Shrink

[milli]

Pudottele pienemmin portain. Cipralexista on olemassa 5 mg vahvuuskin. Siitä voi sitten nakertaa yhä pienempiä jyviä ja joka portaalla voi pysytellä vaikka kuukauden.

Mä oon nyt syönyt sitä 5 mg. Mä otin psykiatriin yhteyttä, mutta vielä oo kuulunut mitään.
Jos pari viikon päästä sitten taas tiputan, niin .. pitäisköhän yrittää jotain 2,5 mg?

[NuoriD]

Pudottele pienemmin portain. Cipralexista on olemassa 5 mg vahvuuskin. Siitä voi sitten nakertaa yhä pienempiä jyviä ja joka portaalla voi pysytellä vaikka kuukauden.

Mä oon nyt syönyt sitä 5 mg. Mä otin psykiatriin yhteyttä, mutta vielä oo kuulunut mitään.
Jos pari viikon päästä sitten taas tiputan, niin .. pitäisköhän yrittää jotain 2,5 mg?

No kun sulla on hankalat vieroitusoireet, niin mä neuvoisin pudottelemaan hyyyyvin hitaasti. Onhan tässä loppuelämä aikaa.

Voithan sä vaikka 1kk:n päästä ruveta ottamaan siitä 5 mg:sta vaikka 2/3, sitten 1kk:n päästä puolikasta eli 2,5mg. Parempi liian hitaasti kuin liian nopeasti.

[milli]

No kun sulla on hankalat vieroitusoireet, niin mä neuvoisin pudottelemaan hyyyyvin hitaasti. Onhan tässä loppuelämä aikaa.

Voithan sä vaikka 1kk:n päästä ruveta ottamaan siitä 5 mg:sta vaikka 2/3, sitten 1kk:n päästä puolikasta eli 2,5mg. Parempi liian hitaasti kuin liian nopeasti.

Ok. Ei tosiaan ole kiire pitää alkaa sit murskaamaan pillereitä ja vetämään luottokortilla viivoiksi
Kiitos avusta

[NuoriD]

pitää alkaa sit murskaamaan pillereitä ja vetämään luottokortilla viivoiksi
Kiitos avusta

Joo. Hierot viivat sitten ikeniin yökerhon naisten vessassa, niin pääset tunnelmaan.

[Lolita]

Mä olin jostain saanut päähäni, että Cipralex on minun syömäni lääkkeen rinnakkaislääke. Jotenkin tuntui hurjalta, että minä syön 60 mg ja milli 5 mg, joten piti tarkastaa, ei ne ole samaa lääkettä

Seronilia syön tuon 60 mg, eikä se tunnu juurikaan auttavan. Mä olen vaan liian väsynyt mennäkseni taas valittamaan työterveyteen. Niinpä kärsin ja tuskailen töissä, ja eristäydyn kotiin. Mitä helvettiä sitä tekisi, että jaksaisi?

[masa]

Mitä helvettiä sitä tekisi, että jaksaisi?

Vaihda duunia.

[Manaaja]

Vois vaihtaa itekin. Tää touhu kyllä tappaa kaiken sosiaalisen elämän. Ei ehdi riiustelemaan naisissa eikä kavereissa viikonloppuisin. Alkuviikot pyöritellään peukaloita paremman puutteessa.

Lisäks vähän käyny mielessä että mitäs sitten jos pitäis perhettä perustaa, jos nyt sattuis semmonen flaksi että sen naisenkin jostain sais. Ei oikein näillä työajoilla, kerpele.

Vaan mitähän helvettiä sitä alkais tekemään? Tietokonemies joka ei ole ollut alansa töissä yli kymmeneen vuoteen ei taida olla ihan kuuminta hottia markkinoilla.

[milli]

Joo. Hierot viivat sitten ikeniin yökerhon naisten vessassa, niin pääset tunnelmaan.

Joo, näin mä teen

[Elppis]

Mä olin jostain saanut päähäni, että Cipralex on minun syömäni lääkkeen rinnakkaislääke. Jotenkin tuntui hurjalta, että minä syön 60 mg ja milli 5 mg, joten piti tarkastaa, ei ne ole samaa lääkettä

Seronilia syön tuon 60 mg, eikä se tunnu juurikaan auttavan. Mä olen vaan liian väsynyt mennäkseni taas valittamaan työterveyteen. Niinpä kärsin ja tuskailen töissä, ja eristäydyn kotiin. Mitä helvettiä sitä tekisi, että jaksaisi?

