Kellarissa vai studiossa?

[CeDell Davis]

Niin onko se kellaria vai studiota? Minä olen aina vannonut ensikäden kokemuksiin ja artistin helppoon lähestymiseen. Siis kellariin. Voisko sanoa sellaiseen kansanartistin kaltaiseen hahmoon tai yhtyeeseen. Genrellä ei sinällään ole väliä – onko se bluesia, rockia, punkia vai iskelmää. Erikseen massoille tuotettu musiikki kuulostaa omaan korviin vähän liian Hollywoodilta. Monin paikoin musiikki on hyvää, ellei fantastista ja livenä artisti on huomattavasti koskettavampi kuin levyllä, mutta tuotettuna aivan liian kiiltokuvaa. Olkoonkin että usein materiaali keikoillakin on tuotantovaiheessa kulkenut tuottajan julman käden kautta ja ei välttämättä vastaa sitä kuvaa joka olisi oikeasti haluttu antaa ulos.

Joku on varmaan jossain kohtaa huomannut, että mun sielua hivelee ne puuvillapeltojen pakertajat jotka siinä aherruksen lomassa kävivät paikallisissa peltibaareissa soittamassa viinan ja naisen himoissaan, ja saattoivat jopa joskus innostaa isompiakin yleisöijä, sitä kautta saaden ehkä yhden diilin levytykseen juuri ennen kuin se dokaaminen ja duunaaminen korjaa sadon. Se on sitä raakaa ääni- ja tunnemaailmaa jota minä haen. Siihen samaan pakertajien maailmaan vastaa niin Misfits, Venom, kuin Tuomari Nurmio ja Black River Bluesman, tai miksei vaikka Jorma Kääriäinen tai Ville Valo tulkitsemassa Raulia.

Toivon että ajatuksen juoksu on ymmärrettävissä (olen ehkä vähän hämilläni tuosta COB uudesta tuotoksesta).

Ja vaikka musiikkiteollisuuden tuotantokoneisto minua ajoittain ahdistaa tappamalla sen aloittelevan, tai jo alkaneen artistin oman tyylin, niin on silti pakko myöntää, että siitä ”ylituotetusta” materiaalistakin löytyy ajoittain erinomaisia helmiä. Mainittakoon erikseen esimerkiksi kanukkibändi Nickelback. Loppuun asti tuotettua äänimaailmaa ja hierottua levytyssessiota. En ole bändiä koskaan livenä nähnyt, joten en voi sanoa miten tuo äänimaailma toteutuu esimerkiksi Helsingin jäähallissa, mutta levyllä se suorastaan hivelee simpukkaa. Ja samaan syssyyn on pakko mainita FF. Kuollakseni haluaisin nähdä pojat pikkuruisella klubilla paskan äänentoiston kautta tykittämmässä Monkey Wrenchiä. Se olisi Rockia!!!

Itse annan ääneni kellarille. Kuis sä?

[Gat]

Miten sen nyt ottaa.
Hyvällä live-esityksellä tai livepurkituksella on suuri arvo. Siinä suoruudessa ja kommunikoinnissa ja että artistit itse ovat siinä.

Toisaalta runsaalla koneistolla tuotetussa purkitetussa musiikissa on oma arvonsa. Sekin kommunikaatiota, jota live-esitys ei ikinä tavoita.

Esimerkiksi the Beatles aloitti neliraitanauhurilla. Siitä kasiin ja lopulta niillä oli sinfoniaorkestereitakin levyllä, ja niitähän ei livekeikoille saa. Silti ne elementit olivat oleellinen osa biisiä sinänsä.

Samat idolistani Kate Bushista. Jo varhain alkoi tekemään 48-raitaiselle (Kaksi kakkosnelosta pultattu yhteen), käyttämään mitä vaan emulaattoreita ja taustamuusikoita kuten klassisia muusikoita ja kansanmusiikkibändejä.

