Tunnustuksellinen uskonnonopetus + yksityis- ja peruskoulut

[urpiainen]

Aamulla luin liikennevälineessä Metro-lehdestä Arno Kotron kolumnin, joka oli yllättäen ihan hyvä. Mies pohti siinä, miten pitäisi suhtautua toisaalta tunnustukselliseen uskonnonopetukseen peruskoulussa ja toisaalta näihin eri uskontokuntien ylläpitämiin yksityiskouluihin tavallista kunnallista koulua korvaavina opinahjoina. Ajankohtainen aihe: kohdistaapa katseensa sitten itään tai länteen on selvää, että lievästi yllättäen valistuneen aikamme suurimpia vitsauksia on edelleen järkevän keskustelun tavoittamattomissa oleva uskonnollinen dogmatismi.

Jotenkin tuntuu selvältä, että tunnustuksellinen uskonnonopetus peruskoulussa kuuluu menneeseen maailmaan, jossa Suomessa vallitsi rikkumaton luterilainen yhtenäiskulttuuri. Nykyisessä maailmassa uskontojen tuntemus on toki edelleen keskeistä, mutta ehkä nimenomaan sellaisessa tunnustuksettoman uskonto- tai elämänkatsomustiedon hengessä, jossa eri uskomusjärjestelmiä pyritään ymmärtämään tunnustuksellisen erottautumisen sijaan (vastakkainasettelun ajan pitäisi olla ohi?). Mitä mieltä olette – onko edelleen keskeistä pitää tunnustuksellinen uskonnonopetus osana peruskoulua?

Mutta miten tällainen tunnustukseton kulttuuritieto tulisi järjestää? Osana historian ja yhteiskuntaopin opetusta? Mutta mitä teemme sankalle joukolle uskonnonopettajia? Heidän vastuulleen tuskin tällaista oppiainetta voisi antaa, koska silloin vakaumuksellisuus (onko uskonnonopettajien enemmistö muuten oikeasti vakaumuksellista?) kyllä tunkisi läpi vesittäen koko idean. Koko uskonnonopettajakaarti kortistoon kunnes saadaan tarpeeksi yhteiskuntatieteellisesti ja humanistisesti pikemminkin kuin teologisesti koulutettuja opettajia?

Entäs miten suhtaudutte näihin uskonnollisiin kouluihin, joille haetaan yhä enemmän ja enemmän lupia? Vanhana pakanana minusta tällaiset koulut ovat aika pelottavia. Varmasti ns. normaaliperheiden lapset kestäisivät tällaisenkin koulutuksen ilman suurempia vahinkoja, mutta mitenkäs vaikka herätysliikkeisiin kuuluvien vanhempien lasten käy, jos yhteiskuntakaan ei enää tarjoa yhteyttä normaaliin maailmaan hihhuloinnin vastapainoksi? Eikö tunnustuksellisuus ja käännytys pitäisi sulkea pois peruskoulutuksen piiristä, jossa ideana kai on sentään turvata kotioloista riippumatta kaikille riittävät eväät moniääniseen yhteiskuntaan?

EDIT: Lisäsin linkin tuohon Kotron kolumniin.

[Mylwin]

Mie voisin perustaa Mylwinistisen Tyttölyseon. Itse olisin Rehtori, Herra ja Hidalgo, el hefé ja Epätodennäköisen erotiikan laitoksen emeritusprofessori.

Joo, muusta yhteiskunnasta eristäytyminen koululaitosten avulla ei ole miusta erityisen luottamustaherättävää. Uskonnonopetuksen päätehtävänä tulisi miusta olla yleisen etiikan ja elämänkatsomuksen opettaminen, ei niinkään uskontojen erityispiirteiden korostaminen.
Myö luterilaiset ollaan onnistuttu siinä miun kokemusten perusteella ihan kohtalaisesti, kerrottiin kaikkien uskontokuntien uskomuksista ja pohdittiin että mitä yhteistä niillä on jne .. konstruktivistista opetusta ja ihan peruskoulussa! (90-l. alussa siis)
Meillä esitettiin kritiikkiä ja keskusteltiin asioista, ei opeteltu ulkoa että mitähän se Jeesus sanoi ristillä latinaksi, hepreaksi ja savoksi.
(toki niitäkin käytiin läpi kun opetusministeriö ne kaiketi on opetustavoitteeksi merkinnyt(?) mutta pääasia oli henkisen puolen ja ajatusmaailman tutkimisessa)
Juutalaisten koulu on ihan naapurissa ja onhan se vähän kummaa että hengaavat siellä porttien ja vartiokoppien takana puhumassa omia juttujaan. Millaista lienee historianopetus?
Katolisten koulutyttöjen opetukset ja vessaleikithän tiedetään. Oon nähnyt netissä monta kuvaa ja videota katolisista kouluista!

www.catholicschoolgirlsxXx.com/underageteenp0rn.html

[urpiainen]

Mie voisin perustaa Mylwinistisen Tyttölyseon. Itse olisin Rehtori, Herra ja Hidalgo, el hefé ja Epätodennäköisen erotiikan laitoksen emeritusprofessori.

Minulla on ystäväporukka, jonka kanssa on jo vuosia suunniteltu, että jonain kauniina päivänä perustamme yksityisen lukion, kansanopiston tai peräti yliopiston. Olemme ajatelleet, että meidän noin viiden hengen ryhmällämme katamme suurinpiirtein kaikki oppialat. Mutta nyt huomaan, että ei meillä kyllä ole yhtään maanpuolustuskorkeakoulun kasvattia. Saat yksityisviestin, kun ryhdymme sanoista tekoihin!

Uskonnonopetuksen päätehtävänä tulisi miusta olla yleisen etiikan ja elämänkatsomuksen opettaminen, ei niinkään uskontojen erityispiirteiden korostaminen.
Myö luterilaiset ollaan onnistuttu siinä miun kokemusten perusteella ihan kohtalaisesti, kerrottiin kaikkien uskontokuntien uskomuksista ja pohdittiin että mitä yhteistä niillä on jne .. konstruktivistista opetusta ja ihan peruskoulussa! (90-l. alussa siis)
Meillä esitettiin kritiikkiä ja keskusteltiin asioista, ei opeteltu ulkoa että mitähän se Jeesus sanoi ristillä latinaksi, hepreaksi ja savoksi.

Tämä nyt kuulostaa siltä, että kaikki mikä saamassasi uskonnonopetuksessa oli hyvää oli myös sellaista, jota tunnustukseton elämänkatsomustieto tai aatehistoria tukisi paljon paremmin kuin tunnustuksellinen uskonnonopetus.

Lisäksi sinulla on ilmeisesti käynyt parempi tuuri uskonnonopettajien kanssa kuin minulla (erosin jostain syystä kirkosta vasta koulusta lähdettyäni). Peruskoulussa uskonnonopettajat olivat vähän hassahtaneita tätejä, jotka lähinnä opettivat Jeesuksen vertauskuvien sanomaa oman vakaumuksensa mukaan. Lukiossa sitten tulikin jo ihan kunnon kamaa: Saimme esimerkiksi kuulla, että muslimit ovat alempi rotu, oikeastaan lähempänä eläimiä kuin ihmisiä. Useampi tunti meni myös siihen, kun opettaja todisteli raamatunlauseila, miten EU saattaa hyvinkin olla Ilmestyskirjan ennustama peto. Sellaista yleissivistävää koulutusta.

