Eilen kävimme mukelon ja ystäväni kanssa katsomassa Hannes Heikuran valokuvanäyttelyn. Jälkeenpäin kävin vilkaisemassa mitä Wikipedia sanoo heppulista, sillä minuun näyttely ei tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta, ja kaipasin selityksiä. Visuaalisesti kuvat kyllä olivat hyvinkin näyttäviä ja tyylikkäitä, mutta uutisarvoa tai näkökulmaa suurimmasta osasta oli mielestäni hyvin vaikea löytää, poikkeuksen teki vain neljä kuvaa. Eipä minuun vedonnut se kuuluisa kuva Myllylästä suossakaan. Minusta lähes kaikki kuvat olivat vain kuvituskuvia, ja Heikuran Wikipediassa kovasti korostama kuvan sisällön merkitys lähinnä kummastutti, kun juuri se minun mielestäni puuttui niin usein.
Ehkä minä sitten etsin kuvista jotain sellaista, jota niissä ei oikeastaan ole tarkoitus ollakaan, ja ne kuvat joista etsimäni löysin, sisälsivät sen vain sattumalta. Nämä poikkeukselliset kuvat olivat ensinnäkin kuva makasiinien palosta, jossa etualalla olevan verkkoaidan takaa yksi palomies suihkutti vettä liekkimeren suuntaan ja toinen heppuli seisoi vieressä katsomassa. Kuva näytti siltä, kuin helvetti olisi laskeutunut maan päälle, keskelle Helsingin keskustaa, ja ihmisparoilla olivat suojautumiskeinot kovasti hukassa. Eihän helvettiä vastaan oikein voi puolustautua.
Toinen kuva oli musliminaisten rukoushetkestä, polvistuneet naiset oli kuvattu takaapäin, joten he näyttivät huntu- ja burkhamereltä. Keskellä kuvaa seisoi n. kuusivuotias pikkutyttö, joka katsoi kameraan. Hänellä oli kyllä huivi päässään, mutta jalassa vaaleat farkut ja digimon-collegepusero päällään. En tiedä olisinko muslimina säikähtänyt kuvaa, sillä se toi hyvin selvästi esille sen, ettei tulevaisuudelta voi suojautua millään, vaikka se olisi epätoivottukin. Ehkä koska olen länsimainen ihminen koin sen hyvänä asiana, tulevaisuus kun näytti minulle tutummalta, mutta toisaalta voisi myös ajatella, että se vetosi minuun koska pidän muutosta yleensäkin ihan itsessään hyvänä asiana. Mihinkään ei kannata jämähtää väkisin.
Kolmas kuva oli se aikanaan meteliä herättänyt kuva Halosen virkaanastujaisista, joka latisti Halosen vähän hölmöksi tädiksi, joka tuskin tulee selviytymään tehtävästään. Kuvana se ei ollut kovinkaan hyvä, mutta se toi erinomaisesti esiin sen, miten valokuvaaja voi luoda kohteensa kokonaan uudenlaiseksi ja vaikuttaa ihmisten mielikuviin kohteesta todella pitkään, ellei jopa pysyvästi. Tuollainen kuva ohjaa jopa tulevien kuvien kuvakulmia, jolloin ensimmäisen kuvan luoma mielikuva vain korostuu ajan myötä. Pelottavaa.
Neljäs kuva oli myös kontrastikuva, aikuisen miehen alaruumis mustissa puvunhousuissa ja luistimissa, sekä pikkupoika luistimissa ja jääkiekkoilijan punaisessa numeropaidassa. Miehen yläruumiin puuttuminen kuvasta esti näkemästä miltä tilanne hänestä tuntui, joten hänet pystyi kuvittelemaan iloisen auttavaiseksi, tuskastuneeksi, kärsivälliseksi, kyllästyneeksi tai vaikkapa vähän huolestuneeksi, mutta olipa hänen mielialansa mikä hyvänsä, pojalla oli hyvin hauskaa. Siihen riitti jään liukkaus, luistimet, iloisenpunainen paita ja iso käsi joka piti häntä pystyssä. Siitä tuli itsellenikin turvallinen olo.
Sekalaisia freudilaisia arvosteluja ja kulttuurielämyksiä
-
prosessi
Re: Sekalaisia freudilaisia arvosteluja ja kulttuurielämyksiä
Päätin vaihtaa tämänkin ketjun nimen kuvaavammaksi.
-
prosessi
Re: Sekalaisia freudilaisia arvosteluja ja kulttuurielämyksiä
Kulttuuria kai tämäkin... Kävimme mukelon kanssa sekä perjantaina että lauantaina Suomi-Ruotsi-maaottelussa. Perjantaina mukelo aluksi katseli kiinnostuneena "näyttämölle", että milloin siellä oikein alkaa tapahtua jotain. Kävelevät, seisoskelevat ja välillä juoksevat, hyppivät ja heittelevät ihmiset taisivat sen mielestä lähinnä näyttää siltä, kuin olisivat odotelleet hekin jotain. Kun mitään ei vaan alkanut tapahtua, ryhtyi mukelo tarkkailemaan "näyttämön" sijaan yleisöä. Niiden taputtelu ja huutelu oli selvästikin mielenkiintoisempaa, mutta puolen tunnin sisällä paikalle saapumisestamme mukelo sitten simahti, ja sama homma lauantaina.
Itse huomasin pitäväni tilaisuuden hengestä yllättävän paljon, välillä onnistuin jopa eläytymään muutamaan urheilusuoritukseen muun yleisön avustamana. Päädyin myös miettimään kreikkalaisia ja sitä, että olympialaiset ovat mitä ilmeisimmin olleet edellytys sikäläisen teatterimuodon kehittymiselle. Juuri yleisurheilussa on jotain kovin teatraalista, vaikka tunneskaala onkin suppeampi kuin näytelmissä, siinä kun eläydytään vain onnistumiseen ja epäonnistumiseen.
Lauantaina jouduin ehkä elämäni omituisimman iskuyrityksen kohteeksi. Kisoista lähtiessäni joku mies tuli pokkana ihmisjoukon seassa vonkaamaan, sisällyttäen spiikkiinsä mm. mukelon ja minun ulkonäköni suorasukaista kehumista. Minä lähinnä tuijotin ällistyneenä, sillä kyseinen henkilö oli mitä ilmeisimmin jopa selvinpäin, mukavanoloinen eikä ulkonäössäänkään ollut mitään vikaa. Korkeintaan harkintakyvyssä, sillä lapsen kanssa liikkuessa tuskin kukaan kovin innokkaasti suhtautuu tuontyyppisiin lähestymisiin.
Pakenin tilanteesta ihmisjoukon avulla, ja jälkeenpäin taivastelin ilmiötä ystävälleni. Hän totesi siihen, että kyseisen henkilön logiikka oli tainnut toimia niin, että nainen urheilukisoissa ilman miesseuraa, tai itse asiassa mitään muutakaan seuraa lapsen lisäksi, voi olla paikalla vain miestä etsimässä... Niinpä tietenkin, eihän tuo voinut tietää, että isäni oli kentällä heiluttelemassa punaisia ja valkoisia lippuja, ja halusi lisäksi väenvängällä ostaa sisäänpääsylippuja sitä urheiluseuraa tukeakseen, jonka toimintaan hän on sekaantunut. Minä vain kiltisti käytin ne liput.
Itse huomasin pitäväni tilaisuuden hengestä yllättävän paljon, välillä onnistuin jopa eläytymään muutamaan urheilusuoritukseen muun yleisön avustamana. Päädyin myös miettimään kreikkalaisia ja sitä, että olympialaiset ovat mitä ilmeisimmin olleet edellytys sikäläisen teatterimuodon kehittymiselle. Juuri yleisurheilussa on jotain kovin teatraalista, vaikka tunneskaala onkin suppeampi kuin näytelmissä, siinä kun eläydytään vain onnistumiseen ja epäonnistumiseen.
Lauantaina jouduin ehkä elämäni omituisimman iskuyrityksen kohteeksi. Kisoista lähtiessäni joku mies tuli pokkana ihmisjoukon seassa vonkaamaan, sisällyttäen spiikkiinsä mm. mukelon ja minun ulkonäköni suorasukaista kehumista. Minä lähinnä tuijotin ällistyneenä, sillä kyseinen henkilö oli mitä ilmeisimmin jopa selvinpäin, mukavanoloinen eikä ulkonäössäänkään ollut mitään vikaa. Korkeintaan harkintakyvyssä, sillä lapsen kanssa liikkuessa tuskin kukaan kovin innokkaasti suhtautuu tuontyyppisiin lähestymisiin.
Pakenin tilanteesta ihmisjoukon avulla, ja jälkeenpäin taivastelin ilmiötä ystävälleni. Hän totesi siihen, että kyseisen henkilön logiikka oli tainnut toimia niin, että nainen urheilukisoissa ilman miesseuraa, tai itse asiassa mitään muutakaan seuraa lapsen lisäksi, voi olla paikalla vain miestä etsimässä... Niinpä tietenkin, eihän tuo voinut tietää, että isäni oli kentällä heiluttelemassa punaisia ja valkoisia lippuja, ja halusi lisäksi väenvängällä ostaa sisäänpääsylippuja sitä urheiluseuraa tukeakseen, jonka toimintaan hän on sekaantunut. Minä vain kiltisti käytin ne liput.
