Mida kirjoitti: Nääh. Kuvittelet vissiin että mää koittaisin jotenki käännyttää tai uskotella, että perseelles meet jos tolleen teet ja mää tiärän kaiken ja vähäks oot tyhmä jos et usko et oon oikees tms. Vai oonko käsittäny väärin?
No, kieltämättä hetkittäin saa tommosen vaikutelman. Mutta onhan se fakta, että sinä elät nyt parisuhdetta ja minä en. Siinä mielessä sun mekanismi on siis jo tuottanut sulle haluamasi lopputuloksen. Ehkä sen takia sun onkin helpompi nähdä se toimivampana kuin joku muu menetelmä, vaikket sitä ehkä ensisijaisesti teksteilläsi tarkoittaisikaan.
Mida kirjoitti:
Ite aloit udella! Koita ny kestää että mää sitte omakohtasella perstuntumalla vastaan sen mukaan mikä ny ainaki omalla kohdalla vaikuttais vahvasti toimivimmalta kokonaisuudelta ja yritän viä perustella, että mikskä mää tälleen kuvittelen.
Kyllä. Ehdottomasti haluan tietää ihmissuhteista muita perspektiivejä kuin omani. Siitä vaan en siis pidä, että aletaan toitottaa omaa tapaa sinä ainoana oikeana
yleisesti ottaen. Joskus, jos olet kirjoittanut jotain tyyliin: "voi kai se noinkin toimia", tulee se vaikutelma, että ikäänkuin olisit oivaltanut jotain, mitä minä en ole.
Sama pätee keskusteluista kaikkeen muuhunkin aatemaailmaan: uskonnot, politiikka jne. Minusta on mukava vaihtaa ajatuksia erilailla ajattelevien kanssa. Mutta se keskustelun hedelmällisyys jää varsin kyseenalaiseksi, jos siitä tulee sellaista piilokäännyttämistä.
Mida kirjoitti:
Ja tottakai jos mää kerron siitä minkä oon todennu itelleni parhaiten totta olevan ja sopivan, ni tietty mää otan huomioon mun henkilökohtaset motiivit. Ja totta helkkarissa sää otat omat motiivis huomioon ja elät niinku parhaakses tykkäät.
No niin. Tämä selvä.
Mida kirjoitti:
Mut sellaselle ihmiselle jolle kaikkein tärkeintä on vahva ihastus ja alkuhuuma, niin senkus hyppää sinne kelkkaan ja potkii viä vähä vauhtia. Ja jos se ny ei nii nuukaa oo, että kestääkö se viikon vai pari vuotta, että tuleehan noita uusia kelkkoja, ni sitäkin suuremmalla syyllä mikäs siinä!
Aika keskeistä tässä on se, mihin se alkuhuuma pohjautuu... siis kuinka perustavaan tuntemiseen. Ja toisekseen se, että se ISV on niin tärkeää, ei tarkoita sitä, että haluaa heti sellaisen ISV-miehen kanssa hypätä suhteeseen. Siis se, että on herkistynyt ISV:lle, ei kerro vielä mitään siitä, miten nopeasti haluaa/pystyy sellaiseen mieheen sitoutumaan. Suhteen aloittamiseen, ainakin mulla, vaikuttaa myös oma aiempi elämä.
Ja mun menneisyyteen kuuluu niin paljon arkaluontoisia asioita, että mulla menis ylipäätään pitkään jo sen sisäistämiseen, että joku mies, jota kohtaan tunnen ISV:a, todella saattaisi ehkä tuntea mua kohtaan samoin ja voisi edes ajatella haluavansa seurustella mun kanssa.
Mutta siis sen se ISV tekee, että sitä pitää olla, jotta haluan edes
ryhtyä sisäistämään sitä suhdeajatusta. Kuten olen sanonut, haluan suhdeasioissa edetä rauhassa, varsinkin koska tarvitsen
todella paljon tilaa ja hiljaisuutta itselleni, ihan jo tämän pitkän yksinelämishistoriankin takia. Ja se tarkoittaa myös sitä, etten tahdo tuosta noin vaan hypätä vakavaan suhteeseen. Mulle saattaisikin jokin etäsuhde olla optimaalisin tapa aloitella. Ja kerran miehessä olisi ISV:a, ne harvatkin kerrat todennäköisesti tuntuisi aika pitkään. No niin... ja sitten taas äkkiä takaisin maanpinnalle
Mida kirjoitti:
Mua vaan henkilökohtaisesti vituttais jos mun kans elämään hyppäis kelkkaihminen, jolta kiinnostus parisuhdetta kohtaan laimenee siinä missä alkuhuumakin (mitäs se jotain vajaat pari vuotta kestää pisimmillään) ellei sitten tahattomasti oo päässy tilalle kehittymään rakkautta (joka ei oman kokemukseni mukaan pistä päätä pyörälle niinku alkuhuuma ja voi alkuhuumaihmisestä tuntua tylsältä ja pliisulta) ja sekään ei vielä takaa mitään jos ei ole valmis panostamaan sen rakkauden vaalintaan.
