Sekalaisia freudilaisia arvosteluja ja kulttuurielämyksiä

[prosessi]

Tänne sitten niitä arvosteluita, kiitos.

EDIT: Vaihdoin ketjun nimen. Oli Tilatut kirja-arvostelut.

[prosessi]

No niin, sain vihdoinkin Suvisen tilaaman kirjan Ruohometsän kansa luettua. Viimeisen sivun jälkeen olen hieman ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä vaikka en ole ihan varma, että pidinkö kirjasta vai en, haluaisin ostaa sen kirjahyllyyni. Ilmeisesti sitä pitäisi selailla myöhemmin uudestaankin, mikä on hankalaa jos kirja on kirjastossa. Mutta itse asiaan.

Heti ensimmäisellä sivulla tajusin, miksi silloin vuosia sitten, kun kyseistä kirjaa minulle viimeksi suositeltiin, jätin sen lukematta. Jos jo kirjan neljännessä lauseessa käsitellään kanien ulosteita, herää ajatus, että kirjoittajalla on joku outo fiksaatio, joka saattaa hyvinkin häiritä lukukokemusta. Ja olin sen suhteen oikeassa, kanien ulosteet mainittiin kirjan aikana kymmeniä kertoja, ja jokainen kerta ärsytti yhtä paljon.

Ennen kirjan lukemisen aloittamista luin sisäliepeen kuvauksen kirjailijasta. Richard Adams oli britti, maalainen, valtion virkamies ja vähän poliitikkokin, ja kirja on kirjoitettu 70-luvun alussa. Kirja kertoo mukamas kaneista.

Adams aloittaa jokaisen luvun lainauksella jostain muusta teoksesta, mutta jo ennen lainausta kirjasta nimeltä Kristityn vaellus tiesin, että hän on lukenut sen. Tämän kirjan rakenne on nimittäin täysin identtinen sen kanssa, mikä ei ole ollut ollenkaan huono idea. Kumma juttu on, että siinä missä munkin kirjoittama Kristityn vaellus ei minun silmin vaikuta ollenkaan uskonnolliselta kirjalta, Ruohometsän kansa puolestaan vaikuttaa hyvinkin uskonnolliselta. Kristityn vaelluksen henkilöhahmot on Ruohometsän kansassa muunnettu kaneiksi, ja paikoitellen niiden keskenään käymä dialogi on suorastaan nerokasta. Nauroin sille monta kertaa ääneen. Oma humoristinen lisänsä hommassa on se, että arvasin myös Adamsin poliittisen suuntauksen kirjan tapahtumien perusteella, olivathan kirjan päähenkilökanit aivan ilmeisesti sitoutumattomia konservatiiveja.

(Kristityn) Vaelluksen lisäksi kirjassa tutustutaan neljään erilaiseen yhteiskuntajärjestelmään kaniyhdyskuntien muodossa. Matka alkaa siitä, kun sitoutumattomat konservatiivit lähtevät Viikka-kanin kehotuksesta pois konservatiivien yhdyskunnasta, Viikka kun ennustaa sitä kohtaavan suuren tuhon. Ensin ajattelin karkureitten olevan jotain muuta kuin konservatiiveja, mutta siinä vaiheessa kun kirjan johtohahmo Pähkinä toteaa yhdyskunnan tuhoutumisen jälkeen, että paikoilleen jääneet kanit olivat tehneet täysin oikein, vaikka siitä kuolema seurasikin, tajusin Adamsin pohjimmiltaan kuitenkin olevan konservatiivi, vaikka hän ei halunnutkaan sitoutua aatteeseen sen kokonaisuudessa.

Vaelluksellaan kanit päätyvät ensin kommunistien hoteisiin. Kuvauksesta kuitenkin paistaa niin hyvin läpi 70-luku ja brittiläisyys, että kuvaus jää hyvinkin pinnalliseksi. Tässä vaiheessa kuitenkin huomasin, että Adams kokee erilaiset poliittiset järjestelmät uskontoina, ja jäin miettimään, että koska Adams sotki kommunismin ja ortodoksisuuden toisiinsa, kumpi ohjaa toista enemmän, valtauskonto politiikkaa vai politiikka valtauskontoa. Fiksuna kanina Pähkinä päätti viedä porukkansa muualle, ja houkutteli vieläpä mukaansa ainoan omaan ajatteluun kyenneen kommunistin, Mansikan.

Myöhemmin sitoutumattomat perustavat oman yhdyskuntansa, jonka kuvailu on hieman haparoivaa. Menee yllättävän pitkään, ennen kuin Adams itse huomaa, ettei yhdyskunnasta löydy ainuttakaan naarasta, ja laittaa siis Pähkinän pohtimaan ratkaisuja ongelmaan. Ratkaisuksi hän keksii, että naaraita voisi pyytää jostain isosta yhdyskunnasta, jossa niitä joka tapauksessa olisi liikaa. Tässä vaiheessa olisin nauranut ääneen, jos olisin jo tiennyt, että lopputulokseksi tulee ryöstöretki natsien yhdyskuntaan...

Neuvottelut natsien kanssa eivät siis suju, joten naaraat ryöstetään, mikä onkin hyvä tekosyy kirjoittaa kirjaan myös toinen maailmansota. Pahat natsit hyökkäävät, ja kirjan mukaan naaraiden ryöstössähän ei siis ollut mitään pahaa, sillä ne eivät viihtyneet omassa yhdyskunnassaan. Pähkinä päättää ratkaista toisen maailmansodan usuttamalla koiran natsien kimppuun, ja tämä idea kieltämättä nauratti minua, vaikka en ole ihan varma, että mitä tuo koira oikein symbolisoi. Koira tappaa Hitlerin, vaikka kirjassa Ratamo-Hitlerin ruumista ei tietenkään löydetä...

Jossain vaiheessa kirjaa minua alkoi häiritä, että kaikki kuolleet olivat muiden aatesuuntien edustajia, sitoutumattomat konservatiivit joutuivat kyllä hengenvaarallisiin tilanteisiin ja loukkaantuivat pahoin, mutta selviytyivät aina kuitenkin. Varmuuden vuoksi Adams kyllä tapatti pari ryöstettyä naarasta, mutta kun Viikka kuoli sodan aikana, oli ensimmäinen mieleeni tullut ajatus "milloinkohan tuo Jeesus herää kuolleista". Siinä vaiheessa kun Viikka-Jeesus ihan oikeasti heräsi kuolleista, suutuin. Tuntui aivan liian halvalta tempulta, varsinkin kun koira ei olisi ratkaissut sotaa ilman Viikan ylösnousemusta. Jotain rajaa sentään uskonnolliselle hutullekin, kele. Toisaalta hyvin harvassa ovat ne kirjat, jotka ovat oikeasti nostattaneet kiukkuani, joten tavallaan sekin kokemus oli mielenkiintoinen.

Mutta kuten sanottua, jossain vaiheessa hankin tämän kirjan kirjahyllyyni. Se varmistui vasta joskus sivun 350 jälkeen, joten oli aikamoinen saavutus, että sain tuon luettua. Liian tarkkojen ympäristön kuvausten yli hypin lennokkaasti lukiessani, ja toivonkin etten siitä syystä missannut mitään olennaista. Ehkä tuo pitää seuraavalla kerralla lukea ihan sanasta sanaan.

[Jyrki73]

No niin, sain vihdoinkin Suvisen tilaaman kirjan Ruohometsän kansa luettua.

Muistanko nyt aivan väärää romaanisarjaa vai kuinka?

Olen lukenut joskus kirjoja, joissa oli sankari jäniksiä ja hiiriä. Taisivat paeta alussa luostariin niitä rottia ja muita ilkimyksiä. Joo kuulostaa aivan kommunisteilta mutten niitä kirjoja lukiessani miettinyt politiikkaa. En kiinnittänyt suurempaa huomiota naaraidenkaan määrään tai niiden puuttumiseen. Kuuluisin noista jäniksistä taisi olla myös ahmatti, joka söi kaikki muut pyödän alle. Sitten oli myös niitä meren kävijöitä.

