Gat kirjoitti:Koko ikäni olen tietysti teidän mielestä syystä saanut paskaa niskaani. Milloin liian nuoren näköinen, milloin liian vanhan, vaatteet väärät. Ja niin ruma ja väärät mielipiteet.
Itse voisin halutessani sanoa ihan samoin, paitsi että ikäni ei ole yhtä pitkä kuin sinun. Olisin esimerkiksi ala-asteella ollut takuulla ykköskiusattujen joukossa, jos olisin osannut välittää siitä. Mutta kun jostain syystä jo silloinkaan minua ei aidosti ja oikeasti kiinnostanut, mitä muut ajattelivat, ja olin kaikille ihan yhtä ystävällinen kuin aina ennenkin - silloinkin kun minua oli juuri yritetty kiusata - niin siitä ei vain tullut mitään. Mutta tietenkään huomauttelut ja kritiikki eivät siihen loppuneet, eivätkä tule koskaan loppumaankaan.
Paras tapa kääntää ne tilanteet edukseen (jos riittää aikaa ja viitseliäisyyttä) on alistaa itsensä huomauttelijan lähitarkasteluun. Esim. jos joku kommentoi sukanvarsia lahkeiden päällä:
Pystymetsästäkö oot tulossa, mihin kumisaappaat jäi?, siihen voi suhtautua aitona kiinnostuksena outoa pukeutumistyyliä kohtaan (mitä se itse asiassa usein onkin!). Jos siinä jaksaa ystävällisesti ja tyhjentävästi esitellä toiselle jutun idean ja sen, miksi se on itselle niin hieno juttu, tilanne raukeaa. Jos ei jaksa, mutta vastaavista tilanteista on paljon kokemusta, tilanne ei oikeastaan häiritse, koska silloinkin voi luottaa siihen että toinen on oikeastaan vain eräänlaisella pelokkaalla ja piilotetulla tavalla utelias.
Joten vaikka kuinka olisi lähes yleinen konsensus että minä olen perseestä, ja vaikka yksin olisin omaa epäinhimillistä lajiani.. niin välit on että purraan sitten. Tai hei.. jotain etua se, että en ole kulttuurienne ohjelmoima, mutta yksin.
Jos puret, sinua purraan. Simple as that.
Tosin joo.. sirpaleina ne on mun ihmisasiadiggailut. Jos löytäisi yhdenkin samanmielisen ihmisen, voisi säästää niinkuin Jahve lupasi säästää Sodoman ja Gomorran jos yksikin hurskas löytyy
Muuten nyt varsin tulikivi- VeetTee Tunnelmat.
Ei sellaista ole. Koko maailmassa ei ole ketään täydellisen samanlaista kuin sinä. Sama pätee kaikkiin muihinkin - me kaikki olemme täällä yksin.
Ikäjuttu varsinkin on mulle kipee, koska toden totta olen aina ollut liian nuoren näköinen, ja siitäkin on pilkattu. Sitten hups äkkiä olen liian vanhan näköinen. Surrealistinen fiilis tuosta. . Rööki, surut ja Karhu. Tuohon ikään suhtautuisi "oikein" jos olisin voinut elää samanlaista suhde-elämää nuorempana kuin useimmat.. eikun hei, silloin olin aina liian NUOREN näköinen ja vielä ujompi kuin nyt
Jos ja jos. Tuo olosuhteiden ja muun maailman syyttely omasta tilanteestasi on yksi epäonnistumisentunteesi kulmakivistä. Oletko yhtään miettinyt, miten voisit luopua siitä?
Daaa.. se huvittaa, että sinulle vaatesuunnittelu on niin keskeistä, että juuri sinua inspiroimaan täytyy päästää mutiaisia maahan ja runsaasti
Tai että vaatesuunnittelulla parannat maailmaa.
Tämä nyt on aika OT, mutta kommenttina tähän, että käytin vaatesuunnittelua vain esimerkkinä. Vastaavanlaisia työnkuvia (joissa siis ympäristön diversiteetti on aivan olennainen juttu) on paljon ja tulevaisuudessa yhä enemmän.
Enkä ole itse puhunut maailman "parantamisesta" missään vaiheessa. Kysy Tixiltä, elcolta ja Snapalta miksi he arvelevat minun pystyvän moiseen. Kunhan sanoin, että minulle on tärkeää viedä sitä osaa maailmasta, johon voin vaikuttaa, hyvänä pitämääni suuntaan - sen sijaan että en edes yrittäisi tiedostaa miten toimeni vaikuttavat tai että vaikutukseni olisi omastakin mielestäni huono.
