Sitoutuako vaiko eikö?

[Zeb]

Kavereiden puuhia, palstalaisten elämänkäänteitä ja yleensä maailman menoa seuratessa nousi mieleeni tällainen kysymys. Enenevässä määrin tuntuu alaa valtaavan kulttuuri, jossa suhde katkaistaan ongelmien ilmaantuessa. DTP-ohjeistus alkaa olla yleispätevää kauraa ongelmaan kuin ongelmaan. En itse väitä olevani sen kummempi, jo kaksi sikaa on tullut dumpattua aikuiselämäni aikana. Alkaa vaan pikku hiljaa valaistua että kun yhden tyypin dumpattuaan pääsee yksistä ongelmista eroon, niin toisen kanssa edessä on uudenlaisia, joiden olemassaolosta ei aiemmin ollut aavistustakaan.

Hellsteniä olen viime aikoina lueskellut ja arvostan monia ajatuksiaan. Sellainenkin jokseenkin hassulta tuntuva ajatus hänellä oli jossain kirjassaan, että avioliittoa niine myötä- ja vastamäkijuttuineen tarvitaan siihen, ettei ihminen muuten ole riittävän vahva jatkaakseen suhdetta vaikeuksien yli. Jokaiselle suhteessa elävälle lienee ajoittain tullut olo, että mitä vittua teen tän tyypin kanssa. Avioliittopallo jalassa eroaminen on vaikeampaa, mikä kai sitten motivoi panostamaan ongelmien selvittämiseen, ehkä? En minä tiedä, kunhan olen pyöritellyt ajatusta päässäni.

Naimisiinmeno tuntuu osin oikein hyvältä ajatukselta, toisaalta taas kauhistuttavalta. Sitten niiden ongelmienkin kanssa olisi naimisissa. Luullakseni olisin valmis sitoutumaan sellaiseen projektiin. Arvostan kumppanuutta, ystävyyttä, lojaaliutta. Haluan perheen. En halua elää elämääni pätkäsuhteissa, jotka päättyvät siihen kun kaikki ei enää sujukaan kuin tanssi. Haluan opetella katsomaan peiliin ja nähdä omatkin virheeni ja toivottavasti jopa viisastua.

En missään nimessä halua kritisoida niitä, jotka päätyvät eroon, jokaisella on toki oikeus elää ainoa elämänsä kuten parhaaksi näkee. Väkivalta ja vaikea päihderiippuvuus ovat mielestäni oikein hyviäkin syitä erota, samoin kuin se, jos jompi kumpi ei (enää) ole halukas panostamaan suhteeseen ja myös kumppanin hyvinvointiin. Yleisesti ottaen kuitenkin arvostan sitoutumista, vaikkapa täältä poissaolollaan loistavan kollegani tyyliin (älä nyt perkele tule takaisin ja kerro eronneesi!). Hänellekin moni jakeli ero-ohjeistusta, koska suhde ei tällä hetkellä ollut kaikin osin toimiva, minusta taas suhteen toimivuutta olisi voinut korjata.

Te täällä, jotka elätte suhteessa. Miltä näyttää? Onko asiat hyvin, riittävän hyvin, vai ettekö vain uskalla erota? Onko ongelmia? Entä te, jotka olette sinkkuja, monet monellakin yhteiskunnallisella mittarilla menestyviä, takana useampia muutaman vuoden suhteita. Aiotteko jossain vaiheessa sitoutua pidemmäksi aikaa, loppuelämän ajatuksella? Vai onko parempi elää pätkäsuhteesta toiseen? Ettekö vain vielä ole löytäneet sitä oikeaa? Uskooko täällä vielä joku siihen oikeaan, siinä muodossa, että siinä olisi kyse toisen vallan ylimaallisen hyvistä ja sopivista ominaisuuksista? Vaiko vain päätöksestä elää yhdessä kuivienkin kausien yli, kyvystä nähdä myös omat virheensä ja aktiivisesta halusta ratkoa eteen tulevat ongelmat?

