sivustahuutaja kirjoitti: ↑10.01.2019 13:36
urpiainen kirjoitti: ↑10.01.2019 13:23
ehkä tässä on omaa toiveajatteluani siitä, että johtava porvaripuolueakseli rakentuisi jatkossa kokkarien ja ruotsalaisten liberaalille liitolle, ja konservativismi painuisi taka-alalle.
En keksi kokkareista muuta erityisen ’konservatiivista’ kuin sukupuolineutraalin avioliiton vastustamisen. Tuonkin tavallaan ymmärrän kun taustalla saattaa olla pelko yhteiskunnan menojen lisääntymisestä.
Muuten kokkarit ovat liberaalimpia kuin vihreät, hands down. Vallankumouksellisia kokkareiden äänestäjät eivöt tietenkään ole, vaan enemmän kannattavat yhden maailman vapaimman maan status quota ja verkkaista evoluutiota.
Ps. Konservatismi ja liberalismi eivät mielestäni ole vastakohtia. Jos konservatismi on säilyttämistä, niin konservatiivi kannattaa naisten äänioikeutta siinä missä vadtakohtaisesti vallankumouksellinen voisi vaatia äänioikeuden poistamista. Liberaalin vastakohta on pakkovalta: aukioloajat, toimiluvat, verotus, iso valtio, yhteiskunnan säännöt yksilön elämälle, jne.
Niin, kokkareissa kuitenkin sinnittelee tämä kypäräpappipuolueen perintö tavalla, jota en tarkkaan kalibroidulla sieluluotaimellani oikein tunnista kokoomuksen lisäksi kuin kepusta ja sinipersuista. Olisi mukava, jos tämä yhteys heikentyisi, ja vastavuoroisesti arvoliberaalin sivistyspuolueen identiteetti vahvistuisi.
Tässä ajattelussani on ehkä takana sellaista, että kun koetan toisinaan avartaa näkemyksiäni lueskelemalla myös oletetulle viiteryhmällleni vastakkaisten tahojen argumentaatiota, niin luin tässä päivänä muutamana 80-90-lukujen (siis esim. teekutsuliikettä, Palinia ja Trumpia edeltävän ajan) amerikkalaisen vähän älyllisemmän republikaanisen uuskonservatiiivi-porukan suosikki-intellektuellin, Francis Fukuyaman, uusimman teoksen Identity: The Demand for Dignity and the Politics of Resentment. Vähän hämmästyksekseni huomasin olevani pääanalyysista aika samaa mieltä Fukuyaman kanssa.
80-90-lukujen vaihteessahan Fukuyama tuli maailmanlaajuiseksi julkkikseksi väittämällä, että reaalikommunismin kuoltua liberaalin demokratian ja vapaan markkinatalouden liitto oli osoittautunut voittajaksi taistelussa siitä, mikä yhteiskuntamalli on historiallisen kehtiyksen huippu ja jonkinlainen evoluution kruunu. Tässä mielessä historia oli loppunut, kun ideologisen kehityksen päämäärä oli selvinnyt. Fukuyaman uuden kirjan teesi on se, että vaikka historian päämäärä on nyt näkyvissä, matkalla sinne voi tulla yllättäviäkin mutkia matkaan. Erityisesti niitä aiheuttaa se, että identiteettipolitiikan voima on ehkä aliarvioitu.
Viiteryhmänsä mukaisesti Fukuyama syyttää tästä ennen muuta vasemmistoa. Kun sosiaalidemokratian suuret tavoitteet saatiin pääosin saavutettua 1900-luvun loppupuolta kohden, eikä kommunismia siis enää tavoiteltu, vasemmistolta vähän katosi suuri yhteiskunnallinen visio, ja vasemmistosta tuli ensisijaisesti hyvinkin erilaisten marginaaliryhmien oikeuksien ja identiteetin puolustaja, olivatpa sitten kyseessä vaikka seksuaalivähemmistöt, etniset vähemmistöt tai mitä lie (mikä on tavallaan hyvin vahvasti anti-vasemmistolainen linja, koska vasemmiston alkuperäinen idea oli politisioida luokka-identiteetti ja vähät välittää näistä muista identifikaation perusteista).
Fukuyama näkee aivan oikein, että vasemmisto on tehnyt tässä SJW-työssään tavattoman arvokasta työtä. Maailma on paljon parempi paikka, kun yhä vähemmän vainotaan jengiä seksuaalisen suuntautumisen, etnisen taustan, ihonvärin, sukupuolen, kielen jne. perusteella. Tasa-arvon piiri on laajentunut merkittävästi, ja tämä on hyvä.