Vakavasti puhuen: luulen, että ainakin kaupungeissa meininki on muuttunut sitten minun ala-astepäivieni. Meillä oli luokalla pari kirkkoon kuulumatonta ja yksi ortodoksi. Loput olivat keskiluokkaisia, etnisesti suomalaisia luterilaisia. Nykyään kirjo on varmaan vähän toinen eikä ole ollenkaan selvää, että peruskoulun opetuksen tunnustuksellisuus on tässä tilanteessa hyvän ja kauniin puolella.

[nojoojust]

Aiheesta muistuikin mieleeni sijaisopettaja, joka ala-asteen toisella luokalla ollessani antoi arvosanat sen perusteella, että miten paljon kunkin oppilaan piirtämä kuva jumalasta miellytti häntä.

Toisaalta sama henkilö myös yritti pakottaa tytöt käsityötunneilla ompelemaan kapioita. Minä kieltäydyin ja tein sen sijaan oikein monta "taideteosta" ompelemalla pahvinpaloihin kiinni silkkinauhoja. Opettaja yritti tiputtaa arvosanani viitoseksi, mutta rehtori totesi ettei arvosanaa saa laskea edellisestä kahta pykälää enempää. Taisin olla hankala jo tuolloin...

Ai niin, tuo opettaja näki myös paljon vaivaa oppilaiden todisteiden suhteen, sillä kaikilla luokan tytöillä oli keskiarvo 8,2 ja pojilla 7,8. Numeroita hän ei kuitenkaan antanut samassa järjestyksessä, vaan eri oppilailla oli eri oppiaineissa eri numerot. Kun rehtori vaati perusteluja moiseen, totesi hän halunneensa olla oikeudenmukainen. Ei olisi ollut reilua antaa huonoille oppilaille huonompia arvosanoja kuin hyville, ja poikien ja tyttöjen välinen ero johtui siitä tunnetusta "tosiasiasta", että tytöt aina ovat koulussa parempia kuin pojat.

[Think]

Mä olen sitä mieltä, että uskontokasvatus kuuluu kodille, ei koululle. Koulussa sen sijaan tulisi opettaa ihan yleisesti uskonto"tiedettä" tjsp, eli käydä läpi mitä nyt tämän maailman katsomuksiin kuuluu.

Kompandeeros. Miksi opettaa lapselle uskonnollisuutta? Eikö ympäröivässä maailmassa ole jotain vialla jos sitä pitää nimenomaan oppituntilähtöisesti opettaa. Pienelle lapselle (ja vähän suuremmallekin) tulee antaa vaihtoehtoja ja lähinnä kertoa niistä asioissa missä tämä maailma menee. Ei julistaa, että se ja tämä on totuus; Helvettiin joudut jos et usko, kärsi ja käännä vielä toistakin poskeasi. Tehköön lapsi omat päätöksensä oman uskomisensa suhteen sitten kun siihen riittävän kypsä.

Jos tähän maailmaan lapsia joskus saan aikaiseksi, niin kyllä heidät mieluummin pistäisin uskontotiede tunneille kun näille perinteisille uskonnon tunneille. Pitäisin nykyaikana jopa tuota uskontotiedettä aika tärkeänä. Kai sitä jonkinlaiseksi elämänkatsomustiedoksikin voisi kutsua.

[Elukka]

Pienelle lapselle (ja vähän suuremmallekin) tulee antaa vaihtoehtoja ja lähinnä kertoa niistä asioissa missä tämä maailma menee. Ei julistaa, että se ja tämä on totuus; Helvettiin joudut jos et usko, kärsi ja käännä vielä toistakin poskeasi. Tehköön lapsi omat päätöksensä oman uskomisensa suhteen sitten kun siihen riittävän kypsä.

Kompura. Omat uskonnonopettajani ovat järjestään olleet noita "hurskaita mummoja", joilla oli taipumus jakaa myös uskonnon numerot tunneilla osoitetun "hartauden" perusteella.
Muistaakseni olin jo ala-asteella sitä mieltä, ettei uskontoa kuulu opettaa koulussa. (ts. ainakaan edellyttää oppilailta tietyn uskonnon mukaista tunnustuksellisuutta)
Usko ja uskonto on henkilökohtainen asia, johon ei koululaitoksella kuuluisi olla mitään osaa.
Uskonto tieteen opetuksen kouluaineena minäkin hyväksyisin, mutta en oppitunneilla saarnaamista.

[Think]

Muistaakseni olin jo ala-asteella sitä mieltä, ettei uskontoa kuulu opettaa koulussa.

Niin minäkin. Mutta lähinnä siitä syystä, että se oli ihan v*tun tylsää

[Lucky Luciano]

Uskonnonopetuksen päätehtävänä tulisi olla yleisen etiikan ja elämänkatsomuksen opettaminen, ei niinkään uskontojen erityispiirteiden korostaminen.

Tarkoitat varmastikin maailmankatsomusta? Elämänkatsomustahan ei voi - tai ainakaan ei ole mielestäni missään nimessä suotavaa - kellekään "opettaa".

Mutta asiaan: monesti tuntuu, että jopa Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa sellaiset yleisluontoiset asiat kuin etiikka, suvaitsevaisuus, erilaisten kulttuurien ja niissä vallitsevien hengellisten näkemysten ymmärtäminen - ylipäätään kaikki arvolatautunut keskustelu ja aineisto - halutaan suodattaa juuri oman uskontokäsityksemme läpi. Kyseenalaisinta tämä on, kun ajatusmallin soveltamisen kohteena ovat pienet koululaiset, jotka mitä todennäköisimmin eivät vielä kykene irrottamaan oppimiaan asioita opetetusta kontekstista. Erityisesti juuri abstarktin etiikan ja tietyn moraalinormiston välittäminen 7-vuotiaalle lapselle jonkin "kärsivän Vapahtajan" kautta on kuvainnollisenakin ennemmin hämmentävää kuin lapsen omaa ajattelua stimuloivaa tietämyksen ja tuntemuksen kehittämistä.

Itse en osallistunut luterilaiseen uskonnonopetukseen ennen hieman varttuneempaa yläasteikää. Olen siitä iloinen, sillä uskon elämänkatsomustiedon olleen siinä iässä huomattavasti kehittävämpi vaihtoehto verrattuna Johanneksen raivokkaiden ilmestysten tai Jumalan Karitsan arvoituksellisten vertauskuvien pänttäämiseen. Elämänkatsomustiedon tunneilla vallitsi myös aina hyvin keskusteleva ilmapiiri, mikä kiistatta tuki ja kannusti omiin pohdintoihin oikeasta ja väärästä - itselleni esimerkiksi Kultainen sääntö tuntui silloin 7-vuotiaana isolta ja avartavalta asialta.

Kun otetaan huomioon lapsen vastaanottavaisuus suhteessa puhdassydämisyyteen ja viattomuuteen, on etiikka- ja moraalikäsitysten esittäminen nimenomaan rakentavan neutraalista ja kiihkottomasta näkökulmasta kasvatuksellisesti vahva, mutta silti tervehenkinen tapa vaikuttaa lapsen itsenäisen oikeudentajun kehittymiseen. Toisin kuin jonkin uskonnon dogmien opettelun tuloksista, omaan ajatteluun ja oman vastuun ymmärtämiseen kannustavista lähtökohdista kehittyvä moraalinen ajattelu mitä todennnäköisimmin näkyy myös käyttäytymisessä.

