Tätä mä en vaan kykene ymmärtään. Mun näkemys parisuhteesta on nimenomaan muodostaa parina yksikkö, ja tässä yksikössä huolehtia molempien hyvinvoinnista. Jos mä haluan taistella, ni alan harrastaa taistelulajeja. Kyl mä sit kotona odotan, et toinen ymmärtää ja ajattelee mua, niinkuin mäkin tietysti toista. Tähän liittyy myös se, että jos on jotain keskusteltavaa, ni se otetaan suoraan esille, ja keskustellaan niin, että molempien näkemykset koitetaan huomioida parhaan mukaan. Näin meillä ollaan pysytty yhdenvertaisina. Tietysti tässä on sekin puoli, että yksilöiden ominaisuudet ja niiden vahvuudet kannattaa hyödyntää, eli jos mies on jossain parempi, niin otan hänen mielipiteensä painotettuina huomioon, ja hän saa vastuun siitä asiasta ja sen hoitamisesta, samoin kuin hän huomioi minun vahvuuteni. Näin molemmilla on joku alue/joitain alueita, joissa on "pomona", eikä kumpikaan yleisesti ottaen polje toista tohvelinsa alle.exPertti kirjoitti:Jompi kumpi käytännössä polkee toisen jalan alle, kysymys on vaan kumpi ja kuinka paljon hän kehtaa sitä tehdä.
Mä voisin sanoa, et mulla on aika lähelle sitä täydellistä. Kyllästymisestä ei ole mitään merkkejä. Edelleen useaan kertaan päivässä vaihdetaan -viestejä, viidettä vuotta mennään näin.exPertti kirjoitti:Oletan siksi, että täydellinen parisuhde vaatii kaksi tällaista haaveilijaa joilla on tämä unelma. Tai sitten hekin kyllästyvät kun ei ole haastetta.