[bedlam]

Olen ensimmäisen ja pisimmän suhteen jälkeen erikoistunut erityisesti sellaisiin vuoden-puolentoista paketteihin. Viimeisimpien suhteiden välissä en ole kerennyt pitää juuri minkäänlaista taukoa, joten nyt elelenkin ihan mieluusti keskenäni issessein issekseni. Tiedä vaikka mitenkä kauan sitten, tää yksinolo tuntuu nyt niin sellaiselta kotoisalta ja omalta. Olen jo niin skeptinen ikuisten rakkauksien suhteen, että se varmaan onkin se suurin esteeni sen saavuttamiselle. Ehkä ihan hyvä niin.

[Zeb]

Olen ensimmäisen ja pisimmän suhteen jälkeen erikoistunut erityisesti sellaisiin vuoden-puolentoista paketteihin. Viimeisimpien suhteiden välissä en ole kerennyt pitää juuri minkäänlaista taukoa, joten nyt elelenkin ihan mieluusti keskenäni issessein issekseni. Tiedä vaikka mitenkä kauan sitten, tää yksinolo tuntuu nyt niin sellaiselta kotoisalta ja omalta. Olen jo niin skeptinen ikuisten rakkauksien suhteen, että se varmaan onkin se suurin esteeni sen saavuttamiselle. Ehkä ihan hyvä niin.

Muun muassa sinua ajattelinkin tuota kirjoittaessani, kun muistan sun aiemmin jossain pohtineen, josko sarjasuhteilu olisi kohdallasi oiva ratkaisu. Ei siinäkään minusta mitään pahaa ole, tosiaan, jokaisen ainoa elämä, ja se pitää käsittääkseni yrittää elää niin, että on onnellinen. Mikä siinä vuoden jälkeen sitten menee pieleen, jos saa udella? Onko joku kaava joka toistuu vaiko aina uusia esteitä ikuisen yhteisen onnen eessä?

[Georgina]

Yleisesti ottaen kuitenkin arvostan sitoutumista, vaikkapa täältä poissaolollaan loistavan kollegani tyyliin (älä nyt perkele tule takaisin ja kerro eronneesi!). Hänellekin moni jakeli ero-ohjeistusta, koska suhde ei tällä hetkellä ollut kaikin osin toimiva, minusta taas suhteen toimivuutta olisi voinut korjata.

Mä uskon että ne korjaavatkin, mulle jäi ainakin mielikuva että suhde on pääosin aika vakaalla pohjalla.

Te täällä, jotka elätte suhteessa. Miltä näyttää? Onko asiat hyvin, riittävän hyvin, vai ettekö vain uskalla erota? Onko ongelmia?Uskooko täällä vielä joku siihen oikeaan, siinä muodossa, että siinä olisi kyse toisen vallan ylimaallisen hyvistä ja sopivista ominaisuuksista? Vaiko vain päätöksestä elää yhdessä kuivienkin kausien yli, kyvystä nähdä myös omat virheensä ja aktiivisesta halusta ratkoa eteen tulevat ongelmat?

Näyttää suorastaan omituisen hyvältä! Uskon että sen ensimmäisen hankalan kerran jälkeen uskaltaisin erota paljon helpommin kuin silloin, jos aihetta olisi. Eipä ongelmia muuta kuin molempien jaksaminen hektisessä elämänvaiheessa, tosin meillä toistemme tukeminen sujuu aika mukavasti.

Uskon että jokaiselle on useita oikeita, se kenen kanssa aletaan yhteistä elämää rakentaa liittyy ennenkaikkea sattumaan. Myös erilaisiin ja -aikaisiin elämäntilanteisiin. Sitten kun sen yhden kanssa on matkaan lähdetty, hän muuttuu koko ajan enemmän oikeaksi muihin nähden.

[Zeb]

Uskon että jokaiselle on useita oikeita, se kenen kanssa aletaan yhteistä elämää rakentaa liittyy ennenkaikkea sattumaan. Myös erilaisiin ja -aikaisiin elämäntilanteisiin. Sitten kun sen yhden kanssa on matkaan lähdetty, hän muuttuu koko ajan enemmän oikeaksi muihin nähden.

Aika vakaasti samoilla linjoilla tässä.