Niinhän minä olen täälläkin hyväätarkoittaville neuvojilleni sanonut. Mukautuminen merkitsisi oman itsen pois haihtumista.
Mutta se, että käyttäytyy muita kohtaan kunnioittavasti ja ystävällisesti, silloinkin kun he itse eivät pysty samaan, ei merkitse mukautumista vaan itsekunnioitusta.
Ei pillukaan ole sen arvoista ja ympäristön sokealla jäljittelyllä en varsinkaan pillua saisi. En kuitenkaan osaisi ja tuntuisi joo heh.. huoraamiselta
Siispä ei tuu mittään
No ok, ei ny pelkkä pillu tässä tärkeenä vaan koko elämä tuossa.
Aivan.
Tätä ongelmaa ei ole niillä, jotka ihan luonnostaan kuuluu johonkin porukkaan, jonka arvoja sitten voivat kuvitella täysin itsestäänselviksi ja voivat jakaa poikkeavalle "hyvää tarkoittavia" neuvoja.
Uutinen: sama ongelma on aivan kaikilla. Kukaan ei ole täysin samanlainen kuin joku muu - vieraantuneisuuden tunnetta joutuvat kaikki kokemaan. Ne, jotka ovat mukautuneet johonkin ryhmään, saattavat voida osan ajasta paeta siltä tunteelta, mutta se kostautuu heti kun toimitaan oman ryhmän ulkopuolella. Silloin vieraantuneisuus tuntuu varmaan vieläkin kurjemmalta, kun siihen ei ole karaistunut, ja lisäksi tilanteet ovat hankalia henkilölle, joka ei ryhmän vaikutuksesta ole joutunut kehittämään itselleen keinoja selviytyä noista tilanteista rakentavasti. Syntyy kuppikuntia, vihaa, tappeluja ja vaikka mitä paskaa.
Et sinä tuossa asiassa ole mitenkään poikkeuksellinen. Itse asiassa olet ihan tyyppiesimerkki.
Muuten kai sinäkin tajuat, että ne joiden mielestä sinä pukeudut väärin.. ovat omalla tahollaan oikeassa?
Toki. Määritelmäkysymys.
Vai onko taiteilijalla luja usko? Tuota taiteilijoiden vahvuutta olen joskus ihmetellyt. Onko se omaa vahvaa tahtoa vai omien käsitysten oikeaksi luulottelua?
No siis ehkä ensimmäinen asia, mikä taiteen perusopetuksessa tulee vastaan, on että oikeaa ja väärää ei ole - samoin kuin rumaa ja kaunista ei ole. Sieltä varmaan se vapauskin kumpuaa. Jos kohtaan jonkun, joka kuvittelee oman pukeutumistyylinsä (tai jonkin repertuaarin erilaisia vaihtoehtoja) olevan se ainoa oikea, ja jonkin muun taas väärä tai ruma, en ajattele siitä oikeastaan muuta kuin että henkilö ei ole kovin harjaantunut näissä asioissa.
EveryWoman kirjoitti:
Mutta pointti siis oli, että tuollaisen vihan vallassa eläminen ei ole sinulle (eikä kenellekään) hyväksi. Jos et voi vähentää ilkeiden kommenttien itsessäsi aiheuttamaa kipua, vähennä omaa provokatiivisuuttasi ja mieti millaisissa ympyröissä pyörit, niin et joudu sietämään paskaa yhtä paljon. Muiden ihmisten käytöstä, pelkuruuden astetta ja impulsiivisuutta et voi muuttaa - älä siis siihen tuhlaa energiaasi.
Ropleema on se, että ihan yksin olemalla olen tasapainoinen, ja blaablaa sovussa itseni ja maailman kanssa. Mutta joka vitun kerta kun ihmisten ilmoille menen, minulle tulee noottia. Asioista joita en voi muuttaa tai en halua muuttaa, koska joo silloin en olisi minä enää.
Pelkäät siis (ihmisille niin kovin tyypilliseen tapaan), että jos luopuisit vihastasi, et olisi sinä enää? Minä taas väitän, että et edes tiedä kuka olet ennen kuin olet luopunut vihasta ja muista impulsiivisuuksista. Impulsiiviset tunteet eivät ole osa persoonaa, ne ovat osa psyykkistä koneistoasi - kaikille ihmiseläimille yhteisiä. Mitä enemmän annat niille valtaa, sitä vähemmän tilaa sinulla on toteuttaa itseäsi ja olla sinä.
Ja se, että ikävyydet tulevat esiin vasta sosiaalisessa kontekstissa, ei tietenkään tarkoita että ongelma olisi niissä
muissa ihmisissä eikä lainkaan sinussa.