Vaihda lääkettä. Ei se ole sanottu, että joku tietty lääkeaine tehoaa jokaiseen. Työterveyteen mars, ja kysyt voisitko kokeilla jotain toista valmistetta, esim. venlafaxiinia (Efexor).

[Lolita]

Efexor ei tehonnut. Seronil on tähän asti toiminut todella hyvin, alkuun vähän enemmänkin, vaikka annos oli silloin pienempi.

Tänään on ehkä parempi päivä taas. Tarviin ehkä vaan enemmän sisältöä elämääni, sen puutteestahan tämä Safin mielestä psyykelääkeketjussa johtuu

[alja]

Seronilia syön tuon 60 mg, eikä se tunnu juurikaan auttavan. Mä olen vaan liian väsynyt mennäkseni taas valittamaan työterveyteen. Niinpä kärsin ja tuskailen töissä, ja eristäydyn kotiin. Mitä helvettiä sitä tekisi, että jaksaisi?

mä lopetin seronilin kerralla. mut mulla olikin pieni annos. nyt oon ollu noin 2 kk ilman lääkkeitä ja alkaa ahdistus menee jo sellasella tasolla, et oksat pois ja puoli runkoa.... (hah, terapeutti oli vaan tyytyväinen et mulla "on nykyään tunteita", vittu.) eli seuraava askel on rauhottavien hakeminen: pidän sitä itekin ihan luuseritouhuna... mut, koska me yritetään lasta pian, niin pitkäaikasta lääkettä en haluu taas alottaa, ja pitäis nyt vaan saada tää ahdistuskierre katkeemaan. ja ennenku ollaan to-del-la huonossa kunnossa ja masennuskin pahenis. mitä ootte mieltä?

lolitalle voimia, koita olla eristäytymättä, vaikka se se luonnollisin juttu onkin tossa mielentilassa... valitettavasti ei ne ystävät tuu sinne kotiin kattomaan jos ei ite käy missään - mulla on suurin osa "ystävistä" tän viimesimmän 3,5 vuoden sairastamisen aikana hävinny aika tehokkaasti. Kyl se siitä helpottuu seronil on onneksi aika hyvä lääke, kai soittaminen riittäis ja lekuri määräis sulle isompaa annostusta? mä en lähe lääkkeiden vaihtamisrumbaan ollenkaan enää, jokainen alasajo ja uuteen totuttelu - hulluinen vierotusoireineen - vei joka kerta taas vaan syvemmälle...

loppuun gallup-kysymys: kuinka moni teidän lähipiirissä tietää teidän sairastamisesta?

[NuoriD]

mä lopetin seronilin kerralla. mut mulla olikin pieni annos. nyt oon ollu noin 2 kk ilman lääkkeitä ja alkaa ahdistus menee jo sellasella tasolla, et oksat pois ja puoli runkoa.... (hah, terapeutti oli vaan tyytyväinen et mulla "on nykyään tunteita", vittu.) eli seuraava askel on rauhottavien hakeminen: pidän sitä itekin ihan luuseritouhuna... mut, koska me yritetään lasta pian, niin pitkäaikasta lääkettä en haluu taas alottaa, ja pitäis nyt vaan saada tää ahdistuskierre katkeemaan. ja ennenku ollaan to-del-la huonossa kunnossa ja masennuskin pahenis. mitä ootte mieltä?

Kyllä Seronilin syöminen on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin rauhoittavien syöminen.

Masennuksen hoitoon voidaan käyttää lääkehoitoa myös raskauden aikana, jos äidin tila sitä vaatii.

[swirl]

loppuun gallup-kysymys: kuinka moni teidän lähipiirissä tietää teidän sairastamisesta?

Mä en oo koskaan salannut sitä, koska se ei mun mielestäni oo sellainen asia, josta pitäisi olla häpeissään. Kerron, jos asia tulee jotenkin esille.

