. Suren itsekseni kelpaamattomuuttani taas tovin ja kerään taas voimia arkeen. 
Minä olen vain ainoa, joka joutuu itkemään karvaat kyyneleet tunteilun tähden, kun se sattuu liikaa. Se menee aina tähän ja minä olen se joka lopulta kärsii eniten ja itkee yksin itkut. Naisen ymmärtämättä koskaan edes, mistä oli kysymys ja välittämättä minusta tipan vertaa.
En minä olisi halunnut saada tälläistä mielikuvitusta. Tiedän toden, mutta saatan arvuutellen pölistä jotakin, joka menee naisella aivan ylitse "ymmärryksen" tai ymmärtää, mutta ei hyväksy luulemaani kokonaisuutta.
Karkea totuus paljastuu lauseesta; "haluaisin nähdä sen naisen, joka tuollaisia juttuja kirjoittelevaan rakastuu." En minä olisi halunnut syntyä tälläisen aivotoiminnan kanssa ja en minä ole kirjallinen lahjakkuus valitettavasti, vaikka kirjoittamistauti perimä vaivaakin ja siitä olen harmissani
Voinko mä koskaan olla kunnollinen, että joku voisi edes rakastua?
Saman kaltainen immeinen, voisi olla jees, kun toinen ei olisi kyttäämässä, että mitä sä tällaista mietit. Kun en kelpaa tällaisena minusta tuntuu yksinäiseltä.(anteeksi taas kerran, että olen olemassa... kulaus kaljaa lohdukkeeksi)
)
Ei kait tälläinen normaali elämäkään pahiteeksi olisi, mutta eiköhän sitä taas joskus pysty vaipumaan ja sanat tulee kuin itsestään. Asiaan vaaditaan usein pitkä yksin olo. Yhteiskunnan mukana menessään harvemmin ehtii olemaan "unessa" Kiire pitää virkeänä...
