Jonesit (no unohdetaan kuitenkin Tuomion temppeli), Evil Dead I ja II (nämä oli melkoisen sykähdyttäviä kokemuksia pikkupoikana), Full Metal Jacket
"I want you to get excited about your life."
killkill

Re: Paras elokuva ever

Viesti Kirjoittaja killkill »

- Citizen Kane
- Casablanca
- Blade Runner
- Alien
- Matrix
- Calamari Union
- Fight Club
- Rollon 22. ja 23.
- Rio Bravo
- Hatari
- Kellopeliappelsiini ja 2001
Avatar
Ann
Kitisijä
Viestit: 3969
Liittynyt: 16.08.2005 15:32
Paikkakunta: The Dark Realm of The Outworld

Re: Paras elokuva ever

Viesti Kirjoittaja Ann »

Rotan aivot valtasivat pääni.
hanneriina

Re: Paras elokuva ever

Viesti Kirjoittaja hanneriina »

nojoojust kirjoitti: Tuon mallin mukaan "paras" näkemäni elokuva on Perjantai-illan kingi. Keski-ikäiset näyttelijät näyttelevät teini-ikäisiä, itse tarinasta ei varsinaisesti edes saa selkoa tai sitten sitä ei edes ole, ja tarinan opetus on, että kovat kundit heittävät veivinsä ajamalla autonsa paskaksi, kun taas nössöt nössöilevät elämänsä loppuun asti hyvällä palkalla. Itse päädyin valitsemaan nauramisen itkemisen sijaan, mutta ketään muuta en ole saanut katsomaan elokuvaa loppuun asti, koska jo ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat niin ahdistavia, että kaikki pakenevat paikalta...
Täh? :shock: Minä muistaakseni tarjouduin ostamaan sen sinulta! I'm the King of Friday night... :vihelt:
Elukka

Re: Paras elokuva ever

Viesti Kirjoittaja Elukka »

hanneriina kirjoitti:
nojoojust kirjoitti:Perjantai-illan kingi
Täh? :shock: Minä muistaakseni tarjouduin ostamaan sen sinulta! I'm the King of Friday night... :vihelt:
:nuts: Sairas hän?
hanneriina

Re: Paras elokuva ever

Viesti Kirjoittaja hanneriina »

Elukka kirjoitti::nuts: Sairas hän?
Kyllä mä olen aika pahassa räkätaudissa...
Elppis
Kitisijä
Viestit: 10702
Liittynyt: 15.08.2005 15:07
Paikkakunta: Helsinki

Re: Paras elokuva ever

Viesti Kirjoittaja Elppis »

American History X
The Sleepers (tai Sleepers, kummin päin se nyt menikään)
Fight Club
Seven
Memento
The great club outshines the individual, always and forever.
Vastaa Viestiin