Painostuksesta antaudun vastaamaan urpiaiselle, vaikka ketjun alkuperäisestä aiheesta ei liene jäljellä pyhäystäkään.
urpiainen kirjoitti:Niin, en toki tarkoittanut kartesiolaisuudella tässä yhteydessä aineen ja hengen erottamista omiksi substanssilajeikseen tai muuta vstaavaa koulumetafysiikkaa, vaan pikemminkin subjektikeskeistä maailmankuvaa.
Olet silti edelleen väärässä, jos pyrit leimaamaan minut moisen maailmankuvan haltijaksi. Subjektikeskeisyys on minulle
työkalu, ei totuus.
Yritän valottaa tätä laajentamalla Hawkingin
Ajan lyhyt historia -niteestä tuttua esimerkkiä. Esimerkissä kuvaillaan aika-avaruuden luonnetta ja meidän vaikeuksiamme hahmottaa sitä aistinvaraisesti vertaamalla tilannetta henkilöön, joka istuu liikkuvassa junassa. Hän itse kokee istuvansa paikallaan, mutta junan ulkopuolella seisova objektiivinen tarkkailija näkee hänen kiitävän junanrataa eteenpäin junan mukana suurella nopeudella.
Laajennetaan siis esimerkkiä. Ajatellaan, että minä istun junan etupäässä ja ravintolavaunu taas on takapäässä. Nousen, kerron matkakumppanilleni meneväni ravintolavaunuun ja osoitan samalla kädelläni junan takapäätä kohti. No, jos tilannetta arvioidaan objektiivisemmin (siis junan ulkopuolelta), kylmien tosiasioiden valossa minun pitäisi osoittaa aivan päinvastaiseen suuntaan (= junan kulkusuuntaan), koska siihen suuntaan minä todellisuudessa liikun, myös ravintolavaunuun mennessäni. Tästä ei esimerkin tilanteessa kuitenkaan olisi mitään käytännön hyötyä. Osoittamalla virheellisesti aikovani siirtyä junan perää kohti annan matkakumppanilleni
työkalun, jonka avulla hän helpoimmin löytää ravintolavaunuun jos sattuu haluamaan tulla sinne myöhemmin. Jos sinä tämän tekoni nojalla päättelisit, että sisäisen koordinaatistoni täytyy olla 180 astetta vinksallaan - osoitinhan meneväni aivan eri suuntaan kuin minne todellisuudessa etenin - sanoisin sinulle että olet yksi pöljä. Jos olisi ollut tarpeen tiedottaa päämääräasemalla odottavalle kuskille, missä sijaitsisin puolen tunnin kuluttua, olisin kyllä osannut arvioida todellisen etenemissuuntani oikein. Kyse ei siis ole ajattelun rajoittuneisuudesta, vaan halusta välittää haluttu viesti mahdollisimman tehokkaasti ja ymmärrettävästi - silläkin uhalla, että laajempia kokonaisuuksia tarkasteltaessa juuri se viestimistapa osoittautuu toimimattomaksi.
Aivan samoin saatan käyttää sanaparia "minä olen" kuvaamaan jotakin ominaisuutta jonka havaitsen itsessäni sillä hetkellä - tarkoittamatta että olisin sellainen staattisesti tai ikuisesti tai annetusti. Tai saatan käyttää käsitettä "minä" erilaisissa yhteyksissä käytännön syistä, vaikka todellisuudessa arvelen sinun, vanhempieni naapuritilan lehmän, Amazon-joen, Hitlerin ja kaimani kielen päällä elävien bakteerien olevan minä ihan samalla tavoin kuin maapallo, kaikki aurinkokunnat ja Joulupukki ja Jumalakin ovat. Siis vaikka yleisesti ottaen tarkoitankin minällä vain eräänlaisen panteistisen näkökulman puitteissa ilmenevää, näennäisen rajallista äärettömän kokonaisuuden pikku osasta, jätän tämän useimmiten mainitsematta koska monien arkisen havaintouniversumin piirissä pysyttelevien keskustelujen kannalta sillä ei ole mitään käytännön relevanssia.
Siis ajatusta siitä, että minä - subjekti - olen täällä ja maailma on tuolla toisaalla, ontologisen, epistemologisen tai vaikka vain semanttisen verhon takana, ja minun subjektiuteni on jotenkin annettua ja itsestäänselvää, se ei ole, sanokaamme, sosiaalisten käytäntöjen tai muun vuorovaikutuksen konstituoimaa. Toimintani maailmassa tietysti muokkaa minuuttani, mutta tässä mielessä kartesiolaisessa perinteessä on aina jokin alkuperäinen, ei-konstituoitu minuus, jota maailma muokkaa.
Geenit? DNA? Ring any bell?
Olen kanssasi aivan samaa mieltä siitä, että minuus nimenomaan rakentuu, ei ainoastaan muokkaudu, sosiaalisessa kontekstissa. Silti en näe mitään syytä pyrkiä kieltämään sitä vallitsevaa tieteellistä käsitystä, että jokaisella ihmisellä on kaikista muista ihmisistä (pl. kaksoset) eroava fysiologinen olemus jo hedelmöittymisen hetkellä ja että taipumukset erilaisiin lahjakkuuksiin ovat olemassa jo silloin. Pitäisin siis turhan mustavalkoisena väitettä, jonka mukaan yhtään mitään ei ole ennen kuin sosiaalinen konteksti konstruoi henkilön. Jos noin olisi asian laita, geneettisesti täysin erilaisista ihmisistä tulisi täsmälleen samanlaisia, jos heidät olisi mahdollista sijoittaa täsmälleen samaan sosiaaliseen kontekstiin kehittymään. Maalaisjärkikin sanonee, ettei niin ole.
