Pidin itseäni hyvin rohkeana kun ala-asteella puolustin kiusattua tyttöä luokan koviksia vastaan. Myös perheriitojen selvittelyt samassa iässä pelottivat hirveästi mutta ei ollut muitakaan vaihtoehtoja kuin yrittää mennä väliin.
Rohkeinta on varmaan ollut lähtemiset suhteesta ja työpaikasta, sillä niillä on ollut ratkaisevaa, positiivista merkitystä myös jälkeenpäin. Kun ensin tuntuu ettei pysty, ei uskalla, ei pärjää ja sitten siitä huolimatta lähtee ja elämä paranee. Toisaalta omaa tyhmyyttä niihin tilanteisiin on joutunut tai antanut niiden liian pitkälle kehittyä.
Oman itsen kannalta merkittäviä rohkeudenosoituksia, mutta ketään en ole pelastanut henkeni kaupalla tai uhrautunut suuremman hyvän puolesta.
Yhdyn muutamaan aiempaan kirjoittajaan rohkeuden määritelmän suhteen. Rohkeutta on se, että tekee jotakin vaikka se pelottaa (ei siis se, että jokin ei pelota). Pari omaa rohkeilua on jäänyt mieleen - ehkä rohkein niistä on nuorimpana tehty. Siispä:
Seiskaluokan lopulla olin pyörryttävän ihastunut luokkatoveriini. Hänen tunteistaan minulla ei ollut mitään käsitystä, mutta ajatus siitä, että emme näkisi koko kesänä, tuntui täysin sietämättömältä. Asiaa miettiessäni tulin siihen tulokseen, että jotain tulisi yrittää tehdä. Päätin kertoa ihastuksestani, mutta se tuntui niin vaikealta että pidin jänistämistä erittäin todennäköisenä.
Sitten kehitin tekniikan, jolla se onnistui. Sanoin ihastukselleni kevätjuhlia edeltävänä päivänä, että minulla on hänelle erittäin tärkeää asiaa, jonka haluan kertoa kevätjuhlien jälkeen. Sen sanominen ei vaatinut vielä niin paljon rohkeutta ettenkö siinä onnistunut. Kevätjuhlien jälkeen hän sitten tietysti tuli hyvin uteliaana kysymään, mikä se asia mahtaa olla, ja koska tilanteesta poistuminen tekoa tekemättä olisi ollut verraten noloa sekin, en oikeastaan enää kehdannut jättää kertomatta. Hankkiuduin pojan kanssa kahden ja sanoin hänelle: Minä rakastan sinua. Halusin, että tiedät sen. Hyvää kesää. Siihen se rohkeus sillä kertaa loppuikin, ja poistuin paikalta suht' rivakasti, antamatta kaverille minkäänlaista suunvuoroa.
Parin päivän kuluttua sain häneltä kirjeen. En ole sen jälkeen kertaakaan saanut kirjettä, jonka avaaminen olisi ollut yhtä tuskallista ja jännittävää! Kirje alkoi: Taisi jäädä sanomatta, että minäkin rakastan. Silloin varmaan lopullisesti opin, että rohkeus kannattaa.
(Huomautettakoon, että rakkaus toki tarkoitti silloin minulle aivan eri asiaa kuin nykyisin. En enää käyttäisi siitä tunteesta sitä sanaa.)