Okei, listasin parikymmentä suosikkileffaani ja kysymys nimenomaan on suosikkileffoista - en millään muotoa väitä, että nämä olisivat parikymmentä parasta koskaan tehtyä leffaa. Mutta olen valmis puolustamaan jokaista vähintäänkin erinomaisena. Listaa kootessa pidin periaatteena yhtä elokuvaa ohjaajaa kohden, ihan vain sen vuoksi, ettei listasta tulisi Hitchcockin, Kubrickin, Fordin ja Hawksin Parhaat -kokoelmaa. Ainoan listalle päässeen trilogian niputin yhdeksi leffaksi, eli kolme leffaa vie vain yhden tilan (lue: pilkunnussijat turpa kiinni!). Elokuvat eivät ole missään järjestyksessä ja jos jotakuta vituttaa Hollywood-painotteisuus, en voi kuin vastata, että lista on minun, ei sinun.
1. George Lucas, Irvin Kershner ja Richard Marquand:
Star Wars (1977),
The Empire Strikes Back (1980) ja
Return of the Jedi (1983)
Ennen leffakoulua George Lucas opiskeli kulttuuriantropologiaa, ja tutustui vanhoihin myytteihin ja mytologioihin. Tehdessään ensimmäistä Tähtien sotaa hän yhdisti elokuvahistorian myytteihin, suhtautuen elokuvahistoriaan samalla tavalla kuin myytteihin josta poimia säkeitä kuin kalevalaiset runonlaulajat omasta perinteestään ja mytologiastaan. Jos elokuvat merkitsivät tälle sukupolvelle samaa kuin kalevalainen tarusto tai Kuningas Arthurin legenda omilleen, silloin Tähtien sota todellakin on oma myyttinsä tai kokoelma mytologian säkeitä, joka kerronnassaan noudattaa satujen ikiaikaista kaavaa kootessaan yhteen historiallisia myyttejä elokuvien kautta koottuna.
Mitä helvettiä? Ei, trilogia vain oli niin tärkeä osa lapsuuttani ja jotain, mihin uskoa silloin aikoinaan, eli nykyään se on kuin koti tai perhe, joka pysyy mukana muistoissa minne tahansa meneekin.
2. Steven Spielberg:
E.T. (1982)
Toinen satuelokuva, joka kunnioittaa kerronnassaan perinteitä ja kokoaa sadun ikivanhoista konventioista sekä myytistä, eikä kritisoi, ironisoi tai parodioi vaan on rehellisen tunteellinen ja ohjaajansa persoonallinen työ. Hienoin elokuvallisesti kerrottu satu.
3. Stanley Kubrick:
2001: A Space Odyssey (1968)
Ihmiskunnan evoluutio, ei sen pienempi tarina, ihmisapinasta nykyihmistä seuraavaan vaiheeseen. Jokaisesta listalla olevasta elokuvasta voisi kirjoittaa kirjan, mutta tässä en edes tiedä, mistä aloittaa. Ihmisen suhteesta tietoon? Ihmisen suhteesta teknologiaan? Ihmisen pyrkimyksestä täydellisyyteen ja erehtyväisyydestä joka tuhoaa sen? Ihmisen väkivaltaisesta luonteesta? Siitä, että kaikkien kehittyneiden kommunikaatiovälineidenkään keskellä meillä ei silti ole mitään sanottavaa toisillemme tai sanoja ilmaista omaa itseämme? Toiseudesta joka tuntuu olevan läsnä aina suurten muutosten yhteydessä? Vaiko yksinkertaisesti elokuvan muodon kauneudesta? Vaiko jostain aivan muusta? Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi, sanoi Alienin mainoslause. Siellä ei ilma kuljeta ääntä.