[Think]

Miksi kouluissamme edelleen opetetaan uskontoa? Olisiko koululaitoksemmekin jo pikkuhiljaa syytä siirtyä nykyaikaan ja ryhtyä opettamaan lapsille arvoja ja etiikkaa ilman jonkinasteista aivopesua eli sitä uskonkäsitystä. Jos kerran se Jumala on niin todellista ja meissä kaikessa läsnä, ylin totuus ja kaikkea sitä muuta ihmeellistä, niin kyllähän ihmisen pitäisi sellainen "totuus" huomata ilman että sitä erikseen 9 vuotta sinulle opetetaan.

Väitän, että suurin osa maamme evankelisluterilaisista on käytännössä vain niin sanottuja kannatusjäseniä. Vanhemmat tulevat lapsen kastaneeksi "kun niin nyt on ollut tapana tehdä" (eihän se lapsi muuten nimeä mitenkään saisikaan...), ja siinähän "uskossa" sitten olet. Aamen.

Onneksi sentään kouluissamme saa mainita sanan Darwin ilman että ketään erotetaan virastaan tai muuten vaan henkisesti ristiinnaulitaan.

[Think]

Entäs miten suhtaudutte näihin uskonnollisiin kouluihin, joille haetaan yhä enemmän ja enemmän lupia? Vanhana pakanana minusta tällaiset koulut ovat aika pelottavia. Varmasti ns. normaaliperheiden lapset kestäisivät tällaisenkin koulutuksen ilman suurempia vahinkoja, mutta mitenkäs vaikka herätysliikkeisiin kuuluvien vanhempien lasten käy, jos yhteiskuntakaan ei enää tarjoa yhteyttä normaaliin maailmaan hihhuloinnin vastapainoksi? Eikö tunnustuksellisuus ja käännytys pitäisi sulkea pois peruskoulutuksen piiristä, jossa ideana kai on sentään turvata kotioloista riippumatta kaikille riittävät eväät moniääniseen yhteiskuntaan?

Ei minulla ole mitään tuollaisia kouluja vastaan jos sinne ei laiteta yhtään alle 18 vuotiasta...tai alle 15 vuotiasta, ihan kuinka vain. Onhan se aina vähän kyseenalaista opettaa totuutena jotain lapselle vain siksi, että vanhemmat uskovat siihen. Ainahan tässä tullaan sitten siihen, että mikä kenenkin mielestä on hihhulointia, eettisesti hyväksyttävää tai normaalia? Pitäisikö kaikista lapsista tehdäkään alun alkaen "normaaleja"? Monissa paikoissa näyttää olevan vallalla ajatus, että viranomaiset ja muut yleiset tahot pyrkivät toimimaan lapsen oman edun mukaisesti. Näissä uskonkysymyksissä sillä ei näytä olevan minkäänlaista virkaa...

Jos opiskelisin teologiaa tekisin taatusti lopputyöni liittyen siihen, kuinka opittua uskonnollisuus vaikuttaisi olevan ja missä määrin pienelle lapselle annetaan vaihtoehtoja liittyen uskonnollisuuteen.

[Lolita]

Toinen aivan yhtä typerä opetettava on liikunta. Olkoon liikunta siellä lukujärjestyksessä edelleen, mutta ei se mitään opetettavaa ole, ennemmin harrastettavaa. Liikunnan opettamiseksi laskisin oppilaiden eräänlaisen valmentamisen eri lajeissa, mutta niin kauan kun liikunta on vain suorittamista ja oppilaille ei anneta tilaa kehittyä urheilussa, liikunta ei ole oppiaine. Arvostelu pois liikunnasta, koska nykyisellään arvostellaan enemmän oppilaan omaa olemusta ja liikunnallisia harrastuksia kuin sitä mitä opettaja oikeasti on opettanut oppilaille.

[Think]

Toinen aivan yhtä typerä opetettava on liikunta. Olkoon liikunta siellä lukujärjestyksessä edelleen, mutta ei se mitään opetettavaa ole, ennemmin harrastettavaa. Liikunnan opettamiseksi laskisin oppilaiden eräänlaisen valmentamisen eri lajeissa, mutta niin kauan kun liikunta on vain suorittamista ja oppilaille ei anneta tilaa kehittyä urheilussa, liikunta ei ole oppiaine. Arvostelu pois liikunnasta, koska nykyisellään arvostellaan enemmän oppilaan omaa olemusta ja liikunnallisia harrastuksia kuin sitä mitä opettaja oikeasti on opettanut oppilaille.

Uskontoon tätä vertaisin vain siinä tapauksessa jos liikuntatunneilla opetettaisiin vain lätkän pelaamista. Muista lajeista toki mainittaisiin jotain muutamilla tunneilla, mutta pääasiassa pelattaisiin vaan lätkää. Den glider in!

Arvostelusta olen samaa mieltä.

[Think]

Miksi kouluissamme edelleen opetetaan uskontoa?

Ei kai nykyään suomen kouluissa uskontoa minään totuutena opetetakaan, en ainakaan itse muista tuollaista. Opetukseen kuuluu kristinuskon perusteet,
lähinnä varmaan siksi että kyseessä on valtauskonto ja on ihan hyvä tietää mistä on kyse. Kyllä uskontoa saa opettaa, mutta lisäksi tunneilla pitäisi sitten
keskustella myös muista uskonnoista. Siis uskontojen opetusta. Tietysti koko uskonnonopetuksen voisi siirtää osaksi historian- ja yhteiskuntaopin kurssia.
Sinne osastollehan se sopisi paremmin.

Itse olin uskonnossa hyvä oppilas, lähinnä koska aine oli melkein pelkkää ulkolukua ja tarinat olivat tuttuja. Koskaan en ole millään lailla uskonnollinen ollut.

No totuuden opettaminen on kai aika opettajakohtaistakin. Toiset ottavat tämän asian enemmän ja toiset vähemmän henkilökohtaisesti. Niinkuin aikaisemminkin mainitsin, ei minulla uskonnonopetusta vastaan ole mitään. Peruskoulussa vaan opetetaan 9 vuotta uskontoa, josta prosentuaalisesti muille kuin kristinuskolle jää aika mitättömät tuntimäärät... Näin ainakin omana peruskouluaikanani oli tuolla 80-luvulla ja 90-luvun alussa. Toivottavasti asia on tästä muuttunut, mutta epäilen vahvasti...

[Elukka]

Uskontoon tätä vertaisin vain siinä tapauksessa jos liikuntatunneilla opetettaisiin vain lätkän pelaamista. Muista lajeista toki mainittaisiin jotain muutamilla tunneilla, mutta pääasiassa pelattaisiin vaan lätkää. Den glider in!

Niin ja niilläkin tunneilla muistettaisiin tietysti mainita, että koripallo ei sitten ole mitään oikeaa urheilua. Koripalloon tutustuttaisiin pelkästään listaamalla ranskalaisin viivoin koripallon säännöt. Lopuksi muistettaisiin mainita koripalloon "hurahtamisen" vaaroista.

