Tuli mieleen että kuvittelin aina ennen, joskus kauan sitten, että onpa se sitten mukavaa ja kivaa kun olen AIKUINEN ja VANHEMPI ja NAIMISISSA ja VAIKKA MITÄ
Kuvittelin nääs että silloin olen tasapainoinen ja tiedän jo niin paljon ja kaikesta ja talous on kunnossa ja kaikkea auvoa on vaikka kuinka
Mutta mitä kauemmin elän ja säädän näitä ns. aikuisten perhekuvioita ja muita, niin huomaampa surukseni että mikään kuvittelemistani ei oikeasti ole niin ja tarkoitan ihan aikuisten oikeasti enkä mitään kulisseja.
Sisälläni asuu joku ihme teini jonka mielialat heittelee ja jonka tunne-elämä hakee tasapainoa koko ajan.
Sama sisäinen tyyppi sössii millon raha-asioita millon muita asioita, vaikka paljon jo osaakin ajatella ja suunnitella jne.
Mutta mistään tasapainosta on ihan turha puhua
Lasten saaminen ei muuttanut minua mitenkään, ainakaan taikaiskusta, vaan samana minänä olen noitten kanssa joutunut elää ja oppia vanhemmuuttakin päivän kerrallaan.
Parisuhteelle vanhemmuuden opettelu on ollut tosi rankkaa, kun sitä parisuhdettakin pitää päivitellä tasaisin väliajoin ja sen mukaan miten itse kasvetaan ihmisinä.
Ja vielä tuli mieleen että kovin pienistä asioista rakentuu luottamus ja avoimuus ja se millaiset yhdistävät langat parilla on.
Pienistä sanoista ja pienistä teoista .. hyvistä taikka pahoista mutta pienistä kumminkin.
Tai itselläni ainakin niin.
Pienimmät jutut jää jotenkin syvimmälle mieleen ja sydämeen ja niitä muistellaan ja niitten varaan rakennellaan, vaikka muuta voidaan väittääkin.
