Reportaaseja uudenvuodenyöstä alkaen

[prosessi]

A_J:lle

Hänkin on siis maisemissa.

Ei kuitenkaan kitinässä.

[prosessi]

Oli kyllä taas niin monipuolinen työmatka, ettei paremmasta väliä. Junassa törmäsin Ruotsista luokkamatkalla olleeseen neljän yläasteikäisen pojan ja päälle kuusikymppisen naisopettajan porukkaan, jonka juttuja oli harvinaisen mukava kuunnella. Kyseisellä opettajalla oli aivan käsittämättömän hyvä ote poikiin, näki, että pojatkin nauttivat juttelemisesta hänen kanssaan, vaikka hän lähinnä kiusasikin poikia mm. tiedustelemalla miten ikävä äitejään näillä oikein mahtoi olla, ja olivatko he muistaneet ottaa unilelunsa mukaan. Hän näytti myös yhden pojan takatukalla miten pienet lapset kuulemma hakevat turvaa kietomalla hiuksia sormensa ympärille, ja totesi toisen pojista, siilitukkaisen, olevan ilman sitäkin lohtua. Kolmas pojista sitten mietti, että voisihan tuo käyttää hammastikkua kieputtamiseen. Itse päädyin neuvomaan heitä junalippujen maksamisessa, kun lipunmyyjän ruotsin kielitaito oli hieman heikkoa, eikä opettajan suomenkielinen sanavarastokaan oikein tahtonut riittää. Myöhemmin kadulla ohitin kolmen ala-asteikäisen (arviolta 5-6-luokkalaisia) pojan ryhmän, joiden katseet seurasivat minua. Ohitettuani heidät kuulin hiljaisella äänella sanotun "kato, toi oli ihan sun tyyppiä". Jotenkin ahdisti ajatus, ettei mukelollakaan ole edes kymmentä vuotta jäljellä ennen tuota kehitysvaihetta.

[prosessi]

Heikkoa raportointia, kun tämä ketju oli jo ehtinyt tippua seitsemännelle sivulle. Nyt kuitenkin on jostain syystä pakottava tarve avautua, joten kaivoin ketjun esiin. Tarve johtunee siitä, että minä olen muuttunut hyvin perustavanlaatuisella tavalla, enkä oikein osaa hahmottaa mitä kaikkea se tarkoittaa.

Minä en koskaan ole ollut erityisen välitön ihminen, vaan ennemminkin hieman varautunut ja muihin etäisyyttä pitävä. En ole juurikaan tuonut esiin heikkouksiani tai epävarmuuksiani, ja olen aina lähtenyt siitä, ettei keneenkään muuhun kuin itseensä voi luottaa loppupeleissä. Tällaisesta on tietenkin omat seurauksensa, kuten se, että ihmisillä on taipumusta toimia kuten heiltä odotetaan. Niinpä se, ettei heiltä uskalla odottaa yhtään mitään, johtaa helposti sellaiseen lopputulokseen, joka vahvistaa entisestään vakaumusta siitä, ettei mitään kannata odottaa. Kiusallinen noidankehä.

Niinpä minä sen puolentoista vuoden yksinäisyyteni aikana päätin, että jos joskus vielä päädyn parisuhteeseen, pakotan itseni toimimaan toisin. Pakotan itseni odottamaan toiselta osapuolelta edes jotain, ja lisäksi myös kerron jo etukäteen mitä oikein odotan. Täytyy myöntää, että se on ollut yllättävän helppoa, mikä varmasti suurelta osin johtuu siitä, kenen kanssa parisuhteeseen loppujen lopulta oikein päädyin. Välillä on kieltämättä hieman hankalaa edelleen sanoa, miltä jokin asia minusta oikeasti tuntuu, eikä vain niellä harmistustani, mutta onneksi viestini sentään menevät helposti perille, eikä niitä tarvitse toistella. Ja sama tietenkin toisin päin. Nykyisellään minuun kohdistetut odotuksetkin tuntuvat jotenkin reilummilta, kun molempien osapuolten toiseen kohdistuvat odotukset ovat kutakuinkin tasapainossa.

Ja mitä tästä kaikesta on seurannut? Minusta on jollain kumman tavalla tullut henkilö, jolle on ihan luontevaa sanoa "rakkaani" tai jopa "kulti", ilman että ensisijainen tunteeni olisi huvittuneisuus. Ja samat sanat toimivat toisinkinpäin. Sinänsä hassua on, että toisella osapuolella taitaa olla aika samankaltainen historia kuin minullakin, koska hän suorastaan vaikuttuu esim. siitä, jos vaikkapa rapsuttelen hänen selkäänsä tai keitän hänelle omia aikojani kahvia, vaikka en itse juo sitä. Hänestä tuntuu selvästi hämmästyttävältä, että joku ajattelee ihan pyytämättä vain häntä, eikä siinä ohessa tavalla tai toisella myös itseäänkin.