[hermine]

Yhdestä tuollaisesta kristillisesti painottuneesta koulusta oli juttua lehdessä ja sain sellaisen käsityksen, ettei siellä uskontoa opeteta sen enempää tai välttämättä kovin eri tavalla kuin muuallakaan. Uskonnollisuus ilmeni lähinnä pieninä rituaaleina (käytännössä) kuten ruokarukous ja aamunavaukset ja joku raamattutaulu seinällä. Oppilaiden vanhemmistakin suurin osa taisi olla ihan tapakristittyjä, koulun yleisesti rauhallisemmalla ilmapiirillä olivat perustelleet miksi halusivat lapsensa sinne. Harvan steinerkoululaisenkaan vanhemmat ovat teosofeja. Voisi luulla että varsinaisen uskonnollisuuden sijaan juuri noilla sinänsä turhilla, mutta säännöllisillä, kokoavilla rituaaleilla oli tuo rauhoittava vaikutus. Eivätköhän ne ole aika kuolleita tapoja sinänsä (omassa lapsuudessanihan ruokarukous taisi olla tapa kaikilla ala-asteilla mutta sellaista tyhjää lopotustahan se oikeastaan oli), sama kiittääkö jeesusta vai keittäjää kunhan ne pennut saadaan hetkeksi pysähtymään hiljaa jollain tekosyyllä ja siten erotettua ruokatunti opetuksesta ja välitunneista ja yleisestä kouhotuksesta.

Vaaralliseksi uskonnonopetus menee mun mielestä siinä vaiheessa, kun esim. luomisoppi alkaa hallita biologianopetusta tai ylipäänsä puhutaan yksistä ainoista totuuksista. Tosin ylipäänsäkään erikoiskoulut eivät mun mielestä ole hyvä idea varsinkaan jos sillä missä peruskoulussa on opiskellut alkaa olla vaikutusta siihen mihin pääsee jatko-opiskelemaan, paitsi ehkä erityiskoulut (tai luokat) erilaisille oppijoille (kuuntelemalla, tekemällä, näkemällä oppivat) joissa oppilaiden luontainen oppimistyyli tai vauhti olisi otettu huomioon opetuksessa, mutta sitä nyt on käytännössä laajamittaisesti mahdotonta järjestää.

[Mylwin]

Tarkoitat varmastikin maailmankatsomusta? Elämänkatsomustahan ei voi - tai ainakaan ei ole mielestäni missään nimessä suotavaa - kellekään "opettaa".

Puhuisin enemmänkin ohjaamisesta yleisesti henkisten asioiden pohdinnan äärelle. "Sielunhoidollisista" asioista, käsittäköön kukin sielunsa sellaisena kuin haluaa, kun on kyse niin kirkko ja sen mukana uskonto lienee se ensimmäinen instanssi jonka puoleen käännytään.
Elämänkatsomustahan ei voi toki kenellekään opettaa, vain ohjata ihmisiä ajattelemaan, kritisoimaan ja analysoimaan.
Luterilaiseen yhteiskuntaan sosialisoimistahan siinä jonkin verran tapahtuu, mutta niin tapahtuu yleisesti koko koululaitoksessa, siitä putoaa normaalisti vain sana "luterilainen" edestä pois.

[Mylwin]

omassa lapsuudessanihan ruokarukous taisi olla tapa kaikilla ala-asteilla mutta sellaista tyhjää lopotustahan se oikeastaan oli..

"Siunaaherraruokammeoleainaluonammeaaaaameeeenn!!!" ( Aamenen kohdalla ollaan jo juoksemassa puolessavälissä ruokalan käytävää )

Ei kauhean syvällistä, juuei!

Meillä oli "kiitosjeesusruuasta-aaamen!"
Ei syvällistä mutta ei se kyllä haitannutkaan. Jos jotakuta haittasi niin oli hiljaa sitten.

[EveryWoman]

Mutta asiaan: miksi sellaiset yleisluontoiset asiat kuin etiikka, suvaitsevaisuus, erilaisten kulttuurien ja niissä vallitsevien hengellisten näkemysten ymmärtäminen - sekä ylipäätään kaikki arvolatautunut keskustelu ja aineisto - pitäisi pyrkiä suodattamaan aina jonkin tietyn uskontokäsityksen läpi? Etenkin kyseen ollessa pienistä koululaisista, jotka mitä todennäköisimmin eivät vielä kykene irrottamaan oppimiaan asioita opetetusta kontekstista. Erityisesti juuri abstarktin etiikan ja tietyn moraalinormiston välittäminen 7-vuotiaalle lapselle jonkin "kärsivän Vapahtajan" kautta on kuvainnollisenakin ennemmin hämmentävää kuin lapsen omaa ajattelua stimuloivaa tietämyksen ja tuntemuksen kehittämistä.

Tavallaan olen tästä aivan samaa mieltä, ja lisäksi olen itsekin Elukan tavoin paheksunut uskonnonopetuksen tunnustuksellisuutta jo ala-asteikäisenä. Mielipiteeni kuitenkin muuttui lukion jälkeen ala-asteen kouluavustajana vietetyn vuoden aikana.

Siinä koulussa oppilailla oli oikeasti rankkaa monistakin eri syistä johtuen. Suurella osalla oli ongelmia kotona, toisin sanoen vanhemmilla oli ongelmia jotka heijastuivat lapsiin. Osa oli erityisluokkalaisia, ja heidän opettamisensa normaalioppilaiden seassa oli järjestetty säästösyistä niin huonosti että he oireilivat enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Niinikään säästösyistä erityisluokkalaisista osa olisi kuulunut tarkkikselle (mutta ei päässyt, koska paikat olivat täynnä). Juttelin uskonnonopetuksesta arvostamani erityisopettajan kanssa, joka oli ehdottomasti tunnustuksellisuuden kannalla vaikka ei itse mikään paatoksellinen uskovainen ollutkaan. Hän sai minut näkemään sen tosiasian, että monille niistä lapsista uskonto tarjoaa ainoan saavutettavissa olevan turvan ja henkisen tuen.

Tietenkään näin ei pitäisi olla. Kotona pitäisi olla turvallista, ja lapsen pitäisi kasvaa vanhempiensa huolehtimisella niin vahvaksi ja elämäniloiseksi ihmiseksi, että tunnustuksellisen uskonnonopetuksen vaikutus jäisi lähinnä loogisen ajattelun kehittymistä sotkevaksi ja toisaalta kapinoivien teinien mielissä uskontojen hyviä asioita sumentavaksi - ja voitaisiin sellaisenaan poistaa kokonaan. Totuus on kuitenkin toisenlainen aivan liian monen ala-asteikäisen lapsen elämässä. Moni lapsi tarvitsee uskosta ja rukoukseen ladatusta voimasta syntyvää turvaa, ja minusta heille pitäisi antaa sen kokemiseen mahdollisuus niin kauan kuin lapsekasta uskoa yliluonnolliseen on jäljellä - vaikka tällainen turva olisikin todellisuudessa pelkkä illuusio.

