The third sector - hyväntekeväisyys maailmalla ja Suomessa

[huima]

Maailmalla hyväntekeväisyys on valtion ja kaupallisen sektorin ohella kolmas merkittävä sektori - niin työllistäjänä kuin myös bisneksen pyörittäjänä. Esimerkiksi Englannissa suurimmat hyväntekeväisyysjärjestöt pyörivät kuin hyvin öljytyt firmat ja tuottavat tehokkaasti palveluita, informaatiota ja toimintaa ympäri maailman.

Hyväntekeväisyysorganisaatiot hoitavat itse myös rahankeräyksensä - ja joutuvat siis markkinoilla perustelemaan oman toimintansa tarpeellisuuden ja mielekkyyden. Tämän positiivinen puoli on mm. se, että brittiläiset hyväntekeväisyysorganisaatiot hoitavat viestintänsä kunnolla ja saavat ihmiset liikkeelle asioiden puolesta.

En ole tutustunut niin hyvin suomalaiseen hyväntekeväisyys-elämään, mutta oma mielikuvani on, että hakemuksien tekeminen Ray:lle ja valtiolle rahan saamiseksi aikaansaa sen - että järjestöt ovat erillään ihmisistä, eikä sitä samanlaista vuorovaikutussuhdetta synny. Poikkeuksia toki ovat mm. SPR kokonsa ja ammattitaitonsa puolesta poikkeus, Mannerheimin lastensuojelu järjestö, Ronald McDonald-säätiö ja lastenklinikan kummit, joista viimeiset ovat lähteneet täysin markkinavetoisesti liikkeelle .... mikä näkyykin myös tuloksissa.

Mutta miksei laajemmin? Miten suomalainen hyväntekeväisyys-sektori voisi toimia paremmin?

[Exsat]

Mutta miksei laajemmin? Miten suomalainen hyväntekeväisyys-sektori voisi toimia paremmin?

Suomessa kansalaistoiminta kolmannella sektorilla on perinteisesti pyörinyt paremminkin vapaaehtoistyöllä kuin avustusvaroilla. Kehityksen vinksahtaessa niin, että ihmisillä ei enää olekaan aikaa tai tahtoa osallistua, mutta olisi mahdollisuus ja intoa rahoittaa toisten osallistuminen, ei kolmas sektori ole oikeen pysynyt mukana.

[urpiainen]

miksei laajemmin?

Eikö tässä takana ole se, että hyväntekeväisyys nyt noin yleensäkin soveltuu aika huonosti pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideologiaan (ottamatta nyt lainkaan kantaa siihen, onko tämä hyvä vai huono asia)? Syynä tähän on ymmärtääkseni ennen kaikkea seuraavat kaksi toisiinsa aika läheisesti liittyvää seikkaa:

Suomessa on - ainakin vuoden 1918 jälkeen - suuresti varottu luokkayhteiskunnan syntymistä. Hyväntekeväisyyden taas on nähty korostavan luokkaeroja: toisaalla on ne, jotka apua tarvitsevat ja toisaalla ne, jotka menestyvät ja apua antavat. Tämän vastakkainasettelun sijaan on haluttu nähdä yhteiskunta kaikkien yhteisenä projektina, jossa maksetaan suurtakin veroa yhteiseen kassaan, jotta osattomia voidaan tukea. Hyväntekeväisyys on nähty yhteiskunnan epäonnistumisena eikä hyvänä asiana, kuten vaikkapa anglo-amerikkalaisessa maailmassa.

Toiseksi, suomalaiseen oikeudenmukaisuuskäsitykseen on kai paljolti kuulunut, että auttamisvarojen kohdentamisesta jne. tulee päättää demokraattisesti. Tästäkin syystä hyväntekeväisyys on hoidettu julkisen sektorin - ja korkeiden verojen - kautta. Suorassa hyväntekeväisyydessä taas rikkaat saavat päättää, mihin apunsa kohdentaa. Tässä on riskinä nähty, että suora hyväntekeväisyys saattaisi hyvinkin vältellä sellaista apua, joka osuisi eriarvoisuutta tuottaviin rakenteisiin ja siten horjuttaisi rikkaiden etuoikeutettua asemaa. (So Easy varmaan sanoisi tässä jotain curen ja reliefin eroista )

Siis lyhyesti: pohjoismaisessa mallissa hyväntekeväisyyssektorin laajentumista on perinteisesti aktiivisesti vastustettu, esittämistäni syistä. Siksi.

[nexie]

Siis lyhyesti: pohjoismaisessa mallissa hyväntekeväisyyssektorin laajentumista on perinteisesti aktiivisesti vastustettu, esittämistäni syistä. Siksi.

Miten tämä "aktiivinen vastustaminen" mielestäsi käytännössä toteutuu? Suomi on kuitenkin, yhtälailla perinteisesti, ollut yhdistysten ja säätiöiden luvattu maa ja niiden toimintaa on tuettu laajoin verohelpotuksin. Tämä taas on johtanut jopa kilpailutilanteen vääristymiin, kun yhdistykset ja säätiöt ovat pystyneet tuottamaan verovapaasti palveluita, joista yritykset maksavat veroa.

[urpiainen]

Miten tämä "aktiivinen vastustaminen" mielestäsi käytännössä toteutuu? Suomi on kuitenkin, yhtälailla perinteisesti, ollut yhdistysten ja säätiöiden luvattu maa ja niiden toimintaa on tuettu laajoin verohelpotuksin. Tämä taas on johtanut jopa kilpailutilanteen vääristymiin, kun yhdistykset ja säätiöt ovat pystyneet tuottamaan verovapaasti palveluita, joista yritykset maksavat veroa.

Äh, kunhan taas länkytän ihan takapuolituntumalla asiasta, josta en mitään tiedä juuri käytännön tasolla.

Tarkoitin lähinnä aika abstraktia poliittista asenneilmapiiriä. Anglo-amerikkalaisessa maailmassa on poliitikolle täysin sallittua haikailla sen perään, että yhä suurempi osa sosiaaliavusta hoidettaisiin hyväntekeväisyden kautta. Pohjoismaissa taas tämä olisi lähtökohtaisesti moraaliton ehdotus, juuri noista kahdesta erittelemästäni syystä.

Tuo yhdistysten ja säätiöiden suosiminen jäsentyy mielestäni tämän eron kautta, eikä tuo huomiosi ole välttämättä lainkaan ristiriidassa oman analyysini kanssa. Yhdistykset ja säätiöt kun näyttelevät Suomessa toisenlaista roolia kuin muunlaisissa yhteiskuntamalleissa. Meillä ne liittyvät juuri tuohon ihmisten aktivointiin, jossa heitä tuetaan kantamaan kortensa kekoon yhteisen asian edistämisen vuoksi. Anglo-amerikkalainen yhdistysmalli on kai lähempänä Lions clubien omahyväistä makeiskoreja köyhille -hyväntekeväisyyttä. Köyhyys ja sosiaalipalvelujen tarve on pohjoismaissa yhteiskunnallinen ongelma, joka pitää yhteisesti (ei-kaupallisesti) hoitaa siten, että ratkaisu ei ole pienen ryhmän hyväntahtoisuuden varassa. Sosiaalipalvelujen tuottamisen näkeminen liikeideana näyttäytyy kunnon demarin silmissä vastaavasti epäilyttävänä.

Mutta kuten sanottu, en tässäkään asiassa tiedä käytännöstä juuri mitään. Eläköön puhdas, abstrakti teoria!