Aito_Johanna kirjoitti:
Nyt Gattaca lähetät sille mukavan vastauksen, jossa lasket leikkiä kirjailijahaaveistasi ja esittelet itsesi menestyvänä tilanomistajana.
Joskus entiselle koulukaverille lähetetty kuulumistenkyselymeili on vain entiselle koulukaverille lähetetty kuulumistenkyselymeili, mutta sekin mahdollisuus on otettava huomioon, että kyseinen misupuolinen on kaikki nämä vuodet vain miettinyt tekosyytä ottaa sinuun yhteyttä.
Tiedä häntä.
Laittoi loppuun ettei kyse olle kokoontumiskutsusta tms.
Muistan minä sen, semmonen pitkä laiha silmälasipäinen. Ei meillä mitään ihastuksia ollut ja vähän oltiin muutenkaan tekemisissä.
CandyMan kirjoitti:Ongelmasi ei luultavasti ole niinkään se ettei elämä ole mennyt niinkuin olet suunnitellut, vaan se ettei "mitään" ole tapahtunut. Jopa epäonnistuneita yritelmiä on mukavampi muistella kuin ei-mitään.
Just noin. Ja minulla tuo pysähtyneisyys on varmaan jumittavampaa kuin monella muulla. Tuntuu kuin olisin ollut aikakoneessa. Ihan äsken olin lukiolainen ja sitten ekan vuoden yliopisto-opiskelija, joka odotteli että koskas se oma elämä alkaa. No ei alkanut. Jälkijättöisesti tuntuu kyllä, etten sillä jaksamisella olisi juuri muutakaan voinut. Yhtä masennusta ja arastelua.
Ihan eksakteja haaveita minulla ei tulevaisuudestani ollut.
Yleisemmin hinku maailmanparantamiseen luonnonsuojelun ja eläinsuojelun piirissä. No, järjestötoimintaan epäsosiaalisesta minusta ei ole ja arvovalta yksinäisjyrähtelyyn jäi hankkimatta. Sitäpaitsi turhauttavaa ja raskasta kun pingviinit
seisovat tiellä.
Toinen, ehkä jo aikaisempi haave oli silkka pakeneminen. "Juokse villi lapsi, juokse kauemmaksi, siellä kasvat vahvemmaksi ja vapaammaksi" -Pelle Miljoona. Suosikkileffanikin ja kirjatkin (Logan´s Run, Blade Runner, 12 apinaa, Viimeinen Mohikaani, Tanssii Susien kanssa, Adamsonien ja Jack Londonin kirjat) käsittelevät yhteiskunnasta pakenemista tavalla tai toisella. Että jääkööt, tämä poika haluaa vapaaksi.
Keinoa siihen ei oikein löytynyt. Koulua, opiskelua väärillä aloilla kun en muutakaan keksinyt, duunia pikkupalkalla, työttömyyttä. Lamaannuttavaa masennusta päivästä toiseen.
Joku eksakti käsitys minulla oli itsestäni nelikymppisenä:
Olisin tilani omistaja. Kypsynyt viisas keski-ikäinen. Kaunis vaimo, lapsi tai pari, koiria ja oma ultralight-lentokone pellonlaidassa
Vanhempiani saati vanhaa enoani ei kuvassa ollut.
No, nyt minulla on se tila ja potentiaalisesti omaisuutta nettonakin. Siitä sitten seuraa taloudellista riippumattomuuutta ja vapautta ettei ainakaan tarvitse mennä muille töihin. Mutta vanhemmistani en pääse koskaan eroon, vanhaeno on kuin mörkö siellä ja vaimoväestä ei tietoakaan. Vain lentolupakirjan voisin hankkia, kunhan kävisin ensin laserleikkauksessa.
-Superior- kirjoitti:
Olen 21-vuotias. Ala-asteen lopusta lukion loppupuolelle olin hyljeksitty, kiusattu, ruma, finninen, huonoitsetuntoinen, tyhmäksi itsensä tunteva, aina samoissa vaatteissa nuhruuntuva itsensäviiltelijä. Olin monta vuotta masentunut, surullinen ja yksinäinen, kunnes päätin suunnitelmallisesti tehdä jotain. Mikään ei muuttunut, ja olen edelleen samanlainen. Ainoa ero on se, että minusta tuntuu hyvältä. Tuskinpa tätä tunnetta enää kadotan, vaikken koskaan mitään saavuttaisi.
Todella outoa juuri sinun sanomanasi.
Auttaisiko vain harvoille jaettava kunnianosoitus, Gattacan "Laatuliha-Leima"?
No tässä: *STAMP*