Kuitenkaan minuus ei tietenkään ole muuttumatonta eikä annettua. Jokainen meistä muuttuu koko ajan. Jokainen tekomme ja tekemättä jättämisemme ja kokemuksemme, kaikki ympäristöt ja olosuhteet, joille altistumme, muuttavat meitä. Myös monia aiemmin myötäsyntyisinä pidettyjä ominaisuuksia on mahdollista harjaannuttaa. Kun olemme muuttuneet tarpeeksi paljon, ei tunnu enää järkevältä ajatella kyseessä olevan sama minuus kuin ennen kaikkia niitä muutoksia, joten rakentuminen on kaikenkaikkiaan parempi sana kuvaamaan tapahtumaa. Minuus tällä tavoin käsitettynä on vain näkökulma, mutta monta kertaa perin käyttökelpoinen sellainen.
Tällainen metafyysinen, kartesiolainen subjekti - tai uskonnollisemmin: maailmasta riippumaton sielu tekojeni ja ajattelun pohjalla - on tietysti presuppositiona sellaiselle sisäänpäinkääntyvän itsensä tuntemisen ihannoinnille, jota yhdessä So Easyn kanssa olette propagoineet. Pitkälle mennessään tämä saattaa johtaa ankaraan individualismiin yhteiskuntateoriassa - yksilöt toimijoina ja subjekteina otetaan annettuna, ja sosiaaliset rakenteet ovat vain heidän tekojensa summia, eli sosiaalinen selitetään yksilöpsykologisella eikä päinvastoin - ja patologisessa muodossaan viimein oikeistolaiseen porvarismiin ja, jos oikein huonosti käy, Niinistön äänestämiseen pressanvaaleissa.
Hölön kölön. Itsensä tunteminen on aivan yhtä tarpeellista, nähdäänpä tämä
itse kumpana tahansa esittelemistäsi ääripäistä (puhdas sosiaalinen konstruktio / puhtaasti annettu ja staattinen) tai jonakin siltä väliltä. Se merkitsee ihan vain sitä, että tietää ja tunnistaa omaan toimintaan ja ajatteluun vaikuttavia tekijöitä, ja sen mitä tapahtuu jos näitä tekijöitä muunnellaan tai ne muuttuvat. Pitkälle vietynä se merkitsee, että tekee vähemmän virhearvioita - ei mitään sen pahempaa.
Turhan mustavalkoinen (= pitkälle viety) käsitys
itsen luonteesta taas on turmioksi, johtipa se sitten Niinistön tai Halosen äänestämiseen.
Jos taas on sattunut pienenä putoamaan liian monta kertaa hoitopöydältä päälleen, tai vaihtoehtoisesti, jos ajattelu on vinksahtanut liiasta Wittgensteinin, Heideggerin ja kumppaninen lukemisesta, niin ajattelee, että metafyysisen subjektin annettuuden kartesiolainen olettaminen on paitsi huonoa filosofiaa, myös empiirisen tieteen falsifioimaa (paitsi tietysti jos ottaa vakavasti muodikkaan huuhaa-evoluutiopsykologian, tuon nykyajan kartesiolaisuuden). Ei ole olemassa annettua subjektia, alkuperäistä minuutta, vaan minuus konstituoituu niissä sosiaalisissa käytännöissä, joihin osallistumme. Siis konstituoituu, ei vain muokkaudu. Tästä näkökulmasta katsoen sisäänpäinkääntynyt itsensä tutkailu on perusteetonta ja huono ratkaisu ongelmiin: on käännyttävä ulospäin, sosiaalisiin käytäntöihin. Mutta tämä on vaarallista: voit löytää itsestäsi vasemmistolaisen kukkahattutädin.
Ensinnäkin kieltäessäsi "sisäänpäinkääntyneisyyden" ja promotessasi "ulospäin kääntymistä" sorrut itse arvostelemaasi kartesiolaisuuteen. Ikään kuin olisi ylipäätään
mahdollista nähdä itsensä sosiaalisesta kontekstista irrallaan tai vaihtoehtoisesti yksinomaan sosiaalisen kontekstin kautta (vailla sisusta). Toiseksi: kenties onnekseni olen jättänyt liiat Wittgensteinit lukematta, raivostuttuani lukioikäisenä sen havainnon seurauksena, että hän tuntui ryövänneen pääni sisällön ja julkaisseen sen omissa nimissään. Ja kolmanneksi: jos et ole huomannut, minua on täälläkin syytetty kukkahattutäteilystä kerran jos toisenkin. Samoin minua on useasti luultu vasemmistolaiseksi.
Ylipäätään sinulle voisi tehdä hyvää pyrkiä irtautumaan kategorisoinnista (tämän olen tosin sinulle ennenkin sanonut, joten ehkä se edelleen kaikuu kuuroille korville). Vasemmistolaisuudessa on ajatuksia, jotka allekirjoitan sydänverelläni, oikeistolaisuudessa samoin - eivätkä ne ole edes keskenään ristiriidassa. Samaa voi sanoa sinun ja Vadimin täällä kyhäämästä filosofisesta vastakkainasetteluyrityksestä. What can I say? Vastakkainasettelun aika on ohi!