Kissakin taisi aiheuttaa ongelmia. Se oli mielestäni oikein hyvä romaanisarja. Taisin lukea niitä jotain 3-4 vuotta sitten.

[masa]

No niin, sain vihdoinkin Suvisen tilaaman kirjan Ruohometsän kansa luettua.

Mä olen lukenut tuon kirjan ekan kerran vuonna 80, enkä kyllä ihan allekirjoita toteamaasi. Toki se johtunee paljolti siitä, että olin silloin yhdeksän vuotias...

[prosessi]

No niin, sain vihdoinkin Suvisen tilaaman kirjan Ruohometsän kansa luettua.

Mä olen lukenut tuon kirjan ekan kerran vuonna 80, enkä kyllä ihan allekirjoita toteamaasi. Toki se johtunee paljolti siitä, että olin silloin yhdeksän vuotias...

Niinhän se menee, että lukija luo kirjansa. Ja juuri siksi kohdistin noita omia kirja-arvostelutilauksiani juuri tietyille henkilöille, koska halusin tietää minkänäköisiä kirjoista tulee juuri heidän lukeminaan.

[Bluntly]

Elco

Douglas Coupland : Microserfs

[prosessi]

Mä sain Prosessin arvostelusta ihan hirveästi irti! Nyt on ihan pakko lukea tuo yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani uudelleen; edellisestä kerrasta on oikeasti aikaa varmaan kymmenen vuotta ellei enemmänkin. Voi olla, että näkökulmani on nyt täysin eri. Toivoisin, ettei.. en haluaisi pettyä!! Luin kirjan ensi kertaa jotain kymmenen vanhana, ja silloin se kolahti tosi kovaa.

Kiitos. Harkitsen tässä juuri, että pitäisikö ruveta väsäilemään enemmänkin noita arvosteluja, koska se oli yllättävän hauskaa. Kirjan lukeminen niin, että koko ajan takaraivossa on ajatus siitä, mitä arvostelussa pitäisi mainita, on omalla tavallaan jännää.

[prosessi]

Harkitsen tässä juuri, että pitäisikö ruveta väsäilemään enemmänkin noita arvosteluja, koska se oli yllättävän hauskaa. Kirjan lukeminen niin, että koko ajan takaraivossa on ajatus siitä, mitä arvostelussa pitäisi mainita, on omalla tavallaan jännää.

Tätähän mä harrastan koko ajan! Kakarasta asti olen kirjoitellut arvosteluja elokuvista ja kirjoista vihkoihin ja kansioihin; vasta aikuisiällä netin ihmeellisessä maailmassa harrastus sai tuulta siipien alle. Arvostelun laatiminen on hauskaa, muttei sekään vedä vertoja sille, kun lukee jonkun toisen tekemän arvostelun, josta on itse täsmälleen samaa mieltä

Kaikkein hauskinta olisi kuitenkin, jos Freud olisi harrastanut tuota ja tehnyt arvostelut koko maailmankirjallisuudesta. Minä ottaisin heti projektikseni Freudin laatimien arvostelujen tulkinnan, ja tekisin niistä sketsisarjan. Ihan tyhmää, ettei Freud tehnyt kirja-arvosteluja.

[elco]

Elco

Douglas Coupland : Microserfs

Luin tähän hätään vain sen Wiredin viikon blogin (ajalta ennen blogeja).

Päällimmäinen ajatus oli ameriikkalaisen työkulttuurin vastenmielisyys. Jengi painaa - tai vähintäänkin on painavinaan - duunia 16h päivässä. Tuottavuutta mitataan työpaikalla vietettyjen tuntien mukaan. Työnteon motiivi on jossain määrin hakusessa: kukaan ei varsinaisesti tarvitse lisää rahaa, mutta silti rikastuminen on ymmärtääkseni homman ajuri. Rahaa ei käytetä mihinkään; joillain on ehkä hienompi auto kuin jollain toisella, mutta moiselle ei juuri painoa panna.

Luin paikallisesta sanomalehdestä MySpacen myyneen klopin haastattelun: kaverin pankkitilillä on yhdeksän numeroa, mutta hän ei pidä koskaan lomaa. Eurooppalaisen menon korruptoimana on itselleni ameriikkalainen työkulttuuri täysi mysteeri. Miten ne pystyvät siihen? Miksi ne tekevät niin?

Toinen ajatus kihosi irtisanotusta isästä ja siitä kuinka pirun nuoria kaikki ovat. Itse kolmevitosena alkaa vähän jo hikeä pukata, kun pitäisi kaivaa kuoppa ja juurtua siihen ennen kun tulee kenkää ja ei enää pysty työllistymään mihinkään. Ericssonhan jo kehoitti kaikkia yli kolmevitosia irtisanoutumaan. Suomessa ikäsyrjintä ei ole järin vakavaa ja täällä Ausseissa olen suorastaan Nuori, kun duunikavereilla on lastenlastensa kuvia pöydillä. Täytyy muistaa, että tuo kirjoitus on 12 vuotta vanha, joten ehkä ajat ovat vähän järkevöityneet.

Lopuksi jossain määrin huvitti lausuma, että työympäristö on niin sci fi, koska ainoastaan ÄO-käyrän oikea puoli on edustettuna. Itse propelipäiden kanssa töitä tehneenä ymmärrän, mitä kaveri tarkoittaa.

[prosessi]

Arvostelun laatiminen on hauskaa, muttei sekään vedä vertoja sille, kun lukee jonkun toisen tekemän arvostelun, josta on itse täsmälleen samaa mieltä

Itse asiassa, jos harrastaisin arvosteluiden lukemista, olisin varmaan kiinnostuneempi sellaisista arvosteluista, joista olisin itse eri mieltä. Ihan sen takia, että jos olen jo ehtinyt ajatella ne asiat läpi, ei samaa linjaa vetävä arvostelija anna mitään lisää. Eri asia tietenkin, jos en olisi vielä ehtinyt päästä siihen lopputulokseen, mutta toisaalta asioiden omaehtoinen oivaltaminen taitaa olla sen verran hauskaa, että mieluummin käytän ylimääräistä aikaa siihen, kuin luen asiat valmiiksimietittyinä. En esimerkiksi usko, että tuo minun liian yksityiskohtainen ja väärällä periaatteella kirjan sisältöä ruotiva arvosteluni olisi antanut sinulle niin paljon, jos kirjan omasta lukemisestasi olisi vähemmän aikaa kuin se kymmenen vuotta.

[prosessi]

Katsoin Oopperan kummituksen, ja ajattelin kirjoittaa siitäkin Freudilaisarvostelun. Ensin meinasin lykätä arvostelun tuonne katsoin leffan -ketjuun, mutta musikaalina se ei oikein sovi porukkaan, kuten ei minun tapani arvostellakaan. Sen sijaan tuon kirja-arvosteluni kanssa tämä sopii yhteen, joten kun tähän ketjuun ei näyttäisi tulevan sen enempää kirja-arvosteluja, voin yhtä hyvin laittaa sen tänne.

Olen katsonut tuon elokuvan monta kertaa, ja aina se kertoo jotain uutta. Vasta tällä katsomiskerralla kuitenkin tajusin, miksi se on mahdollista nähdä niin monella eri tavalla. Kyseessä näyttäisi olevan kaleidoskooppi, joka kyllä sisältää aina ne samat yksityiskohdat, mutta ne on hyvin helppoa järjestellä aina uuteen asentoon. Siinä missä Christinen voi nähdä kohtalon vietävissä olevana traagisena sankarittarena, hänet voi myös nähdä valehtelevana nössönä. Raoulin puolestaan voi ritarillisen uhrautuvuuden esikuvana olemisen puolesta nähdä tylsän itsepetoksen henkilöitymänä. Kummitus taas voi olla joko maailman kaltoinkohtelema hylkiö tai ihan vain käsittämättömän tyhmä. Tällä kertaa katsoin kovin kriittisin silmin, joten näin heidät valehtelijana, tylsimyksenä ja typeryksenä. Olen myös sitä mieltä, että valehtelija ja typerys olisivat ansainneet toisensa, tylsimyksen elämän pilaaminen oli noiden kahden kataluksen osalta kohtuutonta.

