Käsi verillä, siis kunnolla, tosin ei pikkukissin voimasta vaan vanhan rakkaan kultani, Sherin ansiosta. Ei kannata paijailla vissiin molempia kun yhdessä haistelevat meidän sängyssä (olen idiootti)...Sheri ei meinaan koskaan kävis mun kimppuun. Ei kyllä käyny pienenkään, menin vaan sotkemaan hein tutustelua, oma vika...Ja vielä SHERIN omassa sängyssä...huh.
Uah. Kauan tää kestää? Rauhottusivat ny. Vai olenko se minä ku hermoilen? Kyttäily ja muriseminen ja sähisy jatkuu, mutta yhteen eivät ota. Sherin kanssa pieni jo makoili sohvan alla kauhuissaan kun imuroin. Kasjaa tää pieni taas oikeen jahtaa pitkin huushollia, kovaa, ja mä en ny enää keksi mitä tehä. Pitäs varmaan antaa vaan olla.. Mut sit tääl ei nuku enää kukaan. Viime yönä oli tyttöjen vuoro nukkuu sängyssä, ja voi herrantähen että mulla oli kaks rakastunutta kissaa vieressäni. Paha äiti toi sen pienen inhottavan valkosen riiviön tänne
ja nyt viiiihdoin pääsee äitin viereen jee! Tytöt pääsee tänäänkin äitin viereen. Luulevat pian ettei äiti enää rakasta
(tilaa on pitää kissat eri tiloissa laatikkoineen ja kuppeineen ja kaikkineen)
Kyllä meillä ennen vanhat kissat päästi vauvan/vauvat HETI ruokakupille, nää kaks ei sitte ollenkaan. Mitä mie teen, kohta viikko menny...
Olikohan tää tämmöstä aikoinaan, yli 10 vuotta sitten? Tässä on vissiin eri haju kun se on poika. Mua käy oikeesti sääliks sekä vanhukset että pikkupoika. Pitäs varmaan jättää ne pokkana keskenään ja lähtee ulos, ku hermoilen niin paljon...Tuliskohan ruumiita?