[elco]

Oman parisuhteen syväanalyysi täällä on vaan melkomoista vastatuuleen pissimistä. Jos menee huonosti niin jengi antaa idioottimaisia neuvoja ja ovat vahingonniloisia. Jos menee hyvin niin se pannaan muistiin ja sitten kun kolmen vuoden päästä menee huonosti niin lainataan retostelut ja sanotaan, että eikös teillä pitänyt mennä hyvin; tai vaihtoehtoisesti kyseenalaistetaan hyvinmeno sanoen, että näinköhän kaveri täällä netissä vaan hehcuttaa.

Elukka von Kickenhauber on kunnostautunut tällä saralla ylitse muiden.

Vittuako se teille kuuluu.

[Zeb]

Oman parisuhteen syväanalyysi täällä on vaan melkomoista vastatuuleen pissimistä. Jos menee huonosti niin jengi antaa idioottimaisia neuvoja ja ovat vahingonniloisia. Jos menee hyvin niin se pannaan muistiin ja sitten kun kolmen vuoden päästä menee huonosti niin lainataan retostelut ja sanotaan, että eikös teillä pitänyt mennä hyvin; tai vaihtoehtoisesti kyseenalaistetaan hyvinmeno sanoen, että näinköhän kaveri täällä netissä vaan hehcuttaa.

Elukka von Kickenhauber on kunnostautunut tällä saralla ylitse muiden.

Vittuako se teille kuuluu.

Olet oikeassa siinä, että noinhan se useimmiten menee. Mutta aiheesta voinee puhua yleisestikin raportoimatta sinänsä omista kulloisistakin vaiheistaan? (Minusta raportoinnissakaan ei välttämättä ole mitään kovin pahaa, mutta saa olla aika paksu nahka, että jaksaa sitä palautetta, erityisesti jos muutenkin on ongelmia.)

[Tix]

Entä te, jotka olette sinkkuja, monet monellakin yhteiskunnallisella mittarilla menestyviä, takana useampia muutaman vuoden suhteita. Aiotteko jossain vaiheessa sitoutua pidemmäksi aikaa, loppuelämän ajatuksella?

Joo. Kyllä se pitkän aikavälin tavoitteina on suurin.

Vai onko parempi elää pätkäsuhteesta toiseen?

Tuskin. Pätkät sopivat paremmin nuoruuteen ja virheiden (välttämisen) opetteluun.

Ettekö vain vielä ole löytäneet sitä oikeaa?

En tiedä. Ei kukaan muukaan tiedä. Aina voi olla joku vielä oikeampi.

Uskooko täällä vielä joku siihen oikeaan, siinä muodossa, että siinä olisi kyse toisen vallan ylimaallisen hyvistä ja sopivista ominaisuuksista?

Uskoisin, että enemmän kyse on itselle sopivasta kombinaatiosta hyviä ja huonoja puolia, jotka eivät ajan kanssa muutu liikaa huonompaan suuntaan. Mitä enemmän ikää tulee, sen vähemmän merkittävä tekijä ulkonäkö on. Tosin niin kauan kun on seksuaalisesti aktiivinen, en usko että sen merkitys katoaisi kokonaan.

Vaiko vain päätöksestä elää yhdessä kuivienkin kausien yli, kyvystä nähdä myös omat virheensä ja aktiivisesta halusta ratkoa eteen tulevat ongelmat?

En usko sitoutumiseen sitoutumisen vuoksi. Sitoutuminen ei voi olla itseisarvo tai tavoitetila, vaan looginen jatkumo romanttisen hupsulle ajatukselle "minä haluan olla tämän ihmisen kanssa loputtomiin." Myös sitoutumispäätös voi olla sellainen oma virhe joka tulisi kyetä havaitsemaan ja muodostaa ongelman, jonka ratkaisemiseksi eroaminen on ainoa hyvä ratkaisu. Perimmäinen ongelma on siinä, että ihminen on muuttuvainen otus kaikilla tasoillaan.

Elinikäisen suhteen tavoittelu on ihan hyvä juttu ideana, mutta sen toteuttaminen hampaat irvessä ja vaikka mikä olis kuullostaa hieman typerältä ja vanhanaikaiselta. Jokaisella on kuitenkin vain yksi elämä, niin se olisi lienee paras pyrkiä elämään mahdollisimman hyvin? Hyväkin kumppani voi muuttua täysin ennakoimattomalla tavalla jolloin itse sitoutumispäätöksen tavoitettakin on syytä pohtia.