Ihmettelin tässä eräänä iltana ääneen, että mitä hyvää minä oikein olen tehnyt, kun olen ansainnut hänet. Ollut juuri sellainen kuin olen, kuului mukavan rauhoittava vastaus. Sitä kun on helppoa jatkaa.

[annepa]

En ole juurikaan tuonut esiin heikkouksiani tai epävarmuuksiani, ja olen aina lähtenyt siitä, ettei keneenkään muuhun kuin itseensä voi luottaa loppupeleissä.

Edes itseensä ei voi luottaa. Sitä luulee tuntevansa itsensä ja sitten onnistuu yllättämään itsensä tekemällä jotain täysin pösilöä tai vähintään omituista. Niinkuin käyttämällä sanaa kulta. O_o

[prosessi]

Osaan hoitaa raha-asiani niin, etten itse jää pakkorakoon. Jos minä ostan eteisen ja toinen osapuoli loput, ongelmaa ei kohdallani synny, tappioista nyt puhumattakaan...

Älä nyt noin sano; vertaus muuttuu vaan paremmaksi! Asuminen miehen tulojen varassa...

Jäinpä miettimään enemmänkin tuota ylläolevaa lainausta, tai oikeastaan varallisuuseroja parisuhteessa noin yleisemmälläkin tasolla. Ensinnäkin mietin omaa suhtautumistani rahaan, joka itse asiassa on aika epäluuloinen. Minä olen aina pitänyt huomattavaa varallisuutta jonkinlaisena turnoffina, lähinnä siihen yleensä liittyvien luonteenpiirteiden takia. Vaikea sanoa, olisiko asia vaikuttanut tämänkin parisuhteen alkamiseen, ellei toinen osapuoli olisi hyvin tehokkaasti pimittänyt minulta tosiasioita. Hänen motiivinaan oli kylläkin varmistaa, etten ole rahan perässä juoksevaa sorttia, niistä kun hänellä on ollut enemmänkin kokemusta, eikä hän siinä vaiheessa edes olisi osannut kuvitella, että olisinkin moisen vastakohta, kun kuitenkin ottaa huomioon ettei oma elämäntapani ole mitenkään halpa. Myöhemmin tosiasioiden tunnustaminen taisi muuttua vielä vaikeammaksi, kun epäluuloinen suhtautumiseni rahaan oli käynyt selväksi. Vasta asuntoasioita pohdittaessa, kun näkemyksemme siitä mitä oikein olimme etsimässä erosivat merkittävästi, aloin tajuta etten selvästikään tiennyt mitään hänen raha-asioistaan, ja että oletukseni olivat virheellisiä.

Siitäpä sitten muodostuikin oma ongelmansa, sillä ajatus jonkun muun talouden varassa asumisesta ei tuntunut kovinkaan miellyttävältä. Toisaalta olisi varmasti myös ollut väärin vaatia, että asumisen taso ratkaistaan vain minun tulotasoni perusteella, jolloin myös puoliksi omistaminen menee mahdottomaksi. Ei muuten, mutta jos puolet asunnosta olisi minun ja minulla valtava laina, kun taas toinen osapuoli olisi selvinnyt kokonaan ilman lainaa, ja varsinaiset tulot varallisuuden ulkopuolella ovat suunnilleen samalla tasolla nykyään, niin käytännössähän minulla olisi ollut varaa lähinnä vain hoitaa lainaa, jolloin kaikki muut elämiskustannukset olisivat kaatuneet toisen osapuolen niskoille ja minä olisin pääasiassa maksellut omaa asuntopuolikastani itselleni. Ei reilua, ollenkaan. Niinpä ainoa reilu keino on jakaa asunnon omistusosuudet varallisuuden mukaan, ja mieltää asuntoon laitettu oma varallisuus sijoitukseksi. Tavallaan tietenkin siivellä elämistä sen vähemmän varakkaan osalta, mutta toisaalta mikään muu vaihtoehto ei ole sen parempi, jos varallisuuserot ovat selkeät.

[Elppis]

Vasta asuntoasioita pohdittaessa, kun näkemyksemme siitä mitä oikein olimme etsimässä erosivat merkittävästi, aloin tajuta etten selvästikään tiennyt mitään hänen raha-asioistaan, ja että oletukseni olivat virheellisiä.