Tosin nyt tietää varmaan aika paljon useampi, koska olen avoimesti blogiini sairaudestani kirjoittanut ja sitä lukee käsittääkseni suunnilleen koko lähipiiri.

[NuoriD]

Aluksi tiesi vain vaimo ja paras kaverini, psykiatri, joka ehdotti lääkitystä.

Nyt vuosien aikana olen kertonut muutamalle kaverille. Vanhempani tietävät myös.

[Lolita]

Kaikki tietävät, jotka vaan jaksavat kuunnella. En salaile asiaa yhtään.

Alja, lääkäri sanoi, että Seronilia voi huoletta syödä raskauden aikana, loppupuolella ruvetaan sitten vähän varomaan. Seronilin omien ohjeiden mukaan imettäessäkin voi syödä, mutta lääkettä erittyy myös maitoon. Eli jos sitten kuitenkin söisit pientä annosta, parempi se tosiaan on kuin rauhoittavat. Tasaisemmalla mielellä jaksaa paremmin kaiken maailman häähössötykset ja vauvahössötykset.

[milli]

En salaile, voin jutella ihan avoimesti. Mun mielestä siinä ei ole mitään hävettävää tai salattavaa.

[alja]

mä lopetin seronilin kerralla. mut mulla olikin pieni annos. nyt oon ollu noin 2 kk ilman lääkkeitä ja alkaa ahdistus menee jo sellasella tasolla, et oksat pois ja puoli runkoa.... (hah, terapeutti oli vaan tyytyväinen et mulla "on nykyään tunteita", vittu.) eli seuraava askel on rauhottavien hakeminen: pidän sitä itekin ihan luuseritouhuna... mut, koska me yritetään lasta pian, niin pitkäaikasta lääkettä en haluu taas alottaa, ja pitäis nyt vaan saada tää ahdistuskierre katkeemaan. ja ennenku ollaan to-del-la huonossa kunnossa ja masennuskin pahenis. mitä ootte mieltä?

Kyllä Seronilin syöminen on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin rauhoittavien syöminen.

Masennuksen hoitoon voidaan käyttää lääkehoitoa myös raskauden aikana, jos äidin tila sitä vaatii.

parempi vaikka rauhottavia söisi todella harvoin?

mun psykiatri taas ei suositellut seronilia(kaan) raskauden aikana. ja mua itteäni ajatus jatkuvasta lääkityksestä raskauden aikana epäilyttää, joten lopetin seinään. keskenmenon jälkeen en ole siis alottanut uudestaan, ja mietin, että selviäisinkös rauhottavilla näistä pahoista hetkistä. en ole siis niitä koskaan kokeillut. hmmm. mites nyt edettäis? hääpäivään on jonkun verran aikaa, seronil ehteis ehkä just ja just vaikuttaa... toivoisin, että siitä päivästä jäisi jotain hyviäkin muistoja, eikä pelkästään paniikkia, ahdistusta ja huonoa oloa.

mä en oo kehdannut kertoa sairastamisesta kauheen monelle. ehkä ahdistushäiriö laittaa siihen sellasen oman lisähäpeän, en tiedä. vuosien ajan olen vaan äkkiä vaihtanut puheenaihetta kun kysytään enkö ole töissä tms. tämän asian salailu on kyllä tuskaa, mutta koen sen häpeän ja kyselystä seuraavan ahdistuksen liian pelottavina. aina välillä sitä ottaa riskin ja kertoo jollekin, joskus käy hyvin ja saa puhuttua asiasta kivasti, ja joskus käy niin, että se ihminen sitten vaan katoaa mun elämästä tai käskee "ota itteäs niskasta": ei paljo kannusta kertomaan useammalle. nyt tietenkin oon salaillu niin kauan, että kertominen on sen takia todella hankalaa, ja kun vuosikaudet on vaan kotona ja välttelee ihmisiä, niin eipä ole enää montaa ihmistäkään kelle pitäisi kertoa...

[Kreitsu]

loppuun gallup-kysymys: kuinka moni teidän lähipiirissä tietää teidän sairastamisesta?

Mä en oo koskaan salannut sitä, koska se ei mun mielestäni oo sellainen asia, josta pitäisi olla häpeissään. Kerron, jos asia tulee jotenkin esille.

