Ihan pakko lainata tänne pätkä kommentoitavaksi. Alku oli hupaisa ja varmaan ihan osuvakin, mutta loppupuolen teksti alkoi vähän tökkiä:
Minuus on sen verran vaikea asia, ettei tuo pätkä oikein naurata, vaikka sen ilmeisesti on tarkoitus olla huvittava oivallus. Voisi kai sanoa, että jokaiseen elämänmuutokseen liittyy myös oivalluksia omasta itsestä, jolloin ihminen tietenkin saa selville uusia asioita siitä ihmeellisestä minuudesta, olipa kyseessä sitten suhteen alkaminen tai päättyminen. Eikä se ole huvittavaa, vaan hyödyllistä.Minuus. Jotain, joka löytyy, kun rakastuu, mutta josta eron jälkeen ilmoitetaan, että sori, olin väärässä, se olikin koko liiton ajan kadoksissa ja nyt se on löytynyt.
Tässä kohdassa taas ihmetyttää, että voiko joku mukamas ihan oikeasti elää parisuhteessa tutustumatta siihen toiseen, ja vieläpä olla suhteen päätyttyäkin hyvissä väleissä? Kuulostaa melkein siltä, kuin kirjoittajan mielestä hyvissä väleissä olisi jotain pahaa, tai ainakin jotain halveksittavaa.Ex. Ihminen, jota hädin tuskin tuntee, mutta johon on "harvinaisen hyvät ja lämpimät välit, soitellaan ihan päivittäin, paras ystäväni".
Minusta on mukavaa, että vaikka ensimmäisestä erostani on aikaa jo kuusi vuotta, emmekä juurikaan pidä yhteyttä, on exmieheni kanssa silti edelleenkin äärettömän helppoa puhua ihan mistä tahansa, jos jotain oikeaa asiaa tai muita tekosyitä yhteydenottoon sattuu olemaan. Tunnen kyllä mielestäni hänet edelleenkin. Ja itse asiassa hän pitää suoraan yhteyttä sekä vanhempiini että pikkusiskooni ihan tiiviisti, mitä kautta itse kuulen hänen kuulumisiaan, enkä pidä sitäkään mitenkään outona tai epäilyttävänä.
Tämä kohta ihmetytti ehkä jopa eniten. Miksi ihmeessä pitäisi hävetä lausuntoja, jotka ajankohtaisina olivat totisinta totta? Ei kai ero mitätöi koko parisuhteen arvoa? Käsittämätön ajatus.Saarela. Se epämääräinen olotila, jossa nolous ja häpeä kohtaavat, kun eron jälkeen muistelee rakastuneena antamiaan lausuntoja.