William Somerset kirjoitti:Mikä tekee parisuhteen ajoittain mielenkiintoiseksi silloin kuin toinen osapuoli on hyvin vaativa, tai miksei molemmat osapuolet? Miten sana vaativa suhtautuu sanaan ehdoton?
Mielenkiintoinen tuollainen suhde voi kai vain olla siinä tapauksessa, että molemmat osapuolet ovat suunnilleen yhtä vaativia. Vaikka sopusointuiset keskustelutkin ovat hyvin mielenkiintoisia, voi välillä olla kivaa väitelläkin oikein tosissaan, kunhan sitä ei tarvitse tehdä ihan jatkuvasti.
Ehdoton on seuraava pykälä vaativan jälkeen, ja minusta ainakin sellainen ehdottomuus, joka edellyttää jotain muilta ihmisiltä, on yksiselitteisen paha asia. Itsensä suhteen voi hyvillä mielin olla ehdoton, kun taas ehdottomat vaatimukset muilta muuttavat suhteen jonkinlaiseksi omistussuhteeksi.
prosessi kirjoitti:Ehdoton on seuraava pykälä vaativan jälkeen, ja minusta ainakin sellainen ehdottomuus, joka edellyttää jotain muilta ihmisiltä, on yksiselitteisen paha asia.
Komppaan. Vaativa saa olla, mutta ehdoton ei. Vaativan ja ehdottoman naisen ero on seuraavanlainen:
Nainen vaatii että mies tulee töistä suoraan kotiin ennen kello viittä, tai tulee turpaan. Mieheltä hajoaa autosta rengas, ja vaihtaessaan vararengasta räntäsateessa hänen ylitseen ajaa rekka. Mies ryömii kotiin vartin yli viisi ilman toista jalkaa ja murskatuin munuaisin. Ehdoton nainen antaa kaupan päälle vielä turpaankin, vaativa taas ei.
prosessi kirjoitti:Ehdoton on seuraava pykälä vaativan jälkeen, ja minusta ainakin sellainen ehdottomuus, joka edellyttää jotain muilta ihmisiltä, on yksiselitteisen paha asia.
Komppaan. Vaativa saa olla, mutta ehdoton ei. Vaativan ja ehdottoman naisen ero on seuraavanlainen:
Nainen vaatii että mies tulee töistä suoraan kotiin ennen kello viittä, tai tulee turpaan. Mieheltä hajoaa autosta rengas, ja vaihtaessaan vararengasta räntäsateessa hänen ylitseen ajaa rekka. Mies ryömii kotiin vartin yli viisi ilman toista jalkaa ja murskatuin munuaisin. Ehdoton nainen antaa kaupan päälle vielä turpaankin, vaativa taas ei.
Senkin stalkkeri, tästedes meillä pidetään verhoja ikkunan edessä.
Takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Yksi asia jota jo odotan suurella uteliaisuudella puhekyvyltä on se, että pääsen kuuntelemaan mukelon kertomia satuja. Kaarina Helakisa on joskus aikoinaan kirjoittanut yhteistyössä tyttärensä kanssa kirjan Kuninkaantyttären siivet, joka aikoinaan innosti minut tekemään äidille syntymäpäivälahjaksi yhteistyössä silloin 3-vuotiaan pikkusiskoni kanssa satukirjan. Erona Helakisaan en mitenkään muotoillut tarinaa, vaan kirjoitin sen raakileena, mikä tekee siitä pelottavan raadollisen. Lapset ovat.
Tarina on tässä:
Satu keijukaisesta
Olipa kerran pieni mökki joka oli kerrostalo. Yhdessä kerroksessa asui tyttö joka oli keijukainen, ja sillä oli vaaleanpunainen tukka. Sillä oli myös kultainen sormus ja kultaiset sormet, ja se halusi prinssiä. Mutta sillä oli vain yksi raha ja sillä ei saanut oikein hyvää prinssiä. Sitten eräänä päivänä se keijukainen pimpahti kun se oli niin ruma eikä yhtään kaunis, ja sille neuvottiin että "hanki korvakorut ja silmälasit". Sitten tapahtui kauhea juttu, se keijukainen joutui vankilaan. Maailma muuttui ja se halusi pois.
Silloin sinne tuli kauhea, vaarallinen, iso koira jolla oli terävät hampaat. Keijukainen ajatteli että se voisi purra kalterit poikki, ja se puri 8000 kalteria pois ja keijukainen pääsi vapaaksi. Kaikilla oli vaaleanpunainen hattu ja yhdellä oli keltainen lintu olkapäällä. Sitten se keijukainen eli onnellisena elämänsä loppuun asti tuhatvuotiaaksi.