Joo. Nyt taitaa olla taas oireita informaatiokatkoksesta... ensinnäkin:
itse en pysty luotettavasti erottamaan ISV:a rakastamisesta. Johtunee lähinnä suurehkoista määrittelyongelmista kummankin käsitteen kohdalla. Toiseksi, mulle ISV:n aistiminen on tapa erotella kaikista kohtaamisista ne, keihin munlaisen kannattaisi yrittää tutustua lähemmin. Mulle ISV ei siis niinkään ole mikään enne mahdollisen parisuhteen kestosta ja lujuudesta vaan se on mahdollisimman lujaa kiinnostusta toisen olemukseen (pitää sisällään elämänarvot, järjenjuoksun ja ulkonäön). Siis ISV on mulle ensisijaisesti
seula. Mistä minä muka voisin tietää, mitä mahdollinen suhde tälle ISV:lle tekisi? Se pitäisi nähdä ja kokeilla. Siispä mieluummin lähtisin katsomaan, mitä yhteiselosta saattaisi tulla ja vasta sitten päättäisin, että "jaa, no... eipä sujunut" tai että "oho... täähän taitaa toimia". Pakko kokeilla itte
Mida kirjoitti:
Että jos toinen on hakemassa suhdetta siltä pohjalta, että lujaa mennään niin kauan kuin erityisemmin panostamatta lujaa mennään ja sit ku ei mennä enää lujaa ni vähänkö käy tylsäks eikä oikee huvita, niin kyllä minä haluaisin siitä tietää etukäteen ihan vaan siksi, että vois potkia tyypin ettimään huumaansa muualta. Että elä niinku parhaaksi koet, mutta älä tule mun elämästäni aikaa tuhlaamaan. (Enkä nyt väitä että sää täysin tähän määritelmään istusit. Ite sää sen paremmin tiiät.)
Niinno... mulla on sen verran vähän kokemusta ihmissuhteista, etten osaa ottaa kantaa noihin hahmottelemiisi "vaiheisiin". Että siis parisuhteessa on aina ne tietyt
vaiheet?
Mida kirjoitti:
Rakastaa on verbi. Se ei ole jotain, mikä taivaasta tipahtaa jos tipahtaa ja johon ei voi mitenkään vaikuttaa. .... Ja tällä parisuhteeseen panostamisella mä tarkoitan ensisijaisesti rakastamiseen panostamista. Mulle suhteen alkuhuuma on ongelma ja sen arkipäiväistyminen se pohja, jolle todelliset mahdollisuudet rakennetaan. Huumaa tärkeänä pitävälle ihmiselle luultavasti enemmän tai vähemmän päinvastoin.
Tietenkin, jos olet päättänyt, että alkuhuuma on ongelma, se sitä sulle todennäköisesti on. Minä taas ennemmin nautin siitä sen ajan, mitä sitä riittäää, ja sitten vasta kun se joskus loppuu, mietin, että mitäs nytte - jos sen loppumista pystyy edes tiedostamaan. Aika harvoin mun mielestä ihminen kovin pian tiedostaa sopeutuneensa johonkin.
Haluaisin joka tapauksessa, ettei parisuhdetta lukittaisi missään vaiheessa mihinkään tiettyyn olotilaan tai tunnetilaan, ettei siitä tule itsestäänselvyys. Jos osaa suhtautua parisuhteeseen (tai mihin tahansa elämässään oikeastaan) siten, ettei pidä mitään itsestäänselvänä, ei yleensä isotkaan elämänmuutokset kolauta niin lujaa. Vastoinkäymisiä ei siis tarvitsisi pelätä niin paljon = helpotus
. Usein on niin, että ihmiset, ketkä haluavat ikuista tai ainakin ihan hiton pitkää parisuhdetta, tekevät niin siksi, koska pelkäävät yksinolemista (mikä on oikeastaan mahd. itsekäs syy seurustella). Ja se on minusta surullista, koska ei ketään toista voi kuitenkaan missään oloissa "omistaa" omien sosiaalisten tai perhetarpeidensa tyydyttämiseen. (Enkä nyt tarkoita, että sinä ajattelisit näin. Tämä sepustus vaan selityksenä sille, miksi en lähtökohtaisesti haaveile hyvin pitkistä suhteista... saattaisin alkaa pitää sitä itsestäänselvyytenä ja ehkä lakkaisin näkemästä vaivaa sen eteen.)