Tämä uusi asetelma aukeni minulle, kun Kummitus elokuvan puolivälissä syytti Christineä ylpeäksi, vaikka minä koko ajan olin ajatellut Christinen vain pelkäävän. Ihmettelin, että miten Kummitus voi sekoittaa kaksi niinkin erilaista asiaa toisiinsa kuin ylpeyden ja pelon. Sitten tajusin, että tietenkin se johtui siitä, että Christine oli niin taitava valehtelija, ettei hän oikein itsekään tajunnut pelkäävänsä, joten miten Kummitus sitten olisi voinut sitä tajuta.

Myöhemmin kuitenkin kävi ilmi, että Kummitus tiesi Christinen valehtelevan jatkuvalla syötöllä. Silloin tietenkin motiivi tuolle ylpeyssyytökselle sai toisen muodon, ja arvelinkin Kummituksen yrittäneen saada Christineä puhumaan kerrankin totta. Itse asiassa Kummitus yritti sitä koko elokuvan ajan, mutta koska Kummitus itse oli käsittämättömän tyhmä, raivostui se suunnattomasti kaikkina niinä kolmena kertana elokuvan aikana, jolloin Christine tosiaan puhui totta. Raivostumiset teki erityisen epäilyttäviksi se, että Christinen tarjoamat totuudet olivat juuri sitä mitä Kummitus halusi, ja silti sitä vitutti.

Raoulin itsepetos taas kävi harvinaisen hyvin ilmi siinä, että hän oli tietoinen kaikista noista kolmesta totuuden hetkestä, mutta leikki aina ettei hän ymmärtänyt yhtään mitään. Raoul kyllä sai lopussa tahtonsa läpi, mutta millä hinnalla, kysyn vaan.

Jäin miettimään, että missä kohden Christine itse olisi voinut vaikuttaa tarinan etenemiseen niin, että hän olisi päätynyt yksiin Kummituksen kanssa. Uskoisin, että oikea hetki oli Kummituksen ensimmäisen raivokohtauksen aikana. Silloin hänen olisi pitänyt suuttua sen verran takaisinkin, että hän olisi saanut kysyttyä, halusiko Kummitus hänen elävän valheessa vai totuudessa. Vaikka on tietenkin hyvin mahdollista, ettei Kummitus olisi osannut vastata...

Naamiot ja niiden käyttö olivat nekin mielenkiintoinen osa elokuvaa. Kummituksen naamio kun peitti vain rujot kasvot, kun taas muiden naamionkäyttö niin lavalla kuin naamiaisissakin oli enemmänkin todellisen persoonan kätkemistä. Itsepetokseen kykenevät, kuten Christine ja Raoul, eivät tietenkään tarvinneet minkäänlaisia naamioita edes naamiaisissa.

Kummitus tappoi kolme henkilöä elokuvan aikana, minkä tarkoituksena saattoi olla sen esiintuominen, että Kummitus oli rappioitumassa henkisesti. Ensimmäinen tappo oli itsepuolustusta, koska se liittyi Kummituksen pakoon sirkuksesta. Toinen tappo oli enemmänkin hätävarjelun liioittelua ja käytännöllisyyttä, vaikka tapettu lavasteheppuli olikin yritetty tehdä niin vastenmielisen oloiseksi, että voisi kuvitella hänen kuolemansa olleen voitto ihmiskunnalle. Kolmas tappo oli välinpitämättömyydestä johtunut vahinko, eli hyvin paheksuttavaa. Raoulia Kummitus ei mielestäni missään vaiheessa oikeastaan edes yrittänyt tappaa oikeasti, mikä liittynee siihen, ettei Kummitus itsekään oikein tiennyt mitä se halusi.

Elokuvan loppupuolella Kummitus vaati Christineä kertomaan syyn omille ratkaisuilleen. Christinen vastausta ei näytetty ollenkaan, minkä uskoisin liittyvän siihen, ettei tuontyyppiseen elokuvaan oikein olisi sopinut vastaus: "Päätin potkaista sinua munille, kun päättämättömyytesi alkoi vituttaa."

Ehdoton suosikkini lauluista on The Music of the Night. Kertonee jotain Kummituksen muuntumisesta ajan myötä, että Wikipedian mukaan sanoja on rukattu useampaan otteeseen.

There are three different versions of The Music of the Night. The first being the original stage lyrics contains:

Softly, deftly, music shall surround you.
Feel it, hear it, closing in around you.

Later these lyrics were changed:

Softly, deftly, music shall caress you.
Hear it, feel it, secretly possess you.

Michael Crawford recorded a third video version, later used in duet with Barbra Streisand, with several main differences:

Darkness wakes and stirs imagination.

Changed to:

Darkness stirs and wakes imagination.

And:

Helpless to resist the notes I write,
For I compose the music of the night. (addition)

Later on:

Hearing is believing
Music is deceiving
Hard as lightning soft as candle light
Dare you trust the music of the night

Replaced with:

Turn your face away from the garish light of day,
Turn your thoughts away from cold unfeeling light,
And listen to the music of the night

And subsequently:

Close your eyes,
For your eyes will only tell the truth,
And the truth isn't what you want to see,
In the dark it is easy to pretend,
That the truth is what it ought to be

Replaced with:

Close your eyes and surrender to your darkest dreams
Leave all thoughts of the world you knew before
Close your eyes, let your spirit start to soar
And you'll live as you've never lived before

Just a small change, but:

Let your mind start a journey through a strange, new world,

Changed to:

Close your eyes, start a journey through a strange, new world

And also:

Let your soul take you where you long to be!

Changed to:

Close your eyes and let music set you free!

[prosessi]

Sain lopultakin luettua sarjakuvaromaanin "How to Make Money Like a Porn Star !" Sen verran ahdistava kirja, että lukemista on tullut lykättyä ihan vain jotta aihetta ei tarvitsisi ajatella. Nimi on hyvin harhaanjohtava, sillä mielestäni kirjassa ei käsitellä sen enempää pornotähteyttä kuin rahaakaan, vaan viattomuutta. Lisukkeena siinä myös harjoitetaan jonkinlaista yhteiskuntakritiikkiä. Itse asiassa nimi taitaa itsekin yrittää olla yhteiskuntakritiikkiä, mikä ei välttämättä ollut fiksuin valinta nimen osalta, koska varsinainen tarina kuitenkin on hieman enemmän.

Yhteiskuntakritiikki esitetään tuokiokuvina, joissa pornosta tehdään mainonnallisin keinoin viatonta. Melko kevyttä huumoria, mutta hymyilyttää silti. Itse tarina taas on suurelta osin oivallinen. Erityisesti pidän ideasta, että kun päähenkilö kuvailee menneisyyttään, tapahtuu se antiFreudilaisittain niin, että vaikka sanat kertovat karua todellisuutta, on ne viattomien kuvien yhteydessä mahdollista tulkita myös täysin viattomana menneisyytenä.

Mitä lähemmäs nykyisyyttä kerronta etenee, sitä raadollisemmiksi kuvatkin muuttuvat. Sanoisin, ettei kirjailijalla oikein ole ollut selvillä, mitä hän yrittää sanoa, ja on siksi yrittänyt peittää sitä tosiasiaa "erikoistehosteilla". Etenkin tarinan loppu jäi ärsyttämään, sillä kirjailija katsoi asiakseen todeta, ettei viattomuutta ole olemassakaan. Se on harmillisella tavalla ristiriidassa aiempien hahmotelmien kanssa, joista minua miellytti esimerkiksi seuraava sitaatti: There are two sides to Corvette: on one hand, there's a bitter, jaded, drugaddled woman whose body is a cash machine to a glorified pimp; on the other sweet, innocent, drugaddled woman whose body is a cash machine to a glorified pimp. Vähän kevyttä sanaleikittelyä tietysti tuokin, mutta ei haittaa minua.