Toki tunnustuksellisessa uskonnonopetuksessa on huonojakin puolia. Ihmisen kategorisoiva mieli liittää opetuksen myötä uskonnon maailmaan sellaisetkin asiat kuin usko (joka on aivan eri asia kuin uskonto, eikä tarvitse uskontoa ollakseen olemassa), rakkaus, hyvän tekeminen muille ihmisille ja eläimille, elämän kunnioittaminen jne. Kun uskonnonopetus sitten kyseenalaistetaan tympeänä nutturatädin jakelemana valheena, nuo muut, tärkeät ja kannatettavat asiat saattavat saada saman leiman. Tähän paras ratkaisu olisi minunkin mielestäni tuo LL:n esittämä tunnustuksellisuudesta/uskonnollisuudesta luopuminen ja oikeasti merkityksellisiin asioihin keskittyminen, mitä kai ET-opetuksen on tarkoitus olla.

Eli ehdottaisin varmaan, että uskontoa opetettaisiin tunnustuksellisena vaikkapa ala-asteen kolmannelle luokalle asti, ja sen jälkeen siirryttäisiin ET-opetukseen, joka olisi pakollista kaikille oppilaille omasta uskonnosta riippumatta (ja tunnustuksellinen uskonto voisi jatkua tästä eteenpäin valinnaisaineena). Tämä tarjoaisi hyvän ja opettajan kontrolloiman foorumin myös kulttuurierojen käsittelylle ja pohdiskelulle. Ja sen tunnustuksellisen opetuksen taas tulisi painottua hengellisyyteen ja meditatiivisuuteen kylmän asiatiedon ulkoaopettelun sijaan.

[Vadim]

Siinä koulussa oppilailla oli oikeasti rankkaa monistakin eri syistä johtuen. Suurella osalla oli ongelmia kotona, toisin sanoen vanhemmilla oli ongelmia jotka heijastuivat lapsiin. Osa oli erityisluokkalaisia, ja heidän opettamisensa normaalioppilaiden seassa oli järjestetty säästösyistä niin huonosti että he oireilivat enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Niinikään säästösyistä erityisluokkalaisista osa olisi kuulunut tarkkikselle (mutta ei päässyt, koska paikat olivat täynnä). Juttelin uskonnonopetuksesta arvostamani erityisopettajan kanssa, joka oli ehdottomasti tunnustuksellisuuden kannalla vaikka ei itse mikään paatoksellinen uskovainen ollutkaan. Hän sai minut näkemään sen tosiasian, että monille niistä lapsista uskonto tarjoaa ainoan saavutettavissa olevan turvan ja henkisen tuen.

...Moni lapsi tarvitsee uskosta ja rukoukseen ladatusta voimasta syntyvää turvaa, ja minusta heille pitäisi antaa sen kokemiseen mahdollisuus niin kauan kuin lapsekasta uskoa yliluonnolliseen on jäljellä - vaikka tällainen turva olisikin todellisuudessa pelkkä illuusio.

En todellakaan kannata uskonnon pakkosyöttöä missään muodossa, eikä syynä ole vähiten se, että olen nähnyt riittävän määrän lapsia, jotka ovat saaneet uskonnollisen kasvatuksen ja menneet täysin hunningolle siitä huolimatta ja joskus sen vuoksi. En ole ollenkaan varma, että mielenterveydeltään valmiiksi herkkä lapsi tai nuori saa hyviä vaikutteita siitä, että hänet vakuutetaan erilaisten henkiolentojen tosiolevuudesta ja syyllistetään, jos hän ei ota uskoakseen, että näitä satuolentoja on oikeasti olemassa. Olen nähnyt liian monta uskonnollista skitsofreenikkoa, jotka saavat kaikenlaisia viestejä yläkerrasta, ja oskilloivat itsetuhoisesti uskon ja epäuskon välillä.

Ehkä joskus lapsekkaasta uskosta yliluonnolliseen on tosiaan iloa. Eräs ystäväni, harras kristitty, kuoli aivokasvaimeen muutama vuosi sitten; kuvaan tietysti kuuluu, että tämä nuorimies ei ollut pelkästään mukava ja älykäs tyyppi, vaan myös leipätyössään tanssijana poikkeuksellisen lahjakas. Hän oli saanut ensimmäisestä leikkauksesta epilepsian ja joutunut siksi luopumaan työstään ja siirtymään ohjaajaksi; tavatessani hänet tuolloin hän oli maailman hyväntuulisin ihminen, mahdollisesti siksi, että hänen uskonsa tuonpuoleiseen oli niin vankka.

Itse tietysti pidän koko tapausta todistuksena jumalaa vastaan.

[nokkaelain]

Myö luterilaiset ollaan onnistuttu siinä miun kokemusten perusteella ihan kohtalaisesti, kerrottiin kaikkien uskontokuntien uskomuksista ja pohdittiin että mitä yhteistä niillä on jne .. konstruktivistista opetusta ja ihan peruskoulussa!

Kuten muutekin jo mainitsivat: tuo riippuu ihan liikaa siitä, millainen opettaja osuu kohdalle. Yläasteella oli tosiaan se "etiikka = Jumalan tahto" -tapaus, jonka tunneilla oppilaat pääsivät mukaan keskusteluun lähinnä pitäessään esitelmiä raamatun kirjoista.

Lukiossa vältin vain tuurilla toisen opettajan joka omavaltaisesti skippasi kaiken muita uskontoja käsittelevän. Itselleni osuikin tapaus, joka uskonnollisuudestaan huolimatta laittoi jopa oppikirjamateriaalin lisäksi luettavaksi muutakin kuin tunnustuksellista stuffia. Jos järjestelmään ei muuta muutosta saada, pitäisi olla edes jonkinlainen kontrolli sen suhteen, millaisia erivapauksia opettajat voivat ottaa.

[EveryWoman]

...Moni lapsi tarvitsee uskosta ja rukoukseen ladatusta voimasta syntyvää turvaa, ja minusta heille pitäisi antaa sen kokemiseen mahdollisuus niin kauan kuin lapsekasta uskoa yliluonnolliseen on jäljellä - vaikka tällainen turva olisikin todellisuudessa pelkkä illuusio.

En todellakaan kannata uskonnon pakkosyöttöä missään muodossa, eikä syynä ole vähiten se, että olen nähnyt riittävän määrän lapsia, jotka ovat saaneet uskonnollisen kasvatuksen ja menneet täysin hunningolle siitä huolimatta ja joskus sen vuoksi. En ole ollenkaan varma, että mielenterveydeltään valmiiksi herkkä lapsi tai nuori saa hyviä vaikutteita siitä, että hänet vakuutetaan erilaisten henkiolentojen tosiolevuudesta ja syyllistetään, jos hän ei ota uskoakseen, että näitä satuolentoja on oikeasti olemassa.

Siitä toivomastani hengellisyydestä ja meditatiivisuudesta olisikin syyllistäminen ja pakkosyöttö kaukana. Jos lapsuudessa koettu uskominen johonkin hyvään mutta aikuisen silmin olemassaolemattomaan olentoon on automaattisesti turmioksi, ensimmäiseksi pitäisi kai lopettaa tämä kollektiivinen joulupukkihuijaus, jolle suurin osa lapsiparoista nykyäänkin altistetaan (tässäkö onkin syy suomalaisten pahoinvointiin? ).

