elco kirjoitti:Omasta mielestäni myös Suomessa pitäisi tehdä tiliä menneisyyden, rähmälläänolon ja suomettumisen kanssa. Suomettumista pidetään jonain ihme torjuntavoittona, kun maata ei miehitetty (kokonaan) ja "vapaus" säilyi. Tokihan tämä oli parempi kuin köyhyys, kurjuus, sorto ja väkivalta eli kommunistinen diktatuuri, mutta mielestäni olisi ollut enemmän oikein olla aidosti puolueeton tai kallellaan länteen idän sijaan. 70/80-luvun väärässäolijat vehkeilivät pahan vieraan vallan kanssa saadakseen valtaa ja se on kuulkaa minusta pahasti väärin se.
Minusta sekä Elco että Lilo ovat selvästi oikeassa. Olen Elcon kanssa samaa mieltä, että perisuomalainen (no, onhan se muuallakin yleistä) hinku vaientaa kriittinen keskustelu historiasta, oli kyseessä 1918 valkoinen terrori, II maailmansodan veljeily natsien kanssa tai sotienjälkeisen ajan rähmällään olo Neuvostoliiton edessä, tai mitä näitä tyyppiesimerkkejä nyt onkaan, on kerta kaikkiaan vastenmielistä. Vaikka haluttaisiinkin ajatella, että kaikissa näissä tapauksissa päämäärä ja verraten onnistunut todellinen lopputulos perusteli poikkeukselliset keinot, ei se tarkoita sitä, etteikö näiden keinojen vastenmielisiä piirteitä olisi perusteltua tarkastella jälkikäteen kriittisesti (eikä nykyiseen tapaan pyhittävästi).Lilo kirjoitti:No jos aidosti halutaan tehdä tiliä menneisyyden kanssa ja pyrkiä selvittämään tapahtumia edes jotakuinkin objektiivisesti, niin silloin iltapäivälehdistön skandaalinhakuinen tapa vedellä mutkia suoriksi ja irrottaa tapahtumia kontekstistaan myyviksi lööpeiksi ei ole mun mielestä paras mahdollinen. Että tästä näkökulmasta sitä toivoisi, että keskustelun pohjana olisi edes jossakin määrin vakavasti otettava historiantutkimus, ei jonkun toimittajan hätäiseen tulkintaan perustuva näkemys. Toki jos halutaan vaan päästä ristiinnaulitsemaan yksittäisiä henkilöitä, niin sittenhän se lööppijournalismi on varmaan ihan oiva tapa. En vaan näe, että sillä saavutetaan varsinaisesti mitään.
Eroan kuitenkin Elcosta siinä mielessä, että en pidä historiantutkimuksen tai edes ei-tieteellisen historianhallinnan mielekkäänä päämääränä eettisen tuomion (kiittävän tai tuomitsevan) antamista historiallisille tapahtumille. Keskeisempää on ratkaisujen problematisoiminen, ymmärtäminen (joka ei tietenkään ole samaa kuin eettinen hyväksyminen) ja mahdollisesti oppiminen. Pahimpia karikatyyreja suomalaisesta historiasuhteesta muotoiltiin takavuosina, kun professorit ja poliittinen johto julistivat talvisodan tutkimisen päämääräksi (ja sitten toki myös päätulokseksi), että Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto toimivat talvisodan alla ja aikana joka käänteessä optimaalisella (niin instrumentaalisesti kuin moraalisesti) tavalla. EW-historiankirjoitus on Suomessa ollut kantava teema.
Ai niin, lisäksi Lilon tapaan pidän roskalehtien sensaatiohakuista lööppistelyä haitallisena pikemminkin kuin hyödyllisenä tässä projektissa.