Kumpi on tärkeämpää - olla sitoutunut vai onnellinen? Tunnen useita pariskuntia, jotka ovat hyvin sitoutuneita mutta melkoisen onnettomia.
Pelkään pahoin, että monia pariskuntia pitää yhdessä enemmän yksin olemisen pelko kuin yhdessä olemisen tuoma hyvä olo. Onneksi myös joitakin, jotka ovat sitoutuneita ja hävyttömän onnellisia vielä 60 vuoden jälkeenkin. Näitä kyyhkyspareja seurattuani en olisi kovin ylpeä itsestäni, jos viimeisiä henkäyksiäni vedellessäni tajuaisin olleeni jonkin oman päätökseni ja abstraktin sitoutumiskäsitteen vanki, enkä olisi sen takia elänyt elämääni niin kuin oikeasti haluan.

Ei elämä kuitenkaan koskaan mene niin kuin sen suunnitelee. Siksi on turha myöskään päättää etukäteen, että tekee päätöksiä joita ei voisi muuttaa.

[elco]

Ei elämä kuitenkaan koskaan mene niin kuin sen suunnitelee.

Siis siitähän lähdetään, että kaikki menee aina suunnitelman mukaan.

[Zeb]

En usko sitoutumiseen sitoutumisen vuoksi. Sitoutuminen ei voi olla itseisarvo tai tavoitetila, vaan looginen jatkumo romanttisen hupsulle ajatukselle "minä haluan olla tämän ihmisen kanssa loputtomiin."

Ei nyt toki sitoutumista sitoutumisen vuoksi, mutta käsittääkseni molemminpuolinen sitoutuminen suhteeseen on välttämätön maaperä mikäli (isompia) ongelmia halutaan pystyä ratkomaan.

[Pyry-Matias]

Enenevässä määrin tuntuu alaa valtaavan kulttuuri, jossa suhde katkaistaan ongelmien ilmaantuessa.

Tästä palautui mieleeni ND:n "omaketju". Palstallahan se näin menee suhteellisen usein. Eli opastetaan eroamaan, kun tulee mitä tahansa parisuhdeongelmia, joista tänne raportoidaan. Ei tämä kuitenkaan ole kuin palstatodellisuus. Itse asiassa en usko ollankaan ihmismielen muuttuneen ajan saatossa tässä suhteessa.

Ennen usein siedettiin ja kärsittiin, lopuksi turruttiin, ei ollut usein muuta vaihtoehtoa. Nykyään ehkä uskalletaan enempi kokeilla ja se mielletään sallituksi. Eroaminenkin on kuin leipää söisi.

Mutta en itse ole huolissani eromisista. Lähtökohtaisesti luotan ihmisen arvostelukykyyn ja valinnanvapauteen. Eroaminen ei saisi olla pelkästään häpeällinen epäonnistuminen, vaan myös mahdollisuus. Ja tilanteet muuttuu ym. diipadaapaa...

[Geetz]

Ei nyt toki sitoutumista sitoutumisen vuoksi, mutta käsittääkseni molemminpuolinen sitoutuminen suhteeseen on välttämätön maaperä mikäli (isompia) ongelmia halutaan pystyä ratkomaan.

Jep. Mä ainakin olen varma, että jossain vaiheessa on tehtävä päätös pysyä yhdessä huonotkin ajat ja niiden välttämättömien huonojen aikojen iskiessä pitää siitä päätöksestä vaan kiinni. Ihanan simppeliä. Ihan vaikka jopa tarkan ajan verran, aikakin sovittuna ehkä etukäteen. Vaikka tuntus ihan toivottomalta ja täysin paskalta niin homma katotaan niin kuin on sovittu. Aika tekee niin paljon. Kuka tahansa osaa kipittää karkuun ja kuka tahansa osaa jäädä paikalleen paskaan vuosiksi. Onnellisia ovat ne, jotka jäävät koska niin on sovittu ja toivottavasti työstävät sopimusaikana diiliä eteen päin...

Wtf.