Kirjailija ei kuitenkaan ole mikään oikea filosofi. Jos olisi, hän ymmärtäisi, että kysymykset ovat tärkeämpiä kuin vastaukset, eikä missään nimessä edes yrittäisi vastata omiin kysymyksiinsä.

[Jyrki73]

No niin, sain vihdoinkin Suvisen tilaaman kirjan Ruohometsän kansa luettua.

Luin sitten kirjan Ruohometsän tarinoita. Siinä nuo tarinat kerrotaan iltaa istuessa kanit toisilleen kauan sitten tapahtuneista uroteoista.
Tuo on siis jatko-osa Ruohometsän kansa kirjalle.

Richard Adamsin Ruohometsän kansa (engl. Watership Down)

Ruohometsän kansan jatko-osa Tales From Watership Down (1996, Kersti Juvan suomennos Ruohometsän tarinoita 1997) pikemminkin täydentää ensimmäistä kanikirjaa. Kirjasta löytyvät mm. tarinat El-ahrairah ja kettu vedessä ja El-ahrairah ja reikä taivaassa,

http://www.kolumbus.fi/marianna.tudeer- ... /kanikirja

[prosessi]

Koska olen postaillut tänne niin paljon Freudilaisjuttuja, päätin postata myös pohdintoja itsestään Freudista. Jäin pohtimaan sitä asiaa, ettei Freud kuulemma halunnut kuunnella musiikkia, ja etenkin herran perustelua sille. Hän nimittäin oli väittänyt, että musiikki pelottaa häntä, koska hän ei ymmärrä miksi hän pitää siitä.

Minä päädyin siihen lopputulokseen, että Freud huijasi tuon selityksensä suhteen. Luulen, että herra oli tajunnut, että koko psykoanalyysihäsläyksen voisi aivan hyvin korvata terapiamuodolla, jossa potilas aloittaisi session kertomalla aiemman session päätteeksi kolme ensimmäisenä mieleensä juolahtavaa kappaletta, minkä jälkeen ne kuunneltaisiin yhdessä terapeutin kanssa seuraavan session aluksi, ja sitten niistä keskusteltaisiin vartti. Tätä toistettaisiin kymmenen session ajan, ja sen jälkeen olisikin jo käyty läpi kaikki lapsuuden traumat ja muut, ja homma olisi hoidossa, sen vuosien terapiahihhuloinnin sijaan. Freud ei tykännyt siitä, että hänen metodinsa oli niin paljon kömpelömpi, ja päätti leikkiä ettei koko musiikkia ole olemassakaan.

Älkää kokeilko tätä kotona, minä kokeilin ja meinasin tikahtua nauruun... En edes kehtaa kertoa, mitkä kaksi laulua minulle ensimmäisinä tuli mieleen, mutta kolmas oli jo sen verran epäilyttävä, ettei kukaan muu kuin minä itse voi vetää siitä mitään johtopäätöksiä, joten sen kerron. Kyseessä oli nimittäin pätkä jostain isoäitini runokirjasta löytyneestä kirahvirunosta, joka tuli melodiana mieleeni. Sanat olivat niinkin poliittisesti korrektit kuin:

...viisisataa neekeriä heti nauruun kuoli,
kirahvi vain mielissänsä huuliansa nuoli.

[prosessi]

Keikaus houkutteli elokuviin, hämmentävä dokumentti tällä kertaa. Kyseessä oli siis Ulrich Seidl:in Models, joka esitettiin DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaaleilla. Virallisesti elokuva käsitteli C-luokan mallien elämää, mutta itse asiassa kyseessä taisi olla kuvaus siitä, mitä äärimmilleen viedystä objektivaatiosta oikein seuraa, sekä jonkin verran pohdiskelua objektivaation ja subjektivaation yhtäläisyyksistä ja eroista.

Elokuvassa keskityttiin erityisesti kolmeen mallityttöön, joista ensimmäinen oli päätynyt tekemään vartalostaan pelkän tuotteen. Niinpä hänen koko elämänsä koostui kyseisen tuotteen huollosta, plastiikkakirurgian, huumeiden, syömishäiriön ja kauneushoitoloiden poppakoneiden avulla. Periaatteessa hän eli myös parisuhteessa, mutta käytännössä hänen kyvyttömyytensä nähdä vartaloaan minään muuna kuin työkaluna oli tappanut suhteen jo aikoja sitten, seksiäkin hän harrasti vain muiden miesten kanssa, koska hän mielsi vieraiden miesten sänkyyn houkuttelun jonkinlaiseksi tuotteensa arvon tarkkailuksi. Seksillä itsellään ei ollut hänelle minkäänlaista merkitystä, ja voimakkaimmin erotiikan kuolema ilmenikin siinä, että miehensä kanssa käydyt keskustelut tapahtuivat lähes aina niin, että hän itse oli vessassa ja mies piti vessan ovea auki keskustellakseen. Keskusteluissa molemmat puhuivat aina täysin eri asioista, tyttöä lähinnä kiinnosti josko mies oli uskoton, miestä puolestaan tytön syömishäiriön ja huumeidenkäytön vakavuus. Kumpikaan ei koskaan saanut vastauksia kysymyksiinsä.

Toinen tytöistä ei ollut turvautunut plastiikkakirurgiaan, eikä itse asiassa käyttänyt myöskään mitään huumeita tai alkoholia. Hän oli työnsä suhteen hyvin tosissaan, mutta auttamattoman epäpätevä. Perussyynä hänen taitamattomuudelleen poseerata näytti olevan se, ettei hän todellisuudessa halunnut olla objekti, vaan subjekti, joten kuvattaessa hänen objektiutensa näytti aina yhtä teeskennellyltä, ja lopputuloksena kuvat ja kuvaustilanteet olivat aina jotenkin kiusallisia. Lisämurheena hänellä oli, että hänen miehensä oli mitä ilmeisimmin valinnut hänet kumppanikseen juuri hänen työnsä vuoksi, eli mies oli halunnut ihmisen joka olisi sinut oman objektiutensa kanssa. Koska näin ei ollut, mies oli luultavasti alkanut harrastaa irtosuhteita, joiden olemassaoloa ei kylläkään elokuvassa osoitettu todeksi, mutta tytön selvitellessä tilannetta merkit kyllä vaikuttivat hyvin selviltä. Tytön ratkaisu asiaan oli yrittää kinuta miestä naimisiin ja perhettä perustamaan, ilmeisesti ajatuksena muuttaa oma roolinsa seksiobjektista äidiksi, mikä varmasti olisikin ollut hänelle luontevampaa. Valitettavasti kyseinen mies tuskin olisi kyennyt sopeutumaan niin radikaaliin muutokseen, kun tytön epävarmuuskin omasta maailmankuvastaan jo oli niin hankalasti käsiteltävä asia hänelle.

Kolmas tyttö asui edelleen vanhempiensa luona, mutta oli mitä ilmeisimmin hyvin yksinäinen. Hän ihastui jokaiseen kuvaajaansa, ja etsi heistä jonkinlaista korvaavaa läheisyyttä, kun vanhemmat olivat jo niin etääntyneet hänestä, osittain sen takia, ettei hän uskaltanut kertoa vanhemmilleen totuutta työstään. Lisäksi hänellä oli ongelmia ymmärtää, että läheisyydellä on muitakin muotoja kuin seksi, joten koska hän piti malliystävistään, kuvitteli hän että heitäkin pitäisi lähennellä. Hänkin yritti parhaansa mukaan tehdä itsestään objektin, mutta jokin teki hänestä niin voimakkaasti subjektin jopa poseeraustilanteissa, ettei kukaan hänen tapaamistaan miehistä pystynyt vastustamaan häntä, eikä kukaan heistä mitä ilmeisimmin myöskään olisi halunnut päästää häntä käsistään, mutta koska hän ei seksin avulla koskaan saanutkaan sitä läheisyyttä mitä itse kaipasi, siirtyi hän aina seuraavaan kohteeseen. Eikä hänellä tietenkään ollut missään vaiheessa aikaa miettiä, miksi lopputulos ei koskaan ollut se toivottu.