-
prosessi
Re: Sekalaisia freudilaisia arvosteluja ja kulttuurielämyksiä
Kävimme tänään mukelon kanssa Kluuvin Galleriassa katsomassa muurahaisenraatoja. Kyseessä oli siis Petri Eskelisen näyttely, jonka yksi "teos" koostui kahdesta muurahaisyhdyskunnasta, joille Eskelinen oli tarjonnut yhteisen ruokinta-alueen. Molemmista yhdyskunnista johti siis putki tuonne yhteismaalle, missä olisi ollut ihan riittävästi ruokaa molemmille yhdyskunnille.
Noh, sotahan siellä oli syttynyt kaikesta huolimatta, vääränhajuiset muurahaiset ovat vääränhajuisia, ruuan määrästä riippumatta. Olivat ehkä jopa muslimeja. Voittoisa porukka siirteli edelleen hävinneen porukan ruumiita, niitä oli kasattu pinoksi hävinneiden puolelle yhteismaata. Hävinneiden oma yhdyskunta oli täysin autioitunut, voittajatkaan eivät käyneet siellä. Ilmeisesti siellä haisi niiden mielestä aivan liian pahalle. Voittajien yhdyskunta puolestaan kuhisi, vaikka suuri osa porukasta olikin ruumiinsiirtopuuhissa.
Näyttelystä kuultuani mietin, viitsisinkö ollenkaan mennä sinne, sillä minua häiritsee hyönteisiinkin kohdistuva eläinrääkkäys. Epäilin, että muurahaisten tilat olisivat liian ahtaat, ja tietenkin muurahaisten tahallinen tapattaminen toisillaan on enemmän kuin kyseenalaista. Päätin kuitenkin mennä tarkistamaan sotatantereen, ja tilat olivat sentään kohtuulliset. Niissä ei olisi ollut mitään vikaa, ellei sinne olisi tungettu kahta toisilleen vierasta yhdyskuntaa, joilta on evätty mahdollisuus perääntymiseen.
Taiteilijan muista töistä voi silti päätellä, ettei hän suhtautunut muurahaisiin "vain muurahaisina", vaan piti niiden toimintamalleja hyvinkin verrattavina ihmiskunnan vastaaviin. Se teki tuosta "teoksesta" hyvinkin hämmentävän: miksi hän oikein halusi muurahaisten sotivan? Aivan kuin hän olisi jollain lailla nauttinut totaalisesta tuhosta, juuri koska se muistutti niin selvästi ihmisten käyttäytymistä. Pelottavaa.
Noh, sotahan siellä oli syttynyt kaikesta huolimatta, vääränhajuiset muurahaiset ovat vääränhajuisia, ruuan määrästä riippumatta. Olivat ehkä jopa muslimeja. Voittoisa porukka siirteli edelleen hävinneen porukan ruumiita, niitä oli kasattu pinoksi hävinneiden puolelle yhteismaata. Hävinneiden oma yhdyskunta oli täysin autioitunut, voittajatkaan eivät käyneet siellä. Ilmeisesti siellä haisi niiden mielestä aivan liian pahalle. Voittajien yhdyskunta puolestaan kuhisi, vaikka suuri osa porukasta olikin ruumiinsiirtopuuhissa.
Näyttelystä kuultuani mietin, viitsisinkö ollenkaan mennä sinne, sillä minua häiritsee hyönteisiinkin kohdistuva eläinrääkkäys. Epäilin, että muurahaisten tilat olisivat liian ahtaat, ja tietenkin muurahaisten tahallinen tapattaminen toisillaan on enemmän kuin kyseenalaista. Päätin kuitenkin mennä tarkistamaan sotatantereen, ja tilat olivat sentään kohtuulliset. Niissä ei olisi ollut mitään vikaa, ellei sinne olisi tungettu kahta toisilleen vierasta yhdyskuntaa, joilta on evätty mahdollisuus perääntymiseen.
Taiteilijan muista töistä voi silti päätellä, ettei hän suhtautunut muurahaisiin "vain muurahaisina", vaan piti niiden toimintamalleja hyvinkin verrattavina ihmiskunnan vastaaviin. Se teki tuosta "teoksesta" hyvinkin hämmentävän: miksi hän oikein halusi muurahaisten sotivan? Aivan kuin hän olisi jollain lailla nauttinut totaalisesta tuhosta, juuri koska se muistutti niin selvästi ihmisten käyttäytymistä. Pelottavaa.
-
prosessi
Re: Sekalaisia freudilaisia arvosteluja ja kulttuurielämyksiä
Eilen kävimme mukelon kanssa sirkuksessa, kun sellainen kerran tuli lähes kotiovelle. Kyseessä oli Caliba, sellainen sympaattisen vanhanaikainen pikkusirkus akrobaatteineen, fakiireineen, veitsenheittäjineen, tulennielijöineen, jonglööreineen, voimamiehineen, veitsenkärjellä tasapainottelijoineen ja klovneineen.
Esitys ei ollut mikään äärimmilleen hiottu taidonnäyte, vaan sellaista rentoa ja viihdyttävää, iloista tekemistä. Hiomattomuus oli mielestäni jopa tärkeä osa esitystä: jos veitsenheittäjän kaikki veitset olisivat jääneet pystyyn taustalevyyn, eivätkä mitkään niistä olisi kimmonneet maahan, en olisi jännittänyt niin paljon taustalevyä vasten olevan henkilön puolesta, ja jos otsallaan trapetsitelinettä ja kahta naista tasapainotteleva voimamies ei olisi hikoillut hillittömästi ja pinnistellyt pysyäkseen jaloillaan, olisi siitäkin esityksestä puuttunut siihen olennaisena kuulunut jännitys.
Tunnelma oli kaikenkaikkiaan mukava, vaikka yleisöä ehkä olikin turhan vähän, suurin osa lapsia. Hieman yllättävää oli, että paikalla oli paljonkin 7-10 vuotiaita kokonaan ilman vanhempia, muutama isä poikineen oli eksynyt paikalle, ja muutama äiti tyttärineen. Onkohan tosiaan niin, että kun vanhemmat ja lapset lähtevät vartavasten tekemään jotain yhdessä, mukaan tulevaksi vanhemmaksi valikoituu useimmiten se lapsen kanssa samaa sukupuolta oleva. Minun lisäkseni kun paikalla oli vain yksi toinen äiti poikansa kanssa.
Mukelo viihtyi erinomaisesti, vaikka paikalle tullessamme se vaikuttikin hieman väsyneeltä. Esitys piti mukelon vaivatta hereillä, toisin kuin Suomi-Ruotsi -maaottelu... Trapetsitaiteilijan taustamusiikkina soinut Oopperan kummituksen tunnussävelmä yllytti mukelon hieman huudahtelemaan, mutta onneksi kannustushuudot loppuivat musiikin myötä, ja muuten mukelo vain möllötti ihmeissään kehän tapahtumia.
Esitys ei ollut mikään äärimmilleen hiottu taidonnäyte, vaan sellaista rentoa ja viihdyttävää, iloista tekemistä. Hiomattomuus oli mielestäni jopa tärkeä osa esitystä: jos veitsenheittäjän kaikki veitset olisivat jääneet pystyyn taustalevyyn, eivätkä mitkään niistä olisi kimmonneet maahan, en olisi jännittänyt niin paljon taustalevyä vasten olevan henkilön puolesta, ja jos otsallaan trapetsitelinettä ja kahta naista tasapainotteleva voimamies ei olisi hikoillut hillittömästi ja pinnistellyt pysyäkseen jaloillaan, olisi siitäkin esityksestä puuttunut siihen olennaisena kuulunut jännitys.
Tunnelma oli kaikenkaikkiaan mukava, vaikka yleisöä ehkä olikin turhan vähän, suurin osa lapsia. Hieman yllättävää oli, että paikalla oli paljonkin 7-10 vuotiaita kokonaan ilman vanhempia, muutama isä poikineen oli eksynyt paikalle, ja muutama äiti tyttärineen. Onkohan tosiaan niin, että kun vanhemmat ja lapset lähtevät vartavasten tekemään jotain yhdessä, mukaan tulevaksi vanhemmaksi valikoituu useimmiten se lapsen kanssa samaa sukupuolta oleva. Minun lisäkseni kun paikalla oli vain yksi toinen äiti poikansa kanssa.
Mukelo viihtyi erinomaisesti, vaikka paikalle tullessamme se vaikuttikin hieman väsyneeltä. Esitys piti mukelon vaivatta hereillä, toisin kuin Suomi-Ruotsi -maaottelu... Trapetsitaiteilijan taustamusiikkina soinut Oopperan kummituksen tunnussävelmä yllytti mukelon hieman huudahtelemaan, mutta onneksi kannustushuudot loppuivat musiikin myötä, ja muuten mukelo vain möllötti ihmeissään kehän tapahtumia.