Uskon, että mulle olis muitakin Oikeita tuon oman äijäni lisäks. Sellasia, joiden kanssa kaikki tärkeimmät natsais ja jopa sellaisia, joiden kanssa ne vähemmän tärkeätkin paremmin. Tuskin ilman vahinkomuksua olisin uskaltanut edes haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta, niin eri tavalla ajattelimme lapsista ja perheestä... Sattuma ja myöhemmät yhteiset mokat ovat vaan tuupanneet meidät yhteen ja ihan joka aamu yritän muistaa olla kiitollinen siitä. Sovitteluaika umpeutuu vasta vuoden lopulla, katellaan sit taas uusiks. Yleensäkin vuos kerrallaan on hyvä ajatella asioita, toki ne eläkerahat ja -ajat saa silti kangastella silmissä. Ja lapsenlapset ja sen sellaset epätärkeydet, jotka saa kokea yhdessä tai yksin, tai mistäs tietää vaikkei ollenkaan.

[Geetz]

^^ Henkkoht oon huomannu, että ihmiset aika rankasti tuppaavat mielipiteitään tyrkyttämään. Oot tyhmä ihminen jos annat kohdella itseäs huonosti, ihan vaikka vaan kerran ja hätäsesti, ei siinä kannata miettiä niitä upeita kohteluja potenssiin tuhat miljoonaa. Sun on oltava vahva ja näytettävä, ettet alistu, ja sun on muistettava tuplata keinot rankasussa. Kärsi mielummin yksin kuin kaksin. Nykyaikana sun ei tartte nöyrtyä (!!!) ja antaa leikisti anteeks (!!!) - sua päin vastoin katsotaan kieroon jos olet tyhmä ja loukattu pelkuri.

(Oops, oisin voinu privatakin tän rakkaalle tyttökamulleni... )

[urpiainen]

Ettekö vain vielä ole löytäneet sitä oikeaa?

En tiedä. Ei kukaan muukaan tiedä. Aina voi olla joku vielä oikeampi.

En nyt tarkoita kommentoida mitenkään juuri Tixiä, mutta tämä kommentti minusta resonoi kivasti Zebin ensimmäisen viestin kanssa. Zebhän esitti, että ehkä naimisiinmeno on aktiivisena tekona jotain, joka itsessään lujittaa parisuhdetta. Olen samaa mieltä, vaikka sen aktiivisuuden muodon ei minusta välttämättä tarvitse olla violiitto. Mutta mitä tarvitaan on juuri aktiivinen ote: parisuhteesta ja myös itsestään parisuhteen osapuolena on tehtävä sellainen kun haluaa olla. Parisuhde, kuten rakkauskin, ovat verbejä, eivät substantiiveja, sanoo AJ kollegoineen mitä tahansa. Se oikea on se oikea, koska hänet valitaan aktiivisesti oikeaksi ja tällä toiminnalla tehdään hänestä se oikea. Tixin kommentti taas näyttäisi edustavan tämän aktiivisen, parisuhteen olemuksen määrätietoisen luojan, mallin sijaan enemmän jonkinlaista passiivista kuluttaja-asennetta parisuhteeseen ja kumppaniin. Eli ei itse aktiivisella toiminnallaan luoda parisuhteen laatua ja arvoa, vaan passiivisesti arvioidaan sitä ulkopuolelta, ilman vastuuta. Sopii kyllä aikaamme aika hyvin ja kuulostaa siltä, että PerttiM allekirjoittaisi idean heti.

Antiikin kreikkalaiset olisivat sanoneet, että siinä missä zebiläinen käsitys parisuhteesta perustuu rakkauden kehittyneimmälle ja arvokkaimmalle (siis uutta arvoa luovalle) muodolle, tixiläinen kommentti edustaa alempaa (muiden luomaa arvoa arvioivaa) muotoa. Mutta tämähän on jo vanhaa tuttua asiaa.

[Bliss]

Onko parisuhde ja sitoutuminen tavoiteltava asia, voi onko luvallista myöntää, että yksinkertaisesti viihtyy paremmin yksin?

[Vihtahousu]

Onko parisuhde ja sitoutuminen tavoiteltava asia, voi onko luvallista myöntää, että yksinkertaisesti viihtyy paremmin yksin?