Fukuyaman suuri kysymys on sitten, mitä tapahtuu tälle politiikalle tilanteessa, jossa yhteiskuntaan kohdistuu merkittävä maahanmuuttopaine. Ja tässä ilokseni huomaan, että entinen neokonservatiivi on lukenut kitinää, ja päätyy sitä myöten oikeaoppiselle urpiais-kannalle: vaikka monikulttuurinen yhteiskunta on rikkaus ja hieno asia, multikulturalistisen politiikan suhteen on oltava aika varovainen. Fukuyaman mukaan vasemmisto on (osin) mennyt liian pitkälle multikulturalistisen politiikan suuntaan: jonkinlaisessa kolonialismin, rasismin ja imperialismin synnin tunnossaan osa vasemmistosta on taipuvainen ajattelemaan, että liberaalidemokraattisesta näkökulmasta ei saisi arvostella muita ajatusmalleja. Ja maahanmuuttajien assimilaation sijaan tulisi tukea perinteisten kulttuurien säilymistä myös uudessa ympäristössä. Tässä on menty niin pitkälle, että jopa liberaalidemokratian peruspilareiden kiistämistä ollaan multikulturalismin nimissä valmiita katsomaan läpi sormien.
Tyhmälistö on sitten reagoinut tähän öyhöttämällä siitä, että heidän perinteistä kulttuuriaan sorretaan tulokkaiden suosimisen kustannuksella, ja lähtenyt tästä sitten konservatiivisen nationalismin (pahimmillaan etnonationalismin), kansallismielisyyden ja jopa rasismin tielle. Tämä on typerää ja virhe, mutta tämä typerä hölmöily on vallannut jopa joitain perinteisesti liberaaliin demokratiaan sitoutuneita keskustaoikeistolaisia liikkeitä. Fukuyama sanoo oikeaoppisen urpiais-doktriinin hengessä, että sekä oikealla että vasemmalla pitäisi hylätä perinteisten (usein uskonto- ja etnispohjaisten), eksklusiivisten identiteettien vaaliminen, ja rakentaa universaaleille valistusideaaleille perustuvaa, inklusiivista identiteettiä: liberaalia demokratiaa joka torjuu sekä relativististen multikulturalismin, että samaan kehykseen kuuluvan vastarekation, kansallismielisyyden.
Kuten olen n+1 kertaa Kitinään kirjoittanut, järkevä maahanmuutto- ja multikulttuurisuuskritiikki rakentaa universaalille valistusaatteelle tavalla, joka soveltuu suoraan myös kansallismielisyyden kritiikiksi. Järkevä maahanmuutto- ja multikulttuurisuuskritiikki ei ole persujen liittolainen, vaan heidän suora vihollisensa. (Toki osa Fukuyaman suosittelemista keinoista inklusiivisen, ei etnis- tai uskonnollispohjaisen kansallisidentiteetin rakentamiseksi ovat niin 1800-lukuisia kansakunnan rakentamisen keinoja, että vaikea uskoa tyypin olevan tosissaan, mutta tämä ei minusta vesitä pääanalyysin tehoa - paljastaa vain Fukuyaman taustan tunkkaisena konservatiivina.)
Ja takaisin kokoomukseen. Stubb ei ehkä ole taitava (sisä)poliitikko, mutta ainakin hän näkee, että kokoomuksen - ja muiden eurooppalaisten keskustaoikeistolaisten puolueiden - tulisi kerta kaikkiaan sanoutua irti kypäräpappilinjasta ja ryhtyä fukuyamalais-urpiaislaisiksi liberaalidemokratiapuolueiksi. Tästä hyvästä hänet savustettiin ulos Suomen politiikasta ja kokoomuksen johdosta, ja Euroopassa nöyryytettiin pistämällä hänet häviämään tyypille, jonka yhteiskunnallinen ajattelu korostetusti rakentaa uskonnollis-etniselle perinteelle Stubbin korostamien valistusarvojen sijaan. Tämä on täsmälleen väärä reaktio relativistisen vasemmiston ja kansallismielisen oikeiston haasteeseen.
Sksi olisi tärkeää kaikin tavoin tukea kokoomuksen painottumista kohti liberaalia traditiota ja pois konservatiivis-nationalistisesta traditiosta. En tiedä, kuinka toiveikas kokoomuksen suhteen olen. Historiallisessa näkökulmassa on aina voinut luottaa, että kokoomus on lähtökohtaisesti väärällä puolella suurissa yhteiskunnallisissa murroksissa. Kokoomuksen historia on myöntyväisyysmiehistä yleistä äänioikeutta vastaan, monarkismista Saksan liittolaisena pysymiseen, peruskoulun vastustamisesta Sipilän suureen sote-uudistukseen. Keskusta-oikeiston puolella edistyspuolueen liberaali näkökulma on aina ollut alakynnessä kokoomuksen konservatiivinäkökulmaan verrattuna. Osin tämä näkyy siinäkin, että yhä kokoomus on enemmän EK:n poliitinen siipi ja, Malirannan termein, pro-business-puolue kuin pro-markkinatalous-puolue (tosin tässä voi taustalla olla enemmän kellokaiden kyvyttömyys kuin ideologia).
"Urpiaisen pesintä on epäsäännöllistä ja lento keikkuvaa. Yleisimmät äänet ovat kimeä kutsuhuuto 'djihh!' ja rahiseva 'tssrrt-tssrrt'."