-
prosessi
Re: Sekalaisia freudilaisia arvosteluja ja kulttuurielämyksiä
Työpaikan pikkujoulut olivat tänään, koostuen ravintolaillallisesta ja teatteriesityksestä. Ravintola soveltui erinomaisesti tuohon tarkoitukseen, vaikka se ei mikään maailman tunnelmallisin paikka ollutkaan. Keskustelu siellä oli helppoa ja ruoka riittävän hyvää, ainoa kummallinen asia oli vessa, jossa oli hienot lasiset pumppupullot saippualle ja käsivoiteelle, joiden sisältö selvästi oli hyvinkin laadukasta, sekä pieniä rullalle käärittyjä froteepyyhkeitä käsien kuivaamista varten ja näille pieni pyykkikori. Noissa ei vielä sinänsä ollut mitään outoa, mutta kun samassa vessassa oli lisäksi myös sellainen ruma metallinen saippuavaahtotruuttahöskä ja sellainen paperimaisen kangaspyyherullan sisältävä käsienkuivausautomaatti, niin yhdistelmä oli melko omalaatuinen. Voisiko olla niin, että asiakkaat ovat hinkuneet sinne noita "perinteisiä" kammotuksia ylellisyyden rinnalle, vai mistä tuollaisessa järjestelyssä oikein voi olla kyse?
Näytelmä oli Kaupunginteatterin "Juoruja". Koska näytelmän esittelyssä mainittiin lööppijulkisuus ja sen ominaispiirteitä, olin jotenkin kuvitellut näytelmän sisältävän jonkinlaista koomista kritiikkiä keltaista lehdistöä kohtaan, mutta selvästikin olin kuvitellut väärin. Näytelmä oli tyhjäpäistäkin tyhjäpäisempi, ja koko ensimmäinen näytös minulta meni aivojeni vääntämiseen "koominen kritiikki" -moodista tyhjäpäämoodiin. Niinpä ensimmäinen näytös ei erityisemmin naurattanutkaan minua, mutta toinen näytös korjasi tilanteen.
Tiedä sitten missä määrin pitkä päivä, joka jatkui suoraan töistä illanviettoon, alkoi jo vaikuttaa niin väsyttävästi, että mitä tyhmempi vitsi, sitä enemmän se nauratti. Toisen näytöksen aikana nauroin jo sen verran hillittömästi, että se korvasi mennen tullen ensimmäisen näytöksen pettymyksen. Joo, nauroin jopa sille, että poliisin etunimi oli Ben! Ja että yksi naisista yllättäen tajusi oman miehensä sukunimen alkavan C-kirjaimella. Puhumattakaan siitä, että yksi miehistä oli polttanut kaikki sormensa hellalla ja ne oli siksi kaikki kiedottu sideharsonakeiksi. Ja että yksi täti sai aina selkäkipuja jos joltakulta kysyttiin jotain kiusallista.
Lavastus ja puvustus olivat mielestäni jotenkin epäsuhtaisia, lavastus oli turhan kalliin oloinen suhteessa hahmojen puvustukseen. Käytännössä tuo epäsuhta loi sen mielikuvan, että rikkaitten nousukkaitten juhlavaatteet olivatkin naamiaisrytkyjä. Jotenkin harmillista että noin oli päässyt käymään, olisin kaivannut hieman tyylipuhtaampaa kokonaisuutta. Mutta kyllä tuo kannatti joka tapauksessa käydä katsomassa, nauru vissiin pidentää ikää.
Näytelmä oli Kaupunginteatterin "Juoruja". Koska näytelmän esittelyssä mainittiin lööppijulkisuus ja sen ominaispiirteitä, olin jotenkin kuvitellut näytelmän sisältävän jonkinlaista koomista kritiikkiä keltaista lehdistöä kohtaan, mutta selvästikin olin kuvitellut väärin. Näytelmä oli tyhjäpäistäkin tyhjäpäisempi, ja koko ensimmäinen näytös minulta meni aivojeni vääntämiseen "koominen kritiikki" -moodista tyhjäpäämoodiin. Niinpä ensimmäinen näytös ei erityisemmin naurattanutkaan minua, mutta toinen näytös korjasi tilanteen.
Tiedä sitten missä määrin pitkä päivä, joka jatkui suoraan töistä illanviettoon, alkoi jo vaikuttaa niin väsyttävästi, että mitä tyhmempi vitsi, sitä enemmän se nauratti. Toisen näytöksen aikana nauroin jo sen verran hillittömästi, että se korvasi mennen tullen ensimmäisen näytöksen pettymyksen. Joo, nauroin jopa sille, että poliisin etunimi oli Ben! Ja että yksi naisista yllättäen tajusi oman miehensä sukunimen alkavan C-kirjaimella. Puhumattakaan siitä, että yksi miehistä oli polttanut kaikki sormensa hellalla ja ne oli siksi kaikki kiedottu sideharsonakeiksi. Ja että yksi täti sai aina selkäkipuja jos joltakulta kysyttiin jotain kiusallista.
Lavastus ja puvustus olivat mielestäni jotenkin epäsuhtaisia, lavastus oli turhan kalliin oloinen suhteessa hahmojen puvustukseen. Käytännössä tuo epäsuhta loi sen mielikuvan, että rikkaitten nousukkaitten juhlavaatteet olivatkin naamiaisrytkyjä. Jotenkin harmillista että noin oli päässyt käymään, olisin kaivannut hieman tyylipuhtaampaa kokonaisuutta. Mutta kyllä tuo kannatti joka tapauksessa käydä katsomassa, nauru vissiin pidentää ikää.
Re: Sekalaisia freudilaisia arvosteluja ja kulttuurielämyksiä
Perjantaina oli Suomen ensimmäiset Dancehall queen-skabat osana Sauna Caliente-klubia. Eipä ole tullut nähtyä yhtä agressiivista perseenheilutusta koskaan, joten viihdearvo oli huomattava vaikka kilpailijoita oli vain kuusi.
-
prosessi
Re: Sekalaisia freudilaisia arvosteluja ja kulttuurielämyksiä
Meinasin ensin laittaa tämän pituutensa takia reportaasiketjuun, mutta kyllä tämä kuitenkin enemmän on arvostelupuolen kamaa.
Eilen oli pitkä päivä kaupungilla. Aloitimme sen mukelon kanssa Kulttuuritalon Teatterikirppikseltä puolen päivän aikaan, enkä edes ostanut siellä myynnissä ollutta valtavaa punaista samettista valtaistuinta, vaikka se olisikin ollut aivan täydellisen kammottavan tyylitön ja sopinut loistavasti yhteen piirilevyistä tehdyn keittiön kattolamppuni ja kauriinjalasta tehdyn seinälamppuni kanssa. Mutta kun se oli kivikova, eikä olisi edes mahtunut kotiovesta sisään, saati sitten mihinkään paikkaan tässä asunnossa. Samaten sen kuljettaminen bussilla ja metrolla olisi saattanut olla hieman monimutkaista. Niinpä jouduinkin tyytymään vain epäilyttävän näköiseen paitaan ja vielä epäilyttävämmän näköiseen niiteillä varustettuun farkkuhameeseen. Jota en varmasti ikinä tule käyttämään missään, mutta kun se oli vain niin mahdoton. Se oli siis pakko saada.
Sen jälkeen lähdimme kaupungille vaeltelemaan, ja Kynsilaukkaa ohittaessamme olisi niiiiin tehnyt mieli poiketa sisään lounaalle, mutta jotenkin minusta tuntui, että kahdestaan puolitoistavuotiaan kanssa meneminen fiiniin raflaan olisi aivan liian omituista. Hetken harkitsin jonkun tutun pyytämistä paikalle tekosyyksi, mutta en oikeastaan kaivannut aikuista seuraa, joten poikkeamatta jäi. Menimmekin sitten vain kahvilalounaalle paremman puutteessa. Kävimme matkan varrella myös vähän levykaupassa, ja tunsin itseni sielläkin ärsyttävän omituiseksi ostaessani samalla kertaa Tom Waitsin Orphans tripla-cd:n, Sebastien Tellierin Sexuality:n ja Georg Malmsténin lastenlaulukokoelman. Viimeksimainitun kohdalla voin sentään väittää hankkineeni sen mukelolle ja etten itse ollenkaan hinkunut Mikkihiirtä ja susihukkaa, Mikkihiirtä ja vuorenpeikkoa sekä Mikkihiirtä merihädässä.
Kahvilalounaan jälkeen menimme Päivälehden museoon, koska arvelin sen olevan hyvä paikka päästää mukelo kävelemään itse ennen illan teatteriesitystä, jotta siellä ei tulisi kovaa hinkua päästä liikkeelle. Arvelin oikein: paikalla ei ollut juurikaan muita kävijöitä joita häiritä, ja lisäksi paikka oli kuin luotu lapsille. Itse näyttelyä ei varsinaisesti ollut suunnattu lapsille, mutta mukelon ikäiset nyt eivät muutenkaan kiinnitä huomiota niihin asioihin joihin kuuluisi, vaan aivan omiin juttuihinsa, joten eipä tuo haitannut ollenkaan. Näyttelyn parhaimmistoa olivat painokoneet, joissa oli paljon kivoja veivejä, sermien taakse piilotetut tuolikasat, hyvillä laakereilla varustettu pyörillä liikkuva toimistotuoli, lakanoista tehty teltta useilla oviaukoilla, 20-luvun avoauto sekä ikkuna lattiassa.