Tosin nyt tietää varmaan aika paljon useampi, koska olen avoimesti blogiini sairaudestani kirjoittanut ja sitä lukee käsittääkseni suunnilleen koko lähipiiri.

Toivoisin, että osaisin itsekin suhtautua noin, mutta vielä on töitä tuon häpeän kanssa. Tosin yhä useampi on tässä vuosien saatossa saanut siitä tietää, koska en jaksa enää salailla ja teeskennellä. Ne, jotka eivät sitten sitä kestä, niin joutavat mennäkin.

[milli]

^ Joillakin voi olla yllättävän vanhoilliset käsityksen noista lääkkeistä. Mulle joskus kerrottiin kuinka masennuslääkkeet pilaa loppuelämäksi kaikki työnsaantimahdollisuudet, kun niistä jää pysyvät merkinnätjohonkin tietoihin tms puppua.
Kaikille siis ei välttämättä kannata mainita asiasta, ellei halua alkaa vääntämään...
Mutta sitten jos joku on sitä mieltä, että masennuslääkkeiden käyttäjät voi viedä samantien vaikka saunantaakse.. niin .. no .. olkoot sitä mieltä.

[milli]

Niin joo, vierottautuminen eteen hyvin, ei ole mitään oireita mainittavasti, kohta kolmisen viikkoa .. menty pienemmällä annoksella.. viikko vielä ja sitten taas pienenee. Nyt vaan tuntuu voimakkaammin se, jos ei tunnilleen ota lääkettä, aikaisemmin parin tunnin viive ei tuntunut missään.

[NuoriD]

mä lopetin seronilin kerralla. mut mulla olikin pieni annos. nyt oon ollu noin 2 kk ilman lääkkeitä ja alkaa ahdistus menee jo sellasella tasolla, et oksat pois ja puoli runkoa.... (hah, terapeutti oli vaan tyytyväinen et mulla "on nykyään tunteita", vittu.) eli seuraava askel on rauhottavien hakeminen: pidän sitä itekin ihan luuseritouhuna... mut, koska me yritetään lasta pian, niin pitkäaikasta lääkettä en haluu taas alottaa, ja pitäis nyt vaan saada tää ahdistuskierre katkeemaan. ja ennenku ollaan to-del-la huonossa kunnossa ja masennuskin pahenis. mitä ootte mieltä?

Kyllä Seronilin syöminen on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin rauhoittavien syöminen.

Masennuksen hoitoon voidaan käyttää lääkehoitoa myös raskauden aikana, jos äidin tila sitä vaatii.

parempi vaikka rauhottavia söisi todella harvoin?

mun psykiatri taas ei suositellut seronilia(kaan) raskauden aikana. ja mua itteäni ajatus jatkuvasta lääkityksestä raskauden aikana epäilyttää, joten lopetin seinään. keskenmenon jälkeen en ole siis alottanut uudestaan, ja mietin, että selviäisinkös rauhottavilla näistä pahoista hetkistä. en ole siis niitä koskaan kokeillut. hmmm. mites nyt edettäis? hääpäivään on jonkun verran aikaa, seronil ehteis ehkä just ja just vaikuttaa... toivoisin, että siitä päivästä jäisi jotain hyviäkin muistoja, eikä pelkästään paniikkia, ahdistusta ja huonoa oloa.

mä en oo kehdannut kertoa sairastamisesta kauheen monelle. ehkä ahdistushäiriö laittaa siihen sellasen oman lisähäpeän, en tiedä. vuosien ajan olen vaan äkkiä vaihtanut puheenaihetta kun kysytään enkö ole töissä tms. tämän asian salailu on kyllä tuskaa, mutta koen sen häpeän ja kyselystä seuraavan ahdistuksen liian pelottavina. aina välillä sitä ottaa riskin ja kertoo jollekin, joskus käy hyvin ja saa puhuttua asiasta kivasti, ja joskus käy niin, että se ihminen sitten vaan katoaa mun elämästä tai käskee "ota itteäs niskasta": ei paljo kannusta kertomaan useammalle. nyt tietenkin oon salaillu niin kauan, että kertominen on sen takia todella hankalaa, ja kun vuosikaudet on vaan kotona ja välttelee ihmisiä, niin eipä ole enää montaa ihmistäkään kelle pitäisi kertoa...