Noin kokonaisuutena elokuva oli mieleenpainuva, paikoitellen turhankin raadollinen ja ehkä hieman liian pitkä. Jos minä aiemmin pidin liian pitkälle vietyä objektivaatiota vaarallisena, niin nyt kyllä tiedostan entistä paremmin myös subjektivaation ongelmat. Lisäksi vähän kauhistuttaa, miten monella eri tavalla irtautuminen todellisuudesta oikein onnistuu.

[prosessi]

Pikkusiskoni oli eilen lainannut kirjastosta Babar-norsuaiheisia lasten piirrettyjä itselleen. Katsoimme niitä nelistään molempien sisarusteni ja mukelon kanssa, vaikka mukelo näköjään olikin vielä turhan pieni moisia katsomaan. Ehkä kansainvälinen politiikka kuitenkin on turhan haasteellinen aihe puolivuotiaalle, sillä mukelo nukahti vatsani päälle niin sikeästi, että vaikka hytkyin holtittomasti nauraessani sarjan tapahtumille, se ei herännyt.

Voin hyvin kuvitella minkälainen dialogi on käyty, kun joku on keksinyt sarjan aiheen:

- Hei, nythän mä sen hokasin! Mitä jos tehtäis lasten piirrettyjä kansainvälisestä politiikasta?
- Anteeks mitä?
- Hullu!
- Vaikka kuinka yrittäisin, ei mieleeni kyllä varmasti ainakaan tulisi tuota huonompaa ideaa...
- Siis voisitko nyt vähän täsmentää, että mitä oikein tarkoitat?
- No, siinä olis sellanen norsuvaltio ja sarvikuonovaltio. Ne sarvikuonot olis tyhmiä, riidanhalusia, vainoharhasia ja rasistisia, ja ne norsut taas älykkäitä diplomaatteja, jotka ratkasis aina sarvikuonojenki ongelmat.
- Hmmm...
- Itse asiassa, tuohan saattaisi ehkä toimia.
- Mutta lapsille? Eikö olisi ennemminkin paikallaan tehdä tuo sarja aikuisille? Eihän lapset voi ymmärtää politiikkaa.
- Voipas! Lapset jos ketkä sitä ymmärtää! Koko elämähän on politiikkaa, se kaikki alkaa hiekkalaatikolta!
- Hyvä on, sait meidät ylipuhuttua. Kokeillaan.
- Mutta muista, että jos tämä homma menee puihin, olet yksin vastuussa siitä! Nih!

Loppu onkin sitten historiaa.

[prosessi]

Nyt sunnuntaina kävimme äitini, siskoni ja mukelon kanssa Galleria Uusitalossa katsomassa Tiina Itkosen Arctic View -näyttelyn. Aihe ei ehkä ollut kovin minuun vetoava, joten sen takia en välttämättä saanut kuvista niin paljon irti, mutta kyllä se ajatuksia silti herätti. Enemmän nuo ajatukset kuitenkin keskittyivät valokuvaustaiteen ominaispiirteisiin kuin tuon näyttelyn aiheeseen. Minä pidän intensiivisistä kuvista, ja laajat maisemakuvat pystyvät harvoin tarjoamaan oikeanlaista intensiteettiä. Näyttelyssä esilläolleista töistä lähinnä saastuneet jäävuoret sanoivat jotain enemmänkin, eivätkä olleet pelkkää nykytilanteen tai katoavan ajan dokumentaatiota. Voiko valokuva olla taidetta, jos sillä ei ole sanomaa?

Kellarin Studio U puolestaan oli herkullinen. Löysin Hannu Palosuon, jonka sarjat When the Truth Lies ja Time Will Tell olivat vaikuttavia. Ne olivat pohjustamattomalle pellavalle maalattuja sinisiä lehtipuiden silhuetteja, joiden teemana ainakin minun silmin katsottuna näytti olevan valo pimeydessä ja pimeys valossa. Ainoa vika niissä oli se, että jotta tuon voisi nähdä, pitäisi omalle seinälle hankkia yksi kumpaakin teemaa, mikä harmillisesti tuplaisi taidehankinnan hinnan.

Myös Kimmo Kaivannon työt Stabilisaattori, Syvällinen kuvio ja harhat eli minä, minä, minä... sekä Haukat vetosivat minuun, vaikka ne eivät olleetkaan sellaisia, että minä niitä omalle seinälleni haluaisin. Niissä oli ehkä jopa liikaa sanomaa, jotta silmä voisi levätä niissä. Kellarin taulut saivat miettimään sitä, miten tärkeitä teosten nimet usein ovat, ja toisaalta sitä, että joidenkin töiden nimet voi melkeinpä arvata jo työn nähdessään. En osaa sanoa, pidänkö enemmän kuvasta joka kertoo kaiken, vai kuvan ja nimen välisestä vuoropuhelusta.

Mukelo yllätti minut taas kerran. Se katseli taidetta kovin mielellään, ja yksi teos oli selvästi sen suosikki. Itse olisin kuvitellut, että pari valokuvateosta, joissa oli lapsi lähes luonnollisessa koossa, olisivat vedonneet eniten, mutta yksi öljyvärimaalaus ohitti nekin. Sen värit olivat ruskean eri sävyjä, ja se oli hyvin epäsymmetrinen työ, jossa maalipinnalle näytti levitetyn monenlaisia pikkuasioita, muistaakseni mm. maalattuja "revittyjä lehtileikkeitä", ja toiseen reunaan oli maalattu valtavat vakavat ihmiskasvot. Niihin kasvoihin mukelon katse jumittui aina ohi mennessämme, juuri niin pitkäksi aikaa kuin niitä vain pystyi katsomaan. Harmittaa, etten painanut mieleeni taiteilijan nimeä.

[prosessi]

Eilen kävimme mukelon ja pikkusiskoni kanssa katsomassa hänen ystävänsä vanhojentansseja. Mukelo oli taas kerran loistavaa yleisöä, joka katsoi esityksen suorastaan lumoontuneena. Yritin kovasti hahmottaa, mihin mukelo esityksessä kiinnitti erityisesti huomiota, mutta arvailuksihan se vain menee. Jostain syystä mukelo nimittäin kiinnitti suurimman osan huomiostaan yhteen tanssipariin, ja minä en kertakaikkiaan osaa sanoa, miksi juuri heihin. Tytön puku ei ollut ollenkaan värikäs tai muutenkaan kovin silmäänpistävä, vaan se oli yläosastaan vaaleanharmaa ja tummeni asteittain helmaa kohti mustaksi. Se oli leikkaukseltaan vartaloamyötäilevä ja leveni vasta hyvin alhaalta helmasta. Lisäksi siinä oli jonkin verran glitteriä, muttei sitäkään mitenkään liikaa, joten aika kummallinen suosikki se oli vauvalle. Myöntää täytyy, että he olivat myös yksi parhaiten tanssivista pareista, jos jompikumpi teki virheen, toinen osasi aina mukautua siihenkin niin, ettei suurin osa yleisöstä varmasti edes noteerannut koko virheitä, ja lisäksi he olivat selvästi hyvin rakastuneita toisiinsa. Sääli, ettei mukelo vielä osaa puhua ja kertoa, mikä heissä häneen vetosi.

Toisella puoliajalla tanssijoiden järjestys oli eri, joten mukelon suosikkipari oli kauempana eikä enää näkynyt yhtä hyvin. Tästä ryhmästä mukelo ei suosinut merkittävästi ketään, paitsi ehkä yhden tytön mitä ilmeisimmin aitoa turhankin mahtipontista timanttikaulakorua ja siihen kuuluvia korvakoruja, jotka kimaltelivat niin voimakkaasti, ettei lopputulos koulujuhlassa ollut ollenkaan tarkoituksenmukainen. Uskoisin mukelon reagoineen siihen lähinnä koska se todella pisti silmään.