4. Alfred Hitchcock:
Vertigo (1958)
Emme vieläkään ole päässeet listalla sellaisten elokuvien joukkoon, jotka olisin nähnyt ensimmäisen kerran ala-asteen puolivälin jälkeen, mutta tämän näin ensimmäisen kerran ennenkuin menin edes kouluun. Silloin minua kiehtoi elokuvan murhamysteeri, mutta nykyään enemmän pakkomielteisen rakkauden kuvaus ja se, miten elokuva näyttää, että rakkautemme kohde onkin vain kuva, ei niinkään todellinen. Elokuva, jossa miehet rakentavat naisen haluamakseen kuvakseen yhä uudelleen ja uudelleen. Ja toisto on pakkomielteen oire ja sen päättymätön spiraali elokuvan muoto. Ja missä on toden ja kuvitelman tai unen välinen raja? Mukana menossa tietenkin myös muunmuassa seksikäs blondi, voyerismi ja kaksoisolennon teema.
5. John Ford:
The Searchers (1956)
Toinen pakkomielteinen päähenkilö, tällä kertaa historiankirjoituksesta myyttejä rakentavan Fordin westernissä John Waynen lähes psykopaattisena Ethan Edwardsina ja vastapuolella yhtä rasistinen intiaani Scar. Edwards saapuu harhailemasta erämaasta tuoden mukanaan uhan ja tuhon rakastamansa naisen perheelle, saa hetkeksi merkityksen elämälleen etsinnästä, mutta ei koskaan voi tulla osaksi yhteisöä, koska ei löydä sisäistä rauhaa vaan on aina oleva osa sitä erämaata ja villiyttä, jota uudisraivaajat yrittävät kesyttää. Elokuva yksinäisyydestä ja rasismista, loppu ei ole onnellinen (jokaiselle joka toista sanoo, kehottaisin katsomaan tarkemmin). Yhdistää kaksi minulle läheistä aluetta: film noirin ja westernin.
6. Howard Hawks:
Rio Bravo (1959)
Kaikki, mikä tekee Hawksin elokuvasta hawksilaisen on koolla ja ikäänkuin selkeämmin kuin koskaan aiemmin tai kuin kokoelmana: ryhmä ammattilaisia, miesten välinen ystävyys, kunniakäsitys, lempinimet ryhmän kesken, vahva ja itsenäinen nainen, ryhmän jäseneksi pääseminen taidon osoituksen kautta, laulukohtaus. Jotkut kohtaukset ovat jopa lähes identtisiä aikaisempien Hawksin kohtausten kanssa. Silti western: henkilöt kasvavat omien tyyppiensä kristallisinkirkkaiksi edustajiksi, vaikkakin hieman kaavaa rikkoen. Keskiössä itseluottamuksensa ja alkoholisminsa kanssa kamppaileva Dean Martin ja häntä tukeva John Wayne, joka elokuvan aikana hokee selviytyvänsä hyvin yksinkin, mutta joka aina tosiasissa saa apua kavereiltaan. Tämän elokuvan valitseminen jätti listalta pois Bogien ja Lauren Bacallin upeimmat yhteiset hetket valkokankaalla elokuvissa To Have and Have Not sekä The Big Sleep, mutta Waynen ja Angie Dickinsonin välinen romanttinen komedia on enemmän kuin hyvä korvike.
7. Sergio Leone:
C'era una volta il West (1968)
Olipa kerran länsi. Mutta todellisuudessa hieman erilainen kuin myytti, ja tämän Leonen elokuva vie loppuun: sekä lännen loppu että myytin loppu. Rautatie ja kapitalismi saapuvat, mutta eivät paratiisia tuoden. Viimeiset lännenmiehet koolla ja kuin tietäen miten tarina heidän kohdallaan loppuu. Ja myytin loppu: aluksi kuolevat tutut kasvot, sitten sankari Henry Fonda - Fordin Wyatt Earp ja Abraham Lincoln - astuu näyttämölle kylmänä tappajana. Kun myyttiä hakataan säpäleiksi, viittauksia genren elokuviin on viljalti: The Searchers, High Noon, Johnny Guitar, Shane, The Man Who Shot Liberty Valance ja taustalla Monument Valley. Olipa kerran länsi, vain myyteissä sankarillinen, ja sitten se kuoli.