No. En tietenkään halua sekaantua sun ja psykiatrin väliseen hoitosuhteeseen, se olisi puoskarointia. Totean vain yleisellä tasolla, että kyllä noita serotoniinintakaisinotonestäjälääkkeitä (kuten Seronil) harkinnan mukaan käytetään raskauden aikana.

Jos rauhoittavia syö harvoin (=ei joka päivä) ja ei ylitä suositusannoksia, niin ei sekään vaarallista ole. Rauhoittavien perusominaisuus kuitenkin on, että ne eivät oikein auta paranemaan (toisin kuin ssri-lääkkeet), vaan ainoastaan poistavat sen hetkisen oireen.

[alja]

Jos rauhoittavia syö harvoin (=ei joka päivä) ja ei ylitä suositusannoksia, niin ei sekään vaarallista ole. Rauhoittavien perusominaisuus kuitenkin on, että ne eivät oikein auta paranemaan (toisin kuin ssri-lääkkeet), vaan ainoastaan poistavat sen hetkisen oireen.

joo tän mä tiedän. jotenkin silti on viime aikoina ollut loogisempi ajatus ottaa jotain oireiden poistajaa... no joo, viime aikoina mun ajatukset ei välttämättä oo ollu siitä fiksuimmasta päästä....

[annepa]

Toivoisin, että osaisin itsekin suhtautua noin, mutta vielä on töitä tuon häpeän kanssa.

Jos sulla ois syöpä niin häpeäisitkö sitäkin? Siis ajan takaa sitä että miksi sairautta pitäisi hävetä (jos sitä ei ole itse aiheuttanut).

Tosin yhä useampi on tässä vuosien saatossa saanut siitä tietää, koska en jaksa enää salailla ja teeskennellä. Ne, jotka eivät sitten sitä kestä, niin joutavat mennäkin.

Hyvä asenne.

Itse en salaillut kun sairastin enkä salaile vieläkään että sairastin. Vitsiä siitä on väännettävä, eräänkin kerran oltiin syömässä minä, hellu ja siskoni ja sisko sanoi että "tuntuu että kaikki vähintään tuntee jonkun jolla on päässä vikaa tai sit niillä on itellä". Hellu siihen että "ei mun tutuissa nyt muita ole ko Anne". Minä siihen että "ONPAS, ONPAS, ÄITIS ON HULLU" johon hellu että "ai niinpä onki, olin kokonaan unohtanut". Sit naurettiin kaikki makeasti

Just kysyin isältä että saako hyvä ystäväni tulla käymään mökillä (kun ei se ole minun mökki, pitää kysyä lupa). "Se on läski ja hullu ja kaiken lisäksi diplomi-insinööri". Isä naurahteli ja sanoi että "no jos se ovesta mahtuu sisälle niin ei siinä sitten mitään". Että semmoista sanaleikkiä meillä

Hulluksi minä tituleeraan itteki ittiäni, ihan yhtä lailla ko paksuksi, amatsoniksi ja nipottajaksikin. Se oli vain yks mun ominaisuus ja ystävät tietää ja kestää sen. Kesti silloinkin kun sairastin.

Hyvästä ystävästäni täytyy sanoa vielä sen verran että hän on kohta enää DI. Aivan ihanaa katsoa vierestä kun toinen on koko ajan paremmassa kunnossa sekä henkisesti että fyysisesti!

[alja]

Toivoisin, että osaisin itsekin suhtautua noin, mutta vielä on töitä tuon häpeän kanssa.

Jos sulla ois syöpä niin häpeäisitkö sitäkin? Siis ajan takaa sitä että miksi sairautta pitäisi hävetä (jos sitä ei ole itse aiheuttanut).

Tosin yhä useampi on tässä vuosien saatossa saanut siitä tietää, koska en jaksa enää salailla ja teeskennellä. Ne, jotka eivät sitten sitä kestä, niin joutavat mennäkin.

Hyvä asenne.