Itse kiinnitin tässä porukassa huomioni yhteen pojista, joka selvästikin oli jo pitkään harrastanut kilpatanssia. Hänen ryhtinsä sai muut pojat näyttämään vähän variksenpeläteiltä, puhumattakaan siitä, että hänen harrastamansa liioitellut eleet tekivät aika ilkeää pilaa koko tilaisuudesta. Täytyy myöntää, että vaikka minuakin huvitti, en voinut olla paheksumatta tuollaista pilantekoa. Sen sijaan So De So -tanssi, jonka aikana paria vaihdetaan useaan otteeseen, toi harvinaisen hyvin esiin taitavan parin merkityksen. Juuri tämän pojan kanssa tanssiessaan jokainen tyttö ylitti itsensä aivan käsittämättömällä tavalla. Koko heidän olemuksensa muuttui, ryhti ja tanssiasento parani, muuttuakseen taas ennalleen seuraavan parin kanssa.

Kyseisen parin henkilökemia jäi minulle arvoitukseksi. Poikaa näytti sujuvasta ja leikkisästä esiintymisestään huolimatta jännittävän niin paljon, ettei hän hymyillyt ollenkaan. Jännitys ei kuitenkaan mitä ilmeisimmin kohdistunut yleisöön, sillä hän harrasti yleisön tarkkailua hyvinkin paljon, ja sitä tehdessään hän aina rauhoittui melko pitkäksi aikaa, kunnes katse taas jossain vaiheessa osui siihen omaan pariin ja jännitys palasi. Tyttö oli aivan yhtä vakava, mutta hän ei kiinnittänyt yleisöön minkäänlaista huomiota, keskittyi vain tanssimiseen. Tanssien välissä molemmat harrastivat toistensa vilkuilua, mutta olivat hyvin tarkkoja siitä, ettei se toinen osapuoli todellakaan huomannut. Esityksen loputtua pari ei edes kiittänyt toisiaan, vaan molemmat säntäsivät omiin suuntiinsa, kavereidensa luokse. Vasta siinä vaiheessa näin molempien hymyilevän, kun se toinen osapuoli ei ollut näkemässä, katsomosta kun näkee laajalti... Oliko taustalla riita, kiusaantuneisuutta väärän parivalinnan takia, kuitenkin vain esiintymisjännitystä vai ujoa molemminpuolista rakkautta, jota kumpikaan ei uskalla ilmaista toiselle?

Lopussa oli vielä pari yleisön tanssia, joten minä ja mukelo kantoliinassa tanssitimme pikkusiskoni ystävän miehinä, kun hän pyysi luvan. Pääsimme tanssittamaan yhtä illan kauneimmista neitosista!

[prosessi]

Eilen vähän improvisoin ja menin Teatterikorkeaan katsomaan improvisaatioita - Hetki lyö. En muista milloin viimeksi olisin nauranut noin paljon, eiku muistan, Zebin luona, mutta ei tämä paljoa hävinnyt sille. Koska improvisoin, en tietenkään ollut varannut lippua, ja koska ne oli myyty loppuun, sain mennä ilmaiseksi sisälle. Olisi tullut hyvin halpaa huvia, ellen tauolla olisi kustantanut parin näyttelijän oluita, kun niiden maksamisesta ravintolan kassalla oli tulossa siitäkin oma näytelmänsä kaikkine ihmejärjestelyineen. Maksaminen ilman rahaa kun on hieman haasteellista.

Näytelmiä esitettiin kolme, joista ensimmäisen nimeksi valikoitui Ensirakkaus. Siinä kerrottiin kaksi rakkaustarinaa, joista toisen osapuolina olivat naispuolinen pankinjohtaja ja häntä palvova alainen, ja toisen osapuolina pankinjohtajan alle kouluikäinen tytär ja naapurintyttö. Pankinjohtajan tapaus oli herkullinen, sillä alaisen uhrautuvuus ja siitä johtuvat vastoinkäymiset peittivät kummasti sen tosiasian, että kyseinen alainen itse asiassa ohjaili täysin pankinjohtajan toimia, aivan kuten tosielämässäkin niin usein näyttää käyvän. Samaten näytelmässä tuotiin hyvin esille se, miten vanhempien asenteet siirtyvät lapsiin ja minkälaisina ne ilmenevät jo lasten leikeissä. Pankinjohtajan tyttären leikki naapurintytön kanssa oli sekin niin pelottavan realistinen, sillä juuri tytär määräsi kaiken leikissä tapahtuvan, ja naapuri olikin leikeissä aina Ensirakkaus-niminen hevonen, jolla ratsastettiin ja jota harjattiin vasta kun se oli "laukannut vähintään tuhat kilometriä". Lopulta hevosparka sai potkut, koska se ei oikein osannut laukata pankinjohtajan tytär selässään.

Vaikuttavin kohtaus tuossa näytelmässä oli hevosen laulama laulu, jonka sanat menivät suunnilleen näin:

Ensirakkaus on hevonen
jolla ei ole enää prinsessaa.
Ensirakkaus haluaisi vain kuljettaa
omaa prinsessaa
ja saada vähän harjausta.
Mutta prinsessa lähti prinssin mukaan
toiseen valtakuntaan.
Ensirakkaus miettii nyt
harjaako kukaan sitä enää koskaan?

Loppu oli kuitenkin onnellinen, pankinjohtaja sai virkailijansa ja pankinjohtajan tytärkin, järjestettyään työhaastattelun uutta kaveria etsiessään, ymmärsi juuri tuon naapurintytön olevan se ainoa oikea paras kaveri, vaikka hänen vanhempansa olisivatkin halunneet ennen ystävyyspäätöstä tietää naapurintytön vanhempien tilien saldon. Pankinjohtajan tytär vain totesi heille, ettei hän jostain syystä enää välitä ollenkaan tuollaisista asioista, varsinkaan kun naapurintyttö oli kovasti harjoitellut sitä laukkaamista.

Toinen näytelmä oli täysin toisenlainen, olivathan näyttelijätkin eri ihmisiä. Se näytelmä sai nimekseen Lippalakki, ja sen päähenkilönä oli 19-vuotias kaivostyöläinen. Siitä huomasi hyvin, että näytelmä oli suunniteltu etukäteen, ja improvisaatiopuoli oli alussa hyvinkin väkinäistä. Välillä tuntui, että näyttelijät jopa unohtivat minkälaisesta ihmisestä näytelmän oli tarkoitus kertoa, kun hänen luonteensakin oli suunniteltu valmiiksi asti jo ennen kuin heillä oli tiedossa mitä hän teki työkseen. Ja tiedostamaton julkirunkkaus, tirkistely, huumeet sekä poliisien provosoima itsemurha olivat ehkä vähän liikaa dramatiikkaa alle tunnin näytelmään. Yllättäen kyllä näytelmän viimeinen repliikki pussitti kaiken melkeinpä mielekkääksi kokonaisuudeksi, kun päähenkilön itsemurhaa pohdittaessa yksi entisistä työkavereista kysyi: "Mitäköhän sen lippalakille oikein mahtoi tapahtua?"

Kolmas näytelmä oli huikeaa improvisaatiota, nimeksi sille tuli Omenapuussa. Siinä varsinaista tarinaa ei selvästikään ollut mietitty kovin tarkkaan, sillä moni juonenkäänne sai alkunsa yhden näyttelijän vahingoista. Hän esimerkiksi kutsui kerran vahingossa perheen isoveljeä isäksi, ja kiusaantui kovasti virheestään, mutta kaikki muut olivat heti ajatuksessa mukana, ja loppunäytelmässä perheestä tulikin kovin sukurutsainen ja geenivirheinen, vaikka se alussa oli ollut vain muuten vähän outo. Onnekseni vierestäni oli vapautunut paikka toisen näytelmän jälkeen, ilmeisesti jonkun näyttelijän äiti oli tullut katsomaan vain omansa esitystä, joten sain yhden toisen näytelmän näyttelijöistä viereeni istumaan, ja hänellä oli taipumusta nauraa kantavalla äänellä juuri samoissa väärissä paikoissa kuin minuakin nauratti. Vain muutama sellainen kohta oli, jossa minua nauratti mutta häntä ei, tai päinvastoin. Tuo esitys oli niin levoton, että naurahtelin vähänväliä ääneen vielä jälkeenpäinkin ulkona kävellessäni, mikä saattoi näyttää ohikulkijoista hieman pelottavalta.