Lattiassa ollut ikkuna olikin mielenkiintoinen, sillä selvästikään mukelo ei ensinnäkään tajunnut, että siitä ei ollut mahdollista päästä alakertaan, ja toisaalta se ei myöskään tajunnut miten korkea pudotus reiästä alakertaan olisi ollut. Niinpä se kerta toisensa jälkeen asettui kontalleen reiän viereen ja yritti peruuttaa sen päälle, jotta se olisi päässyt alakertaan jalat edellä. Peruutettuaan niin pitkälle, että se näki alas käsiensä välistä, siltä aina loppui uskallus ja se konttasi pois reiän päältä. Kun itse menin seisomaan "ilmaan" reiän päälle, mukelo ensin säikähti, mutta alkoi sitten nauraa. Sitten se uskaltautui itsekin seisomaan ihan reiän reunalle, niin että varpaat olivat tyhjän päällä, mutta kokonaan se ei uskaltanut reiän päälle tulla, kantapäät piti jättää oikealle lattialle.
Tultuamme valmiiksi jatkoimme matkaa galleria Aspikseen, koska teatterin alkuun oli vielä pitkä aika. Siellä oli useampikin työ, jotka olisin halunnut kotiini, mikä on aika epätavallista. Ilmeisesti omistajan taidemaku meni hyvin yksiin omani kanssa. Sattumalta vielä toinen minuun erityisesti vedonneista taiteilijoista, eli Timo Solin, oli kuulemma omistajan veli. Gallerian työntekijän suhtautuminen kyseiseen taiteilijaan ei kyllä ollut ollenkaan yhtä positiivinen, ei kuulostanut kovin hyvältä myyntipuheelta todeta, että kun kyseisen taiteilijan peltiveistoksia katsoo, tulee tunne, että ei se taiteenteko niin vaikeaa ole, eikä sinänsä olisi mitään syytä olla itsekin yrittämättä. Hitto, ne olivat lennokkaita, asenteellisia, ärsyttäviä, nerokkaita! Eikä peltilevystä kolmiulotteisten hahmojen taiteilukaan ihan helppoa ole. Toinen tapaus puolestaan oli kubisti Max Papart, jonka töistä kokonaista kaksi vetosivat minuun todella paljon. Toinen niin paljon, että tässä täytyy parhaansa mukaan yrittää saada itsensä tajuamaan, ettei tämän asunnon taidemäärä nykyiselläänkään ole järkevä, saati sitten jos menen hankkimaan tänne vielä lisää. Mukelo simahti galleriassa kantoliinaan, joten vaelsin naapurikahvilaan juomaan lattea ja odottelemaan mukelon heräämistä lehtiä lukemalla. Oloni oli niin hyvä, että mietin jo hetken päivän ohjelman olleen niin riittävä, että teatterin voisi jättää väliin. Onneksi en tehnyt niin.
Mukelon herättyä siirryimme Teatterikorkean tiloihin, missä ruokin mukelon ja annoin taas jaloitella. Sen verran uupunut tuo jo oli päivän ohjelmasta, että kaatuili oikein urakalla, mikä sai minut taas harkitsemaan kotiin lähtöä, sillä kyllähän pitkät esitykset ovat pitkiä, enkä halunnut kiusata mukeloa. Kantoliinassa tuo kuitenkin rauhoittui, joten menimme esitykseen, Imehnoke-tanssinäytelmään. Aiheena siis oli ihmisyys kaikissa sen muodoissa, uskonnollisuudesta rakkauteen, hyvyydestä ja pahuudesta mediaan ja politiikkaan. Laulujen sanoja oli välillä vähän vaikea hahmottaa, mutta tunnelmat tulivat hyvin esityksessä esiin.
Ja tunnelma oli voimakas. Alussa se oli suorastaan kammottava, kun kaikki valot sammutettiin ja näyttämöltä kuului kovaäänistä kuisketta. Mukelo pelästyi kunnolla ja alkoi äännellä niin pelokkaan oloisesti, että päätin lähteä varmuuden vuoksi paikalta. Takin päälle pukeminen kuitenkin jostain syystä rauhoitti mukelon, joten uskaltauduin jäämään paikalle. Kun sitten varsinainen tanssiesitys alkoi, oli se valoisassakin pelottavaa. Jotenkin kummallista, että pelkällä musiikilla, laululla ja tanssilla on mahdollista luoda tunnelmia, jotka saavat lapsen puristamaan tiukasti äitinsä ranteita ja tuijottamaan lavalle silmät pyöreinä. No joo, noiden edellämainittujen lisäksi mukana oli uskonnollinen elementti, joten se selittänee paljon. Jotenkin uskontojen pahuuteen eläytyminen vaikuttaisi kovin luontevalta ihmiselle, ja sanomahan välittyy yleisölle, lapsille erityisen hyvin.
Mukelon eläytyminen säilyi tälläkin kertaa alusta loppuun saakka, haikeisiin lauluihin se osallistui hyvin hiljaisella äänellä, jonka vain minä kuulin. Se oli helppoa, kun monessa lauluista ei edes ollut oikeita sanoja, vaan pelkkiä äänteitä. Onneksi pelottavuus rajoittui lähinnä uskonnolliseen osioon, vaikka politiikkaakin käsiteltiin melko vihamielisissä tunnelmissa. Samaten mieheyden ja naiseuden käsittely aiheutti voimakkaan hätkähdyksen mukelossa aina kun kuvailtava sukupuoli vaihtui naiseudesta mieheydeksi, mukelo ihan aaltoili, naiseuslaulun aikana se valui sylissäni rennon veltoksi, mieheyslaulu nykäisi sen pystyyn lähes hyökkäysasentoon, jonka jälkeen naiseuslaulu taas rentoutti ja mieheyslaulu nykäisi pystyyn.
Vajaan puolentoista tunnin esityksen jälkeen kysyin mukelolta mitä se piti esityksestä. Se selitti minulle asioita omalla kielellään koko kävelymatkan Teatterikorkealta Hakaniemen metroasemalle, ja minua harmitti suunnattomasti, etten ymmärtänyt selitystä, koska mukelon sanastosta toistaiseksi vain murto-osa on mitään tunnettua kieltä.
Eilen oli pitkä päivä kaupungilla. Aloitimme sen mukelon kanssa Kulttuuritalon Teatterikirppikseltä puolen päivän aikaan, enkä edes ostanut siellä myynnissä ollutta valtavaa punaista samettista valtaistuinta, vaikka se olisikin ollut aivan täydellisen kammottavan tyylitön ja sopinut loistavasti yhteen piirilevyistä tehdyn keittiön kattolamppuni ja kauriinjalasta tehdyn seinälamppuni kanssa. Mutta kun se oli kivikova, eikä olisi edes mahtunut kotiovesta sisään, saati sitten mihinkään paikkaan tässä asunnossa. Samaten sen kuljettaminen bussilla ja metrolla olisi saattanut olla hieman monimutkaista. Niinpä jouduinkin tyytymään vain epäilyttävän näköiseen paitaan ja vielä epäilyttävämmän näköiseen niiteillä varustettuun farkkuhameeseen. Jota en varmasti ikinä tule käyttämään missään, mutta kun se oli vain niin mahdoton. Se oli siis pakko saada.
Sen jälkeen lähdimme kaupungille vaeltelemaan, ja Kynsilaukkaa ohittaessamme olisi niiiiin tehnyt mieli poiketa sisään lounaalle, mutta jotenkin minusta tuntui, että kahdestaan puolitoistavuotiaan kanssa meneminen fiiniin raflaan olisi aivan liian omituista. Hetken harkitsin jonkun tutun pyytämistä paikalle tekosyyksi, mutta en oikeastaan kaivannut aikuista seuraa, joten poikkeamatta jäi. Menimmekin sitten vain kahvilalounaalle paremman puutteessa. Kävimme matkan varrella myös vähän levykaupassa, ja tunsin itseni sielläkin ärsyttävän omituiseksi ostaessani samalla kertaa Tom Waitsin Orphans tripla-cd:n, Sebastien Tellierin Sexuality:n ja Georg Malmsténin lastenlaulukokoelman. Viimeksimainitun kohdalla voin sentään väittää hankkineeni sen mukelolle ja etten itse ollenkaan hinkunut Mikkihiirtä ja susihukkaa, Mikkihiirtä ja vuorenpeikkoa sekä Mikkihiirtä merihädässä.
Kahvilalounaan jälkeen menimme Päivälehden museoon, koska arvelin sen olevan hyvä paikka päästää mukelo kävelemään itse ennen illan teatteriesitystä, jotta siellä ei tulisi kovaa hinkua päästä liikkeelle. Arvelin oikein: paikalla ei ollut juurikaan muita kävijöitä joita häiritä, ja lisäksi paikka oli kuin luotu lapsille. Itse näyttelyä ei varsinaisesti ollut suunnattu lapsille, mutta mukelon ikäiset nyt eivät muutenkaan kiinnitä huomiota niihin asioihin joihin kuuluisi, vaan aivan omiin juttuihinsa, joten eipä tuo haitannut ollenkaan. Näyttelyn parhaimmistoa olivat painokoneet, joissa oli paljon kivoja veivejä, sermien taakse piilotetut tuolikasat, hyvillä laakereilla varustettu pyörillä liikkuva toimistotuoli, lakanoista tehty teltta useilla oviaukoilla, 20-luvun avoauto sekä ikkuna lattiassa.