Totta kai tunnustuksellisen uskonnonopetuksen lainalaisuuksia voi myöhemmässä opetuksessa alkaa kyseenalaistaa ihan samoin kuin joulupukinkin kohdalla - ja niin myös pitäisi tehdä. Silti olisi ensiarvoisen tärkeää, että jokaiselle ihmiselle jäisi alitajuntaan jälki hyvään uskomisen mekanismista ja parantavasta vaikutuksesta. Se takaa paremmat mahdollisuudet epätoivon ja masennuksen torjumiseen myöhemmin. Elämässä pärjäämisestä kuitenkin aika suuri osa riippuu henkilön suhtautumisesta uskonvaraisiin asioihin. Lisäksi lapsi, jolta puuttuu aiemmin mainitsemani turvallisuuden tunne, kykenee selvästi muita heikommin sisäistämään asiaopetusta. Vaikka tietysti paras vaihtoehto olisi saada se turvallisuus normaalisti kotona, kaikkein pahinta olisi tieteelisen ajattelun nimissä viedä viimeinenkin tilaisuus sen kokemiseen niiltä lapsilta, joiden vanhemmat sattuvat olemaan kykenemättömiä sitä tarjoamaan.

Mainitsemani opettaja hoiti tunnustuksellisen uskonnonopetuksen niin hyvin, että pahimmatkin häiriköt yleensä hiljenivät sen ajaksi. Uskontotuntien jälkeen lapset käyttäytyivät jonkin aikaa edes jotenkin normaalia muistuttavasti. Kuka tahansa sellaista tuntia seurannut toteaisi, että sillä oli näiden lasten keskuudessa todellista tilausta. Tietysti on ongelmallista, että kaikki opettajat eivät ehkä ole yhtä lahjakkaita kääntämään opetettavaa sisältöä lasten parhaaksi. Sama ongelma on monissa muissakin aineissa. Tähän kannattanee puuttua opettajankoulutusta kehittämällä, opettajan työn houkuttelevuutta lisäämällä ja opetuksen sisältöä ja tavoitteita selkeyttämällä - ei sinänsä hyviä ja tarpeellisia oppiaineita lakkauttamalla.

Olen nähnyt liian monta uskonnollista skitsofreenikkoa, jotka saavat kaikenlaisia viestejä yläkerrasta, ja oskilloivat itsetuhoisesti uskon ja epäuskon välillä.

Ja veikkaat tätä tunnustuksellisen uskonnonopetuksen syyksi? On maailmassa sentään pahempiakin kohtaloita kuin sen kohteeksi joutuminen (tämän voin todeta vaikka itsekin olen kärsinyt huonosta uskonnonopettajasta). Henkilöitä tuntematta arvioisin, että uskonto on vain kanava jota pitkin muilla menetelmillä aikaansaatu höyrypäisyys realisoituu. Uskontoa on mahdollista opettaa niinkin, että pitäytyyn ainoastaan myönteistä kehitystä (erotuksena skitsofreenisesta kehityksestä) tukevissa kasvatusmenetelmissä.

Ehkä joskus lapsekkaasta uskosta yliluonnolliseen on tosiaan iloa. Eräs ystäväni, harras kristitty, kuoli aivokasvaimeen muutama vuosi sitten; kuvaan tietysti kuuluu, että tämä nuorimies ei ollut pelkästään mukava ja älykäs tyyppi, vaan myös leipätyössään tanssijana poikkeuksellisen lahjakas. Hän oli saanut ensimmäisestä leikkauksesta epilepsian ja joutunut siksi luopumaan työstään ja siirtymään ohjaajaksi; tavatessani hänet tuolloin hän oli maailman hyväntuulisin ihminen, mahdollisesti siksi, että hänen uskonsa tuonpuoleiseen oli niin vankka.

Itse tietysti pidän koko tapausta todistuksena jumalaa vastaan.

Ehkä vähän OT, mutta miksi ihmeessä (ja selventävänä kysymyksenä: mikä on tämä "jumala", jota vastaan tapaus mielestäsi todistaa)?

[Vadim]

Siitä toivomastani hengellisyydestä ja meditatiivisuudesta olisikin syyllistäminen ja pakkosyöttö kaukana. Jos lapsuudessa koettu uskominen johonkin hyvään mutta aikuisen silmin olemassaolemattomaan olentoon on automaattisesti turmioksi, ensimmäiseksi pitäisi kai lopettaa tämä kollektiivinen joulupukkihuijaus, jolle suurin osa lapsiparoista nykyäänkin altistetaan (tässäkö onkin syy suomalaisten pahoinvointiin? ).

Harmillista kyllä, uskontoon liittyy elimellisesti juuri syyllistäminen ja pakkosyöttö - millä muilla keinoin kristillinen dogmi pysyisi kasassa, kun kirkolla ei ole enää häpeäpaalua ja jalkapuuta käytössään? Kuten hyvin tiedetään, nämäkään keinot eivät ole riittäviä, sillä vaikka noin 90 pros. suomalaisista kuuluu kirkkoon, kolmasosa uskoo sielunvaellukseen, minkä seurauksena voisi ehkä ajatella, ettei luterilainen kirkko omaa enää mitään varsinaista dogmia, joka poikkeaisi hyvinvointivaltioideologiasta ja -etiikasta. Mutta tässä mielessä tietysti Kustaa Vaasa tiesi mitä teki.

Joulupukkianalogia ei kävele siksi, että useimmille meistä joulupukki ei ole eikä ole koskaan ollut maailmankuvan peruspilareita. Aika monille jonkinmoinen jumaluus on; joulupukin tiimoilta harvempi uskottelee, että joulupukki puhuuden totuuden sanoja juuri hänelle, ja on sitä mieltä, että muidenkin olisi syytä kuunnella tarkkaan, mitä joulupukki hänelle juttelee.

Totta kai tunnustuksellisen uskonnonopetuksen lainalaisuuksia voi myöhemmässä opetuksessa alkaa kyseenalaistaa ihan samoin kuin joulupukinkin kohdalla - ja niin myös pitäisi tehdä. Silti olisi ensiarvoisen tärkeää, että jokaiselle ihmiselle jäisi alitajuntaan jälki hyvään uskomisen mekanismista ja parantavasta vaikutuksesta. Se takaa paremmat mahdollisuudet epätoivon ja masennuksen torjumiseen myöhemmin. Elämässä pärjäämisestä kuitenkin aika suuri osa riippuu henkilön suhtautumisesta uskonvaraisiin asioihin. Lisäksi lapsi, jolta puuttuu aiemmin mainitsemani turvallisuuden tunne, kykenee selvästi muita heikommin sisäistämään asiaopetusta. Vaikka tietysti paras vaihtoehto olisi saada se turvallisuus normaalisti kotona, kaikkein pahinta olisi tieteelisen ajattelun nimissä viedä viimeinenkin tilaisuus sen kokemiseen niiltä lapsilta, joiden vanhemmat sattuvat olemaan kykenemättömiä sitä tarjoamaan.