8. Sam Peckinpah:
The Wild Bunch (1969)
Niin viimeiset lännenmiehet kuolivat eivätkä he sankarillisia olleet, vaikka heistä sankareita kovin yritettiinkin myyteissä rakentaa. Vaikka heissä hyvää olikin, silti he olivat väkivaltaisia tappajia. Mutta väkivaltavietti on ihmisen sisällä ja jo lapsena. Mustavalkoiset asetelmat hylkäävä, jonnekin tummanharmaan alueelle sijoittuva kyyninen ja pessimistinen, mutta ei kuitenkaan umpimieliseen asti kumpaakaan, tarina ihmisen virheistä ja unelmien hauraudesta. Edes porukan johtaja ei pysty elämään niiden moraaliperiaatteiden mukaisesti, joita yrittää pitää yllä, mutta kun on aika korjata virheet, uskollisuus palaa vaikka kuoleman edessä, ja mitä iloa nykyisessä ajassa elämisestä olisikaan - emme vain kuulu tänne. Paskiaisia me kaikki olemme, mutta ennen oli sentään vähän paremmin.
9. John Huston:
The Treasure of the Sierra Madre (1948)
Valinta oli vaikea tämän ja Asfalttiviidakon välillä, mutta listalle täytyi saada edes yksi Bogien leffa. (Sterling Haydenin vuoro tulee vielä, mutta Marilyn Monroe menetettiin.) Periaatteessahan samaa tarinaa tässä kerrotaan, genre on vain eri. Maailma on vailla merkitystä, joten meidän täytyy luoda elämämme tarkoitus itse, ja kuten Hawksilla, teot merkitsevät enemmän kuin sanat. Siispä toimeen. Yritetään jotain vähän suurempaa, jotain jonka saavuttamiseen tai etsimiseen voimme omistautua, ja joka luo elämälle tarkoituksen tässä mielettömässä maailmassa. Mutta muistetaan kuitenkin, että etsiminen on tärkeämpää kuin löytäminen. Muuten tulemme hulluiksi ja menetämme kaiken. Jos menetämme sen, mitä lähdimme hakemaan, oh well, nauretaan päälle tai hymyillään vähän. Saimmehan hetkeksi elämällemme tarkoituksen. Ei yritetä pitää kiinni, se on turmion tie. Hustonia kiitän siitä, että hänen elokuviensa kautta sain ymmärryksen elämän tarkoituksesta tai sen luomisesta.
10. Nicholas Ray:
Johnny Guitar (1954)
Viimeinen western tällä listalla, lupaan. Vai onko se western ollenkaan? Mikä se on? Antiwestern? Parodia genrestä? Hysteerisillä ylikierroksilla käyvä melodraama, ainakin. Odotukset genren suhteen petetään ja keskinäyttämöllä esitetään kahden naisen välistä rakkausdraamaa. Mutta kuka rakastaa ja ketä ja kuka vihaa ketä ja miksi? Ja mitä nämä kaikki värit tarkoittavat? Sterling Hayden ja Ward Bond ovat mukana samalla vahvistaen yhteyksiä 50-luvun kommunistivainoihin - molemmathan olivat merkittäviä näissä yhteyksissä. Outo, unenomainen elokuva, täynnä mieleenpainuvia kohtauksia, kuten rakkaussuhteen näytelmänomaisuus, hautajaisvaatteisiin pukeutunut lynkkausjoukko ja Joan Crawford valkoisessa mekossa soittamassa pianoa. "Tell me you still love me like I love you." Raylle hyvin tyypillinen elokuva, jossa Johnny eräässä vaiheessa toteaa: "I'm a stranger here myself." Niin on leffakin ja samoin itse ohjaaja, joka 9 vuotta myöhemmin käveli kesken kuvausten pois viimeisen Hollywood-elokuvansa kuvauspaikalta.
11. Billy Wilder:
Sunset Boulevard (1950)
Mutta me emme vielä, vastahan Hollywoodiin saavuimme, kuten ruumis uima-altaasta meille varmaan kertookin. Oikeastaan saavuimme sen ytimeen, entisen tähden kartanolle. Eikä tässä kaupungissa entisiä tähtiä koskaan kauniisti kohdeltu, eikä se kovin mukava paikka muutenkaan ollut. Viittauksia elokuvahistoriaan vilisee jälleen, kuolema on alati läsnä kuten film noirissa kuuluukin (kertojanäänessä) ja satiiri elokuvateollisuudesta on mustaa kuin pilvinen, tähdetön yö Los Angelesin yllä. "All right, Mr. DeMille, I'm ready for my close-up."