Voisiko niitä biisejä esittää niin livenä? No ei, mutta so what? Voisiko joku maalarikaan, vaikka van Gogh tehdä maalauksiaan yleisön edessa livenä, nopeasti? No ei, mutta ei ole tarkoituskaan. Vaan lopputulos kaikin keinoin.

[Bluntly]

Äärimmäisestä soittotaidosta ja loistavasta äänityksestä sanottakoon Dream theater. Levyltä on hemmetin kiva kuunnella hyvillä laitteilla, mutta keikalle en viitsi mennä kun eipä tässä maassa ole heidän arvoisiaan paikkoja akustiikalta.

Pikkuklubeilla taas sitten menee kaikki muu huomattavan kivasti, on se lähellä olemisen fiilis ja äänet jyrää. Toisaalta on sitten mestoja, joihin ei vain voi mennä kuuntelemaan ketään kun paska akustiikka tuo bändin kuin bändin. Tästä esimerkkinä kaapeli.

[Dumis]

paska akustiikka tuo bändin kuin bändin. Tästä esimerkkinä kaapeli.

Eturivi, senkin håmåskuukkeli!

Ehdottomasti kellari, sieltä suurin osa hienoista kokemuksista on kartutettu.
Tietty levyjen mukana on paljon historiaa ja hyviäkin muistoja, mutta ei sitä oikein voi verrata keikoilla käymiseen. Ei lähellekään.

[Vagabondo]

Hifismiin sairastuttuani parani äänentoisto ja se kyllä on vaikuttanut musiikin kuuntelu tottumuksiin. Levyn soundimaailmalla on selvästi suurempi merkitys kuin ennen. Raivostuttavinta on miksauksessa tehdyt virheet vai pitäiskö sanoa tyylisuunnat. Matalien äänien ystävänä haluan, että ne soi vaivattomasti, pehmeästi ja tarkasti alas asti, eikä niitä saa ylikorostaa, vaan niiden pitää toistua nätisti jo hiljaisella äänellä. Alaäänien poisleikkaaminen tuntuu jostain syystä vaivaavan erityisesti uudempaa heavymusiikkia, vaikka äkkiseltään kuvittelisi juuri toisinpäin.

Juureva ja karhea soundi puolestaan käy hyvin, enkä ole tarkka soittovirheidenkään suhteen, joten sen puolesta kellarisoundi käy hyvin. Vallankin arvostan musiikkia mistä kuuluu soittamisen ilo ja sillä voi korvata paljon puutteita. Ruksitan kuitenkin studiotuotannon puolelle, koska suurin mielenkiinto tällä hetkellä menee hyvillä soundeilla huolella sovitettuun musiikkiin.

[pierupylly]

Annan ääneni studiolle. Olen albumi-ihminen. Livekeikkoja on hauska käydä katsomassa sillointällöin, mutta en mää livetilanteessa juurikaan soundeja ajattele. Pääasia on kuulla ne tutut biisit ja nähdä bändi. Eikä haittaa, jos levyllä millintarkasti vedetyt biisit menee livenä vähän räpistelleen. No, Metallica menee ehkä jo yli.

Äärimmäisestä soittotaidosta ja loistavasta äänityksestä sanottakoon Dream theater. Levyltä on hemmetin kiva kuunnella hyvillä laitteilla, mutta keikalle en viitsi mennä kun eipä tässä maassa ole heidän arvoisiaan paikkoja akustiikalta.

Ton bändin viimeisimmät levyt on minusta kyllä miksattu päin persettä. Esim. basari jytisee lujempaa kuin mikään muu instrumentti. Tämä onneksi varmaan rumpalivaihdoksen myötä muuttuu. Change of Seasons ja Awake -levyjen miksauksesta tykkään taas kovasti. Ensinmainitun kireä virvelisaundi on jotenkin ihan älyttömän mahtava. Tiedän kyllä että se taas ei kaikkiin iske.

[CeDell Davis]

Tuotetuista albumeista yksi nousee yli muiden: Def Leppard - Hysteria.