Minusta on vaikea osoittaa, että uskonnollisuudella olisi mitään hyviä vaikutuksia, yksilöllisiä tai yhteisöllisiä, enkä ymmärrä, mitä tekemistä uskonnollisuudella tai tunnustuksellisella uskonnonopetuksella on "hyvään uskomisen" kanssa. Sokrates ei ollut erityisen uskonnollinen, olen ymmärtänyt, mutta kykenevä ajattelemaan eettisesti ja uskomaan "hyvään". En myöskään ymmärrä, miten tuputtamalla ja indoktrinoimalla saavutettu "turvallisuuden tunne" voisi saada aikaan minkäänlaista turvallisuuden tunnetta. Pahimmassa tapauksessa uskonnonopetus johtaa muukalaisvihamielisyyteen, jota Suomessa on enemmän kuin tarpeeksi, ja absoluuttiseen arvokäsitykseen, jossa asiat ovat joko hyviä tai pahoja.

Minusta etiikka yhteisöä yhdistävänä tekijänä on paljon tärkeämpi asia kuin hataralla pohjalla oleva valtiouskonnollisuus. Useimmissa sivistysmaissa tämä onkin ymmärretty ja järjestetty siten, että valtio ja uskonto on erotettu toisistaan. Minusta niin pitäisi tehdä Suomessakin.

Mainitsemani opettaja hoiti tunnustuksellisen uskonnonopetuksen niin hyvin, että pahimmatkin häiriköt yleensä hiljenivät sen ajaksi. Uskontotuntien jälkeen lapset käyttäytyivät jonkin aikaa edes jotenkin normaalia muistuttavasti. Kuka tahansa sellaista tuntia seurannut toteaisi, että sillä oli näiden lasten keskuudessa todellista tilausta....

Se, että joku onnistuu lasten manipuloinnissa, ei ole vielä osoitus siitä, että se olisi jotenkin hyvästä lapsille pitemmällä aikavälillä.

Ja veikkaat tätä tunnustuksellisen uskonnonopetuksen syyksi? On maailmassa sentään pahempiakin kohtaloita kuin sen kohteeksi joutuminen (tämän voin todeta vaikka itsekin olen kärsinyt huonosta uskonnonopettajasta). Henkilöitä tuntematta arvioisin, että uskonto on vain kanava jota pitkin muilla menetelmillä aikaansaatu höyrypäisyys realisoituu. Uskontoa on mahdollista opettaa niinkin, että pitäytyyn ainoastaan myönteistä kehitystä (erotuksena skitsofreenisesta kehityksestä) tukevissa kasvatusmenetelmissä.

Ehkä vähän OT, mutta miksi ihmeessä (ja selventävänä kysymyksenä: mikä on tämä "jumala", jota vastaan tapaus mielestäsi todistaa)?

Persoonallinen jumala, joka puuttuu aktiivisesti maailman tapahtumiin.

Tunnustuksellisen uskonnonopetuksen ongelma on sen väite oman totuutensa absoluuttisuudesta. Tunnustuksellisessa uskonnonopetuksessa julistetaan implisiittisesti ja joskus eksplisiittisesti ko. uskonnon ylivertaisuutta muihin uskontoihin nähden. Omalla kohdallani esimerkiksi lukion uskonnonopettaja tiesi kertoa (evankelisluterilaisen) uskomisen olevan "perusrehellisyyttä", väitettään sen kummemmin perustelematta. Moinen argumentointi opettaa lapsille keskustelukulttuuria, jossa asioita otetaan ylhäältä annettuina ja hyväksytään pureskelematta ja jossa vedetään rajaa meidän ja muiden välille sillä perusteella, että meillä on totuus ja muilla ei.

Siksi minusta tunnustuksellista uskontoa ei voi opettaa mainitsemillasi "myönteistä kehitystä" tukevilla kasvatusmenetelmillä, sillä ne ovat väistämättä repressiivisiä ja poissulkevia. Minusta myönteistä kehitystä tuetaan parhaiten eettisellä ja humanistisella lähestymistavalla, jossa painotetaan yhteisöllisyyttä ja toiseuden ymmärtämistä. Kuten sanoin, tuntemani tapaukset ovat läpikäyneet vaikean prosessin uskon ja epäuskon välillä murrosikäisinä, kun lapsuuden totuudet ovat alkaneet murtua, ja tästä syystä pidän lasten huijaamista uskonnon varjolla melko lyhytnäköisenä puuhasteluna.

[EveryWoman]

Siitä toivomastani hengellisyydestä ja meditatiivisuudesta olisikin syyllistäminen ja pakkosyöttö kaukana.

Harmillista kyllä, uskontoon liittyy elimellisesti juuri syyllistäminen ja pakkosyöttö - millä muilla keinoin kristillinen dogmi pysyisi kasassa, kun kirkolla ei ole enää häpeäpaalua ja jalkapuuta käytössään?

Niin liittyy. Uskonnonopetus ala-asteella ei kuitenkaan ole sama asia kuin uskonto dogmina. Ja se voisi olla vieläkin enemmän eri asia, jos dogmaattisuutta vähennettäisiin ja meditatiivisuutta lisättäisiin.

Joulupukkianalogia ei kävele siksi, että useimmille meistä joulupukki ei ole eikä ole koskaan ollut maailmankuvan peruspilareita. Aika monille jonkinmoinen jumaluus on; joulupukin tiimoilta harvempi uskottelee, että joulupukki puhuuden totuuden sanoja juuri hänelle, ja on sitä mieltä, että muidenkin olisi syytä kuunnella tarkkaan, mitä joulupukki hänelle juttelee.

Totta, se oli huono analogia.

Mutta maailmankuvan muuttuminen iän myötä ei silti yleensä ole vahingollista. Sehän tapahtuu kaikille, ja useimmille monta kertaa elämän aikana. Pieni lapsi ei ymmärrä abstraktioita kuten aikuiset. Siinä missä lapsena voi olla luontevaa ajatella jumalan olevan pilven päällä istuva, lempeä isähahmo, abstraktin hahmotuskyvyn kehittyessä moinen "totuus" kyseenalaistuu kuin itsestään (etenkin jos ko. elämänvaiheeseen liittyvä opetus on kyseenalaistamista tukevaa). Ai, jumala ei ollutkaan sellainen kuin lapsena luulin? Seuraa kysymys millainen se/hän sitten on ja onko jumalaa ylipäätään olemassa. Jos tässä vaiheessa vastausvaihtoehtoja ja niiden erittelyä tarjoaisi elämänkatsomustiedon opetus, en usko kenenkään kasvavan tasapainottomaksi aikuiseksi vaan päin vastoin.

Minusta on vaikea osoittaa, että uskonnollisuudella olisi mitään hyviä vaikutuksia, yksilöllisiä tai yhteisöllisiä, enkä ymmärrä, mitä tekemistä uskonnollisuudella tai tunnustuksellisella uskonnonopetuksella on "hyvään uskomisen" kanssa. Sokrates ei ollut erityisen uskonnollinen, olen ymmärtänyt, mutta kykenevä ajattelemaan eettisesti ja uskomaan "hyvään".

Minäkään en ole erityisen uskonnollinen, mutta olen silti kykenevä uskomaan hyvään. Enkä usko, että minulle olisi kehittynyt tällaista kykyä, jos olisin elänyt erityisen turvattoman lapsuuden (asiasta taitaa olla ihan tyhjentävää psykologista tutkimustakin tehtynä).