No niin kauan kun olet itsellesi rehellinen, niin ei mitään hätää. Luulen että tuossa iässä osaat jo tehdä päätöksen ilman melodramatiikkaa. Ole miltä tuntuu. Mistäs sitä tietää vaikka mieli vielä joskus muuttuiskin

[PerttiMakimaa]

Kavereiden puuhia, palstalaisten elämänkäänteitä ja yleensä maailman menoa seuratessa nousi mieleeni tällainen kysymys. Enenevässä määrin tuntuu alaa valtaavan kulttuuri, jossa suhde katkaistaan ongelmien ilmaantuessa. DTP-ohjeistus alkaa olla yleispätevää kauraa ongelmaan kuin ongelmaan. En itse väitä olevani sen kummempi, jo kaksi sikaa on tullut dumpattua aikuiselämäni aikana. Alkaa vaan pikku hiljaa valaistua että kun yhden tyypin dumpattuaan pääsee yksistä ongelmista eroon, niin toisen kanssa edessä on uudenlaisia, joiden olemassaolosta ei aiemmin ollut aavistustakaan.

...

Te täällä, jotka elätte suhteessa. Miltä näyttää? Onko asiat hyvin, riittävän hyvin, vai ettekö vain uskalla erota? Onko ongelmia? Entä te, jotka olette sinkkuja, monet monellakin yhteiskunnallisella mittarilla menestyviä, takana useampia muutaman vuoden suhteita. Aiotteko jossain vaiheessa sitoutua pidemmäksi aikaa, loppuelämän ajatuksella? Vai onko parempi elää pätkäsuhteesta toiseen? Ettekö vain vielä ole löytäneet sitä oikeaa? Uskooko täällä vielä joku siihen oikeaan, siinä muodossa, että siinä olisi kyse toisen vallan ylimaallisen hyvistä ja sopivista ominaisuuksista? Vaiko vain päätöksestä elää yhdessä kuivienkin kausien yli, kyvystä nähdä myös omat virheensä ja aktiivisesta halusta ratkoa eteen tulevat ongelmat?

Niinhän se on, että jos on naisen kanssa ongelmia ei etsitä toista naista tai kohta sinulla on kaksi ongelmaa.

Jokaisessa ihmisessä on omat ongelmansa ja en tiedä miehistä tarkemmin, mutta ainakin naisilla on ihan jokaikisellä ulkonäkökompleksi. Ainoastaan kompleksin vakavuus vaihtelee. Ihan sama miltä näyttää. Jos on laiha valittaa pieniä rintojaan ja vice versa.

Itselläni asiat ovat riittävän hyvin. Rehellisesti analysoiden jotkut osa-alueet suhteessani ovat olleet entisten kumppanieni kanssa parempia, mutta jotkut ovat nyt valovuosia edellisten edellä. Kokonaispaketti ratkaisee. Suhteessa on niin paljon hyviä puolia, että ne huonot jäävät taustalle. Olen sitoutunut tähän pitkäksi aikaa. Mutta ymmärrän elämän realiteetit ja tavoitteenani on elää elämääni siten, että pystyn yksin jäädessäni putoamaan jaloilleni. Jos näin sattuisi käymään.

En usko, että on yhtä ja oikeaa täydellistä kumppania vaan vain laivoja jotka kohtaavat yössä. Ja jotkut vaan sopivat paremmin toisilleen kuin toiset.

[Vihtahousu]

Mutta ymmärrän elämän realiteetit ja tavoitteenani on elää elämääni siten, että pystyn yksin jäädessäni putoamaan jaloilleni. Jos näin sattuisi käymään.

Et kai sä oikeasti pidä mitään säästötiliä, jos akka sattuis potkaisemaan pihalle?

Mä lasken että lähden parisuhteeseen täysillä ja en halua edes ajatella sitä eroamisen mahdollisuutta, mutta toki sekin vilahtelee mielessä ihan kuin toisessa ääripäässä häät ja ikuinen yhdessäolo. Jos ero tulee, niin ei silloin kuulukaan sanoa; "ok, mä selviän..." Silloin saa kyllä itkeä ja näyttää tunteensa ja vaikka valitella että "kuinka nyt selviää?".
Jos mulle ei kävisi niin, niin luultavasti en olisi antanut itsestäni kaikkea irti suhteessani, vaan olisin "pelannut varman päälle" ettei vaan vois sattua liikaa... siitä ei vaan tule mitään.