12. Raoul Walsh:
High Sierra (1941)
Mutta jostain film noirinkin piti alkaa. Totta, film noirin kaltaisia elokuvia oli muutama tehty ennen High Sierraakin, ja viisaat sanovat, että oikeastaan tyyli alkoi vasta Maltan haukasta. Silti joku näytti tietä, vaikka yrittikin vain kertoa sen vihoviimeisen gansteritarinan 30-luvulla vallinneesta genrestä. Pääosan sai silloin vain sivuosista tunnettu Humphrey Bogart - hei, Bogiehan pääsi kahdesti listalle! Kova ja tunnelmallinen raina, jossa kiltit tytöt ovat ilkeitä ja tuhmat ihania. John Huston teki käsikirjoituksen W.R. Burnettin romaanin pohjalta, ja samalla rainaan tarttui osa hänen persoonastaan.
13. Orson Welles:
Touch of Evil (1958)
Kaikella on loppunsa, mutta viisaat väittelevät siitä oliko se vuonna 1958 vaiko vasta vuonna 1960 Hitchcockin Psykon yhteydessä. Toiset taas sanovat, ettei se oikeastaan loppunutkaan, muuttui vain hieman. Joka tapauksessa on olemassa kilttejä, sääntöjä noudattavia poliiseita ja suuria, traagisia etsiviä, jotka eivät ohjekirjasta piittaa, ja nappaavat rikolliset vaistoillaan. Sitten on sellaisia ohjaajia kuin Orson Welles, jotka osaavat tehdä mestarillisia ihmiskuvia elämää suuremmista henkilöistä ja kuvata sen niin kuin kukaan muu ei vain osaa. Visuaalinen nerokkuus iskee tajun kankaalle ja vasta sen jälkeen voi keskittyä itse tarinan seuraamiseen - paitsi että kun Wellesistä on kyse, niin kuvat ovat tarina ja enemmän kuin pinta.
14. George Stevens:
A Place in the Sun (1951)
Ja mikäs sen sopivampi paikka päättää kierros film noirissa kuin tämän leffan loppukohtaus. Film noirissa oli kyse amerikkalaisen unelman kuolemasta ja sitä tavoitteleva - jos sitä enää edes pystyi tavoittelemaan - joutui toteamaan, että painajaiseenhan tässä jouduttiinkin. Yhteiskunnalliseen painajaiseen, ei ainoastaan oman mielen sisäiseen, ja onko kauniimpaa amerikkalaisen unelman ilmentymää kuin Elizabeth Taylorin kasvot? Film noirin ei välttämättä tarvitse olla rikoselokuva, vaan rakkauselokuva käy myös. Unelman petollisuuden tai mahdottomuuden kanssa kasvotusten jälleen, mennyt oli ehkä sittenkin parempi - ja sitä voi vain muistella. Theodore Dreiserin romaanin suomenkielinen nimi tiivistää leffan: "Amerikkalainen murhenäytelmä."
15. David Lean:
Lawrence of Arabia (1962)
Se amerikasta, ja hetkeksi Britanniasta kanssa. Valtava toimintaspektaakkeli, sotaelokuva, tutkielma sankarillisuudesta sekä kahden eri kulttuurin väliin jäävästä sotilaasta. Sisäisiä konflikteja sekä vieraantumista omasta maastaan, kunnes voi vain huomata etten tähän uuteen kulttuuriinkaan kuulunutkaan. Eli lopulta sankarin yksinäisyydestä. David Lean tekee merkityksellisiä ja upeita kuvia, Maurcie Jarren musiikki pauhaa taustalla, Peter O'Toole, Alec Guinness, Anthony Quinn ja Omar Sharif tekevät ensiluokkaiset roolisuoritukset - voiko elokuvalta enempää vaatiakaan? (Ei voi kuin haaveilla siitä, minkälainen Taru sormusten herrasta -trilogiasta olisi tullut, jos Lean olisi ohjaimiin tarttunut (ei hän tietääkseni koskaan aikeissa ollutkaan), tosin vaikeampaa olisi ollutkin nyt digitaalisten tehosteiden aikana hänet työhön haudastaan saadakaan.)