Koska olin oikealla alueella ja kello oli tarpeeksi paljon, päätin piipahtaa myös Ghetto 808:ssa vilkaisemassa Luomon esitystä, Nyt-liitteen paikalle houkuttelemana. Tuon teatteriesityksen jälkeen varmaan ihan mikä tahansa olisi tuntunut laimealta, mutta uskon ettei tuo paikka olisi muutenkaan vedonnut minuun. Pääosa paikallaolijoista oli mitä ilmeisimmin paikkaa kantapaikkanaan pitäviä taiteilijoita ja taiteilijanalkuja, sijaitsevathan sekä Taidekorkea että Kuvataideakatemia ihan naapurissa.

Niinpä vaatetus oli sellaista taiteilijaunivormua, omituisia vaatteita, joiden ei ilmeisesti ole edes tarkoitus näyttää tyylikkäiltä. En ole koskaan ymmärtänyt sellaista pukeutumista, kun erikoisuus ja tyylikkyys kuitenkin on täysin mahdollista yhdistää toisiinsa jopa melko vaivatta. Mietinkin pitkään, että miksi minun silmin katsottuna eräs vyöllä kokoon kurottu hyvin leveä, melkein viittamainen mustavalkoraidallinen paita, jossa oli jonkinlainen turnyyri, polvipituinen mustapohjainen valkoisilla kukilla kuvitettu leninki sekä ryppyiseksi laskosleningiksi muutetulta impressionistiselta taideteokselta näyttänyt asu herättivät minussa mielikuvan armeijamaisesta yhdenmukaisuudesta, kunnes tajusin: ne olivat kaikki juuri samalla tavalla täysin mauttomia. Ugh.

Lisäksi paikalla oli muutama aito fani sekä satunnaisia muitakin ilmeisesti Nyt-liitteen paikalle houkuttelemia ihmisiä, joista jälkimmäiset katosivat paikalta jo ennen esityksen alkua, mitä pidän hölmönä. Ei kai väärä yleisö vielä tee esityksestä epäkelpoa?

Luomon musiikki oli mielenkiintoista. En ollenkaan ihmettele hänen tunnettuuttaan maailmalla, sillä klassisen musiikin periaatteilla esitetty konemusiikki on jännä idea. Variaatiot olivat niinkin ovelia, että minulta kesti aikansa tajuta, että kyseessä olivat juuri variaatiot, eikä mikään satunnaisempi kuvio. Mutta niin kiinnostavaa musiikki ei kuitenkaan ollut, että olisin tuolla tuntikausia viihtynyt, kun yleisökin kerran oli niin tylsää, että kotiuduin jo ennen yhtä.

[killkill]

Tilaan Petri FB:ltä arvostelun kirjasta "Alaston Hollywood - Pornoteollisuuden historia"

[elco]

Tilaan Petri FB:ltä arvostelun kirjasta "Alaston Hollywood - Pornoteollisuuden historia"

Jumalauta, äijä on Nero!

Tilaan vadimilta Vuorinen: "Juoppohullun päiväkirja".

SikaMikalta Stroustrupin: "The Annotated C++ Reference Manual".

Poikuudelta Puttonen/Kivisaaren: "Mitä missä miljoona".

[prosessi]

Eilen kävin sitten katsastamassa sen Riitta - nainen talossa -musikaalin. Se oli loistava! Silmä, mieli ja aivot saivat kaikki ruokaa enemmän kuin tarpeeksi. Kyseessä oli siis jonkinlainen henkilökuva Kamelianaisesta, Marguerite Gautierista, eli suomalaisittain Riitasta. Itse tarina oli kuitenkin jätetty lähes kokonaan musikaalin ulkopuolelle, ja tosiaan perehdytty Riitan luonteen eri puoliin kuuden miehen voimin.

Alun Puutöissä -kohtaus tuntui minusta ensin vähän turhalta, siinä kun näyttelijät sijoittautuivat ympäri katsomoa tekemään jonkinlaisia rujoja puuveistoksia kirveillä ja puhumaan hyvin hiljaa, niin hiljaa, ettei yleisön ollut mahdollista kuulla tarkkaan mitä he sanoivat. Minulle muistui mieleen äitini kertomana tapaus lapsuudestani, jolloin jossain konsertissa olin suureen ääneen komentanut jonkin kappaleen loputtua "lisää laulua!" Nytkin olisin halunnut sanoa niin, ja sain käyttää kaiken tahdonvoimani hillitäkseni itseäni. Lisäksi aivan minun viereeni päätynyt näyttelijä käytti kirvestä niin taitamattomasti, että teki pahaa. Päädyin siihen lopputulokseen, että pitkän kohtauksen ideana oli pakottaa katsojat uppoutumaan omiin ajatuksiinsa, mutta homma ei oikein täyttänyt tarkoitustaan. Ne ihmiset, jotka osasivat käyttää tilanteen sille tarkoitetulla tavalla, osaavat uppoutua ajatuksiinsa pakottamattakin, ja ne taas jotka eivät osaa, tylsistyivät tuolla.

Riitta puolestaan oli hyvin visuaalinen hahmo. Kuusi miestä valkoisissa korseteissa, sukkahousuissa ja korkokengissä, jotka kaikki olivat Riittoja, saivat minut pohtimaan myös miesvartaloita. Totesin, että näyttämön "vinkuheinistä" ei saa naurettavan näköisiä millään, vaan he säilyttivät vaivatta maskuliinisuutensa. Se ehkä jopa korostui korsetissa, kun taas leveä ja lihaksikas mies näyttää auttamatta pelleltä tai ainakin teeskentelijältä noin puettuna.

Riitan eri puolet saivat siis jokainen oman näyttelijänsä, oli rento ja rempseä Riitta, loppuaikojen sairas Riitta (joka oli seitsemäs oma näyttelijänsä), ylinaisellinen teeskentelijä-Riitta, suloinen Riitta, lapsenomainen Riitta, itsestään pilaa tekevä Riitta ja vakava Riitta.

Kehonkieltä ja eleitä esityksessä käytettiin aivan huikealla tavalla. Pienillä eleillä katsojien päähän luotiin mielikuvia kiihkeästä seksistä pyörätuolin kanssa, kananmunalla leikittelyä ja rikkoutumista seurannut siivousoperaatio loi niin perverssejä ajatuksia (päätin sensuroida omat ajatukseni aiheesta...), että pystyin tuntemaan miespuolisten katsojien kollektiivisen ällötyksen, joka purkautui yhden yleisön jäsenen kovaan ääneen lausumana kommenttina "hyi saaatana!", ja valtavan keskeltä puolitetun halon esitteleminen yleisölle tyttömäisen häveliäästi oli niin eroottista, että ainoa syy olla tuntematta itseään pedofiiliksi oli se, että näyttelijä nyt sentään oli aikuinen mies.

Vaatetuksesta sen verran, että yhden noista näyttelijöistä olen nähnyt täysin nakuna lavalla Janne Kubik -näytelmässä, ja hän näytti ainakin paljon perverssimmältä korsetissa. Yksi miehistä taas oli osan ajasta pukeutunut balleriinan asuun, joka puolestaan ei ollut ollenkaan perverssin näköinen. Halon kanssa esiintynyt mies puolestaan oli silloin pukeutunut korsetin lisäksi rikkinäisiin farkkuihin, ja se kokonaisuus oli ehdottomasti perverssein. Vaikutti yllättäen oikeastaan siltä, että mitä enemmän vaatteita, sitä perverssimpi lopputulos. Eivätkä ne farkut edes olleet yhtään naiselliset!

Kokonaista neljä noista miehistä vetosi minuun ulkonäkönsä osalta, ja olettaisin sen liittyvän siihen, että he itse viihtyvät vartaloissaan niin hyvin, että sen ulkonäöllä voi leikkiä jopa julkisesti. He olivat kuitenkin keskenään hyvinkin erinäköisiä, joten mitään yksittäistä yhdistävää tekijää heistä en löytänyt.