Lattiassa ollut ikkuna olikin mielenkiintoinen, sillä selvästikään mukelo ei ensinnäkään tajunnut, että siitä ei ollut mahdollista päästä alakertaan, ja toisaalta se ei myöskään tajunnut miten korkea pudotus reiästä alakertaan olisi ollut. Niinpä se kerta toisensa jälkeen asettui kontalleen reiän viereen ja yritti peruuttaa sen päälle, jotta se olisi päässyt alakertaan jalat edellä. Peruutettuaan niin pitkälle, että se näki alas käsiensä välistä, siltä aina loppui uskallus ja se konttasi pois reiän päältä. Kun itse menin seisomaan "ilmaan" reiän päälle, mukelo ensin säikähti, mutta alkoi sitten nauraa. Sitten se uskaltautui itsekin seisomaan ihan reiän reunalle, niin että varpaat olivat tyhjän päällä, mutta kokonaan se ei uskaltanut reiän päälle tulla, kantapäät piti jättää oikealle lattialle.
Tultuamme valmiiksi jatkoimme matkaa galleria Aspikseen, koska teatterin alkuun oli vielä pitkä aika. Siellä oli useampikin työ, jotka olisin halunnut kotiini, mikä on aika epätavallista. Ilmeisesti omistajan taidemaku meni hyvin yksiin omani kanssa. Sattumalta vielä toinen minuun erityisesti vedonneista taiteilijoista, eli Timo Solin, oli kuulemma omistajan veli. Gallerian työntekijän suhtautuminen kyseiseen taiteilijaan ei kyllä ollut ollenkaan yhtä positiivinen, ei kuulostanut kovin hyvältä myyntipuheelta todeta, että kun kyseisen taiteilijan peltiveistoksia katsoo, tulee tunne, että ei se taiteenteko niin vaikeaa ole, eikä sinänsä olisi mitään syytä olla itsekin yrittämättä. Hitto, ne olivat lennokkaita, asenteellisia, ärsyttäviä, nerokkaita! Eikä peltilevystä kolmiulotteisten hahmojen taiteilukaan ihan helppoa ole. Toinen tapaus puolestaan oli kubisti Max Papart, jonka töistä kokonaista kaksi vetosivat minuun todella paljon. Toinen niin paljon, että tässä täytyy parhaansa mukaan yrittää saada itsensä tajuamaan, ettei tämän asunnon taidemäärä nykyiselläänkään ole järkevä, saati sitten jos menen hankkimaan tänne vielä lisää. Mukelo simahti galleriassa kantoliinaan, joten vaelsin naapurikahvilaan juomaan lattea ja odottelemaan mukelon heräämistä lehtiä lukemalla. Oloni oli niin hyvä, että mietin jo hetken päivän ohjelman olleen niin riittävä, että teatterin voisi jättää väliin. Onneksi en tehnyt niin.
Mukelon herättyä siirryimme Teatterikorkean tiloihin, missä ruokin mukelon ja annoin taas jaloitella. Sen verran uupunut tuo jo oli päivän ohjelmasta, että kaatuili oikein urakalla, mikä sai minut taas harkitsemaan kotiin lähtöä, sillä kyllähän pitkät esitykset ovat pitkiä, enkä halunnut kiusata mukeloa. Kantoliinassa tuo kuitenkin rauhoittui, joten menimme esitykseen, Imehnoke-tanssinäytelmään. Aiheena siis oli ihmisyys kaikissa sen muodoissa, uskonnollisuudesta rakkauteen, hyvyydestä ja pahuudesta mediaan ja politiikkaan. Laulujen sanoja oli välillä vähän vaikea hahmottaa, mutta tunnelmat tulivat hyvin esityksessä esiin.
Ja tunnelma oli voimakas. Alussa se oli suorastaan kammottava, kun kaikki valot sammutettiin ja näyttämöltä kuului kovaäänistä kuisketta. Mukelo pelästyi kunnolla ja alkoi äännellä niin pelokkaan oloisesti, että päätin lähteä varmuuden vuoksi paikalta. Takin päälle pukeminen kuitenkin jostain syystä rauhoitti mukelon, joten uskaltauduin jäämään paikalle. Kun sitten varsinainen tanssiesitys alkoi, oli se valoisassakin pelottavaa. Jotenkin kummallista, että pelkällä musiikilla, laululla ja tanssilla on mahdollista luoda tunnelmia, jotka saavat lapsen puristamaan tiukasti äitinsä ranteita ja tuijottamaan lavalle silmät pyöreinä. No joo, noiden edellämainittujen lisäksi mukana oli uskonnollinen elementti, joten se selittänee paljon. Jotenkin uskontojen pahuuteen eläytyminen vaikuttaisi kovin luontevalta ihmiselle, ja sanomahan välittyy yleisölle, lapsille erityisen hyvin.
Mukelon eläytyminen säilyi tälläkin kertaa alusta loppuun saakka, haikeisiin lauluihin se osallistui hyvin hiljaisella äänellä, jonka vain minä kuulin. Se oli helppoa, kun monessa lauluista ei edes ollut oikeita sanoja, vaan pelkkiä äänteitä. Onneksi pelottavuus rajoittui lähinnä uskonnolliseen osioon, vaikka politiikkaakin käsiteltiin melko vihamielisissä tunnelmissa. Samaten mieheyden ja naiseuden käsittely aiheutti voimakkaan hätkähdyksen mukelossa aina kun kuvailtava sukupuoli vaihtui naiseudesta mieheydeksi, mukelo ihan aaltoili, naiseuslaulun aikana se valui sylissäni rennon veltoksi, mieheyslaulu nykäisi sen pystyyn lähes hyökkäysasentoon, jonka jälkeen naiseuslaulu taas rentoutti ja mieheyslaulu nykäisi pystyyn.
Vajaan puolentoista tunnin esityksen jälkeen kysyin mukelolta mitä se piti esityksestä. Se selitti minulle asioita omalla kielellään koko kävelymatkan Teatterikorkealta Hakaniemen metroasemalle, ja minua harmitti suunnattomasti, etten ymmärtänyt selitystä, koska mukelon sanastosta toistaiseksi vain murto-osa on mitään tunnettua kieltä.
-
prosessi
Re: Sekalaisia freudilaisia arvosteluja ja kulttuurielämyksiä
Teater Mars - Musfällan
Sunnuntaina kävimme mukelon kanssa teatterissa, ihan kahdestaan. Otimme pienoisen riskin mennessämme katsomaan Agatha Christie -näytelmän, mutta ajattelin klovninäyttelijäkaartin olevan juuri sopivaa katsottavaa mukelonikäiselle kokeneelle teatterinkävijälle.
Istuuduimme varmuuden vuoksi mahdollisimman lähelle uloskäyntiä, sillä lapsen kanssa liikuttaessa muiden ihmisten haittojen minimointi on ehkä tärkein tehtävä. Varovaisuus ei selvästikään olisi tässä tapauksessa ollut tarpeen, sillä yleisölle suoraan puhuvat klovnit hoitivat homman kotiin. Yksi jos toinen täyshoitolavieras tervehti paikalle tullessaan mukeloa suoraan, klovnimaisen ylitsevuotavasti. Kun iäkkäämpi tätivieras epäili nuoren täyshoitolanemännän kykyä täyshoitolan pitoon, viittasi tämä heti mukeloon ja totesi olevansa paljonkin tätä vanhempi, ja että joskus kaikkien on pakko aloittaa, heti ei voi olla kokenut.
Väliajalla kävimme kahvion lisäksi porraskiipeilyretkellä purkamassa istumisesta kertynyttä ylimääräistä energiaa, mikä riittikin mukelolle kumman hyvin. Muista vieraista taisi kyllä olla hieman huvittavaa, että kaikkien isojen ihmisten seassa vaelteli yksi pieni, joka kävi kurkistamassa valonheittimiin, heilutteli pöytäliinan helmoja ja osoitteli milloin mitäkin, kehoittaen muita sanoin "titta där".
Toinen näytös muodostui hieman haasteellisemmaksi, sillä klovnien tuttavallisuus ja yleisölle puhuminen oli tainnut hieman hämmentää mukeloa. Hän ei luonnollisestikaan oikein ymmärtänyt, miksei hän olisi saanut puhua takaisin klovneille. Kun poliisi selitti rikoksen yllättäviä käänteitä, pohtien kuka olisikaan moista etukäteen arvannut, mukelo sanoikin kovaan ääneen "tä-tä". Poliisi kommentoi heti, että olisihan se pitänyt arvata, että joku tiesi totuuden koko ajan. Yleisö nauroi ja minä menin hämilleni, etenkin kun mukelon hieman myöhemmin tullut uusi kommentti "titta" jo yksinään sai yleisön purskahtamaan nauruun. Klovnivaatteet vain puuttuivat.
