CandyMan kirjoitti:Entä jos haluaa salata pettämisen suojellakseen lasta, välttäen näin turhia riitoja ja mahdollisen eron? Eikö Lapsen Etu aja sinun ja miehesi hyvinvoinnin ja tiedonhalun edelle, oli kyse sitten pettämisestä tai lapsen biologisen isän salaamisesta?
Pystyn elämään ilman täyttä luottamusta.
En pysty elämään kenenkään kanssa ilman täyttä luottamusta.
Mä tiedän, että jos mieheni ei itse tunnustais käyneensä vieraassa pesässä ja asia siis korviini tulis muuta kautta, pakkaisin hänen kimpsut ja kampsut ihan siltä seisomalta, vähintäänkin pidettäis reilu huilihetki. Tuon hetken aikana sitten miettisin liiton virallista puolta ja venyisi hetki millaseks tahansa niin lapsiin pätisi yhteishuoltajuus - vuoroviikoin (tämä kaikki on jo sovittukin, koska huilihetkeä voi joutua viettämään myös muista syistä ja siis ihan ilman mitään draamaisia kolmansia osapuolia. Tämän mallin pohjana on nimenomaan lasten etu. Voin hyvin kuvitella, että mielummin olisin täysin omassa rauhassani jos moiseen kriisiin joutuisin.)
Ihan kaikin tavoin, kaikissa asioissa ollaan vain ja ainoastaan pyritty suhteessamme siihen, ettei mitään tarvitsisi salailla pelon vuoksi. Siis sen pelon, että tulisi jätetyksi. Avioliitosta ja truulaavista huolimatta (tai niistä johtuen) kumpikin realistina kyllä osaa odottaa niitäkin hetkiä kun Ihan Oikeasti haluaisi kokeilla jotain muutakin, vieraampaa, mitä vaan...
Kun ne hetket joskus tulee (on niitä ennen avioon menoa ollutkin molemmilla, vuosiin mahtuu ja kaikilla varmasti niin) olisi ratkaisevan päheetä, että siitä kaikesta vois puhua _etukäteen_ avoimesti. Pelotta. Tehdä ratkaisut, päätyä mihin vaan, mutta ilman sitä petetyksi tulemisen kasvattavaa ja ah niin karmivaa tunnetta.
Toistaiseksi pelosta salailu ei ole tuonut kummankaan elämään mitään hyvää. Nyt kokeillaan toista ääripäätä, yltiörehellisyyttä, keskitie ei tunnu omalta kun se harmaa alue on muillakin niin huge.
Nythän puhuin vain miten meillä homma toimii. Muilta ymmärrän aivan poikkeaviakin ratkaisuja. En tahallanikaan selaa uudelleen isyyshuijausketjua ja palaa aiheeseen, vaan annan teidän lässyttää rauhassa asiaanne kitinän loppuun asti. Vittuillakseni vaan nyt halusin kertoa tällaista huttua (bloggerikaan ei nyt just toimi, ttu).
Meidän lastemme etu on se, että isi hengittää ja äiti hengittää hymyillen (äidistä ei oo hymyttömänä mihinkään, isistä vahvempana on).
CandyMan kirjoitti:Pointsit kuitenkin Geetzulle siitä ettei ilmeisesti ole pyrkinyt salaamaan mieheltään lapsen alkuperää, ja antanut miehensä tehdä oman päätöksensä asiassa. Tosin en tunne tapauksen yksityiskohtia: onko mies koskaan edes luullut lasta omakseen, selvisikö käenpoikuus vahingossa vai Geetzun aloitteesta heti alussa jne.
Mennyt varmaan suurimmalta osalta ohi, mutta on cityssä aiheesta keskusteltu ja ihan miehenikin itsensä toimesta. Ei meillä mitään käenpoikuutta tod ole, perus-lutkasettiä joidenkin mittareilla. Oltiin oltu erossa jo päälle vuos (lähdin kun en kestänyt tekemääni aborttia) ja aika niukasti väleissä. Mies olis halunnut sen lapsen. Yritettiin alottaa eri elämää erossa ja silleen. Vaikeimpana mahdollisena aikana tulin paksuks miehen parhaalle kaverille, enkä toista kertaa enää aborttiin kyennyt. Siitä se uusi elämä sitten lähti.
Mieheni kuuli asiasta silloin kun muutkin, sai sulatella kaikessa rauhassa. Minä en edes haaveillut, että voitais palata yhteen, kaveriaan taas en lähelle toivonut missään mielessä. Toki tarjosin mahdollisuutta päästä syntyvän lapsen elämään. Se ei sitten innostanutkaan, kävi kyllä kerran tyttöään katsomassa.
Mies kävi synnytyssairaalassa katsomassa meitä, sen jälkeenkin kotona kerta kerran jälkeen vain katsomassa. Vauvan ollessa noin 3kk - eli reilut puoli vuotta siitä kun läheisille uskalsin tulevasta äitiydestäni puhua - mies sitten tuli jäädäkseen. Oltiin sulateltu tarpeeks.