Vaikuttavaa.

Esityksen jälkeen menin vielä Vanhalle kuuntelemaan M.A.Nummisen konserttia. Lämppärinä oli tietenkin Nummisen kanssa hyvin yhteen sopiva nokkahuilurokkari. Ensin se soitti tavallista nokkahuilua, ja petyin suuresti kun se vaihtoi nokkahuilunsa peltipurkkiin, mutta siinä vaiheessa kun se tempaisi esiin puolimetrisen nokkahuilun sen tavallisen pienen kaveriksi ja soitti niitä molempia yhtä aikaa, olin jo suorastaan haltioitunut. "Hyvä Juuso!" kuten yleisön joukosta huudeltiin.

M.A.N. esitti suuren osan kiellettyjen laulujen konsertistaan sekä muitakin yliopiston ja armeijan oppikirjoista poimittuja tekstejä, kuten:
- Jenkka hevosen puhdistamisesta
- Mitä nuoren avioliiton on syytä muistaa
- Jenkka ulkosynnyttimistä (miten sanan väliliha saakin kuulostamaan niin sukupuolisiveellisyyttä loukkaavalta, kysyn vaan häh?)

Jotenkin mukavaa, että hänellä itsellään näytti olevan lavalla aivan yhtä hauskaa kuin yleisölläkin, laulaessaan välillä jopa esperantoksi niiden aikojen kunniaksi, jolloin esperanto oli kaikille pakollinen oppiaine.

Itse löysin itseni istumasta lavan reunalta, kun minua ensin oli aikansa tungettu lavan reunaa vasten. Sieltä nurkasta, osin esiripun takaa sitten katsoin esitystä, ja Nummista alkoi jostain syystä aina naurattaa kun hän näki minut. Ilmeisesti ilmeikkyyteni mahdollistaa aivan liian hyvin ajatustenluvun, sillä mielessäni kävi mm. ajatus, että voisin vaivatta syöksyä kesken esityksen halaamaan Nummista ja kiittämään häntä kaikista erinomaisista levyistään, jotka olen kuunnellut naarmuille, eivätkä järjestyksenvalvojat mitenkään ehtisi väliin. Ilta oli kaikenkaikkiaan loistava.

[prosessi]

Kirjailijat ja runoilijat ovat hottiksia myös, tosin heidän kanssaan joutuu aina pelkäämään, päätyvätkö intiimit salaisuudet jonkun kirjalliseen teokseen.

Jatkan aiheesta vieläkin ja vieläpä siirtäen sen aiheenmukaisempaan ketjuun, vaikka Freud tässä vaiheessa tietenkin sanoisi, että otin tuon henkilökohtaisena syytöksenä, koska olen itse harrastanut nimimerkkien kirjoittamista sisään Kitinä-satuihin, ja yritän puolustautua sillä, etten ole mikään oikea kirjailija, jollaisena ainakin kuvittelen etten moiseen sortuisi. Ne ovat kuitenkin siinä mielessä poikkeus, että suurin huvittavuusarvo niissä on se, että kyseisten nimimerkkien toiminta asetetaan heidän tavanomaisen käyttäytymisensä kanssa ristiriitaiseen valoon, eikä tarinan todenperäisyydellä tai uskottavuudella silloin ole mitään merkitystä.

Ja toisaalta "intiimit salaisuudet" ovat hyvinkin monimutkainen käsite näin kirjallisuuden näkökulmasta. Sanoisin, että esimerkiksi Matti Vanhasen intimiteettiä on hyvin helppo rikkoa, koska siihen riittää se, että tuo esiin hänen inhimillisyytensä rakennetun poliitikon roolin takaa. Toisaalta taas ihminen, jolla ei tuollaista roolia ole, on hyvinkin turvassa, koska heidän inhimillisyytensä ei tule kenellekään yllätyksenä. Niinpä vain tietynlaiset ihmiset voivat joutua intimiteettiryöstön uhriksi.

Toisaalta taas intiimi tilannekin on hyvin hankalaa määritellä. Esimerkiksi voisin ottaa ensitreffini myöhemmin ensimmäiseksi aviomiehekseni päätyneen henkilön kanssa. Osan treffeistä käytimme nimittäin monen kierroksen kiertoajeluun 3T-ratikalla, ja minulle kyseessä oli hyvinkin intiimi tilanne. Muistan edelleen, miten ihoni kihelmöi joka puolelta silkasta jännityksestä ja että varpaani tuntuivat suorastaan tukalan kuumilta, miten olin helpottunut siitä, että itse istuin ikkunan puolella, eikä minun siksi tarvinnut päättää miten tiiviisti vierekkäin istuimme. Kukaan ulkopuolinen ei kuitenkaan olisi voinut huomata tilanteen erikoislaatuisuutta, sillä mehän vain juttelimme mukavia. Ja nytkin tilannetta kuvaillessani pystyn vain kertomaan oman osani intimiteetistä, sillä varmuudella en voi sanoa miltä tilanne toisesta osapuolesta tuntui. On täysin mahdollista, että hän vain mietti minkälaisen kummajaisen seuraan hän oikein oli joutunut, eikä mielessä edes käynyt istumaläheisyyden merkitys. Saattoi jopa pohtia, kannattaako minua yleensäkään tavata uudestaan. Jos tilanne oli tuo, ei hän tietenkään ikinä jälkeenpäin olisi voinut kertoa sitä minulle, vaikka kuinka olimme seitsemän vuotta yhdessä, sillä tuollaisia asioita ei vain kannata kertoa.

Joten ei, aitojen intimiteettiryöstöjen teko on täysin mahdotonta, ja jos joku joskus siinä aidosti onnistuu, on se kerrottu asia niin yleismaailmallinen, ettei kukaan lukija voisi tuntea muuta kuin myötätuntoa ja hyväksyntää, sellaiseen kun on niin helppo eläytyä omakohtaisesti.

[prosessi]

Harkitsen tässä uskonlahkon perustamista. Niinpä aloitin kehittelemällä ensimmäiseksi kymmenen kirjailijajumalalleni sopivaa käskyä:

1. Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sillä ei ole sinulle mitään merkitystä.
2. Et voi käyttää väärin Herran, Jumalasi nimeä.
3. Pyhitä lepopäivä mielenkiintoisten asioiden tekemiselle ja ajattelulle.
4. Kunnioita isääsi ja äitiäsi tai ole kunnioittamatta heitä, mutta tee se perustellusti, äläkä jälkimmäisessäkään tapauksessa katkaise välejäsi heihin, sillä konflikteista syntyy oivaa dramatiikkaa.
5. Jos tapat, tee se selvinpäin, sillä vain silloin motiivisi voivat olla mielenkiintoisia.
6. Jos teet aviorikoksen, tee se niin tökerösti että jäät kiinni, sillä pelkkä satunnainen luvaton seksi on niin mielenkiinnotonta, ettei siitä kukaan jaksa kirjoittaa.
7. Jos varastat, varasta suureellisesti ja tyylillä.
8. Jos lausut väärän todistuksen lähimmäisestäsi, tee se humoristisesti tai vähintään suunnatonta sekaannusta aiheuttaen.
9. Älä tavoittele lähimmäisesi omaisuutta, ellei hän ole ensin tavoitellut sinun omaisuuttasi ja sinä siis tavoittelet ihan vain kilpailumielessä.
10. Älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä, karjaa äläkä mitään, mikä hänelle kuuluu, elleivät ne satu olemaan harvinaisen mielenkiintoisia tavoiteltavia. Tavoittele ehdottomasti lähimmäisesi puolisoa, jos hän on täysin tavoittamattomissa ja saa sinut käyttäytymään mitä omituisimmalla tavalla, kirjoittamaan runoja, laulamaan serenadeja tai tekemään suuria keksintöjä.

[prosessi]

^Myyty! Mihin voi allekirjoittaa?

Mun tarttee ekaks palkata juristi laatimaan soppari.