Näytelmä oli hauska, vaikka tarinan kulussa olisikin ollut hieman vaikeaa pysyä mukana, ellei olisi tuntenut sitä jo ennestään. Klovnit kuitenkin toivat kokonaisuuteen juuri sen lisän, jota alkuperäinen tarina kaipasi ollakseen riittävän kiinnostava. Alkuperäisen tarinan hahmot taiteilivat mielestäni surkuhupaisan ja huvittavan rajamailla jo valmiiksi, joten klovneina he pääsivät oikeuksiinsa. Dramatiikka ehkä kärsi hieman klovnien luonnollisesta ilmeettömyydestä, vasta kauan toisistaan eksyksissä olleiden sisarusten jälleennäkeminen toi esiin klovneille tyypillisen surumielisyydenkin. Tuo surumielisyys olisi mielestäni saanut näkyä jo aiemmin näytelmän aikana, koska itse tarinassahan se oli koko ajan läsnä tavalla tai toisella, jos ei muuten niin ainakin ihmisten juurettomuudessa.
Pidin siitä, että suurin osa näytelmän äänistä tuotettiin klovnien voimin, se teki kokonaisuudesta jotenkin tuttavallisen ja suorastaan intiimin. Näytelmässä ei ehkä tullut niinkään eläydyttyä roolihahmoihin ja itse tarinaan, kuin klovniuteen. Mutta mielestäni se oli vain hyvä, klovnit ovatkin kiinnostavampia kuin muutama britti täysihoitolassa maaseudulla. Vaikka sitten joku tapettaisiinkin. Kuolleet klovnit sentään kupsahtavat nurinkin kovin huvittavalla tavalla.
Sunnuntaina kävimme mukelon kanssa teatterissa, ihan kahdestaan. Otimme pienoisen riskin mennessämme katsomaan Agatha Christie -näytelmän, mutta ajattelin klovninäyttelijäkaartin olevan juuri sopivaa katsottavaa mukelonikäiselle kokeneelle teatterinkävijälle.
Istuuduimme varmuuden vuoksi mahdollisimman lähelle uloskäyntiä, sillä lapsen kanssa liikuttaessa muiden ihmisten haittojen minimointi on ehkä tärkein tehtävä. Varovaisuus ei selvästikään olisi tässä tapauksessa ollut tarpeen, sillä yleisölle suoraan puhuvat klovnit hoitivat homman kotiin. Yksi jos toinen täyshoitolavieras tervehti paikalle tullessaan mukeloa suoraan, klovnimaisen ylitsevuotavasti. Kun iäkkäämpi tätivieras epäili nuoren täyshoitolanemännän kykyä täyshoitolan pitoon, viittasi tämä heti mukeloon ja totesi olevansa paljonkin tätä vanhempi, ja että joskus kaikkien on pakko aloittaa, heti ei voi olla kokenut.
Väliajalla kävimme kahvion lisäksi porraskiipeilyretkellä purkamassa istumisesta kertynyttä ylimääräistä energiaa, mikä riittikin mukelolle kumman hyvin. Muista vieraista taisi kyllä olla hieman huvittavaa, että kaikkien isojen ihmisten seassa vaelteli yksi pieni, joka kävi kurkistamassa valonheittimiin, heilutteli pöytäliinan helmoja ja osoitteli milloin mitäkin, kehoittaen muita sanoin "titta där".
Toinen näytös muodostui hieman haasteellisemmaksi, sillä klovnien tuttavallisuus ja yleisölle puhuminen oli tainnut hieman hämmentää mukeloa. Hän ei luonnollisestikaan oikein ymmärtänyt, miksei hän olisi saanut puhua takaisin klovneille. Kun poliisi selitti rikoksen yllättäviä käänteitä, pohtien kuka olisikaan moista etukäteen arvannut, mukelo sanoikin kovaan ääneen "tä-tä". Poliisi kommentoi heti, että olisihan se pitänyt arvata, että joku tiesi totuuden koko ajan. Yleisö nauroi ja minä menin hämilleni, etenkin kun mukelon hieman myöhemmin tullut uusi kommentti "titta" jo yksinään sai yleisön purskahtamaan nauruun. Klovnivaatteet vain puuttuivat.
Näytelmä oli hauska, vaikka tarinan kulussa olisikin ollut hieman vaikeaa pysyä mukana, ellei olisi tuntenut sitä jo ennestään. Klovnit kuitenkin toivat kokonaisuuteen juuri sen lisän, jota alkuperäinen tarina kaipasi ollakseen riittävän kiinnostava. Alkuperäisen tarinan hahmot taiteilivat mielestäni surkuhupaisan ja huvittavan rajamailla jo valmiiksi, joten klovneina he pääsivät oikeuksiinsa. Dramatiikka ehkä kärsi hieman klovnien luonnollisesta ilmeettömyydestä, vasta kauan toisistaan eksyksissä olleiden sisarusten jälleennäkeminen toi esiin klovneille tyypillisen surumielisyydenkin. Tuo surumielisyys olisi mielestäni saanut näkyä jo aiemmin näytelmän aikana, koska itse tarinassahan se oli koko ajan läsnä tavalla tai toisella, jos ei muuten niin ainakin ihmisten juurettomuudessa.
Pidin siitä, että suurin osa näytelmän äänistä tuotettiin klovnien voimin, se teki kokonaisuudesta jotenkin tuttavallisen ja suorastaan intiimin. Näytelmässä ei ehkä tullut niinkään eläydyttyä roolihahmoihin ja itse tarinaan, kuin klovniuteen. Mutta mielestäni se oli vain hyvä, klovnit ovatkin kiinnostavampia kuin muutama britti täysihoitolassa maaseudulla. Vaikka sitten joku tapettaisiinkin. Kuolleet klovnit sentään kupsahtavat nurinkin kovin huvittavalla tavalla.
-
prosessi
Re: Sekalaisia freudilaisia arvosteluja ja kulttuurielämyksiä
Suomen kansallisbaletti - Prinsessa Ruusunen
Kävin pari päivää sitten katsomassa Prinsessa Ruususen Suomen Kansallisoopperassa, mikä innoitti minut laatimaan freudilaisen tulkinnan Javier Torresin ohjaamasta Petipan koreografiaan pohjautuvasta baletista. Hahmot kun olivat jotenkin niin sopivia tällaiseen tulkintaan, sanoihan Torres itsekin käsiohjelmassa näin: "Minä miellän Prinsessa Ruususen tarinan niin, että kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu päähenkilön, Prinsessa Auroran, sydämessä." Päätin siis unohtaa kokonaan alkuperäisen sadun ja vain kertoa mitä minä näyttämöllä oikein näin.
Alussa juhlittiin Auroran syntymää, ja kuten tunnettua, pelon haltijatar Carabosse unohdettiin kutsua. Kuvaavaa on, että unohdus oli herra Turhamaisuuden (seremoniamestari Catalabutten) syytä, joten vahingosta tuskin voidaan puhua. Haltijattarista suurin on tietenkin rakkauden haltijatar Syrene, ja Carabosse tuo tämän tosiasian harvinaisen hyvin esiin. Siinä missä Carabosse saa kaikista muista haltijoista ja henkilöistä tongittua esiin näiden negatiiviset ominaisuudet, on Syrene tavoittamattomissa. Carabosse tuo muista esiin mitä kiusallisimpia piirteitä, kuten rohkeuden haltijatar Volanten sokeuden elämän realiteeteille ja ilon haltijatar Grazian itsekurin puutteen. Edellämainittujen antamat lahjatkin ovat hieman kaksimielisiä, Volanten antama vaaleanpunainen yksisarvinen ei edusta pelkästään viisautta ja puhtautta, vaan myös hyväuskoisuutta, Grazian onnen ja ilon perhoset puolestaan tuovat kummasti mieleen myös pöyhkeät riikinkukot. Kostona unohduksesta Carabosse vielä tempaisee herra Turhamaisuuden peruukin päästä, mikä varmasti kuuluu tämän suurimpiin pelkoihin.
No, Auroran ylle langetetaan kirous, jonka me kaikki tunnemme, kuolema on yhden ruusunpiikin piston päässä. Sen verran paljon Carabosse kuitenkin pelkää Syreneä, jolla ei mitään nurjaa puolta ole olemassakaan, että hän ei ehdi jäämään paikalle vahtimaan kirouksen täytäntöönpanoa välittömästi. Mutta vaikka Aurora ei heti nukahdakaan, pelko on istutettu hänen sydämeensä. Siellä elelee pelko rillipäisyydestä, läskiydestä, rumuudesta ja vaikka mistä, ja sen seurauksena kärsimättömyydestä tulee hänelle toinen luonto (serkkutyttö Babette). Kaikki muuttuu tylsäksi jo ennen kuin sen on oppinut kunnolla, sillä jättämällä asiat kesken ei ainakaan koskaan tarvitse kohdata sitä pelkoa, ettei olisi kykyä oppia jotain.
