SaintJohnPerse kirjoitti:Mielestäni antamassasi esimerkissä on kyse jostain muusta kuin hoivavietistä. Paremmin tuo kuvaa ihmisen tarvetta sosiaalisiin kontakteihin, saada arvostusta ja läheisyyttä, Ainakin omalta kohdallani. En koe tarpeellisena sitä, että ns. rauhoittumista varten tarvitsisi olla "joku jota hoitaa", olkoon se nyt lapsi, koira tai sitten se nainen (jota elättää).Sannnu kirjoitti:
SJP kirjoittaa ettei ymmärrä hoitoviettiä, mutta veikkaisin, että alat siinä vaiheessa ainakin jollain tasolla ymmärtämään, kun kaverit ympärillä alkavat perheytyä, eikä kaljaseuraksi olekaan enää niin innokkaita lähtijöitä. Näitä tapauksia on nähty...mies alkaa heltyä ja miettimään asioita muustakin perspektiivistä kuin tuopinläpi about 35 täytettyään.
Itse olen vielä vähän hukassa. Tapaan ihmisiä, joista jotkut eivät säväytä minua ollenkaan, jotkut taas säväyttävät hetkeksi, mutta osoittautuvat minulle tai siihen elämäntilanteeseen vääriksi. Haluaisin tavata jonkun ihmisen, joka antaisi sopivassa suhteessa läheisyyttä ja vapautta. Ihminen, joka vaikka muuttaisi kanssani jonnekin, jos sellaisen tarve tulee. Tai sitten muuttaisin hänen perässään. En koe, että tähän lasta tarvittaisiin.
Niin, olen nyt 30 ja 35:een on vielä matkaa. Minulla on siiis aikaa katsella elämää sen "tuopin" läpi. Mutta tarkoittaako se kun sitten viiden vuoden päästä katson "elämää toisesta perspektiivistä" sitä, että tyydyn siihen "ihan kivaan" ihmiseen, kun parempaakaan ei löydy. Muksukin tehdään, kun "mamman biologinen kello niin sanoo"... Luulen melko varmasti, että jonkinmoinen "hoivavietti" herää minussakin, kun pitelen sitten kupeitteni hedelmää käsissäni, vaikka en olisi sitä halunutkaan.
Minua peloittaa, että tajuan joskus 45 vuotiaana, että Tässäkö tämä nyt sitten on? Nojaan siihen vitun ruohonleikkuriin ja tajuan, että koko elämäni on ollut vaan kompromisseja.... En halunut tätä, mutta ryhdyin tähän, kun en halunnut olla yksin.
Ja vähän aiheesta: En voisi kuvitella adoptoimani lasta.
Oli hyvä kirjoitus. Olen itsekin, sanotaan sitten, kamppaillut, samojen ongelmien tai ajatusten kanssa. Nimenomaa siihen asiaan mihin tyytyisin. Kun toivoo ja sinänsä uskookin jonkun hyvän elämänmuutoksen tulevan, mutta silti siirtää itse ratkaisujen tekoa myöhempään. Se on tosiaan kohtalaisen kova ratkaisu ihmiselle, että tyytyy siihen mikä ei kuitenkaan tunnu täysin hyvältä.
Itse en ole vielä päässyt tästä myöskään ratkaisuun. Elämä on tullut monimutkaisemmaksi ja näin huomioon otettavia asioita on aina vain enemmän.
Ja asioita, jotka voivat tuottaa hankaluuksia.
Sen veran SaintJohn, että ei se 45 vuottakaan ole suinkaan varmaankaan "loppuikä". Silloinhan ollaan vain elämän puolivälissä.
Kuitenkin jos mietitään lapsen saantia, olen jo vähän aikaa päättänyt päässäni, että olisi upeaa jos olisi oma lapsi kasvatettavana.
Minä, vaikka olen epäasiallistakin kritiikkiä huumoripitoisista kirjoituksistani johtuen, olen kyllä varmaan aivan hyvä isä.
Mutta kyllä se asenteenmuutoksen vaatii. Jos on tottunut mukavuudenhaluiseksi niin siinä on vain kasvamisen aika jos haluaa muutosta.
Mutta muistaa täytyy, että kaikki ihmisten omat ratkaisut ovat yhtä arvokkaita. Tarkoitan, että on hyvin tympeää kun ihmiset luokitellaan sen mukaan ikäänkuin arvoasteikkoon miten he asuvat ja elävät. Jos asuu yksin, hänen tulee olla asenteissa ja elämässä aivan yhtä arvokas kuin kymmenhenkisen perheen jäsenen.Ikään katsomatta!
Ikärasismi niin pitkälle ettei pienikään haju enää tule nenään!
Tätä asiaa haluan aina kyllä edistää mahdollisuuksien mukaan.
Adoptiolapsi. En pidä mahdottomana. Sen veran itsekkyyttä tai jotain sensuuntaista on mielessäni, että mieluummin toki omasiittoinen lapsi.
Meillä miehillä tietenkin näissä asioissa on iän takia eri lähtökohta kuin naisella, koska me voimme saada vanhanakin, siis oikeasti vanhana, en puhu 45-vuotiaista, lapsia! Toisin kuin naisilla.
Stadinarska
kirjoittanut