[PerttiMakimaa]

Et kai sä oikeasti pidä mitään säästötiliä, jos akka sattuis potkaisemaan pihalle?

Mä lasken että lähden parisuhteeseen täysillä ja en halua edes ajatella sitä eroamisen mahdollisuutta, mutta toki sekin vilahtelee mielessä ihan kuin toisessa ääripäässä häät ja ikuinen yhdessäolo. Jos ero tulee, niin ei silloin kuulukaan sanoa; "ok, mä selviän..." Silloin saa kyllä itkeä ja näyttää tunteensa ja vaikka valitella että "kuinka nyt selviää?".
Jos mulle ei kävisi niin, niin luultavasti en olisi antanut itsestäni kaikkea irti suhteessani, vaan olisin "pelannut varman päälle" ettei vaan vois sattua liikaa... siitä ei vaan tule mitään.

En. Säästämiseni liittyy yleisesti elämänfilosofiaani.

Minusta parisuhteen jännitteen pitää paljon parempana kun molemmat pystyvät toimimaan myös itsenäisinä ihmisinä eivätkä takerru toisiinsa uskoen tämän auvon kestävän elämän loppuun asti. Ei se tarkoita, että olettaa kaiken päättyvän huomenna vaan mielestäni tervettä itsetuntoa.

[Geetz]

^ Ja Dr Philiä (missä on keikkis??) lainaten; jokaisessa parisuhteessa tulisi sopia kuinka toimia erotessa.

[Vihtahousu]

En. Säästämiseni liittyy yleisesti elämänfilosofiaani.

Minusta parisuhteen jännitteen pitää paljon parempana kun molemmat pystyvät toimimaan myös itsenäisinä ihmisinä eivätkä takerru toisiinsa uskoen tämän auvon kestävän elämän loppuun asti. Ei se tarkoita, että olettaa kaiken päättyvän huomenna vaan mielestäni tervettä itsetuntoa.

Yep, arvelinkin näin, latelin tuossa aikasemmassa vastineessani enemmän omaa filosofiaani kuin tarkastelin sinun.
Takertuminen on kyllä aika creepy sana *puistatus*
Mutta kyllä saa ja pitää luottaa toiseen että niin kauan kun ollaan yhdessä, niin uskotaan siihen että se yhteinen juttu tulee kestämään.

Sitoutuminen toiseen niin että on toisesta riippuvainen on kyllä pelottava ajatus, mutta kokeilin sitäkin viikkon-pari kun rahatilanne ei oikein antanut mahdollisuuksia oikeastaan muuhun fiksuun. Toimi, tuli rakennettua lisää luottamusta. Silti tästä eteenpäin pyrimme kuitenkin olemaan taloudellisesti toisistamme riippumattomia ja sitten kun joskus yhdistää kamppeet saman katon alle, niin osais olla toisesta riippumaton taloudellisesti. Vissiin jotain tän suuntaista tarkoitit myös.

[Melnais]

"Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat." "Jalompaa onko hengen kärsiä Kaikk' inhan onnen iskut sekä nuolet..." Ja muita sekalaisia ajatuksia suhteessa kohdattujen vaikeuksien kestämisesta, työstämisestä ja sulauttamisesta perheen onnen vuoksi.

Näkisin avioliiton tunnustuksena toista kohtaan. Lupauksena ja tahtona paneutua tuleviin ongelmiin suhteen pitämiseksi kasassa. Siinä luodaan peruspilaria jonka varassa kestää paremmin molempien sitoutuessa suhteeseen ja toisiinsa. Onnistuakseen vaatii mielestäni asioiden tarkastelua Meidän kannaltamme enemmän kuin Minun kannaltani.