Prinssien kohdalla pelko saa harmillisia muotoja, sillä pelko määrittelee prinssit uusiksi. Pohjoisen, etelän, idän ja lännen prinssit muuttuvatkin Liian Vanhaksi, Liian Lipeväksi, Liian Erilaiseksi ja Liian Täydelliseksi, joten eihän heistä kukaan kelpaa Auroralle. Niinpä prinsessamme ratkaisee prinssiongelman ottamalla vastaan ruusun, josta häntä koko hovi yrittää varoittaa. Hän kun haluaa valita nukahtamisen mieluummin kuin elämisen, sillä nukkuessahan ei juurikaan tarvitse pelätä.
Sata vuotta nukuttuaan Aurora sitten lopulta herätetään prinssi Désirén toimesta, joka on taistellut Carabossen hengiltä. Carabossen mielenkiintoisiin piirteisiin kuului kaksijakoinen henkilöllisyys, hän on sekä mies että nainen. Päädyin siihen lopputulokseen, että Carabosseja tarvittiin kaksi jo siitäkin syystä, että pelkoa on kahdenlaista. Ensinnäkin on pelko ulkomaailmaa kohtaan, mutta sitä paljon vaarallisempi pelon muoto on kuitenkin pelko omaa itseä kohtaan. Jotta voisi elää mielenkiintoisen elämän, täytyy kyetä päästämään ulkomaailma tarpeeksi lähelle, mutta lisäksi täytyy myös uskaltautua kokemaan asioita tosissaan, vaikka silloin sydämeen voikin joskus sattua. Prinssimme onnistuu siis voittamaan omalta kohdaltaan nämä molemmat pelot, ja prinsessamme on vissiin niin unenpöpperössä, että unohtaa kokonaan oman pelkonsa ja rakastuu suinpäin.
Kolmannen näytöksen häävieraina käyvät niin Saapasjalkakissa kattikavereineen, Punahilkka ja susi kuin myös Lintu Sininen. Nämä kuvailevat rakkauden monimuotoisuutta mitä erilaisimmilla tavoilla ja tuovat erinomaisen hyvin esiin sen raadollisuuden. Mummokin taisi ampua susihukkaa ja Saapasjalkakissan pennuilla oli vääränvärisiä sisaruksia... Mutta vaikka rakkaus onkin raadollista, niin sitä ei ole aivan pakko pelätä. Eiköhän Auroran ja Désirénkin avioliitosta tullut ihan riittävän hyvä, elämänsä loppuun asti.
Kävin pari päivää sitten katsomassa Prinsessa Ruususen Suomen Kansallisoopperassa, mikä innoitti minut laatimaan freudilaisen tulkinnan Javier Torresin ohjaamasta Petipan koreografiaan pohjautuvasta baletista. Hahmot kun olivat jotenkin niin sopivia tällaiseen tulkintaan, sanoihan Torres itsekin käsiohjelmassa näin: "Minä miellän Prinsessa Ruususen tarinan niin, että kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu päähenkilön, Prinsessa Auroran, sydämessä." Päätin siis unohtaa kokonaan alkuperäisen sadun ja vain kertoa mitä minä näyttämöllä oikein näin.
Alussa juhlittiin Auroran syntymää, ja kuten tunnettua, pelon haltijatar Carabosse unohdettiin kutsua. Kuvaavaa on, että unohdus oli herra Turhamaisuuden (seremoniamestari Catalabutten) syytä, joten vahingosta tuskin voidaan puhua. Haltijattarista suurin on tietenkin rakkauden haltijatar Syrene, ja Carabosse tuo tämän tosiasian harvinaisen hyvin esiin. Siinä missä Carabosse saa kaikista muista haltijoista ja henkilöistä tongittua esiin näiden negatiiviset ominaisuudet, on Syrene tavoittamattomissa. Carabosse tuo muista esiin mitä kiusallisimpia piirteitä, kuten rohkeuden haltijatar Volanten sokeuden elämän realiteeteille ja ilon haltijatar Grazian itsekurin puutteen. Edellämainittujen antamat lahjatkin ovat hieman kaksimielisiä, Volanten antama vaaleanpunainen yksisarvinen ei edusta pelkästään viisautta ja puhtautta, vaan myös hyväuskoisuutta, Grazian onnen ja ilon perhoset puolestaan tuovat kummasti mieleen myös pöyhkeät riikinkukot. Kostona unohduksesta Carabosse vielä tempaisee herra Turhamaisuuden peruukin päästä, mikä varmasti kuuluu tämän suurimpiin pelkoihin.
No, Auroran ylle langetetaan kirous, jonka me kaikki tunnemme, kuolema on yhden ruusunpiikin piston päässä. Sen verran paljon Carabosse kuitenkin pelkää Syreneä, jolla ei mitään nurjaa puolta ole olemassakaan, että hän ei ehdi jäämään paikalle vahtimaan kirouksen täytäntöönpanoa välittömästi. Mutta vaikka Aurora ei heti nukahdakaan, pelko on istutettu hänen sydämeensä. Siellä elelee pelko rillipäisyydestä, läskiydestä, rumuudesta ja vaikka mistä, ja sen seurauksena kärsimättömyydestä tulee hänelle toinen luonto (serkkutyttö Babette). Kaikki muuttuu tylsäksi jo ennen kuin sen on oppinut kunnolla, sillä jättämällä asiat kesken ei ainakaan koskaan tarvitse kohdata sitä pelkoa, ettei olisi kykyä oppia jotain.
Prinssien kohdalla pelko saa harmillisia muotoja, sillä pelko määrittelee prinssit uusiksi. Pohjoisen, etelän, idän ja lännen prinssit muuttuvatkin Liian Vanhaksi, Liian Lipeväksi, Liian Erilaiseksi ja Liian Täydelliseksi, joten eihän heistä kukaan kelpaa Auroralle. Niinpä prinsessamme ratkaisee prinssiongelman ottamalla vastaan ruusun, josta häntä koko hovi yrittää varoittaa. Hän kun haluaa valita nukahtamisen mieluummin kuin elämisen, sillä nukkuessahan ei juurikaan tarvitse pelätä.
Sata vuotta nukuttuaan Aurora sitten lopulta herätetään prinssi Désirén toimesta, joka on taistellut Carabossen hengiltä. Carabossen mielenkiintoisiin piirteisiin kuului kaksijakoinen henkilöllisyys, hän on sekä mies että nainen. Päädyin siihen lopputulokseen, että Carabosseja tarvittiin kaksi jo siitäkin syystä, että pelkoa on kahdenlaista. Ensinnäkin on pelko ulkomaailmaa kohtaan, mutta sitä paljon vaarallisempi pelon muoto on kuitenkin pelko omaa itseä kohtaan. Jotta voisi elää mielenkiintoisen elämän, täytyy kyetä päästämään ulkomaailma tarpeeksi lähelle, mutta lisäksi täytyy myös uskaltautua kokemaan asioita tosissaan, vaikka silloin sydämeen voikin joskus sattua. Prinssimme onnistuu siis voittamaan omalta kohdaltaan nämä molemmat pelot, ja prinsessamme on vissiin niin unenpöpperössä, että unohtaa kokonaan oman pelkonsa ja rakastuu suinpäin.
Kolmannen näytöksen häävieraina käyvät niin Saapasjalkakissa kattikavereineen, Punahilkka ja susi kuin myös Lintu Sininen. Nämä kuvailevat rakkauden monimuotoisuutta mitä erilaisimmilla tavoilla ja tuovat erinomaisen hyvin esiin sen raadollisuuden. Mummokin taisi ampua susihukkaa ja Saapasjalkakissan pennuilla oli vääränvärisiä sisaruksia... Mutta vaikka rakkaus onkin raadollista, niin sitä ei ole aivan pakko pelätä. Eiköhän Auroran ja Désirénkin avioliitosta tullut ihan riittävän hyvä, elämänsä loppuun asti.
-
prosessi
Re: Sekalaisia freudilaisia arvosteluja ja kulttuurielämyksiä
Dr.Sketchy Finland - Finland Empire, a David Lynch Night
Se oli lauantaina, Kaapelitehtaan Teatterimuseossa. Ai mikä? No Twin Peaksin ja Blue Velvetin tunnelmien siirtyminen reaalimaailmaan. Musiikkina ja väreinä. Alussa oli viininpunainen esirippu, joka kätki taakseen kahvilan. Kahvilan munkkitarjotin, kahvipannu ja sähkönsiniseen valkoisella esiliinalla ja somisteilla varustettuun pukuun (made by Hula Hula Boutique) pukeutunut tarjoilija muuttuivat joksikin tuntemattomaksi Twin Peaksin tunnussävelmän avulla, aurinkolaseihin kätkeytyneestä mustapukuisesta etsivästä (Happy Morgan) nyt puhumattakaan. Onko mikään sitä miltä se näyttää? Miltä se itse asiassa oikein näyttää?
Seuraavassa kohtauksessa värit olivat vaihtuneet, tällä kertaa harmaaseen ja pinkkiin. Ansa von Trapin hiukset olivat myös muuttuneet blondin tarjoilijan hiuksista tummiksi. Asetelma laittoi kummasti miettimään, mitä kaikkea Donna Twin Peaksissä oikein edusti. Vastaus löytyy väreistä ja musiikista.