Tätä lukiessani jossain kuului hälytyskelloja. Jos et tiedä mitään toisen raha-asioista ja mieltymyksistä, etsitte (ja ostittekin) uuden asunnon yhdessä? Ihmettelen vain, koska ainakin omalla kohdallani, jos asunnon aion jonkun toisen ihmisen kanssa ostaa ja jakaa, niin kyllä tämä toinen henkilö pitäisi tuntea niin läpikotaisin, että joku niinkin tärkeä asia, kuin varallisuus, pitäisi olla käsitelty juttu.

[prosessi]

Vasta asuntoasioita pohdittaessa, kun näkemyksemme siitä mitä oikein olimme etsimässä erosivat merkittävästi, aloin tajuta etten selvästikään tiennyt mitään hänen raha-asioistaan, ja että oletukseni olivat virheellisiä.

Tätä lukiessani jossain kuului hälytyskelloja. Jos et tiedä mitään toisen raha-asioista ja mieltymyksistä, etsitte (ja ostittekin) uuden asunnon yhdessä? Ihmettelen vain, koska ainakin omalla kohdallani, jos asunnon aion jonkun toisen ihmisen kanssa ostaa ja jakaa, niin kyllä tämä toinen henkilö pitäisi tuntea niin läpikotaisin, että joku niinkin tärkeä asia, kuin varallisuus, pitäisi olla käsitelty juttu.

No täsmennetään sen verran, että tarkoitin tekstilläni sitä vaihetta kun aloimme yleensäkään pohtia mahdollista yhteen muuttamista, emmekä vielä edes olleet päättäneet, että haluammeko vuokralle vaiko omistusasuntoon, eli suhteen tunnusteluvaiheessa. Menihän siitä vielä useampi kuukausi, (minkä ajan hän on käytännössä asunut minun ja mukelon luona, koska se asunto sijaitsee paremmin suhteessa mukelon päiväkotiin), ennen kuin päädyimme omistusasuntovaihtoehtoon.

[Vesper]

Asiahan ei minulle kuulu ja olen ehkä vaan epäluuloinen kakkiainen, mutta en vaan voi käsittää, että joku ostaa yhteisen asunnon henkilön kanssa, jonka kanssa ei ole asunut yhteisessä asunnossa aiemmin. Toisen asunnossa loisiminen ei riitä, sillä jokainen käyttäytyy toisen kodissa aina nätimmin kuin omassaan.

[Ylermi Ylihankala]

mutta en vaan voi käsittää, että joku ostaa yhteisen asunnon henkilön kanssa, jonka kanssa ei ole asunut yhteisessä asunnossa aiemmin.

En ymmärtänyt tätä. Yleinen tilanne vähänkin varttuneemmilla sinkuilla on asua omassa asunnossa. Tutustumisvaiheessa sitten "asutaan" jomman kumman asunnossa usein vuorotellen tai sitten toisen asunto sukeutuu yhteiseksi kodiksi ennen muuttoa isompaan omaan yhteiseen kämppään.

Ei kai tuossa missään vaiheessa takas vuokralle yhteiseen kämppään muuteta niinku varta vaste reenaamaan, vai?

[Vesper]

Ei kai tuossa missään vaiheessa takas vuokralle yhteiseen kämppään muuteta niinku varta vaste reenaamaan, vai?

Ei, vaan toinen muuttaa sinne toisen nurkkiin lojumaan, mutta hankkiutuu eroon omasta asunnostaan = toisen kodista tulee molempien koti (muttei molempien omistama).

[Ylermi Ylihankala]

[Manaaja]

Asiahan ei minulle kuulu ja olen ehkä vaan epäluuloinen kakkiainen, mutta en vaan voi käsittää, että joku ostaa yhteisen asunnon henkilön kanssa, jonka kanssa ei ole asunut yhteisessä asunnossa aiemmin. Toisen asunnossa loisiminen ei riitä, sillä jokainen käyttäytyy toisen kodissa aina nätimmin kuin omassaan.

No yhhyhy. Tänne nurkkiin en ainakaan ota ketään loisimaan. Ei kato vaan mahu. Ja toisekseen, miks pitäiskään? En mä edes halua täältä muuttaa minnekään, paitsi omakotitaloon, jonka oon hakannut kasaan pelkällä vasaralla ja kymmenen tuuman nauloilla, parkkiintuneen ihon iltaauringossa kiillellen (selkäkarvojen sheivaus on edelleen optio). Ja sit kun rakennan sen, oon niin puhki, etten kuitenkaan jaksa heti perään hakata kasaan heti seuraavaa. Että tota. Nyt on vaan pakko mennä näillä. Sitten on vaaleanpunaisia pilviä ja hattaroita.