Itse en salaillut kun sairastin enkä salaile vieläkään että sairastin. Vitsiä siitä on väännettävä, eräänkin kerran oltiin syömässä minä, hellu ja siskoni ja sisko sanoi että "tuntuu että kaikki vähintään tuntee jonkun jolla on päässä vikaa tai sit niillä on itellä". Hellu siihen että "ei mun tutuissa nyt muita ole ko Anne". Minä siihen että "ONPAS, ONPAS, ÄITIS ON HULLU" johon hellu että "ai niinpä onki, olin kokonaan unohtanut". Sit naurettiin kaikki makeasti

Just kysyin isältä että saako hyvä ystäväni tulla käymään mökillä (kun ei se ole minun mökki, pitää kysyä lupa). "Se on läski ja hullu ja kaiken lisäksi diplomi-insinööri". Isä naurahteli ja sanoi että "no jos se ovesta mahtuu sisälle niin ei siinä sitten mitään". Että semmoista sanaleikkiä meillä

Hulluksi minä tituleeraan itteki ittiäni, ihan yhtä lailla ko paksuksi, amatsoniksi ja nipottajaksikin. Se oli vain yks mun ominaisuus ja ystävät tietää ja kestää sen. Kesti silloinkin kun sairastin.

Hyvästä ystävästäni täytyy sanoa vielä sen verran että hän on kohta enää DI. Aivan ihanaa katsoa vierestä kun toinen on koko ajan paremmassa kunnossa sekä henkisesti että fyysisesti!

minä ainakin häpeän siksi, että masennukseen ja muihin mielen sairauksiin suhtaudutaan valitettavan usein niin että se on ensinnäkin itseaiheutettua, se on toisekseen heikkouden merkki ja kaikkea sellasta paskaa. olen myös laiska, en ota vaan itteeni niskasta kiinni jne jne. ja monet ihmiset jotka on 10 tuntia päivässä töissä, tai vaikka oiskin vaan 4, niin kattovat mua kuin paskaa, kun he tekee töitä ja minä en. Minulla ei ole oikeutta valittaa väsymystä, kun "ethän sä ees oo ollu töissä, mitä säkin oot tänään tehnyt mukamas! ite oon ollu ainakin 234 tuntia töissä ja...!!!"

(toim.huom. monet tälläiset ihmiset tosin suhtautuisivat syöpääkin sairastaviin laiskoina ja valittajina ja ties minä... hohhoijaa...)

yksi syy häpeälle, tai oikeastaan peittelylle, on se, että se muuttaa ihmisten tavan, jolla ne kohtaa mut, tai kohtelee mua. en halua että sairaus määrittää ihmisten mielipiteen musta. tietenkin se olisi hyvä "tekosyy" välttää just toi että ihmiset pitää mua laiskana, kun kertoisin niille, että olen sairas enkä tahallani pois työelämästä jne. mutta jooops..

mäkin tykkään tollasesta hurtista huumorista ja että nauretaan meidän ihmisten vajavaisuuksille - mutta sitä huumoria ei voi ottaa vieraalta vastaan, pitää olla luottamussuhde, että tietää, että se on huumoria, eikä oikeasti se ihminen ajattele niin, tai ajattele sitä siis pahalla. on myös niin, että huumorillakin on rajansa, sitä jaksaa kuunnella huumoria painostaan jonkun aikaa ja itsekin nauraa sille, kunnes eräänä päivänä tulee raja vastaan, ei enää jaksa olla se porukan läski, porukan hullu, tms. tai huonona päivänä se huumori muuttuu ihan yksinkertaiseksi vittuiluksi. ja tietyt ihmiset nyt vaan on sellasia, kenen "huumorin" läpi paistaa vittuilu.

[Kreitsu]

Annepa ja Alja: Ihanat kommentit teillä. En osaa niihin sen paremmin kommentoida, mutta toisaalta Annepan kommentti valaa uskoa ja sitten Alja oikeastaan mainitsi ne syyt, miksi se on niin hävettäväää. En siis minäkään jaksaisi nyt sitä selitystä, että mielenterveysongemat on itse aiheutettuja.

Suojelen itseäni ja jätän kommentoinnin tähän. Mutta arvostan teitä, jotka rohkenette aiheesta puhua. Jos minulla olisi hattu, nostaisin sitä nyt teille molemmille.