Viininpunainen silkkinen aamutakki, tummat hiukset ja sellainen vanhanaikainen myrkynvihreä sormikiekkopuhelin, musiikin tarinanomaisuus. Piirrettävä malli on luonnollisestikin hipihiljaa, mistä seuraa kiusallinen tunne, että joku puhuu puhelimen toisessa päässä katkeamattomasti. Erityisen epämukavaksi tilanteen tekee se, että puhelinta ei selvästikään ole kytketty seinään. Aamutakin alta kuoriutuu esiin valkoinen silkkinen yöpaita, yöpaidan alta mustat yksinkertaiset alusvaatteet ja itsevarman uhmaavasti seisoskeleva malli. "Seison tässä alusvaatteisillani, on teidän vastuullanne katsotteko, vai laitatteko silmänne kiinni."
Jotta Twin Peaks etenisi oikein, täytyy Teatterimuseon asusteet valita huolella. Sanatonta puhelinkeskustelua häiritsee jokin otus, ehkä lumimies, ehkä jättiläismäinen pölyrätti. Pölyrätti lienee todennäköisempi vaihtoehto, sen verran holtittomasti se näyttämöllä rynnii. Puhelin putoaa lattialle. Näyttämön edustalle, viininpunaisen suljetun esiripun eteen saapuu yllättäen laulaja, viininpunaista ja mustaa vaatteissaan. Laulettuaan laulunsa laulajatar kellahtaa kumoon, unta vai ikiunta, se ei käy selväksi. Ihmettelemään saapuu iloinen kaksijalkainen hirvi. Mitä tässä oikein tapahtui? David Lynch saattaisi ehkä tietää, tai sitten ei.
Itse sain illan aikana aikaiseksi vain yhden kuvan. Vierustoverini, joka itse asiassa itse valittiin yhdeksi illan parhaista piirtäjistä, vilkuili sitä hieman ihmeissään, sillä yhtenäisen kuvan sijaan siitä tuli kasa yksityiskohtia: Ansa von Trapin rintaliivit, huulet, toinen silmä ja oikea jalka, etsivän aurinkolasit sekä viininpunaisella sametilla päällystetyn tuolin selkänoja. Lopulta hän sanoi hieman epäilevällä äänellä "mahtava". Johon minä totesin, että jollain minun täytyy kompensoida sitä, etten osaa ollenkaan piirtää. Vastaus oli niin hämmentävä, että se painui mieleeni sanasta sanaan:
- Et sä ehkä osaa piirtää, mut sä osaat asetella noi asiat niin, et se näyttää joltain... ...oikeelta.
Ei ihan huono lopputulos.
Se oli lauantaina, Kaapelitehtaan Teatterimuseossa. Ai mikä? No Twin Peaksin ja Blue Velvetin tunnelmien siirtyminen reaalimaailmaan. Musiikkina ja väreinä. Alussa oli viininpunainen esirippu, joka kätki taakseen kahvilan. Kahvilan munkkitarjotin, kahvipannu ja sähkönsiniseen valkoisella esiliinalla ja somisteilla varustettuun pukuun (made by Hula Hula Boutique) pukeutunut tarjoilija muuttuivat joksikin tuntemattomaksi Twin Peaksin tunnussävelmän avulla, aurinkolaseihin kätkeytyneestä mustapukuisesta etsivästä (Happy Morgan) nyt puhumattakaan. Onko mikään sitä miltä se näyttää? Miltä se itse asiassa oikein näyttää?
Seuraavassa kohtauksessa värit olivat vaihtuneet, tällä kertaa harmaaseen ja pinkkiin. Ansa von Trapin hiukset olivat myös muuttuneet blondin tarjoilijan hiuksista tummiksi. Asetelma laittoi kummasti miettimään, mitä kaikkea Donna Twin Peaksissä oikein edusti. Vastaus löytyy väreistä ja musiikista.
Viininpunainen silkkinen aamutakki, tummat hiukset ja sellainen vanhanaikainen myrkynvihreä sormikiekkopuhelin, musiikin tarinanomaisuus. Piirrettävä malli on luonnollisestikin hipihiljaa, mistä seuraa kiusallinen tunne, että joku puhuu puhelimen toisessa päässä katkeamattomasti. Erityisen epämukavaksi tilanteen tekee se, että puhelinta ei selvästikään ole kytketty seinään. Aamutakin alta kuoriutuu esiin valkoinen silkkinen yöpaita, yöpaidan alta mustat yksinkertaiset alusvaatteet ja itsevarman uhmaavasti seisoskeleva malli. "Seison tässä alusvaatteisillani, on teidän vastuullanne katsotteko, vai laitatteko silmänne kiinni."
Jotta Twin Peaks etenisi oikein, täytyy Teatterimuseon asusteet valita huolella. Sanatonta puhelinkeskustelua häiritsee jokin otus, ehkä lumimies, ehkä jättiläismäinen pölyrätti. Pölyrätti lienee todennäköisempi vaihtoehto, sen verran holtittomasti se näyttämöllä rynnii. Puhelin putoaa lattialle. Näyttämön edustalle, viininpunaisen suljetun esiripun eteen saapuu yllättäen laulaja, viininpunaista ja mustaa vaatteissaan. Laulettuaan laulunsa laulajatar kellahtaa kumoon, unta vai ikiunta, se ei käy selväksi. Ihmettelemään saapuu iloinen kaksijalkainen hirvi. Mitä tässä oikein tapahtui? David Lynch saattaisi ehkä tietää, tai sitten ei.
Itse sain illan aikana aikaiseksi vain yhden kuvan. Vierustoverini, joka itse asiassa itse valittiin yhdeksi illan parhaista piirtäjistä, vilkuili sitä hieman ihmeissään, sillä yhtenäisen kuvan sijaan siitä tuli kasa yksityiskohtia: Ansa von Trapin rintaliivit, huulet, toinen silmä ja oikea jalka, etsivän aurinkolasit sekä viininpunaisella sametilla päällystetyn tuolin selkänoja. Lopulta hän sanoi hieman epäilevällä äänellä "mahtava". Johon minä totesin, että jollain minun täytyy kompensoida sitä, etten osaa ollenkaan piirtää. Vastaus oli niin hämmentävä, että se painui mieleeni sanasta sanaan:
- Et sä ehkä osaa piirtää, mut sä osaat asetella noi asiat niin, et se näyttää joltain... ...oikeelta.
Ei ihan huono lopputulos.
-
Duck
Re: Sekalaisia freudilaisia arvosteluja ja kulttuurielämyksiä
Käyty: Tokyo55, japanilainen ravintola. Sisustus on ihan hienoa, mutta paikka vaikuttaa trendikkään elitistiseltä ja hintataso on sen mukainen. Palvelu on kalseaa mutta toimivaa. Sushi on ihan asiallista, mutta aivan yhtä hyvää ja lupsakammalla tunnelmalla saa muualta. Heidän versionsa misokeitosta ei edes ollut kovin hyvää. Käykää Tokyo 55:ssä vain jos tunnette tarvetta vaikuttaa trendikkäiltä ja haluatte maksaa kulinaristisesta nautinnosta hyvät katteet sen tekijöille ja tuojille.
-
prosessi
Re: Sekalaisia freudilaisia arvosteluja ja kulttuurielämyksiä
Nyt minä sen sitten ostin. Ei olisi pitänyt mennä sinne tämänviikonloppuiseen näyttelyyn, ja pyytää saada takahuoneessa vielä kerran vilkaista sitä yhtä himoitsemaani työtä. Se oli parempi kuin muistinkaan, joten en mahtanut itselleni mitään. Ripustin sen lähelle Erkki Hervon teosta, ja vasta siinä vaiheessa tajusin, miksi ne suunnattomasta keskinäisestä erilaisuudestaan huolimatta sopivat yhteen: ne molemmat tekevät omalla tavallaan pilaa kiiltokuvista, vaikka kummassakaan ei ole mitään kiiltokuvamaista. Ne ovat jonkinlaisia omia ulottuvuuksiaan kahdesta eri kiiltokuvia yhdistävästä ominaisuudesta.prosessi kirjoitti:Toinen tapaus puolestaan oli kubisti Max Papart, jonka töistä kokonaista kaksi vetosivat minuun todella paljon. Toinen niin paljon, että tässä täytyy parhaansa mukaan yrittää saada itsensä tajuamaan, ettei tämän asunnon taidemäärä nykyiselläänkään ole järkevä, saati sitten jos menen hankkimaan tänne vielä lisää.
Vähän galleristi ihmetteli, että miten oikein saan taulun kuljetettua mukelon kanssa julkisilla kotiini, mutta en ollut huolissani. Itse asiassa päädyin jopa vaeltelemaan molempien kanssa keskustassa vähän enemmänkin, kun piti käydä esittelemässä fiini uusi tauluni parille ystävälleni heidän kotonaan.
Jouduin siirtämään yhden maalauksen keittiöön pois Papartin tieltä, mikä oli mukelosta aivan väärin. Puutteellisen sanavarastonsa ja eleiden avulla mukelo teki aivan selväksi, että maalaus olisi pitänyt siirtää takaisin alkuperäiselle paikalleen. Sopimusta ei kuitenkaan syntynyt, sillä ei Papartia sentään voi keittiöön laittaa. Tarvitsen lisää seinätilaa...