[EveryWoman]

Mä oon vähän sitä mieltä, että ihmisen voi oppia tuntemaan muillakin tavoilla kuin suorittamalla käytännön kenttäkokeita joka asiassa erikseen. Jos olennaisimmat jutut, kuten esim. toisen huomioon ottamisen halu, joustavuus, avoimuus ja sitoutuneisuus, ovat tietyllä tasolla, yhteisen kämpän voi ostaa huoletta. Tärkeintä ei ole pyrkiä tilaan, jossa ei ikinä kohdata minkäänlaisia ongelmia (ja siksi toiseksi tämä ei ole edes käytännössä mahdollista), vaan tilaan, jossa mikä tahansa kohdalle tuleva ongelma kyetään ratkaisemaan yhdessä ja rakentavasti. Jos on löytänyt kumppanin, jonka kanssa tämä onnistuu, yhdessä asumisen tuomat haasteet tuskin muodostuvat ylipääsemättömiksi edes silloin, kun ne tulevat yllätyksinä.

[prosessi]

Ei kai tuossa missään vaiheessa takas vuokralle yhteiseen kämppään muuteta niinku varta vaste reenaamaan, vai?

Ei, vaan toinen muuttaa sinne toisen nurkkiin lojumaan, mutta hankkiutuu eroon omasta asunnostaan = toisen kodista tulee molempien koti (muttei molempien omistama).

Tässä tapauksessa se vain on ollut mahdotonta, koska asuntoni on sen verran pieni, ettei sinne mahdu minun ja mukelon tavaroiden lisäksi toisen aikuisen ihmisen tavaroita, eikä etenkään huonekaluja. Niinpä hänen asuntonsa on toiminutkin vain varastona, josta on ollut mahdotonta hankkiutua eroon. Sinänsä olisimme kyllä voineet mukelon kanssa muuttaa hänen huomattavasti isompaan asuntoonsa, mutta se olisi ollut aivan kohtuuttoman kaukana mukelon päiväkodista, eikä lasta saa tuosta noin vain siirrettyä päiväkodista toiseen, vaan se on pitkällinen prosessi. Muuten olisin samaa mieltä kanssasi, mutta käytäntö ei välillä vain voi toimia ihanteiden mukaan.

Todettakoon, ettei tuo ole käyttäytynyt mitenkään poikkeuksellisen nätisti minun luonani asuessaan, mutta nättiysasteensa on kyllä jo ihan lähtökohtaisesti korkeammalla tasolla kuin omani, joten kovin huolissani en ole. Epäilen, että ainoa asia jossa tuo on ollut poikkeuksellisen nätisti on se, ettei hän ole kehdannut nipottaa minun ylimalkaisesta tyylistäni omassa asunnossani, mikä siis saattaa muuttua, kun hän kokee itsellään olevan enemmän päätäntävaltaa.

[Vesper]

Luin tekstini läpi ja huomasin, että siitä saa helposti käsityksen, etten sietäisi toisen puuhasteluja omassa kodissani. Olen kuitenkin enemmän huolissani siitä, miten itse sopeudun yhteisiin pelisääntöihin, olenhan tottunut elämään juuri niin kuin itseäni huvittaa (=epämääräisessä kaaoksessa). Kukaan ei varmaan kestäisi mun omituisuuksia omassa kämpässään...

[Ylermi Ylihankala]

Mielestäni tärkeintä yhteisen asunnon ostamisessa parisuhdemielessä on riittävä yhteinen kokemus arjen sietämisestä. Sillä ei ole juurikaan merkitystä kenen kämppä on kulloinkin tapahtumapaikkana.

[prosessi]

Elämä muuton jälkeen alkaa pikkuhiljaa asettua uomiinsa. Mies taitaa eniten ihmetellä sitä, miten mahtavalta tuntuu tulla kotiin, kun on ollut jossain muualla, mukelon tullessa potkupyörällä eteiskäytävää pitkin ovelle vastaan riemastuneena hänen tulostaan, ja tietäen minunkin odotelleen häntä. Hän itse on suurimman osan elämästään ollut enemmän suoriutuja kuin elämästä nauttija, hän on miettinyt paljon jopa harrastustensa hyödyllisyyttä ja keräillyt erilaisia meriittejä, kuten ylennyksiä armeijasta ja mitä erilaisimpia luottamustehtäviä. Se suoriutumislinja loppui osittain silloin, kun hän päätti jättäytyä pääomatulojen varaan, mutta osittain sen jäänteet näkyvät vieläkin hänellä olevien luottamustehtävien ja satunnaisesti tihkuvien ylennysten yms. muodossa.