Tuntuu kuin puhuisit koko ajan hieman aiheen vierestä, kenties uskonto-sanan sokaisemana. Ikään kuin minun toivomani tunnustuksellisen uskonnonopetuksen tavoitteena olisi kasvattaa lapsista uskonnollisia tai kristinuskon dogmeihin kritiikittömästi suhtautuvia aikuisia. Sitä en halua, ja siksi ehdotin et-opetusta kaikille neljänneltä luokalta ylöspäin. Esityksessäni uskonto on satu, jota kerrotaan abstraktiin ajatteluun kykenemättömille lapsille, jotta nämä siitä huolimatta saavat välineitä toivon ylläpitämiseen (= rukous) ja hyvään uskomiseen (= ajatus kaikkitietävästä ja lempeästä "taivaan isästä"). Myöhemmin et-opetuksessa tiedostetaan sadun olevan vain satu ja ohjataan oppilaat muodostamaan syvällisempää maailmankatsomusta.

En myöskään ymmärrä, miten tuputtamalla ja indoktrinoimalla saavutettu "turvallisuuden tunne" voisi saada aikaan minkäänlaista turvallisuuden tunnetta.

En minäkään, enkä ole tuputtamista kannattanutkaan.

Pahimmassa tapauksessa uskonnonopetus johtaa muukalaisvihamielisyyteen, jota Suomessa on enemmän kuin tarpeeksi, ja absoluuttiseen arvokäsitykseen, jossa asiat ovat joko hyviä tai pahoja.

Aivan, jos sitä jatketaan kritiikittömästi senkin vaiheen yli, jossa ihmisille kehittyy kyky abstraktiin ajatteluun (kuten nykyisin tehdään).

Minusta etiikka yhteisöä yhdistävänä tekijänä on paljon tärkeämpi asia kuin hataralla pohjalla oleva valtiouskonnollisuus. Useimmissa sivistysmaissa tämä onkin ymmärretty ja järjestetty siten, että valtio ja uskonto on erotettu toisistaan. Minusta niin pitäisi tehdä Suomessakin.

Olen samaa mieltä.

Mainitsemani opettaja hoiti tunnustuksellisen uskonnonopetuksen niin hyvin, että pahimmatkin häiriköt yleensä hiljenivät sen ajaksi. Uskontotuntien jälkeen lapset käyttäytyivät jonkin aikaa edes jotenkin normaalia muistuttavasti. Kuka tahansa sellaista tuntia seurannut toteaisi, että sillä oli näiden lasten keskuudessa todellista tilausta....

Se, että joku onnistuu lasten manipuloinnissa, ei ole vielä osoitus siitä, että se olisi jotenkin hyvästä lapsille pitemmällä aikavälillä.

Nyt joudun kysymään, minkä verran sinulla on tietoa ja kokemusta kehittyvistä (ala-asteikäisistä) lapsista. Näkemyksesi siitä, että henkisen turvan tarjoaminen ekaluokkalaisille lapsille olisi tosiasiassa manipulointia, vaikuttaa siltä kuin ajattelisit lasten olevan vain pieniä aikuisia, ja toisaalta keskittyy ainoastaan opetuksen faktasisällön arviointiin - lasten tunne-elämän kehityksen huomioonottamisen kustannuksella. Lapsi, joka ei koe olevansa turvassa, ei opi hänelle opetettavaa sisältöä vaikka se olisi alusta lähtien täydellisen objektiivista ja tieteellisesti kestävää - ja turvallisuuden kokemuksella siunatullakin lapsella on tällaisen sisällön oppimisen kanssa vaikeuksia 7-9 -vuotiaana. Ei tietenkään kaikilla (joidenkin ajattelu kehittyy aikasemmin kuin toisten), mutta suurimman osan kohdalla näin voi sanoa.

Lisäksi käsityksessä, jonka mukaan aggressiivinen, häiriintynyt ja sosiaalisesti kieroutunut käyttäytyminen ennustaa lapsille parempaa tulevaisuutta kuin saman lapsilauman vapaaehtoinen rauhoittuminen ja kiltteytyminen - vaikka sitten uskontotunnin aikaansaamana - on minusta jotakin lähtökohtaisesti tunteetonta. Tai sitten se kertoo vain yleisestä uskontovihasta, minkä kyllä kykenen ymmärtämään. Silti: viha sokaisee ja estää näkemästä parhaita mahdollisia toimintatapoja, kohdistuipa se sitten ihmisiin, uskontoihin tai mihin muuhun tahansa.

Tunnustuksellisen uskonnonopetuksen ongelma on sen väite oman totuutensa absoluuttisuudesta. Tunnustuksellisessa uskonnonopetuksessa julistetaan implisiittisesti ja joskus eksplisiittisesti ko. uskonnon ylivertaisuutta muihin uskontoihin nähden. Omalla kohdallani esimerkiksi lukion uskonnonopettaja tiesi kertoa (evankelisluterilaisen) uskomisen olevan "perusrehellisyyttä", väitettään sen kummemmin perustelematta. Moinen argumentointi opettaa lapsille keskustelukulttuuria, jossa asioita otetaan ylhäältä annettuina ja hyväksytään pureskelematta ja jossa vedetään rajaa meidän ja muiden välille sillä perusteella, että meillä on totuus ja muilla ei.

Tunnustuksellinen uskonnonopetus saattaa useinkin käytännössä olla tuollaista, mutta sen on aivan mahdollista olla muunkinlaista. Vika ei ole tunnustuksellisuudessa (alaluokilla), vaan tavassa toteuttaa sitä.

Minusta myönteistä kehitystä tuetaan parhaiten eettisellä ja humanistisella lähestymistavalla, jossa painotetaan yhteisöllisyyttä ja toiseuden ymmärtämistä.

Juuri tällaisia asioita se seuraamani tunnustuksellinen uskonnonopetuskin painotti.

Kuten sanoin, tuntemani tapaukset ovat läpikäyneet vaikean prosessin uskon ja epäuskon välillä murrosikäisinä, kun lapsuuden totuudet ovat alkaneet murtua, ja tästä syystä pidän lasten huijaamista uskonnon varjolla melko lyhytnäköisenä puuhasteluna.

Tuntemasi tapaukset eivät olekaan kokeneet minun ehdottamaani uskonnonopetuksen mallia, vaan jotakin aivan muuta. Minähän olen tässä ehdottamassa nykyistä vähempää uskonnonopetusta.

[Ann]

Olen säästynyt koulun uskonnonopetukselta, kiitos vähemmistöetuisuuden. Katolista uskoa päähän taottiin erityisopetuksena, joka toinen viikonloppu. Ihan toimiva systeemi tämäkin, siis että kirkko ottaa tehtäväkseen huolehtia uskonnonopetuksesta. Kokeilemisen arvoinen juttu, ehkä..vastinetta kirkollisverolle...?

Erityiskoulujen perustamista joka hemmetin vähemmistöryhmälle pidän vähintäänkin arveluttavana. Ihan kuin näitä raja-aitoja ei olisi ennestäänkin ihan tarpeeksi. Erilaisten ihmisten kanssa toimeentuleminen on yksi kouluaine muiden joukossa.

[Mylwin]

Erityiskoulujen perustamista joka hemmetin vähemmistöryhmälle pidän vähintäänkin arveluttavana.

Luetaanko tähän myös rikkaat, älykkäät ja kauniit?