Kuten olen sanonut, mulle parisuhde ei ole mikään itseisarvo vaan se on jokin vaihtoehto, jota ei ole pystynyt ohittamaan. Mun elämäni päämäärä ei siis ole parisuhde sinällään (vaikka oishan sellanen ihan helvetin hieno juttu), mutta jos joku herättää mussa sen halun lähteä sitä kokeilemaan, en voisi myöskään olla yrittämättä. Juuri siksi, koska sitä ISV:a ja toisen läsnäoloa on mahdoton korvata millään muulla, vaikka yksin tuleekin toimeen.
Mida kirjoitti:
Sitä voi rakastaa vaikka kuinka, mutta samalla torpedoida koko suhteen tulevaisuuden huonoilla valinnoilla. Voi rakastaa niin että kipeää tekee ja silti tuottaa rakkauden kohteelle kipua ja tuskaa. Ja joskus pitää nähdä iso työ oppiakseen miten rakastaa ilman, että perseelles menee. Ja taito rakastaa on taito siinä missä muutkin. Henkilökohtaisten ominaisuuksien rajoissa voi oppia paremmaksi.
Nii-in. Itse ei voi olla kuin 50 % parisuhteesta. Ei koskaan enempää eikä toivottavasti ikinä myöskään vähempää.
Mida kirjoitti:
Mä en missään nimessä väitä, etteikö olisi ollenkaan mahdollista, että vahvan alkuhuuman seurauksena on parisuhde, jonka onnellisena pitäminen ei maistu koskaan työltä ja rakastaminen kumpuaa helposti ja sitä osataan ilmaista vahvistavasti, joten homma kestää ehkä pitkäänkin vähällä vaivalla. Mä pidän sitä vain epätodennäköisenä. Niin epätodennäköisenä, että en mä lähtis arpaonnea kokeilemaan.
Sun perspektiivi. Mulle pieni todennäköisyys ei ole kategorinen este. Riippuu niin paljon asiasta.
Mida kirjoitti:
Ja mites se nyt oli, että kolmeko oli sulla saanu sukat pyörimään silleen niinku "oikeella tavalla" ja kenenkään kanssa ei varsinaista parisuhdetta edes tullut. Olen pahoillani, mutta kuulostaa aika huonolta ennusteelta mun korvaani, vaikka mistä sitä tietää jos se seuraava sukanpyörittäjä sitte oliski semmonen, jonka kanssa pääsis pitemmälle.
Jep. Eka oli ihastunut johonkuhun toiseen, toka oli kihloissa ja kolmas oli muuten vaan tavoittamaton _mulle_.
Olen jokin aika sitten lakannut elämästä tällaisissa tunneasioissa sellaista tulosvastuu -elämää. Siinä vaan murtuu henkinen selkäranka, jos pitää jatkuvasti jaksaa hakea mahdollisimman suurta voittoa, koska kuten sanoin, minusta elämässä tapahtuu niin paljon ennakoimattomia asioita, että olisi tarpeetonta urauttaa tunteensa. Mulle tunteet ovat jotain niin intiimiä, etten oikeastaan haluaisikaan päälleliimata niihin mitään hillitympää ja tuottoisampaa tapaa kokea niitä, koska sen jälkeen en olisi enää oma itseni. En haluaisi ehdollistaa niitä mahdolliseen lopputulokseen, tyyliin: "olen sen joukkueen puolella, joka tämän matsin voittaa".
Se olisi aivan turhaa, koska kuten sanoin, yksikään mun elämän päämääristä ei ole parisuhde sinällään - niinkin upea juttu kuin sellainen olisi. En siis tarvitsekaan mitään idioottivarmaa mekanismia sellaisen saamiseen. Otan tunne-elämäni juuri niin raadollisena kuin se vilpittömämmillään on.
Mida kirjoitti:
Ennemminkin niin, että pitkän aikavälin seurauksiltaan parhaiden valintojen tekeminen voi tulla hyvin haastavaksi.
Tuota huolta valintojen mahdollisista seurauksista parisuhteessa pitkällä aikavälillä en voi kanssasi jakaa. Kuten sanoin, tulevaisuus on kaikin tavoin varsin ennakoimatonta. Stressaamaalla siitä etukäteen saisi aika hyvin ahdistumaan itsensä. (Kokemusta on taas.)