Nyt hän kuitenkin jatkaa elämästä nauttimisen opettelua, laajennettuaan skaalaa myös perhe-elämään. Mistä päästäänkin asiaan, jonka sen verran moni kitinäläinen jo joka tapauksessa tietää, että taidan avautua siitä täälläkin, eli tiedossa olevaan perheenlisäykseen. Sinänsä huvittavaa on, että jotenkin minun olisi helpompaa kohdata muu maailma tämän asian kanssa, jos voisin väittää, että kyseessä oli vahinko. Vahingoille kun ei mahda mitään, kun taas tietoinen toiminta tietyissä tilanteissa herättää kysymyksiä toimijoiden harkintakyvystä.

Asetankin siis harkintakykyni koetukselle kertomalla, että toimintamme oli harkittua, ja omalta osaltani perustelen päätöstäni sillä, että tähänastinen historiani on osoittanut, ettei pitkä parisuhde ennen lapsen hankkimista takaa yhtään mitään, minkä lisäksi diabeetikkoja kehoitetaan hankkimaan lapsensa mahdollisimman nuorina. Minä en hyvällä tahdollakaan ole enää kovin nuori, joten parin vuoden odotus olisi voinut olla liikaa. Lisäksi myönnettäköön, etten todellakaan uskonut, että meillä tärppäisi välittömästi, kun ei se kuitenkaan ole seksin määrästä kiinni.

Miehen kohdalla taas luulen, että hänen kiireensä liittyi siihen, ettei hänen äitinsä ollut kovin paljon hänen nykyistä ikäänsä vanhempi kuollessaan, joten mies taitaa jotenkin alitajuisesti pelätä aikansa voivan olla vähissä. Itse hän on perustellut asian niin, että hän haluaa ehtiä nähdä millaisia hänen lapsensa ovat aikuisina, mutta jos asia todella olisi vain niin, ei kiire voisi olla kiinni parista vuodesta. Mutta siis, lopputuloksena kuitenkin maaliskuussa on perheenlisäystä tiedossa.

[Kai Nalo]

[RP]

Onnea prossu!

[Frederik Krueger]

Onnea täältäkin! Perheenlisäys on aina iloinen juttu.

Ehdotan Elukkaa kummisedäksi.

[prosessi]

Tiedätkö, eniten minua ihmetyttää, että omat vanhempani ovat suhtautuneet koko tähän parisuhteeseeni lapsikuvioineen kaikkineen vain positiivisesti. Heiltä minä eniten odotin kommentteja hosumisista sun muista, mutta siinä ei ole ollut mitään sellaista. Koska heillä aina ennen on ollut hyvinkin voimakkaita mielipiteitä parisuhteistani, tämä tilanne on ollut aika hämmentävä. Ihmettelyni lopputulokseksi olen saanut, että heilläkin on arvomaailma mennyt sen ensimmäisen lapsenlapsen myötä kokonaan uusiksi, ja ainoa absoluuttinen mittari, jota he miestäni arvioidessaan käyttävät, on se, miten hän käyttäytyy mukelon seurassa. Ilmeisesti sen mittarin mukaan sellaisella miehellä, joka vapaaehtoisesti pesee mukelon kakkapyllyn, on heidän mielestään arvomaailma niin kohdillaan, ettei parempaa miestä voisi saada.

Onnea prossu!

Kiitos.

[Pulkannaru]

Onnea odotukseen.

[Jenny Daa-aah! ling]

-- Ihmettelyni lopputulokseksi olen saanut, että heilläkin on arvomaailma mennyt sen ensimmäisen lapsenlapsen myötä kokonaan uusiksi, ja ainoa absoluuttinen mittari, jota he miestäni arvioidessaan käyttävät, on se, miten hän käyttäytyy mukelon seurassa. Ilmeisesti sen mittarin mukaan sellaisella miehellä, joka vapaaehtoisesti pesee mukelon kakkapyllyn, on heidän mielestään arvomaailma niin kohdillaan, ettei parempaa miestä voisi saada.

Ihanan oikein päätelty, oletan.
Onnittelut!

[prosessi]

Ehdotan Elukkaa kummisedäksi.

E on niin kova jätkä, että se varmaan suostuisi ehdotukseen, jos tulokas olisi tarkoitus ristiä. Se viettää ensi jouluaatonkin minun vanhempieni luona, koska se ei halua evätä mukelolta ainuttakaan kivaa joulua siellä, enkä minä halua evätä E:ltä ainuttakaan joulua mukelon seurassa. Mieheni ei edes yrittänyt kyseenalaistaa ajatusta.

[Stinky]

Onnea