Toisaalta kaunis lupaus ei välttämättä kanna ellei taustalla ole jonkinlaista tietoa ja kokemusta omista ja toisen kyvyistä käsitellä ongelmia. Keskustelu ei ole aivan sama asia kuin käytännön esimerkki. Ristiriitoja läpikäyneellä parilla on mielestäni suuremmat todennäköisyydet selvitä niistä jatkossakin kuin suuressa huumassa vihille karanneilla. Otan sinut vaikka tiedän miten sietämätön voit olla.

Vaikka sitoudutaan ja lupaudutaan yrittämään, kaikkea ei luvata kestävänsä. Ehkä näin ennakolta miettien puolison pitkä rinnakkaissuhde, nopeasti syvenevä, hoitoon reagoimaton mielisairaus tai vakava päihdeongelma olisivat syitä peräytyä kun keinot on käytetty.

[masa]

ja sitten kun joskus yhdistää kamppeet saman katon alle,

Jos mitenkään mahdollista, niin koettakaa saada sellainen katto pään päälle, joka on molemmille kokonaan uusi. Säästytte monelta nahinalta...

[PerttiMakimaa]

Sitoutuminen toiseen niin että on toisesta riippuvainen on kyllä pelottava ajatus, mutta kokeilin sitäkin viikkon-pari kun rahatilanne ei oikein antanut mahdollisuuksia oikeastaan muuhun fiksuun. Toimi, tuli rakennettua lisää luottamusta. Silti tästä eteenpäin pyrimme kuitenkin olemaan taloudellisesti toisistamme riippumattomia ja sitten kun joskus yhdistää kamppeet saman katon alle, niin osais olla toisesta riippumaton taloudellisesti. Vissiin jotain tän suuntaista tarkoitit myös.

Minusta parisuhde on kärjistettynä se, että jakaa toisen kanssa asioita jotka voisi tehdä itsekin. Siinä sivussa toki tulevat ne parisuhteen asiat, joita ei voi tehdä yksin. Tietty oma taloudellinen riippumattomuus on yksi asia, jota kannattaa vaalia. Yhteiset menot ovat sitten eri asia.

Ihminen on laumaeläin ja arvostan kyllä parisuhdettani.

[Tix]

Tixin kommentti taas näyttäisi edustavan tämän aktiivisen, parisuhteen olemuksen määrätietoisen luojan, mallin sijaan enemmän jonkinlaista passiivista kuluttaja-asennetta parisuhteeseen ja kumppaniin. Eli ei itse aktiivisella toiminnallaan luoda parisuhteen laatua ja arvoa, vaan passiivisesti arvioidaan sitä ulkopuolelta, ilman vastuuta. Sopii kyllä aikaamme aika hyvin ja kuulostaa siltä, että PerttiM allekirjoittaisi idean heti.

Oikeastaan siitä ei ole tuossa kommentissani kyse. Olen hyvinkin jääräpäinen loppuunastiyrittäjätyyppi silloin kun sitoudun. En vain pidä "sen oikean" käsitettä miltään osin sopivana kuvaamaan sitoutumista prosessina. Kyse ei ole siitä että joku ihminen olisi ominaisuuksiltaan jotenkin niin ihmeellinen, että olisi juuri oikea siksi, vaan siitä että kahden ihmisen ominaisuudet, tahtotilat ja muut olosuhteet ovat samanaikaisesti soveliaat pysyvän parisuhteen muodostumiseen. On melko lailla sattumasta kiinni, miten sellainen kumppani valikoituu. Minulla on joskus nuorempana ollut hyvinkin voimakas kokemus "siitä oikeasta" ja se oli äärimmäisen väärä kokemus kun kumpikin tahoillamme kasvoimme ja kypsyimme. Sen sijaan oma äitini julisti tunnettuani isääni 3 vuotta, että tuo on kyllä viimeinen mies jonka kanssa menisin naimisiin. Toisin kävi.

Antiikin kreikkalaiset olisivat sanoneet, että siinä missä zebiläinen käsitys parisuhteesta perustuu rakkauden kehittyneimmälle ja arvokkaimmalle (siis uutta arvoa luovalle) muodolle, tixiläinen kommentti edustaa alempaa (muiden luomaa arvoa arvioivaa) muotoa.

Pomppasit johtopäätöksiisi aika pienestä. Kylläpäs antiikin kreikkalaiset voivat sekoittaa pienen lintuparan pään.