16. Ingmar Bergman:
Det sjunde inseglet (1957)
Eikä Kuolemaa meistä kukaan paeta voi. Se tulee lopulta, jopa keskiaikaiseen Ruotsiin. Ritari Max von Sydow hänen kanssaan shakkia pelaa, toisaalla muutama kiertävä näyttelijä huumorikirjaa selaa, ja aseenkantaja kaikkea tätä sivussa kelaa. Samalla ritari pohdiskelee Jumalaa myös, kuten Bergmanin leffoissa usein tehdään. Vähän eri tavalla kuin Petrin kirjoituksissa. Sillai pikkuisesti.
17. Edvin Laine:
Tuntematon sotilas (1955)
Ja kun pohjoisessa ollaan, niin jäädään toviksi kuuntelemaan maailman parasta leffadialogia. Laineen elokuva valkopesi Linnan romaanin, mutta kunnioittaa sodan kokeneita. Uskomattoman hyvin kirjoitettuja velikultia.
18. Akira Kurosawa:
Seitsemän samuraita (1954)
Näppäimistöstäni ei löytynyt merkkejä tämän leffan alkuperäisen nimen oikeinkirjoitukseen, mutta taistelussa edelleen ollaan. Erinomaisen hyvin elokuvan keinoin kerrottu tarina, joka oikeastaan näyttää paljonkin japanilaisen luokkayhteiskunnan historiasta ja sen sisäisistä jännitteistä. Keskellä on kylä, joka palkkaa kuusi roninia (mukaan heittäytyy vielä yksi samuraiksi itseään väittävä maanpoika) suojelemaan itseään satoa ryövääviltä roistoilta, jotka hekin ovat nälkäisiä ronineita. Upeiden, muita elokuvaohjaajia vaikuttaneiden toimintakohtausten ohessa elokuva onnistuu olemaan sodanvastainen.
19. Luis Bunuel:
Un chien andalou (1929)
Tähän väliin lyhytelokuva, surrealistinen klassikko, jonka vaikutuksia voi bongailla elokuvista edelleen. Bunuelin ohjaama ja yhdessä Salvador Dalin käsikirjoittama leffa onnistuu näyttämään noin kuudessatoista minuutissa enemmän kuin useimmat leffat kahdessa tunnissa. Teos ei todellakaan missään muussa taiteenlajissa voisi toimia. David Lynch on sanonut, että elokuva on unta. Ehkä se onkin ja unen logiikallahan ihmismielen ajatus kulkee. Siispä elokuvalla kenties taiteenlajeista parhaiten on potentiaalia ihmismielen kuvaamiseen. Ja miksi tyytyä pelkän ulkoisen todellisuuden kuvaamiseen jos on potentiaalia enempään?
20. Federico Fellini:
8 1/2 (1963)
Ja elokuvahan se kaikkein suurinta elämässä on - vai onko sittenkään? Kenties elämä itse on suurinta ja elokuva vain osa sitä. Ihmissuhteiden ja luomisen sekavuutta, jopa itsemurhan partaalla käymistä. Haaveilua koko hullunmyllystä pakenemisesta. Silti, lopulta, naiset ovat ihania, kuten elokuvakin, vaikka näihin kahteen ei aina jaksaisikaan uskoa. Tämä elokuva on yksi niistä, jotka pitäisi katsoa aina kun elämä tuntuu liian vaikealta ja toivottomalta. On siinä sen verran uskoa, että omakin vahvistuu.
(Oikeastaan voisi paremmalla ajalla jatkaa, vaikka sataan, mutta toistoa ohjaajien kanssa alkaa olla jo yli puolet jos määrä tästä kasvaa.)
spooky.
). 