Mida kirjoitti:
Mä en tiedä miten on, mutta mä voisin kuvitella, että jos oikein korkealle rankkaa sen alkuhuuman kokemuksen, niin siinä vaiheessa kun se on auttamatta parisuhteesta ohi, niin voi olla, että sitä alkaa taas jonkin ajan päästä kaivata sitä alkuhuumaa ja tulee tarve vaihtaa suhdetta, vaikka nykyisessä ei oikein muuta vikaa olekaan kuin että tylsistyttää. Eli siinä itsessään on jo mukana riskitekijä sille, että parisuhteesta ei välttämättä pitkäikäistä tule. Mut tähän vaikuttanee moni muukin tekijä, että miten helposti se huumankaipuu aktivoituu uudestaan ja kuinka vahvana ja että tuleeko sitä sitten seuranneeksi.
Voi olla. Muttei alkuhuuman loppuminen ole ainoa syy, johon parisuhde voi kaatua. Syitähän on äärettömän paljon. Miksi siis murehtia etukäteen sen alkuhuuman vähenemisen mahdollisesta hajottavasta vaikutuksesta, kun suhde on saattanut loppua jo ajat sitten aivan muista syistä, vaikka huumaa vielä olisi ollutkin?
Mida kirjoitti:
Kun ei sillä pitkälle pötkitä, vaikka kuin ymmärtäisi tunteitaan jos sitten kuitenkin valitsee aina sen lyhimmän korren. Ja toisaalta menee vaikeaksi napata se pisin tikku jos on ihan ulalla tuntemustensa kanssa.
Lyhimmän korren kenen kannalta? Oletko sitä mieltä, että elämän pitäisi olla mahdollisimman vapaata vastoinkäymisiltä? Ettei niistä voi oppia mitään?
Mida kirjoitti:
Ja munkin kokemuksen mukaan ihastuminen on impulssinomaisempi tunne, koska se ainakin mulla sumentaa kokonaiskuvaa. Sen vallassa toimiminen siis todennäköisesti johtaa huonompaan lopputulokseen. Mutta koska olen oppinut tuollaiset sumentavat impulssit kokemaan huonommiksi noin valtaosassa tilanteita, niin en mä pysty siitä alkuhuumasta nauttimaan kuin rajallisesti ja siksi sellainen mahdollisuus, että tässä suhteen kuluessa ihastuisin toisaalle lähinnä risoo.
Minä en pysty olemaan yhtä vakuuttunut impulssien todennäköisestä tuhosta. Olen tehnyt harkitenkin varsin vääriä johtopäätöksiä. En siis luota automaattisesti kumpaankaan.
Mida kirjoitti:
Jos mä "eläisin tunteella" ja antaisin mennä miten nyt milloinkin välittömästi tuntuu niin kyllä ihan käsittämättömiin mittoihin paisuisi noi mielenpahoitustilanteet. Ihan turhaan. Ja sit olis kamalan iso työ saada asiat selvitettyä. Uuvuttaa jo ajatuskin. Ja joskus jos on väsynyt, niin siten saattaa jossain määrin käydäkin, että ei jaksa vastustaa niitä impulsseja.
Onko se nyt sitten hirveän epäinhimillistä muuttaa mieltään ja tulkintaansa jostain tilanteesta? Ennemminkin tuo minusta vaikuttaa pelolta menettää kontrollinsa ja eräänlaiselta erehtymättömyyden ihanteelta.
Mida kirjoitti:
Ja jos tuntuu, että menee saarnaamiseks, ni siel on taustalla luultavasti joku väärinkäsitys, että oon päätelly väärin mitä tarvii selittää ja mitä ei.
Nettikeskusteluissa varsin yleinen kupru. Hyvä, että selvensit.
Mida kirjoitti:
Paitsi että mää en vieläkään tajua että mikä ihmeen perspektiivivarasto intuitio muka olis. Että mikä ajatus toi ny oli.
Niin, itse sanoit jotenkin että "intuitio ei ainakaan estä ottamasta huomioon kaikkia vaihtoehtoja". Eli ikäänkuin intuitio sallisi tällaisen monessa perspektiivissä käymisen, jotta jossain tilanteessa pystyisi punnitsemaan vaihtoehdot. Ja mulle intuitiopohjainen toiminta on taas aivan liian nopeaa mihinkään vaihtoehtojen välillä sahaamiseen. Ennemminkin intuitio tarjoaa jo valmiina sen ainoan vaihtoehdon.